Part 2

VILJO. Mikähän nuokin juuri nyt tänne toimitti!

(Painaa sähkönappulaa.)

ROUVA BERGMAN (eteisessä.) Meillä olisi pastorille hieman asiaa.

AARNE (eteisessä.) Vai niin.

(Hilma tulee oikealta.)

UKKO BERGMAN (eteisessä.) Kiitos! Kyllä minä itse saan. Joo, kyllä minä itse saan.

VILJO. Hilma on hyvä ja vie pois kahvivehkeet tuosta sohvapöydältä. -- Kuinka Aini jaksaa?

HILMA. Hän nukkui itkuunsa.

(Menee tarjottimineen oikealle.)

ROUVA BERGMAN (tulee vasemmalta, hänen perässään ukko Bergman ja Aarne.) Hyvää iltaa, pastori!

PASTORI. Hyvää iltaa.

(Tervehtii heitä molempia.)

ROUVA BERGMAN (tervehtien Viljoa.) Ei sitä Viljo-herraakaan missään näe.

VILJO. Minulla on ollut kiireellisiä töitä.

UKKO BERGMAN. Joo, ei näe. Hyvää iltaa.

PASTORI. Olkaa hyvä ja käykää istumaan.

ROUVA BERGMAN. Kiitos! Meillä olisi hieman asiaa pastorille ja senvuoksi päätimme pistäytyä. Eihän tämmöisinä aikoina tee mieli edes vierailulle lähteä. Kotona mekin istumme kaiket päivät.

UKKO BERGMAN. Kotona.

ROUVA BERGMAN. Ja eihän -- (Huomaa kahvipöydän.) Mutta me taisimmekin tulla vallan sopimattomana aikana. Pastori näyttää odottavan vieraita.

PASTORI. Pientä perhejuhlaa me tässä vain aijoimme viettää, Ainin kihlajaisia.

ROUVA BERGMAN. Pyydän tuhannesti anteeksi, että tulen näin häiritsemään. Minä jo ukolle sanoinkin: kyllä me varmaankin tulemme sopimattomaan aikaan. Minä sitä jo aavistelin.

UKKO BERGMAN. Niinhän sinä sanoit.

PASTORI. Eivät herrasväet ollenkaan häiritse meitä. Kyllähän me vielä ehdimme. Ei Anttikaan ole vielä saapunut.

ROUVA BERGMAN. Antti-herran tähden me juuri tulimmekin. (Istuutuvat.) Hänestä minä haluaisin vähän puhella pastorin kanssa.

UKKO BERGMAN. Niin, Antti-herran tähden me tulimme.

ROUVA BERGMAN (alentaen ääntään.) Ei suinkaan täällä vain ole ketään kuuntelijoita?

PASTORI. Ei täällä muita ole kuin me.

ROUVA BERGMAN. Minä tarkoitan: vaarallisia ihmisiä.

UKKO BERGMAN. Joo, vaarallisia.

PASTORI. Ei ole.

ROUVA BERGMAN. Entäs Hilma?

PASTORI. Hän on kyökissä.

ROUVA BERGMAN. Olisikohan Viljo-herra niin hyvä ja katsoisi, onko ovien takana ketään.

VILJO (katsoo ovien taakse.) Tyhjää on joka paikassa.

ROUVA BERGMAN. Onkos tämä nyt laita aikaa! Eihän nyt uskalla edes ajatella, saati sitten puhua.

UKKO JBERGMAN. Paha on aika.

PASTORI. Kyllä rouva voi meillä puhua, mitä tahansa.

ROUVA BERGMAN. Ja nämä herrathan tietävät kaikki. -- Täytyy olla kovasti varovainen.

UKKO BERGMAN. Joo, varovainen.

ROUVA BERGMAN. Voi, voi sentään! Ihan kyyneleet tulevat silmiini, kun minä taas muistelen sitä.

PASTORI. Onko joku onnettomuus tapahtunut?

ROUVA BERGMAN. On, suuri onnettomuus. Yrjö on vangittu.

(Pyyhkii kyyneliä.)

VILJO. Onko Yrjö vangittu?

ROUVA BERGMAN. Vangittu on poikaparka. Eikä ollenkaan tiedetä minnekkä hänet on viety.

UKKO BERGMAN. Joo, ei tiedetä.

AARNE. Tästä täytyy heti ilmoittaa Antille. Juuri hänen kanssaanhan Antti palasi.

VILJO. Mutta, jos se onkin vain huhua!

PASTORI. Mistä rouva Bergman on tämän kuullut?

ROUVA BERGMAN. Niin minäkin ensin ajattelin. Ja minä sanoin ukolle: matkusta sinä ottamaan selvä asiasta, emme me tämmöisessä levottomuudessa ja epätietoisuudessa voi olla. -- No, ukko matkusti.

UKKO BERGMAN. Joo, minä matkustin

ROUVA BERGMAN. Ja totta se oli. Siellä on meidän pojanpoikamme, jossakin ryssien tyrmässä.

UKKO BERGMAN. Siellä on.

PASTORI. Tämä tapaus ei varmaankaan jää ainoaksi.

VILJO. Ne lurjukset ovat jollakin tavoin päässeet jäljille.

AARNE. Kunpahan ei vaan Anttikin. --

PASTORI (keskeyttäen.) Minulle kerrottiin, että siellä pohjoisessa olisi joku ammuttu?

ROUVA BERGMAN. Niin! Voi, voi sentään! Kaikkia minunkin vielä pitää kuulemani. Mutta oli se onni sentään, että Yrjö pelastui. Onhan nyt edes jotakin toivoa. Vaikka Herra yksin sen tietää! -- Samalla kertaa kuin Yrjön vangitsivat, ampuivat ne hänen toverinsa. Yritti, poikaparka, pakoon ja siihen ne sen sitten lopettivat. -- Jaa, jaa! Kyllä nyt aikoja eletään.

UKKO BERGMAN (huokaisten.) Eletään, joo, eletään!

VILJO. Mutta kerran on kostonpäiväkin tuleva!

ROUVA BERGMAN. Eivät taida enää näin vanhat ihmiset sitä hetkeä elää.

PASTORI. Kaikki onkin siis totta, mitä minulle vain huhuna kerrottiin.

AARNE. Onnettomuus on tulossa.

ROUVA BERGMAN. Sen Antti-herran tähden me tätä juuri tulimme puhumaan. Kyllä hänenkin nyt on parasta olla varuillaan, ettei käy niin onnettomasti kuin Yrjön.

PASTORI. Olen teille erittäin kiitollinen.

ROUVA BERGMAN. Ukko kyllä tahtoi mennä suoraan Antti-herran puheille, mutta minä en päästänyt sitä.

UKKO BERGMAN. Joo, mutta eihän se nyt --

ROUVA BERGMAN (keskeyttäen.) Ole sinä nyt vaiti vaan ja anna minun selittää! -- Niin, sinne Antti-herran luokse sen ukon piti oitis mennä, mutta silloin minä sanoinkin: Vilhelm, älä sinä sekaannu politiikkaan!

UKKO BERGMAN. Joo, politiikkaan, mutta --

ROUVA BERGMAN (keskeyttäen.) Tuommoinen se on meidän ukko! Ei se yhtään ajattele eikä pelkää. Siperiaan sekin vielä joutuisi vanhoilla päivillään, jos saisi oman päänsä pitää. Ja mitä minusta sitten tulisi! On tässä jo surua ilmankin. On, on. Yrjönkin jo veivät. -- Ettei vaan kävisi toisten samalla lailla!

PASTORI. Meidän on ilmoitettava tästä Antille. Hänen pitäisi aivan kohta tulla tänne.

ROUVA BERGMAN. Niin, tieto on toimitettava, että osaa edes vähän väistää. Ukolle minä juuri sanoin: Olisipa se Yrjökin edes kuullut jotakin etukäteen, ehkä olisi pelastunut.

UKKO BERGMAN. Joo, pelastunut olisi.

ROUVA BERGMAN. Kyllä nämä ovat ikäviä aikoja Aini-neidille. Ovat niinkin!

UKKO BERGMAN. Ovat.

PASTORI. Toivokaamme, ettei tapahdu mitään onnettomuutta. Ja ovathan nämä ikävät enteetkin vallan toiselta paikkakunnalta.

ROUVA BERGMAN. Sitä minäkin sydämestäni toivon. -- Mutta se on se politiikka semmoista, että kyllä se uhrinsa ottaa. Minä olen sen niin monta kertaa nähnyt ja minä olen koettanut sitä ukonkin mieleen teroittaa. Ei siinä ikä tule kysymykseen.

UKKO BERGMAN. Mutta olenhan --

ROUVA BERGMAN (keskeyttäen.) Sanokaa minun sanoneeni! Kyllä tuo meidän ukko vielä kiinniottoon joutuu. Sanokaa minun sanoneeni!

VILJO (teeskennellyn vakavasti.) Olkaa te vain varuillanne, Bergman. Voi vielä käydä hassusti.

UKKO BERGMAN. Joo, mutta --

ROUVA BERGMAN (keskeyttäen.) Siinä sen nyt kuulit!

PASTORI. Tokkopa ne Bergmania veisivät!

ROUVA BERGMAN. Kuka niitten, hylkyjen, tietää! -- Aijai, mutta me viivymme vallan kauvan. Kyllä meidän nyt täytyy lähteä, johan me nyt asiammekin toimitimme. Hyvästi, herra pastori, ja suokaa anteeksi, että me näin tulimme häiritsemään.

PASTORI (hyvästellen heitä molempia.) Te teitte erinomaisen ystävällisesti tullessanne varoittamaan meitä.

ROUVA BERGMAN. Sehän oli meidän velvollisuutemme lähimmäistämme kohtaan.

UKKO BERGMAN. Joo, velvollisuus -- Hyvästi.

ROUVA BERGMAN (hyvästellen Viljoa ja Aarnea.) Nuoret herrat käyvät nyt joskus meilläkin. -- Vaikka eihän meistä vanhoista seuraksi ole, mutta onhan siellä Liisakin kotona.

VILJO. Kiitos kutsusta.

UKKO BERGMAN. Joo, kotona on. Hyvästi.

PASTORI. Käykää vastakin talossa.

ROUVA BERGMAN. Kiitos.

(Eteisestä kuuluu kiivasta ovikellon soittoa.)

VILJO. Nyt se on varmasti Antti!

(Menee avaamaan ovea.)

ROUVA BERGMAN (hätääntyneenä). Nyt on meidän, Vilhelm, paras lähteä. (Ukko Bergman yrittää vitkastella ja puhua vielä jotakin.) Vilhelm, minä olen sanonut sinulle, että sinä et saa sekaantua politiikkaan!

(Vetää ukon eteiseen.)

ANTTI. (syöksyy kiihottuneena, päällysvaatteissaan huoneeseen; Viljo seuraa häntä.) Minut on ilmiannettu!

AARNE. Mitä sinä sanot!

ANTTI. Santarmit ovat kintereilläni!

PASTORI. Tätä minä juuri pelkäsin.

VILJO. Mistä sinä sen tiedät? Kuka sinulle semmoista sanoi? Sinua on suotta säikytetty!

ANTTI. Omin silmin minä heidät näin. -- He olivat tulossa minua vangitsemaan.

AARNE. Silloinko, kun sinä olit puhelimessa?

ANTTI. Silloin.

VILJO. Kerro, kerro!

ANTTI. Olin kuullut kaikellaisia huhuja Yrjö Bergmanin vangitsemisesta. Päätin olla varuillani ja suunnitella pakoa. Piiloitin paperini ja hankin nopeakulkuisen moottoriveneen. Se on joka hetki valmiina lähtöön. No niin! -- Puhelin juuri iloisesti Ainin kanssa, kun telefoonilanka yht'äkkiä napsahti poikki. Minut valtasi salainen aavistus: lanka katkaistaan, jotta en voisi varoittaa muita. Antauduin vaistoni ohjattavaksi ja pakenin. Kiipesin vintille, pujottauduin sieltä katolle, ryömin kissana kattoa myöten, hyppäsin naapurin katolle ja vihdoin maahan. Lähdin sitten turvallisesta paikasta katsomaan tapahtumain kehitystä. Aivan oikein: oveni edustalla saapasteli pari miestä. Silloin tulin suoraapäätä tänne -- hyvästijättämään.

VILJO. Sinun olisi pitänyt lähteä heti matkalle.

ANTTI. Viljo, tänään on minun -- kihlajaispäiväni.

VILJO. Olkoon! Se on tällä kertaa toisarvoinen asia. Sinä et saa semmoisia nyt ajatella etkä saa antaa turhien tunteitten vaikuttaa tekoihisi. Kohta voivat santarmit olla täällä. -- Ajattele Ainia!

ANTTI. Häntä minä juuri ajattelinkin.

PASTORI. Voi, mihinkä onnettomuuteen minä olen joutunut!

ANTTI. Minä olen kaikkeen syypää.

PASTORI. Itseäni minä syytän.

VILJO. Sinun täytyy kiirehtiä!

ANTTI. Anna minun olla vielä hetkinen. -- En voi heti lähteä.

VILJO. Kadutko töitäsi?

ANTTI. En! En vähääkään! -- Mutta tunnen samaa lämpimän, rauhallisen kotilieden kaipuuta, joka valtasi minut ensi matkallani nähdessäni kaupunkini valojen haipuvan taivaanrannan taakse. -- Kaikki näytti käyvän niin hyvin ja nyt minun taas täytyy lähteä.

PASTORI. Koska sinä palaat?

ANTTI. En tiedä.

AARNE. Minä lähden sinun kanssasi!

ANTTI. Sinä! Mitä sinä siellä tekisit?

AARNE. Samaa kuin sinäkin.

ANTTI. Turhaa on sinun sieltä hakea ilmeistä turmiotasi. Elämä on siellä kovaa ja sinä -- suo anteeksi veljeni! -- kuljet aina ikäänkuin unissasi. Onnettomuus sinut pian yllättäisi.

AARNE. Niinkö sinäkin sanot.

ANTTI. Sinä kelpaat paljoon muuhun, mutta et juuri tähän.

VILJO. Aiotko sinä tahallasi antautua vangiksi?

ANTTI. Mistäpä ne vainukoirat tänne eksyisivät?

VILJO. Lähde!

ANTTI. Näin kerran unta, että olin jäämäisilläni junan alle. Koetin paeta, mutta jalkani eivät minua totelleet.

VILJO. Oletko sinä tullut hulluksi!

ANTTI. En, mutta lapselliseksi. Minusta tuntuu siltä kuin olisi tänään jouluilta ja minun täytyisi lähteä pois ennenkuin kuusen kynttilät sytytetään.

AARNE. Veliparka!

VILJO. Onko miessuku kuollut, hävinnyt maan päältä! Minne ikinä katson, kohtaan samaa laimeutta ja haaleutta. Imeliä ruikutuksia kuulen, turhia vaikerteluja tarmon, mielenlujuuden ja elämänuskon innoittamien sanojen asemasta. -- Häpeän kuulla sinun raukkamaisia puheitasi. Sinä pelkäät!

ANTTI. Jumal'auta! en pelkää. -- Enkä kadu mitään!

VILJO. Minun täytyy toimia puolestasi. (Painaa sähkökellon nappulaa.) Sinä sanot nyt hyvästi Ainille ja lähdet.

ANTTI. Olen valmis.

(Hilma tulee.)

VILJO. Hilma on hyvä ja menee pihaportille hetkeksi tähyilemään. Jos Hilma huomaa siellä joitakin outoja miehiä, niin Hilma on hyvä ja tulee ilmoittamaan siitä heti.

HILMA. Mitäs tämä nyt taas merkitsee?

PASTORI. Hilma menee nyt vaan!

(Hilma menee vasemmalle.)

VILJO. Sinä, Aarne, menet katuovelle. Ja muista pysyä hereillä! Mars! (Aarne menee vasemmalle.) Ja nyt minä menen Ainia hakemaan. (Menee oikealle.)

PASTORI. Mitä sinä aijot Ainille sanoa, Antti?

ANTTI. Juuri äsken en sitä tiennyt, mutta nyt olen taas oma itseni.

PASTORI. Mutta, jos sinä kerran väsyt.

ANTTI. Silloin kuolen.

PASTORI. Äsken sinä olit väsynyt.

ANTTI. Minussakin on veljeni unitautia, mutta kohtaukset ovat lieviä ja niitten jälkeen tunnen itseni monin kerroin voimakkaammaksi.

(Aini ja Viljo tulevat oikealta.)

AINI. Johan sinä vihdoinkin tulit! Minä jo niin pelkäsin. -- Mutta miksikä sinä olet niin vakava, niin oudon näköinen?

ANTTI. Rakas tyttöni, meidän täytyy taas erota. Minä lähden matkalle.

AINI. Sinua on kohdannut joku onnettomuus? -- Sitähän minä aavistin!

ANTTI. Sinä et saa antautua surun valtaan. Minä palaan pian taas sinun, luoksesi ja sitten on meidän niin hyvä olla.

AINI. Koska sinä palaat?

ANTTI. Ensi keväänä minä palaan.

AINI (hyrähtää itkuun.)

ANTTI. Älä itke, rakas lapsi, älä itke. -- Jotta voisin palata, täytyy minun nyt lähteä. Älä itke. Ole luja. Me elämme kaukana toisistamme, mutta pitkä välimatka vain yhdistää meitä lähemmin toisiimme. Sinun kirkas kuvasi seuraa minua elämäni kaikkina hetkinä. Ajatuksillani olen aina sinun luonasi.

AINI. Miksi piti näin käydä!

ANTTI. Rohkaise mielesi, rakas lapseni, ja ole tyyni.

VILJO (on mennyt akkunan luo tähyilemään.) Kiirehtikää, aika joutuu!

ANTTI. Aini, minä olen nyt taas maailmanrannan matkalainen --.

AINI (painautuu hänen syliinsä.)

ANTTI. Sinä olet minun rakas tyttöni.

PASTORI. Tänään on teidän kihlajaispäivänne. Onnittelen teitä molempia ja toivon teidän kanssanne uutta, valoisampaa aikaa. -- Kullakin kovuudella on loppunsa tässä maailmassa.

VILJO. Onnea vaan teille kummallekin -- mutta kyllä nyt jo on aika sinun lähteä, Antti.

ANTTI. Minä lähden! -- Hyvästi Aini! -- Minä palaan! Hyvästi setä. Olen tuonut paljon tuskaa ja levottomuutta kattonne alle, mutta tämmöistä on minun elämäni.

PASTORI. Hyvästi! -- Älä väsy.

ANTTI. En! -- Hyvästi Viljo.

VILJO. Mene nyt vaan jo, minä tulen sinua saattamaan.

PASTORI (tyynnytellen Ainia.) Rauhoituhan nyt tyttöseni! Keväällä Antti palaa.

ANTTI. Näkemiin, Aini! Odota luottaen kevään --

AARNE (syöksyy huoneeseen.) Rientäkää! Kadulla on epäilyttäviä miehiä!

VILJO. Tuli ja leimaus! Me myöhästymme! Tule!

HILMA (tulee ovessa heitä vastaan.) Tulin sanomaan, että siellä pihaportilla päin käyskentelee vieraita miehiä.

VILJO. Nyt me olemme koreasti satimessa.

ANTTI. Eikö ole mitään muuta tietä?

VILJO. Ei. -- Kattojenkaan kautta et nyt pääse. Talomme on aivan yksinään.

ANTTI. Minä olen hukassa!

AINI. Voi hyvä Jumala!

(Pyörtyy. Hilma ja pastori kantavat hänet pois.)

VILJO. Niin, ripeästi sinä nyt toteat olevasi hukassa, mutta oletko sinä ollenkaan koettanut kohtaloasi välttää? Sinä olet itse onnettomuuteesi syypää. Sinua minä kaikesta syytän. Miksi oleskelit sinä kaupungissa, jossa joka talon piiat puhuivat sinun ulkomaanmatkoistasi? Mitä tekemistä oli sinulla enää meillä, kun jo kerran huomasit joutuneesi ilmi? No niin! Miksi sinua moittisin, kun asiat eivät enää siitä parane.

AARNE. Meidän on pian keksittävä jotakin. -- Sinä piiloudut vintille!

ANTTI. Äh! Ei se vähääkään auta! Kyllä ne osaavat nuuskia.

VILJO. Sinun täytyy päästä pakenemaan!

PASTORI (tulee oikealta.) Voi, tätä onnettomuuden päivää! -- Antti, sinä et saa joutua vangiksi! Neuvoa en sinua osaa, mutta sinä et saa joutua vangiksi!

ANTTI. Minä olen satimessa, mutta vähät siitä! Tyynenä alistun kohtalooni. Sen suuren päämäärän edestä, jolle niin monet ovat kaikkensa uhranneet, olen minäkin valmis kärsimään.

VILJO. Alistumisesta ja antautumisesta me emme vielä saa puhua sanaakaan. Meillä on vielä tuhansia mahdollisuuksia.

ANTTI. Elävänä ne eivät missään tapauksessa saa minua kynsiinsä.

AARNE. Ole huoletta, Antti, me kyllä vielä keksimme jotakin.

PASTORI (kiihtyneenä.) Sinun täytyy pelastua, ymmärrätkö, sinun täytyy...

ANTTI. Tässä seison neuvotonna.

PASTORI. Ainin tähden... Aini ei kestä tätä enää.

VILJO. Tämä on kirottua!

(Käy akkunan luona tähyilemässä.)

PASTORI. Sinun täytyy pelastua muuten minun rangaistukseni on liian suuri. Minä olen tähän kaikkeen syypää. Minä olen sinua kiihoittanut.

ANTTI. Te ette ole rikkonut yhtään mitään, rakas setä.

PASTORI. Minä olen miekkaan tarttunut ja nyt minä miekkaan hukun.

ANTTI. Minua ei ole kukaan kiihoittanut, olen tehnyt kaiken omasta vapaasta tahdostani, vain vakaumukseni pakoittamana. -- Ettehän te edes tiennytkään mitään minun aikeistani. Enhän minä puhunut teille menostani mitään.

PASTORI. En tiennyt mitään varmaa, mutta minä aavistin. Keskustelin kanssasi, ohjasin ajatuksiasi, kypsytin aikomuksiasi. Minusta tuntui kaikki niin puolustettavalta. Mahtavat tulevaisuuden näyt huikaisivat minua... Enkä minä nytkään, rangaistuksen hetkellä -- Jumala minua armahtakoon! -- voi katua ja näyistäni vapautua... Ihailin sinun uljuuttasi ja intoasi. -- Lähdettyäsi huomasin sinun vieneen myötäsi seikkailujen teille minun tytärparkani sydämen. Silloin minun rangaistukseni alkoi ja nyt on sen täyttymisen hetki läsnä.

VILJO. Mutta rakas isä, eihän tässä nyt ole kysymys mistään rikoksesta tai rangaistuksesta. -- Antti on saatu ilmi, häntä vainotaan ja hänen täytyy pelastua.

PASTORI. Sinusta on, poikani, maailma hyvin yksinkertainen ja selvä.

VILJO. Maailma on hyvä ja kaunis ja te olette kaikki onnettomia raajarikkoja. -- Emmekö me nyt huomaa mitään keinoa, mitään ratkaisua.

AARNE. Kumpahan saisi nuo urkkijat edes hetkeksi poistumaan jommalta kummalta ovelta.

VILJO. Niin silloin pääsisi Antti pakenemaan. -- Jospa voisi jollakin tavoin eksyttää heidät! -- Nyt minä tiedän! Minä pelastan sinut, Antti!

ANTTI. Sinä? Millä tavoin?

VILJO. Katsos näin: menemme yhdessä katuovelle, minä pukeutuneena sinun viittaasi ja hattuusi. Sopivana hetkenä hyökkään ulos ovesta ja alan juosta kaupungille päin. Vartijat tietysti luulevat minua sinuksi ja koettavat tavoittaa minua. Silloin on sinun pakotiesi vapaa. Pujahdat kadulle, kiiruhdat rantaan, astut veneeseesi ja lasket kohti aavoja ulapoita, kohti vapautta ja uusia ponnistuksia.

AARNE (innostuen.) Viljo, suo minun tehdä tuo työ, suo minun pelastaa Antti ja meidät kaikki. Sinä olet tien osoittanut, anna minun kulkea sitä!

ANTTI. Semmoinen yritys olisi vallan turha.

VILJO. Et sinä siihen kykene.

ANTTI. Minä en missään tapauksessa voi suostua siihen, että joku toinen antautuisi vaaraan minun edestäni.

AARNE. Tämä ajatus tuli minulle yllätyksenä ja minun mieleni kävi niin iloiseksi. Huomasin, että minäkin voin tehdä jotakin, minustakin on hyötyä. Antti, veljeni, älä riistä minulta tätä onnea tuottavaa yllätystä. Minä pelastan sinut, pelastan Ainin, pelastan myöskin itseni.

ANTTI. Parempi on, että minä menen yksin kadulle, alan ampua ja koetan pelastua miten parhaiten taidan. Ja, jos täältä tulevat minua hakemaan, niin ristikööt silmänsä.

VILJO. Jos ne tulevat sinua täältä hakemaan, niin me kaadumme yhdessä.

PASTORI. Minä kiellän teitä ampumasta minun kattoni alla. Kadulla saatte menetellä, miten haluatte.

VILJO. Semmoisia ei tarvitse ajatella, jos me panemme heti minun suunnitelmani täytäntöön. Anna minulle viittasi, niin lähdemme.

AARNE. Ne voivat tuntea sinut ja silloin on kaikki mennyttä. Mutta Antti ja minä olemme samannäköiset.

PASTORI. Sinä olet todellakin suuressa määrässä Antin näköinen.

AARNE. Jos minä ajan pois partani ja puen ylleni Antin viitan ja hatun, niin ei minua hänestä eroita.

VILJO. Tuota kannattaa ajatella. Mutta oletko sinä punninnut sitä seikkaa, että tämä oivallinen tuuma voi viedä sinut -- hirteen.

AARNE. Minut lasketaan vapaaksi. Voinhan minä todistaa, etten ole Antti Forssell.

ANTTI. Ei se käy niin yksinkertaisesti. Sinua uhkaa kaikessa tapauksessa vaara ja minä en voi semmoista sallia.

AARNE. Mistäpä ne voisivat minua syyttää. Kyllä minä selityksiä keksin.

VILJO. Et sinä siitä sentään niin ehjin nahoin selviä. Kyllä ne sinut panevat telkien taakse joksikin aikaa.

AARNE. No eihän se olisi niin vaarallista. Istuisin sitten aikani. On sieltä moni muukin palannut.

ANTTI. Minä en voi suostua semmoiseen.

AARNE. Miksi et voi? -- Jos sinä nyt joudut vangiksi, olet sinä mennyt mies. Jollet sinä itsestäsikään välitä, niin ajattele Ainia ja hänen isäänsä. Sinä voit pelastua, kaikki voi taas palata hyvälle tolalle. Olet usein sanonut: Aarne elää ikäänkuin unissaan. Se on totta, se on minun suuri onnettomuuteni, se on minun kiroukseni. Mutta nyt minä tiedän, mitä minun tulee tehdä ja minä tahdon panna sen täytäntöön. Elämä on minulle nyt niin selvä, ettei se vielä koskaan ole ollut. Yllätyksenä tuli minulle tämä voima ja kirkkaus. Älä ota sitä pois minulta, Antti.

VILJO. Antti, sinun on harkittava tätä tarjousta.

PASTORI. Sinä tahdot uskaltaa paljon.

AARNE. Minä voitan myös paljon.

ANTTI. Mutta voihan sattua, että nuo urkkijat viis välittävät sinun juoksemisistasi.

AARNE. Niin voi sattua. -- Mutta sattuuko, sitä emme tiedä. Ja eihän yritys silloin ainakaan asiaa pahenna.

PASTORI. Te olette jotakuinkin saman kokoisetkin.

ANTTI. Ei, ei! Kiitän sinua, rakas veljeni, mutta en voi ottaa vastaan uhriasi.

AARNE. Sinun täytyy tehdä se. Tämä on minun onnettoman elämäni käännekohta. Minä tunnen ihmeellisen voiman virtaavan suonissani, tunnen intoa ja tarmoa, jota en vielä koskaan ole kokenut. Olen aivan varma menestyksestäni, tiedän osaavani loistavasti osani. -- Rakas veljeni, tahdon tehdä tämän sinun tähtesi, mutta myöskin Ainin tähden, sillä hänen henkensä on minullekin kallis.

VILJO. Anna Aarnen yrittää. Panemme heti kaikki voimamme liikkeelle hänen vapauttamisekseen. -- Jollemme itse ole telkien takana. -- Ja ethän sinä muutakaan nyt keksi.

ANTTI. En keksi.

AARNE. Anna minun siis koettaa!

PASTORI. En kiellä enkä käske. Uhraus on liian suuri.

ANTTI. Sinä voit menettää henkesi siinä leikissä.

AARNE. Sen varmemmin sinä pelastut.

ANTTI. Mitä sinä sanot?

AARNE. Vastasin vain sinun sanaasi. -- Ei se niin vaarallista ole. Istun siellä hiukan aikaa heidän kopeissaan, pääsen vapaaksi! -- Ja entäs sitten, jos kuolisin! Ei minua täällä kaivata eikä mihinkään tarvita.

VILJO. Älä nyt taas ala noita juttujasi! -- Mehän voimme ensiksi koettaa, tuleeko sinusta edes sinnepäinkään Antin näköistä. -- Menehän tuonne minun huoneeseeni ajamaan pois viiksesi ja poskipartasi. Tässä on Antin viitta ja hattu. Pue ne päällesi ja tule sitten näyttämään itseäsi meille.

(Aarne menee oikealle.)

PASTORI. Jos Aarnen yritys onnistuu, olet sinä pelastunut.

ANTTI. Niin, jos se onnistuu olen minä pelastunut, mutta Aarne satimessa. Ilmankin häntä vaara väijyy. Hänhän on minun veljeni. Hänen on tietystikin täytynyt olla selvillä minun matkoistani.

VILJO. Mutta mitään muuta me emme nyt, kerta kaikkiaan, keksi! -- Sitäpaitsi: jos Antin onnistuu aivan huomaamattomasti paeta, niin luulisipa Aarnen helposti pääsevän pälkähästä. Mistä ne häntä syyttäisivät? Kadullako juoksemisesta? Vai partansa ajelemisesta? -- Ja jos hänet vangitaan, niin istukoon, hänellä on hyvää aikaa. Minusta näyttää Aarnen seikkailu vallan lapsenleikiltä siihen vaaraan nähden, joka Anttia uhkaa. Jos Antti joutuu kiinni, niin -- lakkaa hän jonkun ajan kuluttua kokonaan olemasta.

PASTORI. Onko sinun veneesi valmis lähtemään?

ANTTI. Minua ei mikään muu pidätä kuin nuo miehet tuolla kadulla.

VILJO. Heti kun ovi jää edes silmänräpäykseksi vartioimatta on sinun pujahdettava kadulle ja juostava rantaan. Sinä et saa hetkeäkään vitkastella etkä ajatella minkäänlaisia hyvästijättelyjä.

ANTTI. Te voitte joutua ikävyyksiin minun tähteni.

PASTORI. Kunpahan sinä vain pelastut!

VILJO. Mistä ihmeestä ne heti tiesivät tulla sinua täältä meiltä hakemaan?

ANTTI. Ne ovat kaiketikin pitäneet silmällä Aarnea. Tai ovat kenties kysyneet keskusasemalta, mistä minulle viimeksi soitettiin. -- Ja eiväthän ne voi olla varmoja siitä, että minä olen täällä! Tuolla ne kävelevät ja vaanivat. Jos ne olisivat vallan selvillä asioista, niin ne olisivat jo aikoja sitten tämän asunnon nuuskineet.

PASTORI. Mutta, jos ne lähtevätkin pois mitään sen enempää tekemättä.

ANTTI. Sitä eivät ne lurjukset kesken tee. Niillä on tietystikin monta rautaa tulessa. Kerran tämäkin apaja vedetään, kenties jo tänä yönä.

(Aarne tulee oikealta.)

AARNE. No, miltäs minä näytän?

ANTTI. Ne tuntevat sinut!

VILJO. Kyllä sinusta hyvä tuli. Ja pimeys auttaa vielä lisäksi.

PASTORI. Kyllä te olette ihmeellisesti toistenne näköiset nyt kun sinäkin ajoit partasi.

VILJO. No, no, isäkulta! Onhan siinä sentään eroa. -- Mutta kyllä sinä niille Antista käyt sen verran kuin tarvitaan.

ANTTI. Eivät ne huoli sinusta ollenkaan.

AARNE. Anna minun edes koettaa, anna minun heittää arpaa. Kenties on onni minulle suosiollinen ja silloinhan on kaikki taas hyvin.

VILJO. Anna pojan mennä.

ANTTI. Veljeni, sinä tahdot tehdä suuren uhrauksen minun puolestani.

AARNE. Minä olen niin iloinen kyetessäni tekemään jotakin.

(Vaitiolo.)