Part 23

Hänen äänensä muuttui sana sanalta yhä karkeammaksi; hän rykäisikin pari kertaa -- ei auttanut. Sitten hän ei enää koettanutkaan sanoa mitään: katsoi vain hymyillen kaunista hymyänsä -- ja suuret kyynelet alkoivat vieriä hänen laihoja poskiaan pitkin.

Marcus katsoi kuin lumottuna, kaikki katsoivat -- silmät kyynelissä. Vihan ja kärsimysten kovettamat miehet itkivät. Marcus näki harmaan pään painuvan puhujalavan reunaa vasten, mutta sitten hänen silmänsä sumenivat hän tuntui vaipuvansa polvilleen tuolinsa viereen...

Marcus ei ollut itkenyt yhdeksään vuoteen, mutta nyt vierivät hänen silmistään kuumat kyynelet. Suuri, salaperäinen ilo ja onni valtasi hänet väkevänä, huumaavana -- kaikki sekaantui... Niin, niin, hän onkin vielä pieni poika -- hän on kotona... Välillä välähtää, että kaikki on kuvittelua, mutta hän tahtoo olla vielä kotona. Ja silloin kaikki muuttuu entistä elävämmäksi -- _hän elää siellä!_ Oi mikä ilo! Kaikki on kuin ennen! Hän itkee ilosta niinkuin ennenkin pidättämättä, häpeämättä. Hän on loukannut jalkansa. Juossut sisään äidin luokse, painanut päänsä tämän helmaan. Heti helpottaa poltto, tuska taukoaa kokonaan -- sillä äiti silittää hänen hiuksiaan lempeällä kädellään...