Part 1

YLÖS HELVETISTÄ

Romaani

Kirj.

KONRAD LEHTIMÄKI

Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1917 WSOY:n kustantamana Porvoossa.

SISÄLLYS:

Prologi I, II, III, IV, V, VI Herääminen Rakkaus Kotitarkastus Joukkohauta Tutkintovanki N:o 3 Entisyys Isäsi Jäähyväiset Kuumeessa Kuolleet silmät Pyörteeseen Ostettu ihmishenki Nälkälakko Isku Äänetön huuto Kostaja Punainen arpi Kaksintaistelu Miljoonien nimessä Näkymättömät voimat Maanalaisessa huoneessa Näkymätön Kaikki luhistuu Myrsky lähenee Kapina Perustukset horjuvat Yöllinen seikkailu Juudaan julistus Taistelu Viimeinen keino Veljien veri huutaa Murhenäytelmiä Asevarastoon Viimeinen ilta Laulaen kuolemaan Ääni pimeydestä Onnellinen päätös Jännittävät hetket Helvetti He eivät tiedä De mortuis Kadotettujen huuto Hirmuisia hetkiä Tulimeren rannalla Odottamaton kohtaus Pienokaiset Mielipuolet Näkyjä Aamu valkenee Ensimmäinen valonsäde Korkeuteen Onni kuoleman keskellä Teloittajat työssä Alkava elämä Hävityksen lintu Tuhanten rakkaudella vihitty Uuteen elämään Onnea matkalle Ylös helvetistä Marseljeesi Pois sota Maailma kuohuu Ylös helvetistä

PROLOGI.

I.

Oli parhaillaan vuoden suurin sotajoukkojen katselmus.

Pienellä kummulla kentän yläpäässä seisoi esikuntaupseerien loistoautojen parvi ja siitä pisti esiin ylipäällikön auto teräksenharmaana, solakkana -- aivan kuin laukaisuun valmis, jättiläismäinen torpedo, joka ahnaasti kurottaa terävän kärkensä vihollislaivaa kohden. Kummun ohi marssi sotajoukkojen loppumaton kulkue -- kuin kohiseva, vastustamaton virta.

Mutta laajan kentän keskellä oli suunnattomaan neliöön järjestyneenä kolmesataa lentokonetta. Ja niiden takana kaksikymmentä tavattoman suurta, oudonnäköistä konetta, jotka muistuttivat joitakin sadun hirviöitä -- siinä seisoivat äskettäin keksityt, maailman nopeimmat lentokoneet.

Tämän rivin toisessa päässä, äärimmäisen koneen vieressä seisoi niiden keksijä, insinööriupseeri Marcus, joka kaksi viikkoa takaperin oli nimitetty lentueen päälliköksi; häntä pidettiin myöskin valtakunnan taitavimpana ja rohkeimpana lentäjänä.

Hän oli vasta kolmikymmenvuotias, solakka ja jäntevävartaloinen; kulmikkaat, terävät kasvot olivat pikemminkin rumat kuin kauniit, mutta niistä kuvastui sellainen tarmo, päättäväisyys ja voima, ettei niitä kerran nähtyään voinut unohtaa. Hänen sileiksi ajellut, jäntevät kasvonsa näyttivät nytkin kylmiltä ja sulkeutuneilta hänen katsellessaan ohivyöryvää ihmisten ja koneiden virtaa.

Marcuksen katse vilkastui hiukan, jalkaväkijoukkojen hiekanvärisissä puvuissaan lähestyessä. Nämä joukot oli aseistettu uudella tavalla: joka toisella miehellä oli pientä kivääriä muistuttava konepistooli, toisilla taas kevyt kilpi ja patruunalippaita -- ja komppanian jäljessä tuli panssaroitu ampumatarvikeauto, josta pisti esiin pieni pikatykki. Jokaisen pataljoonan jäljessä mennä jyrisi kokonainen jono panssariautoja pikatykkeineen, raskaine konekivääreineen ja ampumatarvikkeineen. Välillä marssi taas kivääreillä aseistettua jalkaväkeä, sitten pioneeriautoja kummallisine koneineen -- ja taas ampumatarvikeautoja, sairasautoja, elintarvike- ja muita kuormastoautoja loppumattomiin; tuli kolmipyöräisiä moottoripyöriä, joissa oli pieni pikatykki tai konekivääri; sitten tiedustelijat ja lähetit tavallisilla moottoripyörillä ja autoilla sekä ratsain.

Marcusta alkoi väsyttää tuo lakkaamaton moottorien ja pyörien jyrinä; hän alkoi katsella toisaalle: kaukana kentän laidassa näytti ylipäällikkö liikkumattomana tarkastavan ohimarssivia kiikarillaan.

Marcus katsahti vierustoverinsa Antoniuksen kasvoihin ja hämmästyi: tämäkin katsoi kunnaalle, mutta hänen laihoilla, kalpeilla kasvoillaan oli niin kylmä, peloittava ilme, ettei Marcus ollut koskaan nähnyt ystäväänsä sellaisena.

-- Antonius, mikä sinun on? hän kysyi hiljaa. Puhuteltu näytti hiukan hätkähtävän, aivan kuin olisi herännyt unesta; hän käännähti ja sanoi väkinäisesti hymyillen:

-- Ei mikään, miksi niin luulet?

Marcuksen tuli paha olla: ystävän kasvoissa kuvastui jokin salainen tuska; hänen suuret, mustat silmänsä näyttivät vajonneen entistäänkin syvemmälle, ohimoilla näytti tukka entistä harmaammalta -- ja hän oli vasta 35-vuotias!

-- Minusta vain tuntui -- ja sinähän olet laihtunutkin viime aikoina! sanoi Marcus.

-- Olenko? En ole kai oikein terve...

Marcuksen mieleen muistui, että Antoniuksen molemmat veljet oli viime maailmansodan jälkeen ammuttu sotaa vastustavaan salaliittoon kuulumisesta. Kun hänen oma isänsä oli samaan aikaan surmattu kadulla, hän tunsi karvasta katkeruutta ja hänen mieleensä lennähti epämääräinen aavistus, että veljiensä tähden Antoniuskin kärsi.

Marcuksen ajatukset keskeytyivät, sillä tuulispäänä syöksyi kevyt tykistö lujissa autoissa esiin. Autojen edessä oli lumiauran näköinen panssari ja tavattoman voimakkaat koneet, joiden jyske täytti ilman huumaavalla pauhulla; jonon loppupuoli peittyi pölypilveen.

Nyt kuului kumeata jytinää, ja valtavan suurissa autoissa lähenivät 30-35-senttimetriset haupitsit ja kenttätykit. Kivikova kenttä vapisi niiden alla, ja Marcuksesta tuntui ikään kuin muinaisajan hirviöt olisivat siinä raskaasti ähkyen ja huohottaen kömpineet ohitse. Mutta vielä valtavampana häämötti kentän toisella puolella rivi 48-50-senttimetrisiä mörssäreitä -- ikään kuin siellä olisi istunut parvi jurakauden jättiläisliskoja -- mustat, ammottavat kidat kohotettuina taivasta kohti kuin uhkaavaan irvistykseen.

Raskaan tykistön jälkeen lähenivät vuoristojoukot. Ensin tuli joukko ratsastajia konepistoolein aseistettuina; sitten toisia, joilla varahevosen selässä oli keveitä pikatykkejä, jalustoja ja kilpiä; sen jälkeen ampumatarvikeosastot, sitten jalkaväkeä.

Marcusta alkoi taas kyllästyttää; hän tarttui kiikariinsa ja ojensi sen kaupunkia kohden!

Nyt hän vasta huomasi, että miltei kaikki kentänpuoleiset parvekkeet olivat väkeä täynnä. Eniten näkyi naisia vaaleissa puvuissaan, ja monet vilkuttivat innokkaasti nenäliinojaan...

Ensin Marcus ei käsittänyt, mutta sitten hänelle yhtäkkiä selveni -- nehän olivat täällä olevien morsiamia tai nuoria rouvia, jotka tahtoivat näin ilmaista, että he nytkin ajattelevat vain rakastettujaan. Tosin nämä eivät voi vastata, mutta lienee ainakin suloista _nähdä_ noiden valkoliinojen liehuvan.

Marcus tunsi taas rinnassaan oudon, selittämättömän kaipauksen: jospa _hänkin_, Aurelia, liehuttaisi jossakin valkoista liinaa, katselisi omituisilla silmillään, kun hän kohoaa ilmaan.

Ei -- mitäpä Aurelia minua katselisi! -- Marcus ajatteli katkerana.

Ja sama epätietoisuus, joka monta viikkoa oli häntä kiduttanut, alkoi taas kalvaa rinnassa. Hän muisti yksityiskohtia myöten ne muutamat kohtaukset, jotka hänellä oli ollut tytön kanssa, punnitsi mielessään tämän sanoja, silmäyksiä... Miten hän kerrankin...

Jospa hän sittenkin -- ehkä hän nytkin on tuolla väkijoukossa.

-- Mitä sinä niin onnellisena katselet? hän kuuli äkkiä Antoniuksen äänen.

Marcus säpsähti kuin yllätetty pahantekijä, mutta nähdessään toverinsa veljellisen katseen änkytti hiukan punastuen:

-- Katsos veli -- ajattelin sitä samaa asiaa, josta sinulle toissailtana puhuin.

Antonius katsoi Marcusta hetken, ja sanoi sitten miltei surumielisesti:

-- Älä vain veli, luota _liiaksi_ onneen. Koeta ajatella myös pettymystä -- sitten on helpompi, jos -- jos se sattuisi tulemaan.

II.

Äkkiä kuului vihlova vihellys, ja kolmesataa moottoria alkoi yht'aikaa surista, kolmesataa lentäjää tarttui ohjauslaitteeseen.

Kajahti terävä kiväärinlaukaus -- ja aivan kuin sitä säikähtänyt lintuparvi kohosi kolmesataa konetta valtavana, tiheänä parvena ilmaan. Vasta siellä korkealla ne silmää hivelevän säännöllisesti järjestyivät yhteen ainoaan ympyrään, joka alkoi hurjasti vonkuen pyöriä kentän kohdalla aivan kuin maailman suurin vauhtiratas.

Mutta tätä mahtavaa näkyä ei tällä hetkellä kukaan katsonut. Paikoillaan seisovat sotajoukot, esikuntaupseerit, ylipäällikkö, kaikki tuijottivat henkeä pidättäen uusia, oudonnäköisiä koneita, jotka nyt ensikerran lähtivät lentoon julkisesti.

Marcus tunsi omituista jännitystä, odottaessaan koneensa vieressä, sillä hänen piti lähteä ensimmäisenä.

Kajahti terävä kiväärinlaukaus; hän hypähti notkeasti paikalleen, sanoi jotakin apulaiselleen ja pani moottorit käymään.

Kone alkoi ankarasti täristä, surina oli ihan korviasärkevä; mutta kun hän väänsi äänensammuttajat paikoilleen, se vaimeni omituiseksi huminaksi, ja sitten hän lisäsi moottoreihin täyden vauhdin.

Kun lähtölaukaus oli pamahtanut, kuului tuhansista kurkuista ihastuksen ja hämmästyksen huuto, sillä niinkuin suunnattoman suuri, ammuttu raketti syöksähti ilmaan ensimmäinen kone; sitä seurasi kolmenkymmenen sekunnin kuluttua toinen, kolmas: aina kolmenkymmenen sekunnin kuluttua uusi -- aivan kuin ihmisjärjen käsittämätön jättiläismörssäri olisi niitä nopeasti sylkenyt kidastaan. Ja viimeiset kaksi oli sidottu yhteen rinnakkain -- se näytti vielä kummallisemmalta!

Huuto oli ehtinyt jo hiukan vaimeta. Mutta silloin saapui ensimmäinen lentäjä tuon mahtavan, vinhasti pyörivän ympyrän ulkolaidalle -- ja lukemattomat ylöspäin kohotetut kasvot kalpenivat oudosta hurmauksesta, huuto kiihtyi, se muuttui puolittain kauhunhuudoksi; epäselvästi erotti sen joukosta muutamia naisten kirkaisuja:

-- Kauheata!

-- Jumala auttakoon häntä!

-- Tuo on hirveätä!

Kun Marcus pani potkurit pyörimään ja kone syöksyi viistoon ylöspäin, valtasi hänet omituinen riemun ja voiman tunne. Hän ohjasi yhä jyrkemmin ylöspäin, ja hänen koneensa kohosi miltei kohtisuoraan! Hän antoi sen nousta vieläkin noin viisisataa metriä -- ja sitten...

Kylmät väreet syöksyivät hänen ruumiinsa lävitse, kun hän ensin antoi koneen pudota miltei kohtisuoraan alaspäin, sitten vähitellen viistompaan ja vihdoin äkkiä vaakasuoraan eteenpäin. Tällä tempulla hän saavutti heti tavattoman vauhdin. Samalla hän aukaisi erään laitteen, joka lisäsi vauhtia vaakasuoraan lennettäessä, ja hetken kuluttua näytti mittari suurinta, neljänsadan kilometrin tuntinopeutta.

Lentäessään toisten ohi Marcus vasta oikein huomasi, miten hirveä hänen vauhtinsa oli. Hänen koneestaan kuului vain hillitty humina, mutta ilma ulvoi ja vonkui -- niinkuin hänen ympärillään olisi lennellyt lukematon parvi näkymättömiä, ulvovia pahojahenkiä.

Vilkaistessaan alas Marcus näki jotakin epämääräistä, värisevää niinkuin paikallaan tanssivia lumihiutaleita...

Ahaa! Ne ovat vilkkuvia nenäliinoja -- väkijoukot osoittavat suosiotaan. Ne vilkuttavat _hänelle_. Oi! Hän olisi tahtonut lentää vielä hurjemmin!

Mutta kyllä hän kiitikin! Kuin myrskylinnut varisten ympärillä kiersivät hänen koneensa vanhamallisten koneiden ympyrää. Ja kolmannen kierroksen jälkeen Marcus alkoi suunnitelman mukaisesti kohota ylöspäin.

Armeijan ylipäällikkö käännähti ilmavoimien komentajan puoleen ja kuiskasi jännittyneenä:

-- No kenraali, saavutammeko me tänään korkeuslentoennätyksen?

-- Toivon parasta, teidän ylhäisyytenne! Ilma on kaunis, ja hän on sen miltei varmasti luvannut. Nopeusennätys on nyt kiistämättä meillä!

Ylipäällikkö hieraisi tyytyväisenä käsiään ja sanoi armollisesti:

-- Se on hyvä! Jos nyt vielä samana päivänä tulisi korkeusennätys, niin minä kyllä tulen teidät muistamaan. Se tulee olemaan kirpeä uutinen naapurimaassamme, joka jo liian kauan on tässä suhteessa kulkenut etunenässä!

-- Niin, teidän ylhäisyytenne, lausui kenraali kumartaen. -- Tulen olemaan sangen kiitollinen, teidän ylhäisyytenne.

Ylipäällikkö kohotti taas kiikarinsa ja sanoi hetken kuluttua iloisesti:

-- Hän on todellakin jo sangen korkealla.

Niinkuin oudonnäköinen, ylpeä lintu kohoaa yksinäinen lentokone yhä ylemmäksi, tulee kierros kierrokselta yhä pienemmäksi. Nyt se näkyy sinistä taivasta vasten vain pienenä pilkkuna. Mutta se ei tyydy, ei taukoa -- se kohoaa yhä. Toisinaan se katoaa katselijoiden näkyvistä, niinkuin aineeton varjo; taas näkyy, taas katoaa -- niinkuin varjo...

III.

Marcus nousi ensin viistoon mahdollisimman suoraan ylöspäin, sitten vastakkaiseen suuntaan -- vasta sitten hän alkoi kohota kierrellen.

Nyt kun ei ohjaaminen enää vaatinut sellaista äärimmäistä huomiota, hän katsoi alas huimaavaan syvyyteen.

Kaikki oli muuttunut omituisen epämääräiseksi, vähäpätöiseksi. Kenttä oli vain pieni ruskea läiskä, jossa ei joukkoja enää erottanut: vain vaivoin näkyi toisella laidalla muurahaisen kokoinen panssariautojen rivi, joka hiljaa mateli eteenpäin. Kentän toisella laidalla häämötti jokin pitkulainen, himmeä täplä, jonka hyvällä tahdolla voi selittää katsojajoukoksi. Hänen alapuolellaan olevat lentokoneet näyttivät hyönteisiltä, suurilta sudenkorennoilta, jotka parveilevat lammikkojen kohdalla...

Yhä korkeammalle kohoaa Marcus -- ja hurja riemu täyttää hänen rintansa. Hän on nuori ja voimakas, hän on keksinyt tämän huimaavan koneen, joka nousee nopeana kuin ajatus. Hänellä on mukanaan tarvittavat laitteet ja hän on varma, että voi kohota korkeammalle kuin toiset.

Alkoi jo tulla kylmä, mutta hän kiinnitti ohjauslaitteen ja puki nahkatakin päälle vielä lämpimän turkin. Ja vilkaistuaan korkeusmittariin hän huomasi jo olevansa korkeammalla kuin koskaan ennen.

Ilman ohenemisen vuoksi kone nousi hitaammin kuin ennen, vaikka moottorit kävivät täyttä vauhtia -- mutta hän kohosi!

Ilma muuttui yhä kylmemmäksi, hän alkoi turkista huolimatta väristä vilusta -- mutta mitäpä siitä -- hän _kohosi sittenkin_, jatkuvasti!

-- Voitto! hän lausui hetken kuluttua apulaiselleen.

-- Hyvä! vastasi tämä yhtä niukkasanaisesti, aivan kuin täällä ei olisi lainkaan sopinut puhua. Ja he huomasivat kumpikin, että avaruudessa ääni ei kajahtanut vähääkään, vaan kuului kummallisen kuolleelta.

Hänen apulaisensa kiinnitti pienen lyijypainon pitkään, punanauhaiseen pyrstöön ja pudotti sen alas.

Se oli sovittu merkki korkeusennätyksestä.

-- Korkeammalle! lausui Marcus. Hän päätti kohota nyt niin korkealle, ettei heti tarvinnut tulla parantelemaan ennätystään. Apulainen nyökkäsi, he olivat jo ennen sopineet kaikesta.

Koneen vauhti hiljeni yhä, mutta se nousi vieläkin verraten nopeasti. Marcus värisi vilusta, hän alkoi hengittää lyhyesti ja kuuluvasti, ohimoissa jyskytti ankarasti... Mutta kun he sitoivat suulleen hengitysnaamarin ja aukaisivat happisäiliön, tuntui heti paremmalta.

Marcus katsahti alas, ja sanoin selittämätön, juhlallinen tunne täytti hänen rintansa: hän tunsi olevansa niin äärettömän kaukana elämästä, omasta maailmastaan... Kaikki oli pienentynyt, kaikki ihmisten luoma oli täällä hävinnyt näkymättömiin. Tänne häämöttivät vain vuoret, suuret metsät, kaukaiset järvet hienon, siniharmaan autereen lävitse. Koko maanpinta näytti jättiläissuurelta korkokartalta, jota peitti salaperäinen, läpinäkyvä verho... Sitä katsellessaan Marcus tunsi itsensä kovin pieneksi. Entäpä jos kone nyt joutuisi epäkuntoon? Oh -- lapsellisuuksia! _Ylöspäin!_

Mutta nyt kone nousi yhä hitaammin. Olokin tuli taas vaikeaksi. Uudestaan alkoi tuntua tuo epämääräinen tuskallinen ahdistus. Ja koska hän oli jo 800 metriä korkeammalla entistä maailmanennätystä, niin...

-- Eikö jo laskeuduta? änkytti hänen apulaisensa, ja hänen kasvoissaan kuvastui kauhu.

Sanaa sanomatta Marcus pysäytti moottorin, ja kone alkoi kierrellen liukua alaspäin.

IV.

-- Ei kai teidän suosikkinne vain lähde suoraa päätä taivaaseen! virkkoi ylipäällikkö kuivan leikillisesti komentajalle. -- Se olisi vahinko, sillä hän näyttää olevan etevä lentäjä.

-- En luule sitä, teidän ylhäisyytenne! tämä vastasi kumartaen. -- Hän on myöskin varovainen; ei ole vielä koskaan pudonnut eikä vahingoittanut konetta.

-- No toivokaamme siis, että hän vielä palaa.

Komentaja oli tuskin ehtinyt katsahtaa ylöspäin, kun hän äkkiä kiihkeästi huudahti:

-- Tuossa tulee sanoma! Minulla on kunnia ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne, että korkeusennätys on meillä!

Samalla hän oli ponnahtanut kalpeana seisoalleen. Ylipäällikkö änkytti hämmästyneenä:

-- Miten tiedätte...?

-- Tuo on sovittu merkki! ilmoitti komentaja ja viittasi punaiseen viestiin, jota eräs täyttä laukkaa lähenevä ratsastaja heilutti kädessään ja toi suoraan komentajalle.

-- Siinä tapauksessa saan vilpittömästi onnitella teitä, herra kenraali! lausui ylipäällikkö, ojentaen armollisesti kätensä kenraalille; sitten hän lisäsi iloisesti:

-- Pian ovat kaikki jo marssineet! Palkkajoukot vielä -- niin päästään loppuosaan!

Samassa tulivatkin palkkajoukot suurissa, äskettäin parannetuissa panssariautoissa, ja jok'ainoalla miehellä oli vaunun aseistuksen lisäksi konepistooli.

Jos aseistus oli ensiluokkainen, niin oli miehistö sen sijaan sangen kirjavaa. Siinä oli villinnäköisiä alusmaalaisia ja jättiläiskokoisia maaseuduilta koottuja miehiä; näiden tylsäin härännaamain rinnalla huomasi ovelia suurkaupungin kasvattien kasvoja: veijareita, taskuvarkaita, epäonnistuneita liikemiehiä, rappeutuneita ylioppilaita. Palkkajoukot oli perustettu viime maailmansodan jälkeen sotilaskapinan aikana, ja hallitus oli jatkuvasti ponnistellut niiden miesluvun lisäämiseksi. Niiden avulla oli jo monta kertaa tukahdutettu pieniä sotilaslevottomuuksia ja uhkaavia lakkoja, ja hallitus oli niihin erittäin tyytyväinen. Kansan valtava enemmistö vihasi niitä katkerasti, nytkin kuului väkijoukosta vihaisia, uhkaavia huutoja.

Kukaan ei huomannut Marcuksen laskeutumista, ei sitäkään, että hän oli laskeutunut kentän sivuun, jonne Antoniuksenkin kone ilmestyi.

Antonius nousi ystävänsä koneeseen ja tarttui hänen käteensä onnitellakseen, mutta huomasi, että Marcus oli kalpea ja nääntyneen näköinen.

-- Marcus, oletko sairas? hän kysyi huolestuneena.

-- En, olen vain väsynyt. Mutta sanohan, mitä tuolla tapahtuu?

He katsoivat jännittyneinä, miten palkkajoukkojen ohiajettua poliisiparvi riehui väkijoukossa; kuului epäselviä kirouksia, tuskanhuutoja, ja kaikki peittyi pian sekavaan hälinään ja väentungokseen...

-- Siellä nähtävästi vain vangitaan röyhkeitä ihmisiä, jotka ovat ehkä kutsuneet pyöveleitä -- pyöveleiksi! puhui Antonius katkerasti.

-- Kuulehan ystäväni! kysyi Marcus vilkastuen. -- Onko siinä perää, että palkkajoukoissa on vankilasta otettuja murhaajia?

-- Totta se on. Muutetaan vain mahdollisimman kauas kotipaikoiltaan, annetaan uusi nimi, värjätään tukka ja urhoollinen palkkasoturi on valmis.

-- Se on inhottavaa! kuohahti Marcus, ja hänen kasvoissaan kuvastui entinen tarmo.

-- Miksi niin! puhui Antonius karmivan ivallisesti. Nehän ovat heti ammattitaitoisia! Ja palkkakin on sen mukainen; toiset saavat vain hiukan tupakkarahaa ylläpidon lisäksi, kun sen sijaan monet vapaaehtoisesti joukkoon yhtyneet murhaajat saavat kerrassaan suuria palkkoja. Minäkin tiedän erään entisen maalaisrengin, joka saa everstin palkan. Hän näet on parhaimpia pikatykin "ohjaajia" koko joukossa!

-- Mutta minä kuulin, että miehistössä on kaikilla sama palkka! virkkoi Marcus hämmästyen.

-- Vain muodon vuoksi! Jokainen saa suljetun kotelon, eikä kukaan todellisuudessa tiedä toisensa palkasta. Kas niin! Nyt ne ovat menneet, pian esittää teatterinjohtajamme tämänvuotisen näytäntönsä.

-- Sanotko sinäkin hänestä niin? kysyi Marcus.

-- Ylipäällikkömme on luonne, joka tahtoisi häikäistä kaikki omituisuuksillaan! Ja sen tähden...

Hänen sanansa katkaisi yksinäinen tykinlaukaus.

-- Nyt se alkaa! Katso itse!

V.

Heti ohimarssin jälkeen ahtautuivat kaikki jalkaväkijoukot kentän keskikohdalle tiheäksi pyöreäksi muodostelmaksi, jonka etuosassa oli viidestäkymmenestä sotilassoittokunnasta yhdistetty soittokunta. Tämän ihmiskeskuksen ympärille oli järjestetty suunnattoman paljon aseita ja muuta sotakalustoa säteettäiseksi, satakertaiseksi panssariksi siten, että ihmisiä lähinnä oli raskas tykistö, sitten pioneerien välineet, suuret rakettiautot, sen jälkeen muut ampumatarvikeautojen rivit; seuraavina renkaina seisoi kevyt tykistö, näiden jälkeen, kulkunopeuden mukaan, eri panssariautojen monilukuiset rivit ja äärimmäisinä lähettien pienet torpedoautot ja suuret moottoripyörät.

Kun tykinlaukaus oli kajahtanut, tapahtui jotain tavatonta: soittokunta alkoi pärryttää hurjaa sotamarssia, 70-tuhantinen miesjoukko huutaa hurraata käskyn mukaan, ja tuo suunnaton ympyrä _alkoi pyöriä!_

Ensin se pyöri hitaammin, mutta vauhti kiihtyi vähitellen yhä vinhemmäksi. Ihmisjoukkoa lähimpänä olevat autot kulkivat tosin hiljalleen, mutta kun keskuksesta lähtevät säteet oli pidettävä mahdollisimman suorina, täytyi uloimpien syöksyä eteenpäin suorastaan hirvittävää vauhtia... Ja lisäksi oli kolmesataa konetta käsittävä lentomuodostelma laskeutunut noin 100 metrin korkeudelle ja pyöri ilmassa maassa olevan jättiläispyörän kohdalla -- _samanlaisena säteikkönä_.

Jospa tuolla keskipalkoilla särkyisi pyörä, lennähti Marcuksen mieleen, mutta hän ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun. Vauhti oli kiihtynyt vimmatuksi, mielettömäksi... Tuhannet moottorit paukkuivat ja surisivat, kymmenettuhannet pyörät jymisivät kivikovalla kentällä, irroittaen siitäkin sakean pölypilven, ja noiden lukemattomien pyörien alla tuntui maa tuskasta värisevän...

Marcus käännähti äkkiä, sillä meteliin yhtyi pikatykkien terävä jyrinä. Se kuului kentän toiselta laidalta, missä tykkihirviötkin olivat.

Pikatykit näyttivät olevan lähinnä, ja niiden takaa näkyi muutamia 28-senttimetrisiä haupitseja. Tähän asti olivat viimeksi mainitut olleet vaiti, istuneet vain paikoillaan kuin suuret koirat, jotka antavat pienempien rähistä ja haukkua mielensä mukaan. Mutta aivan kuin tästä nalkutuksesta lopulta raivostuen eräs niistä tulta ja savua sylkäisten ärjähti kerran niinkuin yliluonnollinen helvetinkoira. Siihen yhtyivät toisetkin, ja jokaisesta jymähdyksestä vavahti maa, koko avaruus tuntui olevan täynnä pauhua, jylinää, mahtavampaa kuin ankarin ukkonen; lähimmät lentokoneetkin alkoivat heilua, näyttivät olevan putoamaisillaan kuin haavoitetut linnut...

Mutta tuossa mielettömästi pyörivässä, kaaosmaisessa koneitten paljoudessa on sittenkin yhtenäisyyttä, ajatteli Marcus. Se näytti yhdeltä ainoalta koneelta, niin suurelta, ettei sille enää keksi vertauskuvaa, niin vastustamattomalta, ettei sitä enää ihmisvoimin voi pysähdyttää eikä kukistaa. Armotta se rusentaa alleen kaiken, mikä sen tielle asettuu...

_Ihmistä_ ei enää näkynyt, ihminen oli luomansa voiman rinnalla liian pieni ja heikko, ihminen näytti sen rinnalla halveksitulta, mitättömältä kääpiöltä.

Ja ihmisyys!

Niin -- se näytti vieläkin mitättömämmältä, vielä halveksitummalta.

Ystävykset olivat kaiken aikaa äänettöminä katselleet, mutta nyt tapahtui sellaista, joka saattoi Antoniuksen suunniltaan.

Sattui parin sekunnin väliaika, jolloin tykinlaukauksia ei kuulunut, ja silloin kuului läpinäkymättömästä tomupilvestä 70-tuhantisen miesjoukon huuto.

Antonius oli äärimmäisen kiihtynyt. Ääni tuntui hänestä heikolta hätähuudolta, niinkuin kadotetut olisivat helvetin sakeimman savun keskellä huutaneet apua. Hänen kalpeat kasvonsa vääristyivät vihasta ja tuskasta; hän tarttui aivan kuin rautakourin Marcuksen käsivarteen ja huusi hurjasti:

-- Kuulitko miesten huudon? Eikö se ollut ikään kuin ihmisyyden viimeinen hätähuuto raakalaisuuden helvetistä...?

Marcus ei koskaan ollut nähnyt ystäväänsä kiihtyneenä. Tämä oli aina ollut niin kylmä.

Samassa molemmat hypähtivät seisoalleen. He näkivät, miten pyörteen ulkolaidalla eräs lähettiauto ajoi moottoripyörän yli.

Moottoripyörä paiskautui uskomattoman kauas eteenpäin, ja niinkuin raivokas villieläin hypähtää pakenevan uhrinsa jälkeen syöksyi auto salamannopeana uudelleen moottoripyörän yli. Se rusentui siruiksi, auto lennähti nurinniskoin, ja samalla kohdalla eräs toinen lähettiauto hypähti pystyyn, aivan kuin kuolettavasti haavoittunut hevonen. Onnettomuus tapahtui yhdessä rusahduksessa -- ja sitten tomupilvi peitti kaiken...

Ystävykset tuijottivat kuin jähmettyneinä. He olivat vieläkin kuulevinaan tuon ilkeän rusahduksen.