Part 14

Syntyi kamala sekasorto; toiset alkoivat juosta sivullepäin, toiset alkoivat ampua ikkunoita kohden: kaksi konekivääriä vaikenikin äkkiä. Raivon- ja tuskanhuutojen kaikuessa peräytyivät kaikki sivulle, jonne konekivääriä ei voinut suunnata. Mutta satakunta miestä jäi kentälle. Monet nousivat alkaen horjuen astella tovereittensa jälkeen; monet kaatuivat uudelleen ja jatkoivat matkaansa ryömien, jotkut lähtivät heti nelinryömin -- mutta muutamat kohottivat vain päätään ja vaipuivat uudelleen maahan kuin vastustamattoman väsymyksen vallassa.

Marcus alkoi vapista: sillä yht'äkkiä kohdistettiin konekiväärien tuli näihin avuttomiin haavoittuneihin ja kuoleviin -- ja hetken kuluttua olivat kaikki muuttuneet liikkumattomiksi.

Nyt näyttivät sotilaat raivostuvan, hurjistuvan. Villisti huutaen he juoksivat tulesta huolimatta ovia kohden; useita kaatui, mutta enemmistö ehti oville; ne iskettiin säpäleiksi, miehet syöksyivät vimmastuneina sisään, kuului kirkaisuja, pauketta, räiskettä; konekiväärit vaikenivat yksi toisensa jälkeen -- ja avoimesta ikkunasta heitettiin alas jonkun aliupseerin hengetön ruumis. Hyökkääjät nähtävästi eivät päässeet kaikkiin sisähuoneisiin, koska sieltä kuului pistoolien terävää pauketta: upseerit ampuivat ovien lävitse kapinallisia.

Äkkiä juoksivat sotilaat ulos, ja heidän joukostaan kuului moniääninen, läpitunkeva huuto:

-- Tulta, tulta, _tulta!_

Kuumeisella kiireellä tuotiin öljykannuja, ne vietiin sisään, valeltiinpa öljyllä ulkoseiniäkin -- ja pian leimahti koko rakennus ilmituleen.

Sotilaat peräytyivät hiukan taaksepäin asettuen odottamaan, kiväärit ampumavalmiina.

Pian alkoi palavasta rakennuksesta kuulua ääniä, ja savun lävitse ryntäsi upseerijoukko ulos, jokaisella kädessään paljastettu miekka, toisessa pistooli.

Kuului yksi ainoa kumea karjahdus -- niinkuin suunnattoman suuri kahlekoira olisi karjahtanut ... ja upseerit lysähtivät maahan, niinkuin jokaisen sääret olisivat äkkiä katkenneet.

Juliuskin oli noussut katsomaan; hän oli muuttunut kauhean kalpeaksi ja sopersi vapisevin huulin:

-- Veljeni ... mennään täältä...

He istahtivat, ja kuljettaja pani auton liikkeelle; mutta he pääsivät vain hiljaa eteenpäin -- suljetun portin taakse oli kokoontunut suuri joukko uteliaita, jotka jännittyneinä kuuntelivat huutoja, tulen kohinaa, ja katselivat ylöspäin kohoavaa, yhä sakenevaa savupatsasta.

Hiukan sen jälkeen kun Marcus oli saapunut lentokentälle, ilmestyi ilmavoimien komentaja henkilökohtaisesti sinne. Hän kutsui Marcuksen luokseen ja ilmoitti, ettei yksikään lentäjä saanut toistaiseksi poistua mihinkään, ja kaikki koneet oli pidettävä lähtövalmiina.

Kaikeksi onneksi hän ei ryhtynyt tarkastamaan koneita -- hän olisi silloin huomannut, että yksi uusista koneista oli poissa.

Kenraalin lähdettyä Marcus puhui huolestuneena Antoniukselle:

-- Mitä nyt on tehtävä? Eikö sinun pitäisi olla kaupungilla?

Antonius vastasi hiljaa ja varmasti:

-- Ole huoletta! Minä olen vuosikaudet ajatellut tätä asiaa lukemattomilta eri puolilta. Muutamien toverien kanssa olemme suunnitelleet kaikki pienimpiä yksityiskohtia myöten: jokaisella on _oma_ tehtävänsä ja omat apulaisensa. Ennen iltaa minua ei tarvita missään, ja silloin me kyllä lähdemme täältä vähin äänin.

Hän ilmoitti, että toveri B. oli hartaasti pyydettyään saanut luvan käydä noutamassa 3-4 palloa -- ja nyt hän koneineen odotti kaupungin ulkopuolella. Jos kapinalliset alkaisivat joutua tappiolle, ilmoittaisi Augustus puhelimitse hänelle...

Marcus muisti sen tavattoman voiman ja raivon, mikä pääkomitean kokouksessa oli kuvastunut tuon nuoren miehen jäntevillä kasvoilla.

ASEVARASTOON!

Ilta alkoi jo lähetä, mutta yhä jatkui taistelun pauhu kaupungin eri kulmilla; toisinaan se heikkeni hiukan, toisinaan yltyi melkein hirmumyrskyksi. Vain asevaraston taholta kuuluva jyrinä pysyi samanlaisena. Sieltä sai Antonius sanan, että taistelu oli jokseenkin tasaväkistä, mutta kaupungilta he eivät saaneet mitään tietoa.

Tuo epätietoisuus ja taukoamaton taistelun jyske hermostutti Marcusta tavattomasti. Pitkän aikaa hänestä tuntui siltä, että tämä oli samaa taistelua kuin isänkin kaatuessa; hän oli muka kotonaan samoin kuin silloinkin ja kuunteli konekiväärien rätinää. Tajuttuaan taas totuuden hän ihmetteli, miten samanlaista kaikki oli kuin silloinkin.

-- Voi, varmaankin hermoni pilaantuivat vankilassa ollessani, hän puhui katkerasti ystävälleen. -- Tuskin voin olla paikallani. En ollut ennen tällainen!

-- Älä lainkaan ihmettele! lohdutti Antonius. -- Se johtuu _toimettomuudesta!_ Eivät sitä kestä vahvatkaan hermot!

Juuri silloin kuului järeän tykin laukaus asevarastolta päin, ja heti sen jälkeen kranaatin räjähdys.

-- Tuo oli luultavasti 28-senttimetrinen haubitsi! sanoi Antonius ja lisäsi vakavasti:

-- Kummalla puolella se lienee? Ettei vain hallituksen joukoilla...

Pienemmät tykit olivat alkaneet jyristä entistä ankarammin, ja aivan toisaalta, kaupungilta päin, kuului välillä konekiväärien rätinän voittaen ihmisjoukon tuhatääninen huuto.

-- Kunhan eivät vain räjäyttäisi ampumatarvikevarastoa. Voi käydä niin, että tarvitsemme sitäkin, kun meillä... Niin jos ... vihollinen.

Alkoi jo hiukan hämärtää, mutta mitään ratkaisua ei tullut -- tykit jyrisivät yhä samalla voimalla.

Silloin välähti häikäisevä leimahdus -- niinkuin satakertainen salama; sitten jyrähdys, aivan kuin koko avaruus olisi omituisesti revähtänyt taivaanrannasta toiseen -- ja sitä säesti luhistuvan kivirakennuksen kamala ryske.

-- Nyt luulen palkkajoukkojen tykistön saaneen tarpeekseen! huudahti Antonius hillitysti.

-- Jospa hän vain olisi osannut pudottaa _pienen_ yhtä hyvin kuin suuria?

-- Ole huoletta! Hän on salassa harjoitellut samankokoisella pallolla.

-- Eivät ne todellakaan enää ammu! huudahti Marcus vilkastuen. -- Mutta näetkö sitä?

-- En -- en näe! vastasi Antonius ihmetellen. -- Sitä ei todellakaan näy, vaikka hämärtää vasta tämän verran!

-- Katso! Ettei vain ampumatarvikevarasto alkaisi palaa...? kuiskasi Marcus.

He katsoivat taas äänettöminä. Tykkien jyrinä oli kokonaan tauonnut, silloin tällöin vain kuului asevaraston seuduilta konekiväärin särinää -- niinkuin joku olisi leikillään pärryttänyt -- sielläpäin roihusi myöskin valtava tulipalo.

Ilma muuttui pimeämmäksi, ja tulipalo tuntui yhä yltyvän. Lisäksi niitä alkoi näkyä kolmelta, neljältä eri taholta; niiden loimu leiskahti toisinaan häikäisevän kirkkaaksi, toisinaan hiukan himmeni. Ilma oli niin tyyni, että punertava savu nousi miltei pystysuoraan korkeutta kohti. Marcuksen mielestä koko miljoonakaupunki oli kuin kohiseva, hehkuva jättiläisahjo.

Silloin alkoi läheiseltä kadulta kuulua juoksevien askeleiden yhtäjaksoista kopinaa ja välillä epäselviä huutoja:

-- Asevarastoon! Asevarastoon!

-- Asevarasto on vallattu!

-- Nyt saadaan aseita!

-- Aseihin! Aseihin!

-- Mistä ne tietävät? kysyi Marcus hämmästyneenä.

Antonius otti taskustaan punaisen ilmoituslapun ja sanoi tyynesti.

-- Asevaraston valtauksen ilmoittaminen on ollut myös erään toverin huolena. Hänellä ei ole mitään muuta tehtävää -- ja hänen apulaisensa ovat jo kolmen tunnin ajan olleet kaupungin eri puolilla, valmiina jakamaan nämä liput merkin saatuaan.

-- Mutta ellei sitä olisi onnistuttukaan valloittaa? änkytti Marcus hämmästyneenä.

-- Silloin ilmoitukset olisivat olleet tarpeettomat; he olisivat kuitenkin odottaneet paikoillaan huomisiltaan.

Marcus oli näkevinään ikään kuin hymyn häivähdyksen Antoniuksen huulilla ja sopersi ihaillen:

-- Sinä olet merkillinen mies.

-- Älähän nyt joutavia! En minä yksin ole ollut... Muutaman toverini kanssa olemme jo vuoden ajan harkinneet kukin oman tehtävämme yksityiskohtia, ja kaikki, mitä edeltäpäin on voitu valmistaa, on myös valmistettu.

Konekiväärien tuli lakkasi kokonaan; joitakin yksinäisiä kiväärinlaukauksia vain kajahti -- niinkuin vanhat, uskolliset vahtikoirat, jotka yöllä puoleksi unessakin silloin tällöin haukahtavat.

Kun sitten pikatykit yht'äkkiä alkoivat raivoisasti jyristä, vaikutti se niin voimakkaasti Marcuksen hermoihin, ettei hän voinut estää väristystä. Kiväärien pauke kiihtyi, konekiväärit ärähtivät taas uhkaavasti kuin levostaan häirityt villipedot -- tulipalon liekitkin tuntuivat yltyvän, punertuvan; kuului epämääräistä ryskettä ja huminaa ja eräässä paikassa leimahti muutaman kerran punainen tulitöyhtö ylöspäin -- niinkuin jokin raivostunut hirviö olisi voitonriemuisesti hulmauttanut tuliharjaansa. Kaiken lisäksi kuului taas jostakin kaukaa entistä hurjempi huuto.

-- Olikohan se avunhuuto? ajatteli Marcus tuskastuneena.

VIIMEINEN ILTA.

LAULAEN KUOLEMAAN.

Komiteaan kuuluvat lentäjät olivat päättäneet, että vain Antonius ja Marcus menevät kokoukseen: herättäisi liiaksi huomiota, jos monta olisi vasten kieltoa poissa. Puoli kahdeksan aikaan illalla ystävykset lähtivät hiljaa ulos takaportista.

Kaikki tulipalot oli kapinallisten toimesta sammutettu. Tämä puoli kaupunkia oli miltei kokonaan heidän hallussaan, ja katuvalaistus oli sammutettu.

Kun miehet olivat vähän matkaa kulkeneet, ilmestyi pimeydestä tumma möhkäle: panssariauto.

Antonius astui varmana kuljettajan aukolle ja kuiskasi jotakin. Etupuolelle ilmestyi pieni punainen lyhty, ja kun he olivat nousseet autoon, se lähti liikkeelle hillitysti jymisten.

Autossa oli jo ennestään toveri B. Kun Marcus pimeässä istui hänen viereensä, tunsi hän tämän tarttuvan käteensä ja sanovan liikutuksesta värisevällä äänellä:

-- Veljet! Työväenpuolue on julistanut suurlakon kaksi tuntia takaperin! Yksikään juna ei ole sen jälkeen lähtenyt kaupungista -- eikä tule lähtemään! Yksikään pyörä ei huomenna pyöri!

Äänestä soinnahti salaperäinen ilo ja varmuus. Marcus ei ollut koskaan kuullut sitä sellaisena. Siitä tarttui häneenkin selittämätöntä varmuutta ja rohkeutta.

He olivat kulkeneet vasta vähän matkaa, kun he saapuivat katusululle, jota varustettiin kuumeentapaisella kiireellä. Joukon johtajana toimiva työmies tuli heidän luokseen ja ilmoitti, että N:n torilla pidettävän kokouksen takia oli tämä puoli kaupunkia kokonaan suljettu katusuluilla, jotteivät palkkajoukot pääsisi aseettomien kimppuun. Hän ilmoitti, mistä he pääsevät torille.

Sanottua paikkaa lähetessään he näkivät yhä enemmän äänettömiä joukkoja, jotka kaikki pyrkivät samaan suuntaan kuin hekin; pimeässä he näyttivät epämääräisiltä haamuilta.

Eräässä torille johtavan pääkadun risteyksessä seisoi lukuisa aseellinen joukko, sotilaita, jotka olivat repineet irti olkaimensa, ja seuraavassa risteyksessä oli luja katusulku pikakivääreineen ja pikatykkeineen.

Eräs nuori upseeri tuli heidän luokseen ja johdatti heidät saman poikkikadun ensimmäisestä portista sisään ja sieltä, särjetyn tiiliaidan aukosta, toisen pihan kautta samalle kadulle.

Lucaksen upea yksityisasunto oli keskikaupungille johtavan pääkadun varrella. Onneksi se oli kapinallisten kaupunginosan puolella, mutta aivan läheltä kuului taistelun melua. Kun he olivat ajaneet auton pihaan ja nousseet toverinsa asuntoon, avautui ikkunasta omituinen näky.

Noin sadan metrin päässä oli pieni puutalo alkanut palaa, ja sen kellertävässä valossa laittoivat kapinalliset parhaillaan barrikadia.

Kaikki kävi uskomattoman nopeasti. He olivat jo aikaisemmin pysäyttäneet kokonaisen jonon raitiovaunuja. Yksi toisensa jälkeen lykättiin lähemmäksi, silmänräpäyksessä tarttuivat niihin kymmenet miehet, ja kevyesti kuin tyhjät tavaralaatikot ne kaatuivat poikittain kadulle suureksi röykkiöksi! Siihen joutuivat rikkinäiset autot, lähiportit lyötiin säpäleiksi, ja pihoilta tuotiin vaunuja, lankkuja, kiviä, vieläpä turpeitakin -- ja röykkiö kasvoi kuin taikavoimalla.

Tulipalon loiste kiihtyi yhä, nyt näkyi etäämmällä pari pienempää panssariautoa, jotka antoivat silloin tällöin konekiväärien säristä, ikään kuin koetellakseen, ovatko ne kunnossa.

-- Minä en ymmärrä, miksi ne eivät ammu jatkuvasti? puhui Antonius kuin itsekseen. Jospa ne odottavat jotakin...

Paljon ne nytkin tekivät tuhoa. Katusulku oli vielä liian heikko: kuulat sinkoilivat vaunujen lävitse kuin pahvilaatikoista. Haavoittuneita kannettiin taukoamatta eräälle pihalle, jossa valkohihainen mies (luultavasti lääkäri) näytti kiireisesti häärivän. Julius kalpeni, katsellessaan kiikarilla, miten kuolleet siirrettiin vain hiukan syrjään.

Silloin kuului toisaalta kiihkeitä huutoja:

-- Tietä, tietä, tietä!

Väkijoukko puristautui seiniä vastaan, ja keskelle aukeni kapea väylä, jota myöten noin 50-miehinen aseistettu joukko nopeasti marssi katusulkua kohden.

Mutta he eivät ehtineet vielä määräpaikkaansa, kun joukon huuto kajahti entistä rajumpana -- ja siinä kuvastui aivan kuin vihaa ja kauhua.

Samassa he näkivät epäselvästi, miten keskikaupungilta läheni peräkkäin joitakin suuria, harmaita... Tulipalon kaameassa valossa ne muistuttivat entisajan kömpelöitä jättiläiseläimiä. Noin sadan metrin päässä ne asettuivat rinnakkain, seisahtuivat.

-- Minä pelkäsin tuota! huudahti Antonius kiihtyneenä. -- Ne aikovat murtautua tästä torille!

-- Mutta kai tänne heti apua tulee? änkytti Marcus.

-- Tietysti ne tiedot ovat lähettäneet. Mutta sitä ennen... Niillä on neljä rynnäkkötykkiä ja useita konekivääreitä. Katso, nyt ne alkavat!

Palavan talon katto putosi sisään ja roihusi nyt suunnattomana liekkipatsaana. Ympäristö oli kirkas kuin auringon valossa, ja he näkivät kauhistuneina kapinallisten ainoan panssariauton pirstoutuvan muutamassa sekunnissa -- hyökkääjät olivat kohdistaneet siihen kaiken tulensa. Heti sen jälkeen tuli katusulun vuoro. Siellä räiskyi, räjähteli; vaununsirpaleet, lankunpätkät sinkoilivat pyrynä, ja tuo suuri röykkiö hupeni nopeasti, salaperäisesti -- aivan kuin hirvittävät, näkymättömät hampaat olisivat sitä raivoisasti pureksineet. Sulun puolustajia kaatui joukoittain paikalleen -- mutta yksikään ei kääntynyt.

Juuri silloin sattui jyrinässä muutaman sekunnin väliaika -- ja nyt sululta kajahti marseljeesi! Marcus kuuli sen lähenevän, se vyöryi ohi -- kasvaen, kiihtyen kuin pyörremyrsky. Tykit eivät voineet sitä enää tukahduttaa!

Marcus tunsi ruumiinsa kylmenevän. Hän näki elämänsä ylevimmän, _järkyttävimmän_ näyn: kadun täyttävä työmiesjoukko lähtee kuin yksi mies tultasyökseviä panssariautoja kohti; suurin osa heistä on aseettomia, pikatykkien ja konekiväärien kaamea räiske lähenee, mutta he astuvat nopeammin! He tietävät kaatuvansa, mutta he tahtovat suojella tovereitaan ja he etenevät -- he _marssivat laulaen kuolemaan!_ Ja kun jyrinä kiihtyy, kiihtyy myös heidän vauhtinsa, ja heidän laulunsa uhkaa tukahduttaa tykkienkin jyryn!

Siinä oli jotain järkyttävän suurenmoista. Marcuksen mieleen muistui lapsena näkemänsä yliluonnollinen uni viimeisestä tuomiosta. Hän näki takaapäin tulevien sieppaavan kaatuneilta kiväärit, mutta monet eivät ehtineet ampua laukaustakaan, kun jo vuorostaan kaatuivat.

Pikatykit olivat toimineet vasta minuutin verran, mutta Marcuksella ei ollut mitään käsitystä ajasta, hän näki vain veljiensä, noiden nimettömien sankarien kauhealla tavalla kaatuvan. Kasvot liidunvalkoisina hän hypähti paikaltaan, ja hänen sanansa iskivät nopeasti kuin kiväärinlaukaukset:

-- Nyt lähden. Hyvästi!

-- Minä myös! yhtyi Antonius.

-- Mutta, hyvät veljet, huudahti Lucas hätääntyneenä -- ettehän te pienellä panssariautolla saa aikaan muuta kuin oman kuolemanne! Ehkä jo tulee apua?

Marcus ei vastannut, hän meni parhaillaan ulos ovesta miltei juosten.

Mutta portailla Lucas saavutti heidät, huutaen liikuttuneena, riemukkaalla äänellä:

-- Älkää menkö! Jo tulevat! Jo tulevat!

Se tapahtuikin viime hetkellä. Katusulku oli jo miltei kokonaan tuhottu, sen etupuolella näkyi musta, kaduntäyttävä kaatuneiden röykkiö -- ja nyt vihollisautot olivat yksitellen lähenneet aivan barrikadin jätteiden viereen; niiden taakse oli ilmestynyt vielä avuksi kymmenkunta autoa: niissä istui satakunta palkkasotilasta konepistooleineen odottamassa, milloin pääsisivät _torille_.

Hyökkääjät eivät huomanneet, että väkijoukon suojassa läheni Augustuksen neljä kenttätykkiä ja kaksi kaikkein suurinta panssariautoa, joissa oli kaksi suurta pikatykkiä, konekivääri ja valonheitin.

Nyt seurasi äskeistäkin kamalampi näytelmä.

Äkkiä kohdistettiin hyökkääjiin valonheittimien sokaiseva kirkkaus, ikkunat tärisivät huumaavasta jyrinästä ja heti eräs palkkajoukon auto hajosi, singahti kaikille tahoille! Siinä oli ollut jokin voimakas pommi tahi käsigranaattivarasto -- jonka pikatykin ammus oli lävistänyt. Kapinalliset kohdistivat kuulasateen ensin vihollisautojen pyöriin, ja kun ne olivat kääntämättä, ei yksikään voinut paeta. Ensin ne omituisesti lyyhistyivät ja kallistelivat, ja hetken kuluttua alkoivat yksi toisensa jälkeen kaatuilla kyljelleen -- aivan kuin suuret, kankeat eläimet, jotka ovat saaneet luodin sydämeensä.

Marcus muisti tuhannen teloitettua nuorta miestä, puunoksiin takertuneen poikasen -- ja hän katseli kylmää vahingoniloa tuntien, miten autojen suojassa odottaneet palkkajoukot hävisivät, niinkuin maa olisi niellyt heidät kitaansa.

Jyrinä lakkasi -- kajahti kaamea, riemuitseva huuto ja mustana maanvieremänä vyöryi valtava miesjoukko ottamaan haltuunsa konekiväärit, lopettamaan viimeisenkin vastarinnan.

Kapinallinen pioneerikomppania alkoi repiä katukivitystä ja kiireesti luoda vallia tykkien suojaksi. Ja nopeasti marssien saapui paikalle aseistettuja miesjoukkoja yksi toisensa jälkeen. Sitten näkyi toistakymmentä lähenevää sairasautoa.

Lucas katseli katusululle päin ja virkkoin värisevällä äänellä:

-- Kyllä tuolla on kamalaa.

-- Mutta ne eivät päässeet sittenkään torille! sanoi Marcus lujasti.

-- Ei -- eivätkä pääse, lisäsi Antonius.

Heidän kokouksensa päättyi kymmenen minuutin kuluttua. Lucas oli saanut varman tiedon, että sota oli päätetty julistaa seuraavana yönä. Päätettiin, että Antonius ja Marcus lähtivät samana yönä viemään asiasta tietoa sikäläisille liittolaisille sekä kansainväliselle pääkomitealle. Miehet ilmoittivat palaavansa klo 6 aamulla.

ÄÄNI PIMEYDESTÄ.

Vaikka kokous oli jo alkanut, vyöryi toria kohden vieläkin mustanaan työmiehiä.

Hälytystorvi pärisi miltei yhtä mittaa, ja joukot hajaantuivat kahden puolen aivan kuin aallot laivan kulkiessa ja kun punainen lyhty huomattiin, kuului joukosta innostuneita huudahduksia.

Lähetessään toria Antonius ja Marcus tapasivat miltei jokaisessa kadunristeyksessä aseellisen joukon, olipa parissa paikassa puolivalmis katusulkukin vartiostoineen. Ja torilla, joukon ympärillä, oli vielä kaksinkertainen ketju sotilaita ja aseistettuja työmiehiä.

Väkijoukkoja ei täällä voitaisi karjana teurastaa!

Heidän saapuessaan torille kuului paraillaan moniäänistä hyväksymishuutoa, josta erotti muutamia sanoja:

-- Oikein, oikein!

-- Sinä puhut totta!

Kun he olivat aukaisseet auton yläpanssarin, kajahti pimeydestä harvinaisen voimakas, kaunissointuinen ääni:

-- Niin julmasti on meitä sorrettu. Ja minkälainen on meidän elämämme muuten ollut?

-- Ei minun tarvitsisi sitä kysyä, ei ehkä puhuakaan sillä tiedättehän sen itsekin kauhistuttavan selvästi. Mutta en voi vaieta! Meidän suumme on ollut _liian_ kauan tuskallisen suukapulan sitoma! Minun, teidän, jok'ainoan työläisen sydän on täynnä vuosien tuskaa ja kalvavaa katkeruutta. Meidän on täytynyt nähdä, miten rakkaimpamme ovat menehtyneet nälkään, kylmyyteen, tauteihin. Useimmat pienokaisistamme ovat kuolleet ennenaikaisesti kuin linnunpojat takatalvella -- haudat ovat täyttyneet heidän pienistä, kuihtuneista ruumiistaan...

Ääni värähti, sitten vaikeni yhtäkkiä, aivan kuin tukehtuen. Ja tuossa suunnattomassa joukossa vallitsi syvä, pahaenteinen hiljaisuus. Mutta ääni pimeydessä muuttui vihlovan katkeraksi ja läpitunkevaksi:

-- Heidän on täytynyt kuolla sen tähden, että viimeisetkin pennimme on lukemattomina veroina _ryöstetty_ meiltä! Ja näillä rahoilla, meidän rakkaittemme _elämän hinnalla_ on rakennettu panssarilaivoja, yhä suurempia mörssäreitä, yhä lujempia linnoituksia, konekiväärejä, lentokoneita, panssariautoja -- joiden ainoana tehtävänä on _ihmisten murhaaminen_, ihmisruumiitten silpominen mitä hirveimmällä tavalla! Ja kaiken tämän lisäksi on omaisiamme kuoleman uhalla viety teurastettavaksi. Ja kaikki on täytynyt kärsiä äänettömänä. Keskiajan inkvisiittoritkin antoivat uhriensa huutaa, mutta meidän on _täytynyt_ äänettömänä kestää sanomattomat kärsimyksemme. Pienimmästäkin vastalauseesta on tovereitamme teljetty vankiloihin, teloitettu, ja heidän omaisensa, pienokaisensa ovat jääneet nälkäkuoleman uhreiksi. Noin julmalla keinolla on meidät pakotettu vaikenemaan -- ja te tunnette tuon suukapulan polttavan tuskan!

Ääni vaikeni hetkeksi, ja torilla vallitsi vieläkin kuolemanhiljaisuus. Marcuksen mieleen lennähti kamala mielikuva: noiden kymmenien tuhansien miesten suut olivat vieläkin sidotut kiduttavalla suukapulalla.

-- Tänään on tehty kamala rikos -- mutta mitä se onkaan niiden _miljoonien_ uhrien rinnalla, jotka tuleva sota aiheuttaisi! Näkymätön puhuja kuvaili elävästi, miten tuleva sota liittoutumisten ja asetekniikan kehityksen vuoksi tulisi olemaan paljon katkerampi, julmempi ja verisempi kuin viime maailmansota; selitti siitä aiheutuvan kurjuuden ja hädän ja huudahti raskaasti syyttäen: -- Ja nyt aikoo hallitus vieläkin pakottaa meidät tuollaiselle miljoonien teurastuskentälle! Upottaa maan pöyristyttävään kurjuuden, tuskan ja kyynelten mereen!

Tuosta elävästä, kuumeisesti sykkivästä pimeydestä kuului matala, kumea murahdus. Se ei ollut äänekäs, mutta siinä kuvastui sellainen pidätetty, raivoisa uhka, että Marcus tunsi kylmien väreitten syöksyvän ruumistaan pitkin. Tuntui kuin olisi kidutettu jättiläisleijona kumeasti murahtaen noussut seisomaan -- ja kita avoinna tuijottanut verestävin silmin kiduttajaansa.

Jossakin kauempana alkoi taas konekivääri säristä. Ja näkymättömän puhujan ääni vapisi mielenliikutuksesta ja katkeruudesta:

-- Hallitus on käskenyt palkkalaisensa murhaamaan meidät, he koettavat hurjalla raivolla päästä tämän torin kumpaankin päähän, ampuakseen mäsäksi nämä 200-tuhatta ihmistä. Juuri äsken on kaksituhatta toveriamme uhrannut henkensä torjuessaan niitä, heidän ruumiinsa eivät ole vielä kylmenneet, ja suuri joukko kituu silvottuina, kuolevina... Ja meidät kaikki tahdotaan tappaa vain sen tähden, että olemme joukkomurhien vastustajia!

Sen jälkeen puhuja selitti, minkä tähden hallitus niin epätoivoisesti pitää kiinni sotalaitoksesta, selitti eri puolilta sotien syyt. Hänen sanansa putoilivat näkymättömään joukkoon kuin tulikekäleet, hänen äänensä paisui, siinä kuvastui epätoivon hurja päättäväisyys ja voima:

-- Toverit, veljet! Me olemme kaiken tähänastisen kärsineet -- mutta tämä on liikaa! Me olemme olleet äänettömiä, mykkiä orjia -- mutta nyt emme voi enää, emme _kestä_ enää! Tämä on kuolemaa pahempi. Nyt meidän täytyy nousta. Me nousemme itsemme, pienokaistemme, miljoonien leskien ja orpojen nimessä. Ja me sanomme: _seis! Nyt riittää!_

Viimeiset sanat tuntuivat pimeästä avaruudesta iskeytyvän joukkoon, ne huumasivat jokaisen vastustamattomalla voimallaan. Marcus hypähti seisoalleen; molemmat nyrkit kohotettuina hän alkoi huutaa kaikin voimin.

Mutta hän ei kuullutkaan ääntään, sillä samassa silmänräpäyksessä kajahti pimeydestä niin raju huuto, ettei Marcus ollut koskaan sellaista kuullut -- se paiskautui seinästä seinään kuin tykkien jylinä. Samassa leimahti ilmassa raketti, ja ensi kerran Marcus _näki_ -- mutta punainen valo muutti tuon pikaisen näyn salaperäiseksi, uskomattomaksi: mustan meren pinnalla kellui lukemattomia kasvoja, siitä kohosi uhaten satojatuhansia nyrkkejä.

Ja huuto jatkui yhä, kiihtyi omasta voimastaan kuin pyörremyrsky.

Kun se vihdoin vaikeni, kuului kaukaista kiväärien rätinää; sielläpäin näkyi myös äskensyttyneen tulipalon loimu.

-- Toverit! Tuo ammunta muistuttaa, että meillä on edessämme ankarat päivät, puhui sama läpitunkeva ääni kiväärinlaukausten säestämänä. Hän selosti lyhyesti asemaa, kehoitti pitämään suurlakon mahdollisimman täydellisenä, etteivät hallituksen joukot saisi muualta apua, ja lopetti puheensa seuraavin sanoin: