Part 15

-- Kun olemme vuosikaudet kärsineet nälkää heidän tähtensä, kun miljoonat meistä ovat kuolleet _heidän sodissaan_, niin miksemme nyt kärsisi muutamia päiviä _omassa_ sodassamme -- kuolisi ilomielin _oman_ asiamme puolesta, lastemme ja tulevien sukupolvien puolesta! Veljet, päättäkäämme, että meidän _täytyy_ voittaa -- tai _kuolla viimeiseen mieheen!_

Nyt puhkeava huuto vaikutti Marcukseen vielä järkyttävämmin: niin, siinä kuvastui epätoivo -- _kuoleman epätoivon voima_. Tulipalo oli alkanut valaista tänne asti, ja nyt Marcus epäselvästi näki, miten tuo ääretön joukko alkoi liikehtiä niinkuin yöllinen, myrskyävä meri -- josta vain silloin tällöin erottaa jotakin epämääräistä, kuohuvaa. Selittämättömästä mielijohteesta Marcus sulki hetkeksi silmänsä, hän luuli olevansa valtameren rannalla -- ja vuorenkorkuiset aallot syöksyivät kumeasti pauhaten kallioita vasten.

Mutta kun huuto vaikeni, oli jossakin lähistöllä alkanut taas taistelu! Palkkajoukot yrittivät kai taaskin tunkeutua torille uudesta paikasta! Sieltäpäin alkoi hetken kuluttua kuulua pikatykin jyrinää. Torilla syntyi vilkas liike; muutamat panssariautot lähtivät porhaltamaan jyrinää kohden, aseellisten joukkojen saattamana.

Antonius antoi kuljettajalle merkin; he lähtivät taas lentoasemaa kohti.

ONNELLINEN PÄÄTÖS.

Samana iltana kello yhdeksän aikaan oli pääministerin palatsissa salainen neuvottelukokous kapinan johdosta.

Siellä olivat koolla ministerit, yleisesikunnan suunnitteleva jaosto, armeijan ylipäällikkö, ilmavoimien komentaja ja laivaston ylipäällikkö. Koko valtakunnan toimeenpaneva hallitusvalta oli saapuvilla.

Kokouksessa oli ensin vallinnut jonkin verran hermostunut mieliala, mutta nyt se alkoi rauhoittua; yleisesikunnan päällikkö teki parhaillaan selvää asemasta ja esiintyi kylmästi, tyynesti ja varmasti; vieläpä hän heitti muutamia pistosanojakin liiallisesta hätäilemisestä -- sillä sisäisesti hän oli sangen rauhaton; hän ei ollut luullut, että teloitukset tulisivat herättämään sellaista mieltenkuohua. Hän lopetti puheensa seuraavasti:

-- Täällä on puolittain syytetty minua siitä, että olen eilen ratkaisevasti vaikuttanut kapinallisen pataljoonan rankaisua koskevaan päätökseen. Se on totta! -- minä tein sen! Mutta minä sanoin jo eilen, että se oli _ainoa keino_. -- En minä muuten ymmärrä, miksi täällä ilmenee, sanoisinko hermostuneisuutta! Sillä meidän asemamme ei suinkaan horju. Suurin osa kaupunkia on vallassamme; katuvalaistus toimii, ravintolat, vieläpä huvipaikatkin ovat avoinna! Tosin asevarasto ja suurin ampumatarvikevarasto ovat mellakoitsijain hallussa, mutta se ei merkitse mitään! Sen keinon avulla, jonka herra pääministeri esitti, lakkaa kapina huomisaamuna. _Ellei_ lakkaisi, niin linnoitukset ja ilmavoimat todellisuudessa vallitsevat kaupunkia -- pari lentäjää karkottaa nuo uudet "valloittajat" kymmenen minuutin kuluessa! Me voimme siis rauhallisina odottaa huomispäivää.

Kun linnoitusten ylipäällikkö oli ilmoittanut luottavansa linnoitusväkeen, koska se ei tänään ollut yhtynyt kapinaan, kääntyi pääministeri ilmavoimien komentajan puoleen:

-- Kun ilmavoimat ovat uuden suunnitelmamme todellinen perustus ja pohja, pyydän vielä kysyä: luotatteko, herra kenraali, täydellisesti kaikkiin lentäjiin?

Nyt kuului eri puolilta hermostuneita, epävarmoja ääniä:

-- Niin, voitteko _vakuuttaa?_

-- Minkälaisia ovat harjoituspäälliköt ja muut vaikuttavat henkilöt?

-- Heistä pitäisi saada varmuus...

Ilmavoimien komentaja näytti harmistuvan ja huomautti myrkyllisesti, että _hänkin_ oli joskus ollut huomaavinaan, mikä voima lentäjissä on ja oli perustanut näitä varten erikoisen tiedusteluosaston, joka on pitänyt lentäjiä jo toistakymmentä vuotta silmällä. Osaston ilmoituksen mukaan ei nykyinen harjoituspäällikkö ensinnäkään ole harrastanut muuta kuin keksintöjänsä -- ja niistähän luulisi jokaisen isänmaan ystävän iloitsevan. Varapäällikön keksinnöt ovat myöskin suuriarvoiset, eikä häntä kai voitane epäillä! Hän on ensinnäkin upporikas, hän on kasvattanut ja opettanut parhaat lentäjät! -- ja hänellä on suuri vaikutusvalta heihin. Esimerkiksi uusissa koneissa on vain sellaisia, joista hän on luvannut vastata...

Ilmoitukset tekivät rauhoittavan vaikutuksen ja kaikki kannattivat pääministerin ehdotusta. Sotaministeri yksin vastusti sillä perusteella, että valmistukset jäisivät liian vaillinaisiksi; sen ohessa hän piti ehdotusta epälaillisena, koska sota virallisesti oli päätetty julistaa vasta seuraavana yönä.

Pääministerin sileäksi ajellut huulet vetäytyivät tuskin huomattavaan, kylmään hymyyn, kun hän puhui:

-- Hyvät herrat! Meidän täytyy ottaa huomioon se poikkeuksellinen olotila, jossa olemme. Jos esimerkiksi tulisi tietoon sodan julistamisaika, käyttäisivät kapinalliset sitä kiihotusaseena. Mutta kun huomenaamuna leviää tieto, että _sota on jo syttynyt_, ja vihollisen lentäjät voivat milloin tahansa tulla pommittamaan kaupunkia niin kansa repii kappaleiksi sotilaat, jotka eivät sellaisena aikana puolusta kotikaupunkiaan. Kun luvataan anteeksianto kaikille kapinallisille, jotka heti astuvat riveihin isänmaata puolustamaan -- niin tahtoisin nähdä, mitä salaliittolaiset saavat aikaan! Sodanjulistus siis ensiksikin pelastaa _meidät_ sangen vaikeasta asemasta; toiseksi ehtivät meidän lentäjämme hyökätä ensimmäiseksi! Miten ja mihin aikaan herra kenraali on suunnitellut hyökkäyksen tapahtuvaksi?

Ilmavoimien komentaja rykäisi ja sanoi hitaasti:

-- Yleisesikunnan päällikön kanssa suunnittelimme, että retkeen ottaisivat osaa vain uudet koneet. Koska hämärän aika on meille paras, lähdetään täältä vasta kello neljältä. Olen jo käskenyt lentäjien pysyä paikoillaan. Ja retkestä on paras ilmoittaa vasta 2 tuntia ennen lähtöä.

Kuului yleinen hyväksymisen sorina; sotaministerikin katsoi parhaaksi luopua vastustuksesta. Lyhyen keskustelun jälkeen päätettiin julistaa sota klo 12 -- siis 3 tunnin kuluttua!

Sen jälkeen päätettiin vielä joistakin yksityiskohtaisista valmisteluista, menettelytavoista kapinallisiin nähden ym. pienemmistä asioista.

Muutamien puheenvuorojen jälkeen kuului arvokas vasaranpaukahdus, ja sitten pääministeri lausui harvaan ja juhlallisesti:

-- Neuvottelu on päättynyt.

Hän nousi reippaasti seisomaan, kalpeille kasvoille nousi hauskoja ryppyjä, ja hänen äänensä muistutti laiskan koulupojan ääntä ikävän tunnin loputtua:

-- Ja nyt, hyvät herrat! Koettakaa viihtyä jotenkin hetkinen, sillä puolen tunnin kuluttua alkavat illalliset!

Silloin armeijan ylipäällikkö sanoi hieman epäröiden:

-- Teidän ylhäisyytenne! Mitenkä lienee --? Ei kai ole sopimatonta juhlia tällaisena yönä, kun...

Hän vaikeni neuvottomana, sitten huiskautti kädellään ja lisäsi hymyillen:

-- No, enpä tiedä, ajattelin vain -- ja sanoin arveluni...

-- Ensinnäkin pyydän huomauttaa, teidän ylhäisyytenne, että se ei ole mikään juhla -- ainoastaan yksinkertainen illallinen! lausui pääministeri vaatimattomasti hymyillen. -- Mutta jos jättäisimme sen silleen, tehtäisiin siitä: suurimerkityksellinen, valtiollinen tapahtuma. Sitä paitsi tulevan vihollisemme lähettiläs on myös kutsuttu tänne, ja kun hän nykyään on hieman levoton ja epätietoinen aikeistamme, rauhoittaa ehkä hänenkin hermojaan, kun näkee meidät rauhallisina.

Nuo sanat tuntuivat todella pumpuliin käärityn naskalin pistoilta! Jotkut nauroivat hillitysti ja vahingoniloisesti. Ja pääministeri lisäsi:

-- Niin, voimme kutsua hänet noin 12 aikaan tähän huoneeseen hieman tupakoimaan ja samalla ilmoitamme uutisemme! Minä myönnän, hyvät herrat, että päätöksemme saattaa olla laiton, sopimaton, arvoton mahtavalle valtakunnallemme, ehkä joku sanoo sitä kevytmieliseksikin. Mutta me uskallamme aina puolustaa sitä: se on ainoa, joka sopii nykyiseen asemaan, se on _edullisin_. Ja elämä! hyvät herrat, on tärkeämpi kuin vanhat tavat! (Oikein Oikein!) Ja pikku illanvietossamme voimme todella iloita. Sillä minusta tuntuu, että kaikki on hyvin! Kapinallisten maatapanoaikakin oli jo pari tuntia sitten, ja jos ne kerran valvoisivatkin hiukan myöhempään, niin he eivät tule tänne asti -- ainakaan _meidän aikanamme_, hyvät herrat! Tuskin milloinkaan.

Näkyi iloisia, hymyileviä kasvoja, kuului naurua, reippaita, hyväksyviä huudahduksia:

-- Oikein sanottu, teidän ylhäisyytenne!

-- Hyvä! Minä kannatan teidän mielipidettänne, herra pääministeri!

Mutta he eivät olisi olleet niin äänekkäitä, jos olisivat tienneet, että tulevan vihollismaan lähettiläs istui työhuoneessaan kuulotorvi korvalla ja kynä kädessä.

Hänen kotimaassaan oli äsken salaisuudessa keksitty mitä herkin kuuntelulaite; sellainen oli nyt yhdistetty hänen puhelimeensa -- jonka johto sillä kerralla päättyi _pääministerin virkahuoneen kattoon_.

Lähettiläs oli maksanut miljoonan lahjoessaan pääministerin taloudenhoitajan. Mutta nyt hän ajatteli itsekseen, että kymmenenkin miljoonaa olisi ollut huokea hinta siitä tiedosta, minkä hän nyt sai.

Kolmen minuutin kuluttua hän sähkötti salakirjaimilla hallitukselleen.

JÄNNITTÄVÄT HETKET.

Kello läheni puolta kahtatoista.

Antonius ja Marcus seisoivat äänettöminä pienen takaportin pielessä ja tuijottivat odottaen pimeyteen.

Antonius katsahti kelloaan, jonka taulu näkyi valoisana pimeässäkin, ja sanoi hiljaa:

-- Kauan hän viipyy.

-- Kunhan ei vain olisi onnettomuus tapahtunut? kuiskasi Marcus rauhattomasti. Taas he seisoivat pitkän aikaa äänettöminä.

-- Ehkä meidän täytyy lähteä ilman? sanoi Marcus hiljaa.

-- Ei, kyllä täytyy odottaa. Ajattele, jos emme saisi niitä lainkaan emmekä voisi auttaa tovereitamme. Nyt on sopivin aika...

-- Mutta jospa ne huomataan koneessa? kysyi Marcus levottomana.

-- Sen tähden minä olen ehdottanut sinulle varaöljysäiliötä, huomautti Antonius. -- _Siitä_ ei kukaan ymmärrä koskaan etsiä.

Marcus oli pitkän aikaa sanaton ihmetyksestä; hän muisti, miten Antonius oli yllättänyt hänet kerran toisensa jälkeen. Mutta hän ei nytkään ollut pahoillaan, tarttui vain ystävänsä käteen, puristi sitä lujasti ja sanoi vilpittömästi ihaillen:

-- Veli! Minä olen ollut aika tomppeli! Mutta onpa hyvä, että sinä edes...

-- Ahaa! Tuolla hän tulee!

Pimeydessä kuului hiljainen, kumea jyrinä, ja panssariauton tumma hahmo eteni hitaasti heitä kohden seisahtuen pienen matkan päähän portista.

He menivät auton viereen: siitä astui ulos toveri B. ja kuiskasi hiljaa:

-- Voidaanko ne heti viedä lentokoneisiin?

-- Voidaan, vastasi Antonius ja lisäsi kuin lievästi moittien.

-- Kauan sinä viivyitkin.

-- En uskaltanut ajaa nopeasti -- olisivat voineet räjähtää, hän puolusteli hämillään.

-- Voi hyvä veli! Nuo kumikotelot ovat niin valmistetut, että lentokone voisi pudota, jokseenkin paljon särkyäkin -- pallojen silti räjähtämättä!

Antoniuksen ääni oli taas lämmin ja ystävällinen -- niinkuin hän olisi hymyillyt.

-- Oli ikävää, etten paremmin tiedustellut...

-- No, ei se mitään! sanoi Antonius ja lisäsi hiljaa: -- Viedään nyt varovasti sisään, etteivät meidän henkivartijamme näe! Saimme tänne 200 kaartilaista tykkeineen ja konekivääreineen -- pelkäävät kai kapinallisten hyökkäystä.

Autossa oli kaikkiaan neljä eri koteloa; yksi jäi autoon toveri B:lle, loput he veivät Marcuksen, Antoniuksen ja erään kolmannen komitealaisen koneeseen.

Kun he parhaillaan hiipivät lentokonehallin seinänviertä, näkivät he pitkän, mustan varjon nopeasti ja äänettömästi lähenevän heitä ja kuulivat röyhkeän, hiukan vapisevan äänen:

-- Kuka siellä? Seis!

Antonius aukaisi parhaillaan ovea, työnsi heidät nopeasti sisään ja sulki sitten oven. Kun sotilas uudisti kysymyksensä, kuuli Marcus Antoniuksen kylmästi kysyvän:

-- Kuka siellä huutaa? Kuka te olette? -- Jahaa!

Viimeinen huomautus tuntui hieman pilkalliselta.

-- Eikö tuonne sisälle mennyt joku? kuului taas sotilaan puiseva ääni.

-- Kuka sinne olisi mennyt? kysyi Antonius halveksivasti.

-- Minä menen katsomaan!

Lukon kädensija liikahti. Silloin Marcus pelästyi: hänen toverinsa tempasi tikarin tupestaan ja liukui ovenpieleen nopeana ja äänettömänä kuin varjo. Mutta samassa kuului Antoniuksen karmiva ääni:

-- Jos pelkäätte pimeässä ja tahdotte nähdä, oliko harhanäkynne totta, niin menkää vain! Mutta jos tahdotte suojella meitä eläviltä olennoilta -- niin minä sanon, että teillä ei ole siellä mitään tekemistä. Kyllä me suojelemme itsemme.

-- Käsky, tuota...

-- Täällä käsken minä! Ja nyt minä käsken: _mars!_

Hallissa paloi pieni, vihreä lamppu, ja tuossa vihreässä hämärässä näyttivät nuoren lentäjän luisevat kasvot kammottavan kovilta, päättäviltä.

Kun sotilaan askeleet etenivät, toveri B. pisti nopeasti tikarinsa tuppeen. Antonius kiersi oven lukkoon ja kuiskasi avaimenreijästä:

-- Toista tietä.

Marcus hiipi hiljaa eräälle pimeälle käytävälle ja sieltä pienestä ovesta porttikäytävään, jossa Antonius jo odotti. Kun he olivat kadulla, kysyi toveri B. hiljaa:

-- Onko tapahtunut mitään erikoista?

-- Olinpa unohtaa! kuiskasi Antonius. -- Vähän kokouksemme jälkeen sai sosialistien puoluesihteeri salamerkkisähkösanoman, jossa hänet kutsuttiin sodanvaaran vuoksi pidettävään kokoukseen. Eräs virkamies oli keksinyt sen, ja sihteeri vangittiin. Hän sai siitä tiedon ja ehti kirjoittaa kirjeen, jonka viemme. Ja aamulla kello kuusi olemme taas täällä.

-- Ehditteköhän niin pian?

-- Ainakin koetamme, vastasi Marcus ja lisäsi hiljaa:

-- Mutta ellemme ehtisi, ellemme joutuisi enää takaisin, niin koeta sitten veli tehdä kaikki mitä voit...

-- Minä teen kaiken, minkä voin! kuului kaikuna liikutuksesta käheytynyt ääni.

Hän puristi lujasti toveriensa kättä ja rykäisi, niinkuin olisi aikonut jotakin sanoa, mutta ei sanonutkaan.

-- Muista sitten veli, että sinulla on vain 10 palloa, huomautti Antonius.

-- Menettekö kahdella koneella? kysyi B. hämmästyen.

-- Kyllä, katsos asia on niin, että jos ne aikovat ensi yönä lähteä sieltä tänne, niin -- Marcus tulee ilmoittamaan -- minä ehkä jään sinne.

-- Yksin?

-- Teidät kaikki tarvitaan täällä. Palloja minun kylläkin täytyy ottaa enemmän -- ja teen sen kuin voin, estääkseni...

-- Hyvä on veli -- minä ymmärrän. Minä en myöskään tule ainoatakaan hukkaan heittämään! mutisi B. koleasti, puristi vielä kerran heidän kättään ja lähti notkeasti ja äänettömästi astellen pimeyteen.

He olivat jännittyneinä odottaneet jo lähes puoli tuntia. Kaartilaisen hitaat, raskaat askeleet kumisivat kivikovalla kentällä yön hiljaisuudessa; toisinaan ei pitkiin aikoihin kuulunut mitään, ja he luulivat miehen poistuneen ja tulivat ulos suojuksesta. Mutta kun Marcus hetken tuijotti pimeyteen, alkoi kauempana vähitellen häämöttää jokin liikkumaton pylvääntapainen. Sitten tuo haamu lähti hiljaa eteenpäin -- aivan kuin rosvo, joka on odottanut sopivaa hetkeä ja lähtee äänettömästi hiipien uhrinsa kimppuun.

Jossakin kaukana löi tornikello puoli yksi, eivätkä he päässeet lähtemään! Marcus tunsi hien nousevan päähänsä, ja hänen täytyi kiristellä hiljaa hampaitaan. Antonius oli ulkonaisesti tyynempi, mutta pimeässäkin hänen silmänsä näyttivät omituisilta.

Tietysti olisi voinut lähteä jollakin tekosyyllä, mutta se olisi silloin tullut tietoon.

Marcus katsahti kelloaan: 5 min. yli puoli yksi! Onko mahdollista, että nyt, kun on kysymys miljoonien ihmishenkien pelastuksesta, yksi tuollainen saa estellä heitä!

-- Ei, minä lähden katsomaan, vieläkö se on tuolla, kuiskasi Marcus.

-- Se on nyt minun tehtäväni! kuiskasi Julius innokkaasti. -- Lentokoneen ohjaajan täytyy olla koneensa vieressä valmiina. Nyt menen minä.

Samassa hän lähti äärimmäisen varovasti hiipimään sinnepäin, missä kaartilainen viimeksi oli seissyt.

Siellä ei ollut ketään, hän meni pieneen puistoon -- mikä tuo on...?

Julius tuijotti terävästi eräälle puiston keskellä olevalle penkille. Hänen ruumiinsa jännittyi, hän tunsi aistiensa teroittuivan ja hän hiipi takaapäin penkkiä kohden äänettömänä kuin varjo -- aina välillä pysähtyen ja kuunnellen.

Oo -- hän kuuli kuorsausta! Hän kuunteli hetken, ja hänen aivoissaan syntyi sukkela juoni.

Äärimmäisen varovaisena hän pääsi kuorsaavan sotilaan taakse. Silloin tämä liikahti ja murahti hiukan unissaan.

Teeskentelikö hän? -- Vähääkään ajattelematta Julius tarttui tikarinsa kahvaan; häntä hiukan vavisutti...

Hän seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas.

Aivan oikein! Konepistooli oli penkillä sotilaan vieressä! Julius otti sen hyvin hiljaa ja lähti samaa tietä takaisin, miltei yhtä varovasti kuin tullessakin.

Kuumeisen jännityksen vallassa Julius kuiskasi asian tovereilleen. Kaikki oli valmista, Marcus painoi sähkönappulaa, suuret ovet aukenivat. Mahdollisimman hiljaa hän ajoi ulos kentälle, ja kun Antonius oli ehtinyt myöskin ulos ja Julius noussut paikalleen, pani Marcus moottorit käymään ja äänensammuttajat toimimaan.

Hän ohjasi loivasti viistoon noin 400 m:n korkeuteen, sitten Julius asetti koneen taakse pienen vihreän lyhdyn. Ja kun Julius ilmoitti nähneensä Antoniuksen vastamerkin, Marcus pani koneen täyteen vauhtiin.

He olivat ehkä lentäneet 40-50 km, kun Marcus äkkiä huomasi jotakin outoa, joka saattoi hänet silmänräpäyksessä pysäyttämään moottorit ja vääntämään merkkilyhdyn sammuksiin.

HELVETTI

HE EIVÄT TIEDÄ.

Suuren miljoonakaupungin yllä lepää yö.

Siinä näyttää olevan kaksi kaupunkia -- toinen nukkuu, toinen valvoo.

Kapinallisten kaupunginosa ja suuret esikaupungit ovat mustan pimeyden peitossa -- ikään kuin murehtien kaatuneita lapsiaan. Näyttää kuin ihmiset nukkuisivat, tahtoisivat kerätä voimaa huomiseksi -- jolloin taas alkaa epätoivoinen taistelu elämästä ja kuolemasta.

He eivät tiedä mitään huomisesta.

Mutta kaupungin hienoin osa ei nuku. Siellä on valoa, iloa, elämää --. Katuvalaistus on illemmalla lisätty täydelliseksi, monet rakennukset ja palatsit näyttävät ihan ylpeilevän loistossaan. Ravintolat, varieteet, bordellit -- kaikki huvipaikat ovat täynnä väkeä. Viini virtaa, sukkeluudet singahtelevat, huudot ja laulut kaikuvat. Siellä on suurkaupungin kuumeisesti hehkuva yö -- yhtä hillitön, ylimielinen ja huoleton kuin ennenkin.

He eivät tiedä...

Pääministerin palatsin juhla voittaa kaikki toiset. Suuri sali peiliseinineen on valaistu lukemattomilla erivärisillä sähkölampuilla -- se muistuttaa satumaista valomerta. Utuisina hohtavat siellä naisten-valkoiset harsopuvut, alastomat olkapäät ja käsivarret; valkorinnoilla ja kauloilla säkenöivät jalokivet kuin lukemattomat, salaperäiset tulet -- ja kaiken yllä leviää vieno hajuvesien ja kukkien tuoksu.

Seura ei ole kovin lukuisa, mutta siinä on vain valittuja: ylhäisiä, jalosukuisia. Loistavissa puvuissaan upseerit hymyilevät kohteliaasti, ja heidän sirosti kumartaessaan helähtävät rinnoilla olevat lukuisat kunniamerkit; frakkipukuisilla välkähtelee vain pari kolme arvokkainta ritarimerkkiä. Naiset, sorjavartaloiset, hienot naiset näyttävät ihanilta kuin keijukaiset tuossa ruusunvärisessä valossa. Ja puheensorinan sekä helisevän naurun yli kuuluu kaunista orkesterinsoittoa.

Kevyt illallinen on päättynyt.

Pääministeri oli koko illan ollut loistavalla tuulella -- suorastaan säkenöivä. Kaikki kuuntelivat kuin lumottuina hänen sanojaan.

Mutta kun kello läheni kahtatoista, olisi tarkka silmä huomannut levottomuutta hänen katseessaan. Lopulta hän antoi salaisen merkin sotaministerille ja yleisesikunnan päällikölle ja poistui yksityiseen tupakkahuoneeseensa.

-- Missä X:n lähettiläs viipynee? Hän on jo ollut poissa puolitoista tuntia!

-- Tietystikään hän ei ole voinut mitään aavistaa, teidän ylhäisyytenne? kysyi esikuntapäällikkö.

-- Ainakaan hän ei voinut _tietää_ mitään! vastasi pääministeri.

-- Ja hän lupasi poistua vain hetkeksi? kysyi sotaministeri.

-- Niin.

-- Tämä tuntuu omituiselta, tuumi esikuntapäällikkö miettivästi.

Pääministeri katsahti kelloonsa ja sanoi sisäisen levottomuuden vallassa:

-- Kello lähenee kahtatoista. Ja hänen pitäisi olla saapuvilla ottamassa vastaan sodanjulistus. Missä hän oikein viipyy...?

-- Hm -- tämä on todellakin -- todellakin kummallista.

Juhlasalissa oli mieliala muuttunut yhä iloisemmaksi. Varsinkin helkkyi naisten nauru hurmaavana. Samppanjan vaikutuksesta hehkuivat heidän poskensa ruusuisina, silmänsä loistivat omituisen kosteina -- kaikkialla näkyi kiehtovia, arkoja ja tulisia katseita, jotka sanovat enemmän kuin sadat sanat.

Kello löi kaksitoista. Soittajat virittivät jo viulujaan alkavaa tanssia varten.

-- Kunnioitettavat naiset ja herrat!

Se oli itse isännän, pääministerin sointuva ääni, ja kaikki vaikenivat silmänräpäyksessä. Mitä hän nyt aikoo puhua? Varmaankin jotakin hauskaa.

Mutta hän näyttikin jännittyneeltä, vieläpä kalpealtakin. Hetken vaitiolon jälkeen hän lausui hitaasti ja juhlallisesti:

-- Odottaessamme häntä, jolle minun ilmoitukseni oikeastaan kuuluu, käytän tilaisuutta hyväkseni ja ilmoitan teille, korkea-arvoiset vieraani -- että tästä hetkestä, kello kahdestatoista lähtien olemme _sodassa_ päävihollistamme X:n valtakuntaa vastaan.

Nuo sanat putoilivat loistavaan joukkoon kuin sytyttävät tulikipunat.

Kasvot kalpenivat, silmät suurenivat, kuului omituinen kahahdus, ikään kuin kaikki olisivat yht'aikaa huoahtaneet -- ja sitten kajahti ihastuksen ja hyväksymisen huuto. Joukko liikahti, silmät alkoivat hehkua innostuksesta, kaikki oli yhtenä pauhuna. Pääministerin esittämä eläköön-huuto räjähti niin voimakkaana että ikkunat helähtivät.

Pääministeri piti lyhyen puheen, joka kohotti innostuksen huippuunsa. Ja kun hän lopuksi huomautti, että vihollismaan lähettiläs oli tilapäisesti poistunut, luvaten heti palata, huudahtivat kaikki ikään kuin huumaantuneina:

-- Tulkoon hän heti!

-- Hakekaa hänet tänne!

-- Me tahdomme nähdä, kun sodanjulistus ilmoitetaan hänelle!

-- Me tahdomme nähdä!

-- Hakekaa hänet!

-- Heti! Heti!

Lähettilään asunto oli lähellä, ja pääministeri päätti noudattaa ylhäisten vieraittensa toivomusta. Pari virkamiestä lähti kiireesti autolla lausumaan ministerin kohteliaan toivomuksen, että lähettiläs suvaitsisi saapua...

Kaikki tuijottivat uteliaina, jännittyneinä ja voitonriemuisina, kun ovet avautuivat.

Mutta virkamiehet palasivatkin ilman lähettilästä. Kuului kärsimättömiä huutoja:

-- Missä hän on?

-- Eikö hän tullutkaan?

-- Mitä tämä merkitsee?

Kun melu oli vaiennut, rykäisi toinen virkamies ja puhui hiukan vapisevalla äänellä:

-- Palatsin ovet olivat auki, kaikki sekasorron vallassa, ja pelästyneet palvelijat kertoivat, että lähettiläs rouvineen ja tyttärineen oli puoli tuntia takaperin noussut autoon ja lähtenyt -- Kirjoituspöydältä löysimme tämän sähkösanoman.

Kuului hämmästyneitä, vihaisia ääniä:

-- Hän on paennut, jottei voitaisi julistaa sotaa!

-- Eivät he siitä niin pääse!

-- Se on pelkurimaista!

-- Sota on julistettu! kajahtaa yli melun pääministerin ääni. -- Ja se pysyy julistettuna kaikesta huolimatta!

-- Hyvä! Hyvä!

-- Lukekaa sähkösanoma!

-- Hyvä!

Sähkösanoma annettiin eräälle virkamiehelle, joka oli äskettäin keksinyt vihollisen salamerkkikielen ja hän alkoi lukea. Mutta hänen kasvonsa kalpenivat, ja hänen otsalleen pusertui suuria hikihelmiä; sitten hän pyyhki hätäisesti otsaansa, katseli neuvottomasti ympärilleen, ja paperi vapisi hänen kädessään.

-- Mitä siinä on?

-- Ettekö saa selvää?

-- Kyllä -- mutta, änkytti virkamies.

-- No lukekaa sitten!

Virkamies epäröi vieläkin, mutta silloin kajahti joka taholta kärsimättömiä, kiihkeitä huutoja:

-- Mitä siinä on?

-- Lukekaa heti!

-- Lukekaa vihdoinkin!

-- Heti paikalla!

-- Heti, heti!

Silloin virkamies luki käheällä, vapisevalla äänellä: "Poistukaa kaupungista perheinenne puolen tunnin kuluessa _vähintään kymmenen kilometrin päähän_. Ulkoministeri."

Hänen sanansa vaikuttivat kummallisesti loistavaan joukkoon. Useat katsahtivat toisiinsa tolkuttomasti, vieläpä joku hermostuneesti naurahtikin -- ikään kuin olisi joutunut kiusallisen pilanteon esineeksi. Mutta muutamat aavistivat hämärästi jotakin hirmuista ja alkoivat ankarasti vavista; kuului raskasta hengitystä, omituista rykimistä, ja kiduttavan äänettömyyden jälkeen hämmästyneitä, hermostuneita ääniä:

-- Mitä tämä oikein merkitsee?

-- Hyvät herrat, mitä tämä on?

-- Selittäkää, selittäkää!

Silloin kajahti yleisesikunnan päällikön terävä, läpitunkeva ääni: