Part 2

Kun pyörre vihdoin seisahtui ja tomupilvi hälveni, näkyi hääriviä lääkintämiehiä, ja heti sen jälkeen kannettiin kentältä kahdella paarilla jotain muodotonta, liikkumatonta...

Marcus kalpeni, puri hammastaan, ja Antonius muisti, että hän vielä tänä aamuna oli puhutellut tuota nuorta tiedustelijaa, luutnanttia, jonka jäännökset juuri vietiin pois. Hänellä oli ollut kirkkaat, tummanruskeat pitkäripsiset silmät, ylähuulessa untuvaiset viikset, ja hän oli hymyillyt niin iloisesti ja avomielisesti...

VI.

Ystävykset asuivat samalla suunnalla ja päättivät mennä jalkaisin kotiin.

Kun he olivat kulkeneet hetkisen äänettöminä, sanoi Antonius kuin anteeksi pyytäen:

-- Älä välitä siitä, vaikka tänään olin hieman hermostunut. Olen valvonut liiaksi viime aikoina.

-- Ei veli! huudahti Marcus ääni mielenliikutuksesta vavisten. -- Minä olen ajatellut tuota asiaa kaiken aikaa! Ja sinä puhuit totta, veli! Sen _täytyy olla totta_, mitä äsken sanoit -- tuo on liian mieletöntä.

-- Tahtoisitko tehdä sellaista, mikä heikentäisi sitä? kysyi Antonius taas hetken kuluttua.

Silloin Marcus seisahtui katukäytävälle, tarttui lujasti ystävänsä käteen; hänen harmaissa, terävissä silmissään ja hillityssä äänessään kuvastui sisäinen innostus ja voima, aivan kuin hän olisi lausunut kalliin valan:

-- _Tahdon_.

-- Koeta siis saada keksintösi valmiiksi, sanoi Antonius hiljaa, painokkaasti. -- Jos onnistut, niin ilmoita ensin minulle. Neuvotellaan sitten, mitä on tehtävä.

-- Minä lupaan sen! -- vakuutti Marcus juhlallisesti. Sitten hän puristi lujasti ystävänsä kättä ja lähti yksin asuntoansa kohden.

Mutta ajatukset pysyivät itsepäisesti kaikessa, mitä hän tänään oli kokenut; sitten hän tietämättään mutisi hiljaa:

-- Olen ollut sokea.

HERÄÄMINEN.

RAKKAUS.

Marcus ei voinut ajatellakaan päivällistä. Hetken istuttuaankin hän tunsi vielä outoa väsymystä. Sen tähden hän riisui takkinsa ja laskeutui pitkäkseen sohvalle.

Päivän moninaiset tapaukset palautuivat hänen mieleensä selvinä, elävinä. Ennätysten saavuttaminen ei häntä paljoa liikuttanut, sillä todellisuudessa ne oli saavutettu samalla kuin keksintö valmistui. Mutta tunnelmat siellä ylhäällä -- ja hornanpyörteen ääressä -- Antonius...

Niin, Antoniuksen sanat koskivat kummallisesti, ne pakottivat tuntemaan juuri samalla _tavalla_ kuin hänkin.

Ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä selvemmin hän tunsi, että Antonius oli oikeassa ja että hän oli suuri, voimakas ihminen.

Hän tunsi lämmintä kiitollisuutta, muistellessaan, mitä kaikkea Antonius oli tehnyt hänen hyväkseen -- ja samalla syvää sääliä. Miten paljon tämä lieneekään kärsinyt elämässä, kun hiuksensakin jo olivat harmaat -- ja hänen veljensä...

Marcuksen mieleen palasi taas entistä voimakkaammin _isä_ -- hänen elämänsä ja kauhea kuolemansa...

Hän hypähti sohvalta kuin käärmeen puremana ja alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin. -- Niin tehtiin isälle, ja hän, hän rakentelee lentokoneita isänsä murhaajille... Uskollinen, rakastava poika!

Omituista, että Antonius viitsii edes puhua kanssani! ajatteli Marcus, ja kuten kiihkeät luonteet yleensä, teki hänkin aivan äärimmäiset johtopäätökset; hän tunsi julmaa nautintoa ruoskiessaan ja pilkatessaan itseään ajattelemattomuudestaan, tyhmyydestään...

Ja kuitenkin Antonius oli hänelle kuin veli! Niin, Antonius hänelle oli esittänyt Aureliankin.

Niin, Aurelia!

Marcus muisti taas elävästi heidän ensi tapaamisensa. Ja tuo suloinen muisto työnsi tieltään kaikki toiset ajatukset: hän miltei _eli_ uudelleen tuon illan.

Oli hieno perhejuhla. Hän oli Antoniuksen kanssa tullut toisia myöhemmin. Ilo oli ylimmillään, mutta hän ei voinut ottaa siihen osaa; hän vain istui yksin, katsellen toisten iloa... Antonius oli hävinnyt jonnekin sisähuoneisiin.

Silloin Marcuksen huomio äkkiä kiintyi siihen, että näki talon emännän taluttavan erään mustapukuisen tytön flyygelin ääreen.

Marcus odotti jännittyneenä ja hämmästyi kuullessaan alkuakordit. Se oli jotain outoa, tavatonta, kapinallista: Chopin'in surumarssi -- iloisessa perhejuhlassa!

Marcus oli useasti kuullut tuon kappaleen, mutta ei vielä koskaan tuollaisena! Siinä kuvastui niin omituisen masentava, _suuri_ suru -- niinkuin se olisi lähtenyt suoraan miljoonista haavoitetuista ihmissydämistä. Niinkuin kokonainen kansa olisi seissyt äänettömänä, jokaisen kasvoilla jäykistynyt epätoivo ja murhe.

Marcus oli lähellä flyygeliä ja seurasi tytön soittoa, koko hänen olemustaan ikään kuin lumottuna. Tyttö ei keikaillut liikkeillään niinkuin konserttien antajat, vain hiukan liikahti toisinaan hänen solakka vartalonsa, ja hennot valkeat sormet liikkuivat koskettimilla kevyesti kuin hyväillen.

Hänen kasvoistaan näkyi vain hieno profiili, ja Marcus huomasi, miten lopussa kyynel vieri kalvennutta poskea pitkin.

Suuressa salissa oli syntynyt kuolemanhiljaisuus -- eikä kukaan enää muistanut, miten sopimattoman teon tyttö oli tehnyt; kaikki kiittivät häntä imartelevin sanoin. Mutta hän meni heti erääseen kulmaukseen puolittain kukkien taakse ja istuutui toisen samannäköisen tytön viereen.

Marcus meni heti Antoniuksen luokse ja sai tietää, että tytöt olivat erään rikkaan kenraalin ainoat tyttäret. Vanhempi, joka äsken soitti, oli hiljattain karkoitettu kotoaan vallankumouksellisten mielipiteittensä tähden -- ja nyt hän antoi soittotunteja. Antonius lupasi esittää tytöt hänelle.

Nyt vasta Marcus huomasi, miten tavattoman yhdennäköisiä sisarukset olivat: samat kasvonpiirteet, sama tukka ja mustat silmät ja niissä hiukan surullinen katse. Ainoa ero oli siinä, että nuoremman, 18-vuotiaan Julian kasvoissa oli vielä nuoruuden verevyyttä ja pyöreyttä, kun taas Aurelian hiukan laihtuneet kasvot näyttivät miltei läpikuultavilta ja katseesta näkyi, että hän oli jo ehtinyt paljon kärsiä. Tuota surullista katsetta Marcus ei sen jälkeen voinut unohtaa.

Marcus heräsi muistoistaan aivan kuin olisi saanut tuskallisen veitsenpiston rintaansa.

Aureliahan oli pari kertaa puhunut _samoista asioista_ kuin Antonius tänään! Ja hän oli kuunnellut miltei puolella korvalla, kohteliaasti myöntänyt kaikki todeksi -- kaiken aikaa ihaillen tytön kasvojen ja vartalon kauneutta, mutta huomaamatta hänen sielunsa kauneutta. Hän oli siis menetellyt tyhjän lörppöluutnantin tavoin, huokaillut itsekseen, uskaltamatta edes tunnustaa rakkauttaan -- _hän_, työmiehen poika!

-- Mutta nyt sen täytyy loppua! hän huudahti ääneen. Sitten hän puki takin ylleen ja syöksyi ulos.

Hän otti ensimmäisen vastaantulevan auton, ilmoitti osoitteen ja käski ajaa nopeinta vauhtia.

Hän katsahti kelloonsa, se läheni jo kahdeksaa. Mutta hän ei olisi kääntynyt, vaikka kello olisi ollut kaksitoista!

Marcuksen posket hehkuivat, hänen kasvoissaan kuvastui kiihtymys, kun hän soitti Aurelian ovikelloa ja astui nopeasti sisään.

Aurelia kalpeni ja sopersi pelästyneenä:

-- Onko -- onko teille tapahtunut jokin onnettomuus?

-- Ei, ei mitään tapaturmaa -- tai sellaista, änkytti Marcus; sitten hän katsahti tytön silmiin ja sanoi rohkeammin:

-- Minun täytyi tulla pyytämään teiltä anteeksi -- kaikkea... En ole ymmärtänyt teitä. Olen ollut tyhmä ja epärehellinen.

-- Epärehellinen? keskeytti tyttö hymyillen; hän oli kokonaan tointunut pelästyksestään eikä näyttänyt oikein uskovan Marcuksen epärehellisyyteen.

-- Niin, minun täytyy tunnustaa --

-- Mutta tulkaa nyt toki istumaan! huudahti tyttö ja lisäsi miltei äidillisen lempeästi:

-- Ja sitten pyydän, että kerrotte, mihin perustatte nuo omituiset väitteenne. Mutta kertokaa ihan kaikki, jos teillä vain on aikaa, sillä minulla on aikaa vaikka kuinka paljon _teitä_ varten!

Marcus kertoi viime viikkojen ankarasta työstä, miten hän toisinaan oli ollut yöt päivät tehtaalla valvomassa keksimänsä koneen valmistusta; kertoi tänään kokemansa tunnelmat alusta loppuun. Ja mitä pitemmälle hänen kertomuksensa edistyi, sitä enemmän kirkastuivat hänen kuulijattarensa kasvot. Mutta Marcus sen sijaan tunsi masentuvansa ja katseli lattiaan, lopettaessaan seuraavin sanoin:

-- Kun monen vuoden aikana olen ponnistanut kaiken voimani, keksiäkseni mahdollisimman tehokkaan -- murhakoneen, niin ymmärrätte kai, miten häpeän itseäni.

-- Ette _saa_ sanoa noin! huudahti tyttö miltei ankarasti. -- Teidät on kasvatettu siihen työhön, se on teidän ammattinne. Ettehän voi nyt jättää työtänne -- tulevaisuuttanne.

-- Voi, te ette ymmärrä minua, mutisi Marcus katsomatta Aureliaa silmiin. -- Jospa vain tietäisitte, minkälainen elämäni on, niin ymmärtäisitte, miten väärin olen tehnyt.

Tytön kasvoilla kuvastui ensin epämääräinen kärsimättömyys, mutta sitten hän äkkiä huudahti vilkkaasti:

-- No niin! Kertokaa siis minulle minkälainen teidän elämänne on ollut -- ihan lapsuudesta alkaen!

-- En minä aivan sitä tarkoittanut, mutisi Marcus neuvottoman näköisenä.

-- Mutta tietysti te kerrotte, koskapa ilmoititte, että sitten ymmärtäisin totuuden. Vai ettekö voi luottaa minuun sen vertaa, että uskaltaisitte kertoa?

-- Oi, älkää sanoko niin! änkytti Marcus, muuttuen tulipunaiseksi kasvoiltaan.

Ja sitten hän lyhyesti kertoi ilottomasta lapsuudestaan, miten äiti oli aina ollut sairas ja pikkusiskot olivat kuolleet kaikki pieninä. Kymmenvuotiaasta oli hänenkin täytynyt käydä isän kanssa kivääritehtaalla työssä, sillä äidin sairauden tähden oli aina ollut puutetta. Hän oli niin vaipunut muistoihinsa että puhui kuin itsekseen:

-- Muistan vielä senkin miten toisinaan, kun oli kovin paljon lokaa tai lunta, isä kantoi minut selässään tehtaalle. Isä piti minusta paljon, ja kun huomattiin, että minulla oli hiukan lahjoja, hän tahtoi saada minut kouluun.

-- Olitteko iloinen sinne päästyänne?

-- No enpä tiedä... Se oli yhtämittaista taistelua puutetta vastaan; kun isä joutui työttömäksi, menin minä työhön, ja kun hän sai työtä, luin yöt päivät ja pääsin vielä toisten ohikin, ja niin lopulta tulin sota-akatemiaan...

-- Entä sitten? kysyi tyttö mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, ja hänen silmänsä olivat kosteat.

-- Samanlaista sielläkin, välillä täytyi keskeyttää luvut ja ruveta työhön, kun isä joutui työttömäksi; kerran hän loukkasi itsensä tapaturmaisesti ja sairasti puoli vuotta. Sitten tuli maailmansota, tarjouduin sinne isän puolesta, mutta minäkin olin sillä kertaa sairas -- enkä kelvannut. Äiti oli myöskin sairas siihen aikaan. Isän täytyi mennä, ja hän palasi vasta sodan loputtua -- toista kättä ja jalkaa vailla.

-- Kauheata! mutisi Aurelia hiljaa.

Marcus vetäisi syvään henkeään, kuin olisi hänen kurkussaan ollut jotain tukehduttavaa ja kuiskasi käheästi:

-- Ja kadulla isä sitten ammuttiin -- hiukan myöhemmin.

Aurelia peitti käsillään kasvonsa.

Vallitsi pitkä painostava äänettömyys. Marcus ei uskaltanut kohottaa katsettaan peläten näkevänsä halveksumista tytön kasvoilla.

Mutta jos hän olisi äkkiä kohottanut päänsä, hän olisi tytön katseessa nähnyt vain hellyyttä, rakkautta. Aurelian teki mieli polvistua tuon miehen eteen ja suudella noita kasvoja varjostavia käsiä, jotka olivat niin paljon työtä tehneet.

-- Ymmärrättekö nyt, että minun täytyy hävetä? kuului Marcuksen tuskallinen kysymys. -- Minä olen tällainen, ja te, _te_ teette toista työtä. Minä arvaan sen.

-- Minä voin tehdä niin kovin vähän, puhui Aurelia vapisevin äänin. -- Enkä minä muuta voi ymmärtää, kuin että te olette paljon kärsinyt... Ja nyt koetatte tehdä itsenne syylliseksi johonkin -- ettekä onnistu! Mitä teidän siis olisi pitänyt tehdä?

-- Kostaa! iski Marcus peittäen vihansa.

-- Hyvä! kuiskasi tyttö katsoen häntä läpitunkevasti. -- _Kenelle_ teidän pitäisi kostaa?

-- En tuota -- minä, mutisi Marcus.

-- Kun _se_ selviää teille, niin ehkä teillä silloin on _tilaisuuskin_ siihen!

Nuo salaperäiset sanat saivat Marcuksen hämilleen, hän änkytti hiljaa:

-- Mutta lentokone, se minua --

-- Tiesikö Antonius teidän keksinnöstänne? kysyi tyttö kiihkeästi keskeyttäen.

-- Tiesi. Hän auttoikin minua jonkin verran.

-- Jos hän sen kerran tietää, niin silloin ei ole tapahtunut edes pienintä _erehdystä! Kaikki on hyvin_.

Tuo salaperäinen varmuus tarttui Marcukseenkin, ja tytön omituinen, loistava katse vaikutti häneen kuin väkevä viini. Hän nousi seisomaan ja hänen äänensä kuului kiihkeältä kuiskaukselta:

-- Ehkä se onkin niin! Ja -- ja te annatte siis minulle anteeksi?

Tyttö katsahti Marcuksen silmiin, hänen miltei läpikuultavat poskensa alkoivat hohtaa kuin sisäisestä tulesta, ja vieno ääni kuiskasi hellästi ja tulisesti:

-- Teille minä antaisin anteeksi, vaikka olisitte syyllinen -- _rikokseenkin_.

Kun Marcus tarttui tytön pieniin vapiseviin käsiin ja katsoi tämän loistaviin mustiin silmiin, alkoi hänen sydämensä lyödä aivan kuin rinnassa olisi vasaralla jyskyttänyt; hän tunsi ensi kerran varmuuden: Aurelia rakasti häntä! Se antoi hänelle hurjan voiman...

Tuo voima kuvastui hänen jäntevissä, kalvenneissa kasvoissaankin, ja se hurmasi ja huumasi Aurelian ennen tuntemattomalla tavalla. Hän unohti kaikki oppimansa sopivaisuuskäsitteet: hän näki edessään vain rakastamansa miehen ja kuiskasi hiljaa, värähtäen:

-- Minä tahtoisin _kuolla_ sinun kanssasi.

Marcus puristi hänet rajusti rintaansa vastaan, kuiskaten omituisen liikutuksen vallassa:

-- Ei Aurelia -- me _elämme_ yhdessä!

Marcus ei ollut koskaan aikaisemmin rakastunut -- eikä vielä puhunut sanaakaan rakkaudestaan Aurelialle. Mutta eivät he nytkään puhuneet tai kysyneet mitään. He tiesivät kysymättäkin _sen_, mikä täytti heidän sydämensä sanomattomalla onnella.

Pitkän äänettömyyden jälkeen Marcus sanoi kuin uneksien:

-- Tämä on kummallinen päivä... Tuntuu kuin olisin herännyt pitkästä unesta.

Tullessaan kadulle Marcus oli kuin juopunut. Hetkisen tuntui siltä kuin hän olisi valvonut kokonaisen viikon, kokien lukemattomia tunnelmia. Sitten taas tuntui kaikki unelta. Koko maailmahan oli muuttunut toisenlaiseksi, hän itse oli muuttunut. Ja Aurelia rakasti häntä...

Tämä onni on liiallista -- voiko se lainkaan jatkua?

Silloin hän taas muisti keksintönsä ja Antoniuksen.

-- Niin, minä en voi kuitenkaan nukkua, ajatteli Marcus itsekseen. Ja hän lähti suoraan kokeiluverstaaseensa -- vaikka oli melkein puoliyö.

Kun hän seuraavana aamuna palasi jalkaisin asuntoonsa, hehkuivat hänen silmänsä kuin kuumeesta. Hän hymyili kummallisesti, muristen ääneen:

-- Vielä pari yötä kokeilen -- ja sitten...

Kun hän oli riisunut vaatteensa ja laskeutunut pehmeälle vuoteelle, raukaisi häntä suloisesti ja hänen silmänsä painuivat umpeen. Sitten hän muisti Aurelian ja hymyili onnellisena. Huomenillalla oli määrä mennä hänen luokseen. Miten ihanaa onkaan taas tavata häntä!

-- Ehkä onnistun jo ensi yönä, hän ajatteli hiukan sekavasti. -- Silloin menen heti aamulla hänen luokseen -- ja sitten...

Marcus oli kuulevinaan jotakin suhinaa -- aivan kuin lehtipuiden suhinaa vienossa tuulessa. Ja sitten sekin taukosi.

KOTITARKASTUS.

Kun Marcuksen askelten ääni oli lakannut kuulumasta, alkoi Aurelia kävellä edestakaisin lattialla ilon ja mielenliikutuksen valtaamana.

Sitten hän äkkiä puki pienen päällystakkinsa ylleen ja lähti ulos.

Hän poikkesi läheiseen kahvilaan ja pyysi puhelimitse sisartaan tulemaan heti luokseen. Sitten hän palasi asuntoonsa ja asetti teeveden kiehumaan sähkökeittimeen.

Hetken kuluttua kuului kadulta pyörien jyrinää ja heti sen jälkeen astui Julia reippaasti sisään ja kysyi liikuttuneena:

-- Onko jotakin ikävää tapahtunut?

-- Ei, ei ikävää -- lapsi kulta -- mutta --

Julia katsoi sisartaan tarkemmin ja huudahti kiihkeällä, hiukan vapisevalla äänellä:

-- Aah -- nyt tiedän, Aurelia! _Hän_ on ollut sinun luonasi -- ja hän on sanonut _sen_. Eikö niin Aurelia?

-- Niin, myönsi Aurelia; hän näytti syytetyltä, joka tunnustaa rikoksensa.

-- Rakas sisareni, tule oikein onnelliseksi -- ja, ja...

Aurelia syleili sisartaan, ja tuntiessaan tämän hennon ruumiin vapisevan pisti hänen rinnassaan tuskallisesti niinkuin hän olisi tehnyt raskaan rikoksen sisartaan kohtaan.

-- Lapsiraukka, hän kuiskasi hiljaa, arastellen. -- Sinä siis rakastat häntä yhtä paljon kuin ennenkin.

Julia puristautui lujasti häntä vastaan ja sopersi nyyhkyttäen:

-- Vielä _enemmän_, Aurelia! Huomasin sen tänään, siellä, kun hän putosi siten. Olen vavissut tähän asti... Mutta älä vain ole vihainen -- anna anteeksi! Koetan unohtaa.

Hän kohotti lapselliset, tuskan kalventamat kasvonsa, ja Aurelian sydämessä läikähti kiihkeä hellyys ja sääli; hän pyyhki sisarensa kyynelet kuin äiti lapsensa, puhuen värisevällä äänellä:

-- Rakas, rakas lapsi -- kuinka voit ajatellakaan, että olisin _sinulle_ vihainen! Julia -- minä en voi sallia, että sinä kärsit. Minä sanon, etten minä --

-- Ei, Aurelia! keskeytti Julia kiihkeästi. -- Et saa puhua noin! Teidän molempien täytyy tulla onnellisiksi. Ja katsos Aurelia -- en minä _sen tähden_ itke. On vain vähän ikävä.

Hänen puheensa katkesi rajuun itkuun.

-- Voi rakas, pieni sisareni... Ei kukaan voi olla noin hyvä kuin sinä, et yhtään ajattele itseäsi, aina vain...

Mutta nyt ei Aureliakaan voinut hillitä itkuaan. Ja niin he sylitysten itkivät kauan -- niinkuin metsään eksyneet lapset, kun alkaa hämärtyä ja tuuli suhisee salaperäisesti puissa.

He olivat juoneet teensä ja istuivat vaieten, kun Aurelia kysyi omituisesti epäröiden:

-- No, miten kotona? Onko äiti kirjoittanut sinulle? En muistanut päivällä kysyä.

-- Ajatteles, minkälainen minä olen! huudahti Julia eloisasti. -- Juuri tänään sain häneltä kirjeen -- enkä muistanut ottaa mukaan!

-- Mitä äiti kirjoitti?

-- Hän kirjoitti ikävöivänsä meitä kovasti ja surevansa isän menettelyä sinun suhteesi. Ja ajatteles: hän pyysi meitä siitä huolimatta rakastamaan isää!

-- Oi miten hyvä meidän äitiraukkamme sentään voi olla! puhui Aurelia värisevin äänin. -- Isä on tuottanut hänelle niin paljon surua, ja siitä huolimatta hän... Niin Julia: äiti ja sinä olette samanlaisia!

-- Mitä sinä puhut, Aurelia? -- Kuinka sinä ... sopersi Julia lievästi moittien, ja hänen kasvonsa karahtivat punaisiksi. Aurelia katsahti hellästi sisareensa ja puhui hetken kuluttua kuin itsekseen:

-- Kyllä äitiparan elämä siellä mahtaa olla kovin surullista. Ennen olimme molemmat hänen luonaan -- ja nyt sinäkin vielä jouduit lähtemään... Ei, kyllä minä jätän lukuni kesken ja menen maalle!

-- Minä sinne lähden! innostui Julia hypähtäen seisoalleen. -- Minun lukuni eivät ole vielä juuri alullakaan -- ja äiti on tärkeämpi kuin tuollaiset luvut! Mutta sinulla on täällä _tehtävä_, jota ei voi jättää!

Aurelian kasvot synkistyivät, ja hetken kuluttua hän kysyi arastellen:

-- Entä isä? Onko hän nyt puhunut mitään?

Julia loi katseensa alas ja vastasi tuskallisesti:

-- Minä en voi enää ymmärtää isää. Hän on, hän on...

Hän vaikeni, tarttui sisarensa käteen ja lisäsi sitten kiihkeästi, paheksuen:

-- Niin, minä luin hänelle äidin kirjeen ja pyysin, että sinä saisit taas tulla kotiin, niin hän -- hän vastasi tuimasti, että hänen talonsa ei saa olla kapinallisten pesäpaikka! Hän ei ole mikään _isä!_

Julia alkoi taas katkerasti itkeä.

Isän kylmät sanat sattuivat Aurelian sydämeen kuin kovat, terävät jääpuikot, ja hän veti henkeään aivan kuin ankarain ponnistusten jälkeen. Mutta hän pakotti itsensä ulkonaisesti tyyneksi ja sanoi hitaasti:

-- Katsos Julia, kasvatus ja yhteiskunnallinen asema tekevät hänet sellaiseksi. En minä usko, että hän muuten niin menettelisi.

Silloin Julia lakkasi äkkiä itkemästä ja tarttui sisarensa käteen sanoen päättävästi:

-- Aurelia. Minä tahdon myöskin ryhtyä siihen työhön! Toimita sinä minut heti...

-- Kyllä minä muuten, mutta kun se on niin vaarallista -- ja...

Hän vaikeni, ja Julia kysyi levottomasti:

-- Mitä nyt, Aurelia? Sinä muutuit niin omituisen näköiseksi. Onko jotakin tapahtunut?

-- Ei, mutta -- minä vähän epäilen. Ja nyt sanon siltä varalta, että joutuisin vankilaan: älä vain tule sinne katsomaan! Silloin vangitsisivat sinutkin.

-- Vankilaan? änkytti Julia pelästyen. -- Mistä epäilet?

Aurelia tarttui Julian käteen ja puhui tyynesti, rauhoittaen:

-- Katsos nyt, kun olin jakamassa viimeistä lentolehtistä piirini luottohenkilöille, katsoi eräs sotilas minua niin omituisesti -- ikään kuin _säälien_. Vaikka hän on luottohenkilö, tuntui minusta, ettei hän ollut rehellinen. Ja viime viikolla, kun kävelin Marcuksen kanssa tällä kadulla, seurasi meitä pimeässä joku mies. Marcus lähti äkkiä sinnepäin, ja silloin tuo musta varjo pakeni kuin henkensä edestä.

-- Mitä nyt on tehtävä? hätäili Julia. -- Sinun pitäisi lähteä pois kaupungista.

-- Ei se auta, kun minua kerran pidetään silmällä. Parasta siis on olla aivan rauhallinen ja valmistautua kaikkeen. Älä sinä vain ole levoton, Julia. Minun on aina hyvä olla silloin kun olen tehnyt velvollisuuteni.

-- Aurelia! huudahti Julia tulisesti ponnahtaen seisoalleen ja hänen mustat silmänsä leimahtivat. -- Jos sellainen tapahtuu, niin sinun paikkasi ei saa hetkeksikään jäädä tyhjäksi! Puhu jo huomenna siellä ja anna minulle pieni kirje, että tietävät...

-- Niin, minä kirjoitan sinulle kirjeen.

Aurelia lausui nuo yksinkertaiset sanansa salaperäisen painavasti. Ja kun he seisoivat vastakkain, innostuneina, päättäväisinä, näyttivät he yhdennäköisiltä kuin kaksi nuorta puuta.

Aurelia meni kirjoituspöydän ääreen.

Kello löi kaksitoista.

Julian poskia myöten vieri kyyneleitä, ja hän piteli kädessään tavattoman pientä kirjekuorta. Hänen toista kättään puristi Aurelia puhuen hellästi:

-- Jos siis joutuisin _kokonaan pois_, niin anna tuo _hänelle_. Ja luota, rakasta häntä -- tee hänet onnelliseksi! Rakas lapsi, muista nyt tarkkaan, mitä sanoin.

-- Ei, ei, Aurelia, nyyhkytti Julia. -- Et saa kuolla -- ei --

-- Älä itke, pikku Julia! lohdutti Aurelia. -- Kaikki käy hyvin. Ehkei mitään tapahdu -- minä vain siltä varalta...

Julia puki päällystakin ylleen, tarttui Aurelian käteen ja sanoi hiljaa, sydämellisesti:

-- Näkemiin, rakas Aurelia! Tule jo huo--

Sana katkesi kesken, hän hätkähti kuin surmaavasta sähköiskusta, sillä eteisen ulko-oveen iskettiin kolme harvaa lyöntiä. Hän alkoi vavista ja kysyi käheällä äänellä:

-- Niitäkö?

-- Niin, kuului Aurelian matala kuiskaus; hän katsahti ovellepäin tuskallisen jännittyneenä. Taas Julia vavahti; hänen lumivalkoisilla kasvoillaan kuvastui niin hirveä hätä ja kauhu -- kuin ihmisen, joka herää tainnostilastaan ratakiskoille sidottuna ja näkee pikajunan tulisilmien lähenevän, suurenevan. Hän oli huutamaisillaan, mutta silloin Aurelia peitti hänen suunsa ja kuiskasi hätääntyneenä:

-- Julia rakas -- tyynny, ei mitään vaarallista -- ei mitään! -- Ah -- nyt tiedän -- tule!

Hän tarttui sisarensa käsivarteen ja veti hänet emännän huoneeseen.

Kun he ehtivät sinne, tuntui koko talo tärisevän iskuista, ja emäntä, uskomattoman lihava vanha leski ponnahti kirkaisten istualleen.

Aurelia juoksi hänen luokseen ja puhui kuumeisen nopeasti:

-- Tuolla on poliisi. Ottakaa sisareni taaksenne -- korvaan teille...

-- Ei ei, Jumalan tähden! Minä en uskalla poliisia vastustaa, sopotti emäntä pelosta vavisten. -- Herra siunatkoon ei, ei!

-- Hän on viaton lapsi. Saatte tuhannen markkaa!

-- No Jumalan nimeen siis... Tulkaa tänne!

Aurelia näki sisarensa katoavan emännän leveän selän taakse, ja vaikka poliisit jyskyttivät entistä vimmatummin, hän ei enää pelännyt. Hän hiipi omaan huoneeseensa, sieltä eteiseen ja kysyi hiukan vapisevalla äänellä:

-- Kuka siellä on?

-- Poliisi! rähähti ulkopuolelta aivan kuin kiukkuisen koiran haukahdus. -- Te joudutte vielä tästäkin edesvastuuseen!

Aurelia tunsi vihaavansa tuota röyhkeätä ääntä, noita kaikkia, jotka odottaen vahtivat ulkopuolella kuin koiralauma pienen, loppuunajetun otuksen luolan suulla. Viha antoi sen verran voimaa, ettei hän enää vavissut, kun hän aukaisi oven ja kysyi kylmästi:

-- Mitä asiaa teillä on minulle -- näin myöhään?

Aurelian varma käytös, hänen kaunis, hieno olemuksensa vaikutti santarmiupseeriin niin, että hän aivan tahtomattaan kumarsi ja änkytti hiukan hämmentyen:

-- Hyvä neiti -- velvollisuus... Ja tiedättehän te, neiti, että meillä on oikeus tulla milloin tahansa.

-- _Väkivallan_ oikeus on maantierosvollakin. Tehkää siis vain mielenne mukaan.