Part 17

-- Ihmisraukat! Oletteko tulleet mielipuoliksi? Ettekö näe, että olen ystävä?

Joukko pysähtyi kuin epäröiden. Ja nyt Marcus alkoi vavista; nuo ihmisraukat olivat miltei kaikki puolialastomia: miehillä housut, toisilla paita, joillakin vain rääsy keskiruumiin ympärillä, ja monet olivat antaneet viimeisetkin riekaleensa pienokaisilleen; niiden väsynyttä itkua kuului kaikkialta.

Silloin Marcus näki nuoren, aivan alastoman äidin pitelevän pienokaistaan.

Tämä vaikutti järkyttävästi Marcukseen; mitään ajattelematta hän sieppasi huovan, hyppäsi alas ja kietaisi sen nopeasti naisen ympärille.

Teko vaikutti joukkoon enemmän kuin mitkään sanat; monet alkoivat itkien ja soperrellen tunkeutua hänen luokseen pyytäen anteeksi menettelyään.

-- Ystäväni -- ystävä raukat! änkytti Marcus liikuttuneena. -- Minä kyllä ymmärrän, että...

-- Mutta miksi te ammuitte meitä? keskeytti äkkiä uhkaava miehen ääni.

-- Ettekö ymmärrä, että me ammuimme ilmaan! Kun te -- muistakaa vain, miten te...

-- Niin, niin, meissä oli syy!

-- Hyvä on! Hyvä! Hyvä!

-- Te olette ihmisiä!

TULIMEREN RANNALLA

ODOTTAMATON KOHTAUS.

Marcus nousi koneeseen, ja kun hän punertavassa valossa näki tuon puolialastoman, nyyhkyttävän joukon, valtasi hänet vastustamaton liikutus ja sääli.

Viitaten palavaan kaupunkiin hän koetti puhua joitain lohdutuksen sanoja. Hän ei muistanut itsekään, mitä puhui; sitä vain muisteli vakuuttaneensa, etteivät heidän omaisensa olleet turhaan kuolleet.

Vaiettuaan Marcus kuuli tulen kohinasta huolimatta erään kiihkeän naisäänen, joka vaikutti häneen omituisesti:

-- Päästäkää minut! Se on hän! Hän elää!

Hän näki _Aurelian_ tulevan valkeissa alusvaatteissaan, musta tukka hajallaan.

Ja Marcus mutisi kuin kaiku:

-- Hän _elää_.

Marcus katsoi kuin kuumehoureissa: juuri tuollaisena hän oli kuvitellut tytön vankilassa, silloin kamalana yönä.

Ja taas kuului kiihkeänä värisevänä riemuhuutona:

-- Hän elää, _elää!_

Tyttö koetti tunkeutua lentokonetta kohden -- Marcus näki hänen kaatuvan.

Sitten Marcus tunsi vain hämärästi, että hän rajulla voimalla tempoili ihmisiä tieltään, huutaen kiihkeästi:

-- Tietä! Päästäkää! Pois tieltä!

Kaikki tuntui omituisen sekavalta. Hän tunsi Julian, näki hänen pyörtyneen, kantoi hänet koneen pehmeään nojatuoliin ja kallisti sen makuusohvaksi -- sitten hän puki tytön ylle oman pehmeän turkkinsa.

Julia aukaisi silmänsä ja vavahti ensin pelästyneenä. Mutta kun hän katsahti Marcusta silmiin, kuvastui hänen katseessaan rakkautta, riemua, rukousta; hän aikoi sanoa jotakin, mutta hänen huulensa alkoivat vavista -- ja suuret kyynelet tunkeutuivat pitkien mustien silmäripsien välistä.

Marcuksen valtasi syvä liikutus. Hän laskeutui polvilleen ja suuteli tytön kalpeita, vapisevia huulia.

Katkonaisesti itkien Julia kertoi, että hän oli ollut yksin kotona, isä oli lähtenyt illalla pääministerin luokse juhlaan. Heti ensimmäisen jyrähdyksen jälkeen hän oli pelästyneenä noussut vuoteelta ja lähtenyt juoksemaan; hämärästi vain muisti, että viereinen huvila räjähti ja alkoi palaa, sytyttäen heidänkin huvilansa. Hän ei muistanut sitäkään, miten oli joutunut urheilukentälle -- hän oli vain juossut... Sitten hän katsoi taas sivulleen, äärettömään, pauhaavaan tulimereen ja alkoi vavista, huutaa ja itkeä hysteerisesti.

Marcuksella oli haavoittumisen varalta morfiinia ja hän antoi sitä Julialle -- yön tapaukset olivat koskeneet liiaksi tytön hermoihin.

Julia näyttikin rauhoittuvan, kasvoilta katosi vähitellen tuskan ja kauhun ilme; katse muuttui raukeaksi, ja vihdoin hän nukkui.

Marcus istui hänen viereensä ja katseli tytön laihtuneita kasvoja: _nyt_ ne olivat täydelleen samannäköiset kuin Aurelian.

Sekavat tunteet valtasivat Marcuksen mielen. Hän tunsi katumusta ajatellessaan, että Julia oli laihtunut ja kalvennut juuri hänen tähtensä -- sillä sen hän nyt varmasti tiesi, että Julia rakasti häntä. Eikä hän ollut edes käynyt tervehtimässä tyttö parkaa. Ei edes Aurelian tähden.

Tytön kasvoille tuli tuskallinen ilme, hän värähti koko ruumiiltaan; luultavasti hän näki jotain äskeisistä tapauksista unissaan.

Peite oli liukunut hänen jaloiltaan; Marcus nousi niitä peittämään ja huomasi, että silkkisukat olivat rikki -- ja hento jalkapohja kokonaan verillä -- soran ja terävien kivien repelemä.

Syvä liikutus, hellyys, ja vielä jokin ennen tuntematon tunne tulvahti Marcuksen mieleen; hän olisi heti tahtonut tehdä jotakin Julian vuoksi, rukoilla häneltä anteeksi, ettei ollut ymmärtänyt... Suudella noita jalkoja, jotka olivat pienet ja hennot kuin lapsen jalat.

-- Sillä tavalla hän siis kuoli.

Marcus hätkähti, kuullessaan tuon matalan, tukahtuneen äänen -- ja nähdessään Juliuksen tuijottavan palavaa kaupunkia. Tämän katseessa kuvastui omituinen, jähmettynyt tuska.

Tuo ääni herätti Marcuksen kuin unesta. Hänen mieleensä syöksyi yhtaikaa katkera suru, tuska ja kauhunsekainen ihailu: _Antonius!_ Häntä ei enää koskaan nähdä. Yksikään kuolevainen ei tule koskaan tietämään, missä hänen ruumiinsa on. Hän meni Juliuksen luokse, tarttui tämän käteen, puhuen oudon innostuksen vallassa: -- Niin veli -- hän kuoli niinkuin oli elänytkin. Hän tahtoi saada aikaan _suurta_ -- ja kun noin kävi, niin hän ainakin kuoli suurenmoisella tavalla. Sillä hän oli mies -- _voimakas mies_.

Kalpeina ja äänettöminä he taas tuijottivat kamalaa näytelmää. Tasangolta oli alkanut puhaltaa jääkylmä syystuuli. Toisinaan leyhähti tulimeren polttava henkäys tänne asti, mutta alastomain ihmisraukkojen oli miltei heti täytynyt siirtyä lähemmäksi tulta. Keltaista tuliseinää vasten näytti heidän joukkonsa rauhattomalta haamujoukolta. Ja toisinaan kuului sieltä tulen pauhinan ylitse vihlovaa kirkunaa, itkua ja vaikerrusta.

Marcus havahtui tylsyydestään, väristessään vilusta. Hän luuli ensin olevansa kuumeessa, mutta sitten hän huomasi, että tuuli oli vähitellen kiihtynyt myrskyntapaiseksi, jota tulimeren hirveä kuumuuskaan ei jaksanut yhtä mittaa läpäistä -- sinne olikin matkaa lähes kaksi kilometriä. Julius värisi myöskin, ja Juliankin kasvot ja kädet tuntuivat kylmiltä.

-- Julius -- meidän täytyy myöskin siirtyä lähemmäksi, hän huomautti hiljaa.

Kilpa-ajokentän keskusta oli aivan tasaista, kovaa nurmea. Marcus pani lentokoneen liikkeelle, ja kumipyörillään se vyöryi palavaa kaupunkia kohden -- hiljaa, äänettömästi -- niinkuin jokin tropiikin kauhea jättiläishyönteinen olisi varovasti ryöminyt matkailijan nuotiota kohden.

Jo löyhähti vastaan niin tulinen henkäys, että Marcus sulki silmänsä ja kumartui. Ja hän ihmetteli, miten nuo ihmisraukat voivat sitä kestää.

Mutta lähemmäksi tultuaan hän huomasi, että tuliseinän ja onnettoman joukon välillä oli vinottain lähes ihmisenkorkuinen kiviaita -- se suojeli pahimmalta kuumotukselta.

PIENOKAISET.

Kun Marcus hiljalleen ohjasi lähemmäksi onnettomien joukkoa, hän luuli silmiensä pettävän -- kaikki tuntui mielettömältä, kuumehoureisen näyltä.

Kamalan sekasortoisena kaaoksena liikehti onnettomien joukko: varsinkin puolialastomat naiset näyttivät aivan kuin etsivän jotakin polttavan tuskan pakottamina. Jotkut seisahtuivat välillä väännellen käsiään, toiset kurottivat niitä tuskallisesti tulimerta kohden -- niinkuin olisivat möyryävältä tulihirviöltä rukoilleet armoa, rakkaittensa elämää.

Muutamat makasivat kuolleitten tavoin maassa, kasvot nurmikkoon painettuna näkyi suonenvedontapaisesti vavahtelevia vartaloita, ja jotkut peittivät kasvonsa kyyristyen aivan kuin murhaajan kuoliniskua odottaessaan.

Mutta kun Marcus oli kääntänyt koneen tuulta vasten ja pysäyttänyt moottorin, hän huomasi, että näkyäkin kamalampi oli joukon melu. Siitä kuului vihlovaa itkua, valitusta, kirkaisuja; vihan, tuskan ja epätoivon huutoja; jäntevien nyrkkien noustessa kajahti kauheita kirouksia ja uhkauksia, muutamat rukoilivat suurella äänellä Jumalaa; joku etsi kiihkeästi vaimoansa, ja useat naiset huusivat lakkaamatta miestensä ja lastensa nimiä -- näkyi myös itkusta nääntyneitä harhailevia pienokaisia, heidän ääntään ei enää kuulunut.

Mutta toisinaan kuului kiviaidan vierestä tuskanhuuto, joka tunkeutui sydämeen veitsenterävänä, viiltävänä. Ja Marcus näki siellä olentoja, jotka kiemurtelivat poljettujen matojen lailla; siellä olivat palaneet.

Kun hän niiden joukossa näki muutamien pienokaisten vääristyneitä kasvoja, muistui Marcuksen mieleen, miten hänen paljaalle jalalleen kivääritehtaassa kerran oli roiskahtanut sulaa terästä. Hän oli nytkin tuntevinaan saman tulisen tuskan.

Hetken hän seisoi, otti sitten vapisevin käsin morfiinipullon ja ruiskun sekä hypähti alas.

Hänen täytyi sulkea silmänsä, saapuessaan kiviaidan luokse -- hänen hampaansa alkoivat kalista.

Miehiltä oli palanut parta, hiukset, paita -- ja valkealla iholla näkyi häikäisevän punaisia läiskiä; mutta näitäkin hirveämmiltä näyttivät mustuneet kohdat -- ja lapset...

Heitä oli sillä kohtaa vain neljä: kolme pientä poikaa, ja noin 8-vuotias, laiha tyttö -- ja juuri tämä tyttöparka oli palanut pahimmin. Hänen vaalea, silkinhieno tukkansa oli kärventynyt vain latvoista, mutta selittämättömällä tavalla oli pieni käsi kärventynyt mustaksi -- päältäpäin nahkakin käpertynyt. Pienokainen aukoili suutaan kuin kivellä puusta pudotettu lintu -- ja kuolevan linnun varpailta näyttivät myös nuo hennot, mustuneet sormet. Poikaset huusivat sydäntäsärkevästi, mutta tyttöraukka vaikeroi vain hiljaa -- ikäänkuin kuolemanväsyneenä.

Marcuksen silmissä tuntui hämärtävän; hän kuuli kuin unessa erään värisevän naisäänen huudahtavan:

-- Jumala siunatkoon teitä!

Ja eräs keski-ikäinen mies, jonka kasvot hehkuivat tulipunaisina, ähkyi käheästi:

-- Ettekö voisi antaa minullekin? Maksaisin...

-- Ja minulle! Minulle! kuului kaikkialta vaikeroivia ääniä.

Marcus kääntyi heihin, ja hänen äänensä kuului tukahtuneelta:

-- Ystäväni -- ystävä raukat... Ei ole muuta kuin näille -- pienokaisille...

Sitten kuului matala tuskallinen ääni:

-- No, me olemme edes miehiä -- kuolkaamme vain! Mutta kun nuo pienet lapsiraukat saavat kitua niin hirveästi...

-- Antakaa heille pian!

Marcus antoi ensin pojille, ja kaksi heistä oli jo lakannut itkemästä.

Kun Marcus tuli tyttöparan luokse tarttuen hänen hentoon käsivarteensa, vääntyi pienille sinertäville kasvoille hirveä tuska, ja hän kuiskasi aivan kuin viimeisillä voimillaan:

-- Äiti -- polttaa...

Tuo heikko ääni ja ilme vaikuttivat Marcukseen kummallisesti. Tuntui siltä, kuin olisi pienokainen ollut jo kauan sairaana -- niinkuin hän olisi kuullut äänettömän kuiskauksen: En voi, en _jaksa_ enää -- olen niin pieni, heikko. Armahtakaa -- antakaa minun vihdoinkin -- kuolla -- kärsin niin kovin!

-- Pieni -- pieni lapsiraukka -- sinun ei tarvitsekaan enää kärsiä! oli Marcus kuiskaavinaan. Ja hän antoi pienokaiselle niin paljon, että tämä vaikeni heti: näytti nopeasti vaipuvan syvään uneen.

Marcus ei tuntenut pientäkään katumusta -- päinvastoin hän hiukan rauhoittui. Sitten hän otti lapsen varovasti syliinsä sanoen:

-- Vien hänet koneeseen nukkumaan, siellä on pehmeämpää.

Ihmisjoukon raivokas huuto mylvähti sekavana, rajuna pyörremyrskynä, tukahduttaen hetkeksi tulenkin pauhun. Vain vaivoin saattoi siitä erottaa muutamia sanoja:

-- Voi murhaajia!

-- Kuka on tämän tehnyt?

-- Konnat! Missä on lapseni?

-- Nyt on tuomiopäivä!

-- Helvetti on jo sytytetty valmiiksi!

-- Jumala, armahda meitä!

-- Rukoilkaamme!

-- Minä olen enkeli! Enkeli! Vihdoinkin sain siivet!

MIELIPUOLET.

Julius tarttui äkkiä suonenvedontapaisesti Marcuksen käsivarteen ja änkytti:

-- Herra Jumala! Katso, _heitä_ -- _on kymmenittäin!_

Marcus oli kaiken aikaa _nähnyt_ jotain tavatonta, mutta hän ei ollut pannut siihen huomiota. Nyt hän tarkasteli noita onnettomia -- ja hänen selkäänsä kylmäsi.

Muutamat istuivat maassa liikkumattomina tai hiljaa huojutellen itseään ja tuijottivat tylsällä kauhulla liekkeihin; eräs loikki nelinryömin maassa, haukkuen kuin koira; ja heti hyökkäsivät monet hänen jälkeensä, matkien eri eläinten huutoja. Heitäkin kauheampi oli eräs papin näköinen mies, joka tavattomalla kiireellä juoksenteli edestakaisin hien vuotaessa virtana hänen kasvoiltaan; välillä hän tömisti kenttää paljaalla, paksulla jalallaan ja huusi ankaralla saarnaäänellä:

-- Nouskaa haudoistanne! _Hän_ tulee heti! Valvokaa ja rukoilkaa!

Hän vaikeni, kuunnellen tuskallisen jännityksen vallassa; sitten alkoi hyppiä tasajalkaa, jotta tanner tömisi. Taukosi taas hengästyneenä ja ärjyi yhä ankarammin:

-- Älkää yrittäkö piiloutua! Kyllä minä näen, että vielä puuttuu seitsemän kappaletta! Minun toimekseni on annettu ajaa teidät ylös -- ja minä _ajankin_ teidät ylös -- ellei muuten niin ruoskilla ja skorpioneilla!

Äkkiä hänen hikiset kasvonsa muuttuivat kauhusta kuolemankalpeiksi, ja hän alkoi käheästi parkua:

-- Mi -- mitä --? Ette nouse _minun_ käskystäni.. Koska... Niin, minä tein sen! Minä siunasin sotajoukkoja ja -- ja rukoilin... Mutta minä tein _velvollisuuteni_ -- tein sen _esimiesteni käskystä!_ Enkä minä tiennyt, että minun syntini tähden tulisi viimeinen tuomio. Nouskaa, sanon minä! Sillä tietäkää, te niskurit ja hitaat sydämestä: minä olen Herran, Sebaothin enkeli! Ja tämä on minulle toimeksi annettu.

Eräs tavattoman pitkä, laiha mies oli hiljaa kiivennyt kiviaidalle. Hänen yllään oli vain valkoinen, leveähihainen yöpaita; hänen kalpeat kasvonsa vääristyivät peloittavasti, ja hän heilutti pitkiä käsiään, karjaisten hirmustuneella äänellä:

-- Voi siunaus, väärä profeetta, valehtelija -- joka olet juopunut valittujen verestä! Tiedä sinä! Tietäkää kaikki -- tietäköön koko maan piiri: minä kutsun julistan: _tulkaa tuomiolle!_

Kuului vihlova kauhunhuuto. Suurin osa, varsinkin naisista, oli yön tapauksista pelästynyt miltei mielettömäksi. Kun nuo kauheat sanat kajahtivat heidän takanaan ja he kääntyessään näkivät pitkän, valkean olennon, pimenivät heidän silmänsä, he luulivat todella näkevänsä viimeisen tuomion julistajan. Monen järki sammui, kuului käheätä, uikuttavaa naurua, joka muistutti nälkäisten lintujen huutoa. Sekasorto kiihtyi, kuului kauhistuneita, kimakoita kirkaisuja:

-- Herra, anna anteeksi!

-- Olemme kuunnelleet väärää profeettaa.

-- Armahda! Armahda!

Sitten kuului metelin yli voimakas miehenääni:

-- Ihmis-raukat! Ettekö näe, että hän on hullu?

Mielipuoli oli huudoista välittämättä jatkanut kaiken aikaa puhettaan. Hän oli unohtanut henkilökohtaisen vihansa, hänen äänensä oli muuttunut jylisevän juhlalliseksi:

-- Niinkuin pitkäisen tuli leimahtaa idästä hamaan länteen, niin on myös Ihmisen pojan tulemus! Sillä silloin pitää suuren vaivan oleman ja ihmiset pitää nääntymän pelvon ja odotuksen tähden! Ja elementit palavuudesta sulavat.

Jotkut koettivat tunkeutua joukon lävitse, ja mielipuoli karjaisi kammottavalla äänellä:

-- Menkäät pois minun tyköäni, te kirotut, _tuohon_ iankaikkiseen tuleen, joka valmistettu on perkeleelle ja hänen enkeleillensä! Siellä pitää oleman itku ja hammasten kiristys! Ja kuolema ja helvetti heitettiin tuliseen järveen, ja tämä _on se toinen kuolema!_

Vasta nyt hänen äänensä lakkasi kuulumasta -- puhkesi sellainen ulvonta, kiljunta, että Julius kumartui koettaen tukkia korviaan. Onnettomat ihmisraukat olivat alkaneet tapella keskenään: toiset tahtoivat saada mielipuolen alas aidalta, mutta joukko pelästyneitä, hulluja ja hysteerisiä naisia seisoi tiellä kiljuvana, mielettömänä muurina. Heidän ulvontansa tukahdutti toisinaan tulenkin pauhun. Mieletön huitoi ja huusi taukoamatta -- ja kaiken ylitse valoi raivoava tulimeri verisen hohteensa. Vain toisinaan kuului melun yli joitakin yksityisiä huutoja:

-- Pois mielipuoli!

-- Älkää koskeko häneen!

-- Jumala, ole armollinen!

-- Alas sieltä! Muuten kaikki tulevat hulluiksi!

-- Peljätkää herran vihaa!

Nyt hypähti Julius seisomaan ja ähkyi kauhistuneella äänellä -- niinkuin hänkin olisi tullut mielipuoleksi:

-- Marcus! Pois! Pian -- minä en kestä kauempaa.

Marcus nousi nopeasti ylös istahtaen ohjauspaikalleen -- ja samalla hetkellä kuului melun yli luonnottoman terävä, kiljuva naisääni:

-- _Älkää rohjetko koskea herran enkeliin!_ Hän on tullut kutsumaan teitä viimeiselle tuomiolle -- ja te aiotte tappaa _hänet!_

Marcus pani nopeasti moottorin käymään ja lentokone alkoi hiljalleen edetä, mutta yhtenä ulvovana hornankuorona yhtyivät mielipuolet johtajattarensa huutoon. Marcus kiihdytti vauhtia, mutta vinkuvien piiskaniskujen tavoin satelivat takaapäin yön surkeimpien uhrien huudot:

-- Oi jumalattomat -- niskurit!

-- Tahdotteko estää viimeisen tuomion?

-- Herra on murskaava tomuksi!

-- Helvetti on jo sytytetty teitä varten!

-- Ha ha ha! He he he!

-- Katsokaa, kuinka se loistaa!

-- Tahdotteko murhata _enkelin_ -- julmurit!

-- He ovat piruja, piruja!

-- Katsokaa, niillä on sarvet ja hännät!

-- Menkää takaisin helvettiinne!

-- Tuonne takaisin -- saatanat!

-- Rukoilkaamme!

Sitä mukaa kuin he etenivät, häipyivät sanat kuulumattomiin sekaantuen huumaavaksi meluksi. Julius katsahti taakseen ja näki jotakin sekavaa, heiluvia nyrkkejä, pyörivää, kuin villiä tanssia -- ja hänestä tuntui, että noiden mielettömien yläpuolella tanssi tyhjässä ilmassa parvi punaisia paholaisia, iloisina vartioiden uhrejaan. Mutta lopulta hän käsitti, että kiviaidalla juoksenteli ja tappeli puolialastomia miehiä.

Marcus pysäytti koneen noin kolmensadan metrin päähän kodittomien joukosta ja alkoi kuunnella.

-- Emmekö menisi vähän kauemmaksi? kysyi Julius arasti.

-- Ei hyödytä, vastasi Marcus synkästi ja katkerasti. -- Sanoja tänne ei enää erota -- eikä heidän _yhteistä_ huutoaan pääse pakoon. Vaikka tunkeutuisi maan uumeniin, se soi aina korvissa.

-- Oikeassa olet, veli.

NÄKYJÄ.

Tulen voima näytti yhä yltyneen. Niinkuin nälkäinen, raivostunut hirviö se oli taas nielaissut yhden esikaupungin kuin suupalaksi -- ja ihmiset pakenivat poispäin, kuin takaa-ajetut eläimet, itkien ja parkuen kuin mielipuolet. Kerran, kun ihmisraukkojen huuto hiukan vaimeni, kuului suuren koiralauman haikeaa ulvontaa. Juliuksen kiihottuneessa mielessä tuntui siltä, kuin olisivat kolmen miljoonan murhatun sielut itkeneet tuon suuren rikoksen tähden -- suuren kaupungin hävityksen tähden.

He tuijottivat kuin jähmettyneinä: esikaupunkien sytyttyä näytti tulimeri ulottuvan taivaanrannasta toiseen, ja tuon äärettömän ulapan pinnasta hyppivät hurjassa tanssissa tulipatsaat kuin korkeat hyökyaallot -- myrskyävä tulimeri! Miljoonat kipinät kiitivät pilvittäin avaruudessa, puoli maailmaa näytti palavan ja taivas hehkui veripunaisena -- niinkuin sekin olisi värjäytynyt sen viattoman veren paljoudesta, joka tänään oli vuotanut maahan.

Marcus tuijotti yhä ääretöntä pätsiä; ajatellen Antoniusta: vuosikaudet tämä oli ponnistellut keksintönsä vuoksi; vuosikaudet suunnitellut, työskennellyt taukoamatta päivät ja yöt -- ja sitten...

-- Kun ajattelee, että _hänen_ työnsä avulla tuo kammottavuus on saatu aikaan -- hän puhui itsekseen ja lisäsi epätoivoisesti: -- Tuntuu siltä, kuin -- täytyisi tulla hulluksi. Ja mitä, _mitä_ kaikkea tuolla lieneekään tapahtunut? Muistatko huudon sieltä keskeltä?

Marcuksen mieleen tuli, että lähistöllä oli työläisten kaupunginosa, ja nyt hän muisti siellä olleen tuhansia työläisperheitä, joista isät vietiin toissapäivänä kasarmiin.

Marcus havahtui kuullessaan, miten Julius äkkiä alkoi katkerasti itkeä.

Mutta Marcus ei voinut itkeä, hänellä oli vain sellainen tunne, kuin alkaisi tukehtua. Hän kosketti vaistomaisesti kaulaansa -- ja hänen mieleensä lennähti Antoniuksen raju tempaisu illalla hänen reväistessään kauluksensa rikki.

Kauhistuttavan selvästi hän mielessään näkee, miten nuo yksinäiset työläisäidit äsken hypähtivät kauhusta kirkaisten vuoteiltaan. Lapsilauma juoksee itkien äidin turviin kuin linnunpojat emonsa siipien alle. Äiti ottaa pienimmät syliinsä painaen vaaleatukkaiset päät poveansa vastaan, hän peittää isompienkin päät, jotteivät he näkisi noita kamalia leimahduksia -- ja rukoilee kauhusta kalpein huulin apua Jumalalta. Mutta liekit lähenevät nopeasti, lapset alkavat sydäntäsärkevästi huutaa. Räjähdys, helähdys, räiskettä -- ja sinertävä liekki syöksähtää sisään kuin raivokas, notkea peto. Suunnattomalla tulikielellään se nuolaisee ahnaasti; lasten ohuet paidat, heidän vaaleat kutrinsa katoavat silmänräpäyksessä. He huutavat, kiemurtelevat -- hennot kädet mustuvat, käpertyvät...

AAMU VALKENEE

ENSIMMÄINEN VALONSÄDE.

Harmaa syysaamu oli jo valjennut, kello oli yhdeksän.

Marcus oli tyytyväinen, että oli antanut Julialle morfiinia: tämä nukkui vieläkin.

Aamun kalpeassa kajastuksessa näytti kaikki entistä kauheammalta. Alaston pakolaislauma oli yhä kiihtyneen kuumuuden vaikutuksesta siirtynyt lähemmäksi heitä. Kaikkialta virtasi yhtä mittaa nääntyneitä pakolaisia: puolikuoliaaksi pelästyneitä naisia, itkeviä lapsia, tylsästi tuijottavia miehiä. Vähitellen tuo säälittävä joukko oli lisääntynyt yhä lukuisammaksi -- nyt se lainehti heidän ympärillään yhtenä ihmismerenä. Onnettomien lisäksi saapui ympäristöltä suuria ihmisjoukkoja, läheisestä pikkukaupungista tuli palokunta autoineen, mutta täällä ei ollut mitään _tulelta_ pelastettavissa. Se palasi kiireesti hakemaan vaatteita, ruokaa. Kellään ei ollut mitään syötävää -- ja pienokaiset alkoivat yhä äänekkäämmin itkeä ruokaa.

Täydellinen epätietoisuus yhä lisäsi sekasortoa. Langaton lennätinasema, puhelimet, rautatiet, sillat, kaikki oli hävinnyt. Autoillakin pääsi kaupunkiin vain yhtä maantietä myöten.

Ihmisraukat näkivät vain tuon suunnattomana helvettinä hehkuvan rovion, mutta miten kaupunki oli siksi muuttunut, ei kukaan voinut oikein käsittää. Heitä kauhisti vielä enemmän se, että _itse kaupungista ei täällä ollut ketään_. Pienestä huvilakaupungista vain muutamia. Jokainen ymmärsi, ettei toisella puolella kaupunkia olevasta savumerestä yksikään pelastunut; syntyi pöyristyttäviä, mielettömiä huhuja.

Eräs pelastusosastoista oli saanut tiedon, että _oma_ hallitus oli _julistanut sodan_.

Tämä tieto levisi kulovalkeana onnettomien joukkoihin. Epätietoisuuden, kauhun, surun ja hysteerisen hermostuneisuuden lisäksi puhkesi esiin hurja raivo -- joukko näytti taas hullujen laumalta.

Marcuksen koneen viereen tuli muutamia alusvaatteihin puettuja nuoria miehiä kysymään, tiesikö hän mitään. Marcus kertoi lyhyesti kaiken muun paitsi vihollisten ja omien pommien laadun sekä matkansa tarkoituksen. Tieto levisi joukossa uskomattoman nopeasti eteenpäin, herättäen raivon ja katkeruuden huutoja. Marcus kysyi mielipuolten olinpaikkaa. Eräs mies katsahti pelokkaasti nukkuvan Julian puoleen ja änkytti sitten käheästi:

-- Ne menivät kaikki _sinne_...

-- Mitä, onko se mahdollista? änkytti Marcus katkonaisesti. -- Miten ne sinne menivät?

-- Siellä oli eräs pitkä, mieletön mies, alkoi nuorukainen hiukan tyyntyneenä puhua, -- joka sanoi olevansa enkeli Mikael ja kehoitti kaikkia uskovaisia seuraamaan itseään tuomiolle ja taivaan iloon Kristuksen luo. Monet uskoivat myös näkevänsä Jumalan. Riemusta huutaen lähti kokonainen lauma juoksemaan johtajansa jäljessä -- ja sinne he hävisivät.

Nuorukaisen ääni muuttui yhä käheämmäksi. Ja sitten Marcus kysyi hiljaa:

-- Kaikki...?

-- Vain muutamat palasivat. He eivät kai olleetkaan hulluja -- olivat vain joutuneet eräänlaisen hysteerisen hurman valtaan.

-- Eikö -- eikö kukaan koettanut estää heitä? kysyi Julius tuskasta vääristynein kasvoin.

-- Ei, vastasi mies. -- Ja miksi? Heille itselleen oli niin parempi -- ja mitä he olisivatkaan vielä saaneet aikaan?

-- Ihme, etteivät kaikki ole tulleet hulluiksi, huomautti vapisevalla äänellä eräs toinen. -- Niin kauhistava yö tämä oli...

Marcus otti nenäliinan taskustaan ja alkoi pyyhkiä otsaansa -- se oli kylmästä hiestä märkä.

Äkkiä kuului läpitunkeva huuto:

-- Lentokone!

Kaikki katseet kohosivat yht'aikaa kuin komennuksesta.

Tavattoman korkealla näkyi todellakin lentokone -- samassa ilmestyi pilvenhattaran takaa toinenkin, mutta ne olivat niin korkealla, ettei voinut nähdä, kenen lentokoneita ne olivat.

Marcus sieppasi jännittyneenä suuren kiikarinsa, ojensi sen lentokoneita kohden ja kalpeni -- vihollisen koneita.