Part 5

Sillä tavoin päivä kului. Virta teki suuren mutkan, ja Mason ohjasi valjakon niemennenän poikki kulkevaan uomaan. Mutta koirat tekivät tenän, kun piti nousta korkealle törmälle. Yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka Ruth ja Malemute Kid auttoivat työntämällä rekeä, ne suistuivat takaisin. Sitten tehtiin yhteisvoimainen yritys. Kurjat luontokappaleet, nälästä uupuneet, ponnistivat viimeisetkin voimansa. Ylös, ylös -- reki kohosi törmälle; mutta etumainen tempasi koiraköyden miehen taitse oikealle livahuttaen Masonin kengät. Seuraus oli tuskastuttava. Mason tempautui nurin, yksi koirista kaatui polulla; ja reki suistui takaisin, raahaten kaikki muassaan törmän alle.

Viuh! Ruoska iski koiriin vihaisesti, varsinkin kaatuneeseen koiraan.

"Älä, Mason", kielsi Malemute Kid. "Koiraparka vetää viimeisiä virsiään. Odota, minä ajan valjakkoni edelle."

Mason pidättäytyi lyömästä, kunnes viimeinen sana oli lausuttu, sitten läimähti pitkä sivallus, ja siima kietoutui onnettoman olion ympäri. Carmen -- sillä se oli Carmen -- tuupertui lumeen surkeasti ulisten ja kellahti kyljelleen.

Se oli surullinen hetki, erämatkan ikäviä ilmiöitä -- kuoleva koira, kaksi matkakumppania vihassa. Ruth katsoi rukoilevasti miehestä toiseen. Mutta Malemute Kid hillitsi itsensä, vaikka hänen silmissään oli kokonainen syytösten maailma. Hän kumartui koiran puoleen ja päästi vetohihnat. Ei sanaakaan sanottu. Valjakot olivat parittaiset ja vaikeus voitettiin, reet olivat liikkeellä jälleen, kuolevan koiran laahatessa itseään jäljessä. Niin kauan kuin koira voi kulkea, sitä ei ammuta, sille annetaan viimeinen tilaisuus -- ryömiä leirille, jos jaksaa, toivossa että saadaan hirvi surmatuksi.

Jo katuen äkkipikaisuuttaan, mutta liian itsepäisenä hieromaan sovintoa, Mason raahusti matkueen päässä, aavistamatta mikä vaara väikkyi ilmassa. Metsä peitti sakeana suojaisen alangon, jonka läpi heidän tiensä kulki. Viisikymmentä jalkaa tai vähän enemmän polulta kohosi korkea honka. Sukupolvien ajan se oli siinä seisonut ja sukupolvien ajan se oli odotellut tätä tilaisuutta -- ja kaipa oli jo Masoninkin mitta täysi.

Mason kumartui sitomaan auenneita mokkasiininsa nauhoja. Reet seisahtuivat ja koirat makasivat lumessa vinkumatta. Hiljaisuus oli yliluonnollista, ei henkäyskään kahisuttanut pakkashuuruista metsää; kylmyys ja äänettömyys jähmetyttivät luonnon sydämen ja sen huulien värinän. Huokaus kulki halki ilman -- he eivät näyttäneet kuulevan sitä, mutta he pikemmin tunsivat sen, kuten varoituksen, että liikettä oli tulossa liikkumattomuuteen. Sitten suuri puu, vuosien ja lumen painosta väsynyt, esitti viimeisen osansa elämän murhenäytelmässä. Mason kuuli varoittavan ryskeen ja yritti juosta pois alta, mutta hän ehti tuskin liikahtaakaan, ennenkuin isku sattui suoraan hartioihin.

Äkillinen vaara, nopea kuolema -- kuinka usein Malemute Kid olikaan katsonut niitä kasvoihin! Hongan neulaset vielä vavahtelivat, kun hän antoi käskynsä ja kävi toimeen. Eikä intiaaninainen pyörtynyt eikä nostanut turhaa valitusta, kuten tekevät monet hänen valkoisista sisaristaan. Malemute Kidin käskystä hän heittäytyi koko painollaan tilapäisen vivun päähän keventääkseen painoa miehensä päältä, joka, vaikka Malemute Kidkin ryntäsi oitis puun kimppuun kirveineen, olisi menehtynyt alla. Teräs kalskahti iloisesti, kun se pureutui jäätyneeseen puunrunkoon; jokaista iskua seurasi voimakas, puunhakkaajan "Huh! Huh!"

Vihdoin Kid sai lumesta esille surkean olennon, joka kerran oli ollut mies. Mutta pahempi hänen toverinsa tuskaa oli mykkä, toivovan toivottomuuden hätä naisen kasvoilla. Puhuttiin vähän; pohjolan väki on aikaisin oppinut ymmärtämään sanojen turhuuden ja tekojen arvaamattoman avun. 47 asteen pakkasessa ei mies tietenkään voi maata monta minuuttia lumessa ja pysyä hengissä. Vetohihnat katkaistiin ja loukkaantunut käärittiin turkisnahkoihin ja asetettiin havuvuoteelle. Hänen edessään paloi tuli, joka oli tehty puusta, mikä oli tapaturman aiheuttanut. Taakse ja osittain ylle oli pingoitettu alkeellinen tuulensuoja -- kankaan riekale, joka otti vastaan kuumuuden säteilyn ja heijasti lämpöä pitkin hänen pituuttaan -- keino, minkä tuntevat miehet, jotka tutkivat fysiikkaa.

Ja miehet, joiden vuoteelle kuolema on hiipinyt, tuntevat milloin se kutsuu. Mason oli hirvittävästi ruhjoutunut. Nopeakin tarkastus ilmaisi sen. Hänen oikea käsivartensa, jalkansa ja selkänsä olivat poikki; hänen raajansa olivat lantiosta saakka halvaantuneet, ja sisälliset vammat olivat arvatenkin yhtä suuret. Puuskittainen valitus oli ainoa elonmerkki hänessä.

Ei toivoakaan; mitään ei voitu tehdä. Säälimätön yö hiipi hitaasti heidän ylleen -- Ruthin lujaluontoisuus epätoivossakin oli hänen rotunsa tapoja, ja Malemute Kidin pronssikasvoille uurtui uusia vakoja. Todellisuudessa Mason itse kärsi kaikkein vähimmän, sillä hän vietti aikaansa Itäisessä Tennesseessä, Suurilla Savuvuorilla, eläen jälleen lapsuutensa huolettomia päiviä. Ja liikuttavin oli hänelle kauan sitten unhoittamansa eteläisen syntymäseudun sävel, kun hän houraili uimapaikoista, supinmetsästyksistä ja vesimeloninvarkauksista. Se oli arvoitusta Ruthille, mutta Kid ymmärsi ja tunsi -- tunsi, niinkuin vain se voi tuntea, joka on vuosia ollut kaikkien sivistysmaailman antimien ulkopuolella.

Mason tuli aamulla tajuihinsa, ja Malemute Kid kumartui lähemmä kuullakseen hänen kuiskauksensa.

"Muistatko kun me tapasimme toisemme Tananassa, neljä vuotta tulevasta jäänlähdöstä. Minä en silloin välittänyt Ruthista niin paljon kuin nyt. Pidin hänestä enemmän siksi, että hän oli sievä tyttö ja kiihoitti minua, luulen. Mutta sitten opin pitämään hänestä. Hän on ollut hyvä vaimo minulle, ja aina minun hartiaini apuna hädässä. Ja kun tulee kauppa kysymykseen, ymmärrät hänen arvonsa. Muistatko, kun hän laski Hirvensarven kuohut vetääkseen meidät turvaan tuolta kalliolta, kuulien pieksäessä vettä kuin rakeina vain. Ja kerran nälänhätä-aikana Nuklukyetossa? -- taikka kun hän juoksi lähteväin jäitten yli tuodakseen tietoja? Yes, hän on ollut hyvä vaimo, parempi kuin se toinen. Et taida tietääkään minulla olleen sellaista. Olenko koskaan kertonut sinulle siitä? Well, yritin kerran Valtioissa. Sen takia olen täällä. Me oltiin kasvinkumppanit. Läksin pois antaakseni hänelle tilaisuuden avioeroon. Hän sai sen.

"Mutta sillä ei ole mitään tekemistä Ruthin kanssa. Olin ajatellut tehdä selväksi asiat ja lähteä 'ulos' tulevana vuonna -- hän ja minä -- mutta se on liian myöhäistä. Älä toimita häntä takaisin kansansa luo, Kid. Kovin kolkkoa on naisen palata sinne. Ajattele sitä -- elää lähes neljä vuotta meidän läskien ja papujen, jauhojen ja kuivattujen hedelmien varassa ja sitten palata kala- ja pororuokiin. Ei ole hyvä hänelle, joka on koettanut meidän tapojamme ja tullut tuntemaan, että ne ovat paremmat hänen kansansa tapoja, joutua takaisin niihin. Ota huolehtiaksesi hänestä, Kid -- miksi et ottaisi -- taikka ei, sinä olet aina karttanut niitä etkä ole koskaan kertonut minulle, miksi tulit tähän maahan. Ole ystävällinen hänelle, ja toimita hänet Valtioihin, niin pian kuin voit. Mutta järjestä niin, että hän voi palata takaisin -- jos hänelle tulee koti-ikävä.

"Ja poikanen -- se on ollut hartain aatoksemme, Kid. Minä vain toivon sen olevan pojan. Ajatteles -- liha minun lihastani, Kid. Poika ei saa jäädä tähän maahan. Ja jos se on tyttö, ei hän voikaan jäädä. Myy minun turkikseni, niistä voi saada vähintään viisituhatta dollaria, ja saman verran olen saapa yhtiöltä, ehkä enemmänkin. Hoida minun asiani samalla kuin omasi. Luulen, että se valtaukseni on tuottava. Katso, että poika saa hyvän koulukasvatuksen, ja ennen kaikkea, Kid, älä anna hänen palata tänne. Tämä maa ei ole valkoisia miehiä varten.

"Minä olen mennyttä miestä, Kid. Kolme tai neljä unta enää. Teidän on lähdettävä. Teidän täytyy lähteä! Muista, vaimoni ja poikani tähden -- oo, Jumala! Minä toivon sen olevan pojan! Te ette saa viipyä minun takiani -- ja minä käsken teitä, kuolevan miehen oikeudella, teidän täytyy lähteä."

"Anna minulle kolme päivää", rukoili Malemute Kid. "Voit tulla paremmaksi, jotakin voi tapahtua."

"Ei."

"Vain kolme päivää."

"Teidän täytyy lähteä."

"Kaksi päivää."

"Vaimoni ja poikani tähden, Kid. Älä pyydä sitä."

"Yksi päivä."

"Ei, ei! Minä käsken --"

"Yksi ainoa päivä. Me voimme tulla toimeen sen ajan, ja minä voin saada hirven."

"Ei -- taikka -- all right. Yksi ainoa päivä, mutta ei minuuttiakaan enempää. Ja Kid -- älä, älä jätä minua kitumaan. Vain laukaus, liipasimen veto. Ymmärräthän. Ajattele sitä! Liha minun lihastani, enkä koskaan saa elävänä nähdä häntä!"

"Käske Ruth tänne. Tahdon sanoa hänelle hyvästi ja kertoa hänelle, että hänen täytyy ajatella poikaa eikä odottaa kuolemaani. Hän voisi kieltäytyä lähtemästä kanssasi, jollen sano sitä hänelle. Hyvästi, vanha toveri, hyvästi.

"Kid! Minä sanon -- kolo siellä kuopan yläpuolella, lähellä ränniä. Minä huuhdoin siitä neljäkymmentä senttiä lapiolta.

"Ja Kid!" Tämä kumartui alemma kuullakseen viimeiset heikot sanat, kuolevan miehen ylpeyden lannistumisen. "Minä kadun -- sitä -- Carmenin juttua."

Jättäen tytön itkemään hiljaa miehensä yli kumartuneena Malemute Kid pujahti _parkaansa_ ja lumikenkiin, tempasi luodikon kainaloonsa ja lähti metsälle. Hän ei ollut ensikertalainen pohjolan ankarissa suruissa, mutta milloinkaan ei hän ollut joutunut niin kiusalliseen pulmaan kuin nyt. Olihan tämäkin selvä matemaattinen kysymys -- kolme kuolemaa yhtä jo tuomittua vastaan! Mutta nyt hän epäröi. Viisi vuotta hartia hartiassa kiinni, virroilla ja taipaleilla, leirillä ja kaivoksilla, kuolema silmien edessä maalla ja vesillä sekä nälänhädässä, niin tämä ystävyysliitto oli solmittu. Niin luja oli se solmu, että hän oli usein tuntenut mustasukkaisuutta Ruthia kohtaan ensi alussa, kun tämä oli tullut väliin. Ja nyt se ystävyys oli katkeava hänen oman kätensä kautta.

Vaikka hän rukoili hirveä, vain yhtä hirveä, oli kaikki riista näkynyt jättäneen maan, ja lähestyvä yö tapasi miehen hoippumassa leirille kevytkätisenä, raskassydämisenä. Mutta koirien rähinä ja Ruthin kirkuvat huudot jouduttivat hänen askeliaan.

Rynnättyään leirille hän näki tytön seisovan irvistelevän koirajoukon keskellä ja hosuvan ympärilleen kirveellä. Koirat olivat murtaneet isäntäinsä rautaisen kurin ja hyökänneet ruokaa etsimään. Malemute Kid yhtyi tappeluun iskien luodikkonsa perällä, ja luonnollisen valinnan ankara leikki esitettiin kaikella alkuperäisen ympäristön edellyttämällä säälimättömyydellä. Luodikko ja kirves heiluivat yksitoikkoisen säännöllisesti, notkeat ruumiit väistelivät, villit silmät kiiluivat, ja irvistävät petohampaat välkkyivät; ihminen ja eläin taistelivat vallasta katkeraan loppuun asti. Sitten lyödyt pedot ryömivät tulenvalon rajalle, nuoleskelivat haavojaan ja valittivat kurjuuttaan tähdille.

Koko kuivan lohivaraston olivat koirat ahmineet; ehkä viisi naulaa jauhoja oli jäljellä ja kahden sadan mailin erämaa edessä. Ruth palasi miehensä luo, ja Malemute Kid leikkasi kappaleen erään koiran ruumiista, jonka kallo oli tappelussa ruhjoutunut. Koko ruho pantiin huolellisesti talteen, paitsi nahkaa ja sisuksia, mitkä heitettiin toisille koirille.

Aamulla syntyi uusi kahakka. Koirat olivat nyt käyneet toistensa kimppuun. Carmen, joka yhä tarrautui kiinni elämään, oli niitten saaliina. Ruoskaniskuja sateli niihin armotta. Ne kyyristyivät ja vingahtivat lyönneistä, mutta eivät lopettaneet, ennenkuin surkea raatelun uhri oli viimeistä palaa myöten ahmittu -- luut, nahka, karvat, kaikki.

Malemute Kid kävi työhönsä kuunnellen Masonia, joka oli jälleen Tennesseessä ja puhui sekavasti ja huudellen hurjia kehoituksia entisten päiväinsä tovereille.

Käyttäen apuna viereisiä puita hän työskenteli nopeasti, ja Ruth ymmärsi hänen valmistavan laitetta, jolla metsästäjät nostavat lihan varmaan turvaan susilta ja koirilta. Hän taivutti pienten honkain latvoja yhteen ja sitoi ne lujasti toisiinsa hirvennahkahihnoilla. Sitten hän kuritti koirat tottelevaisiksi sekä valjasti ne kahden reen eteen, joihin hän sälytti kaikki tavarat paitsi turkiksia, joihin Mason oli kääritty. Nämä hän kietoi tiukasti hänen ympärilleen ja kiinnitti ne kummastakin päästä köysillä puiden taivutettuihin latvoihin. Metsästyspuukon sivallus oli päästävä latvat irti ja heilauttava ruumiin korkealle ilmaan.

Ruth oli kuullut miehensä viimeisen tahdon eikä vastustellut. Tyttö parka, hän oli oppinut alistumisen läksyn hyvin. Jo lapsuudestaan asti hän oli saanut alistua ja nähnyt kaikkien naisten alistuvan luomakunnan herrojen tahtoon vastustelematta. Kid salli hänelle yhden surunpurkauksen, kun hän suuteli miestänsä -- tytön kansalla ei ollut sellaista tapaa --, vei hänet sitten pois ja auttoi lumikengät hänen jalkaansa. Sokeasti, vaistomaisesti nainen otti ohjaustangon ja ruoskan ja hosui koiria lähtemään. Sitten Kid meni Masonin luo, joka oli vaipunut uneen; ja pitkän aikaa naisen lähdön jälkeen hän yhä viipyi tulella, odottaen, toivoen ja rukoillen toverinsa kuolemaa.

Ei ole hauska olla yksin tuskallisissa ajatuksissa Valkoisen Hiljaisuuden keskellä. Pimeä äänettömyys on sääliväinen, suojaa ihmistä ja henkii tuhansia näkymättömiä myötätunnon henkäyksiä; mutta Valkoinen Hiljaisuus, kirkas ja kylmä, teräksisten taivaitten alla, on armoton.

Tunti kului -- kaksi tuntia -- mutta mies ei kuollut. Keskipäivällä aurinko kohosi eteläisen taivaanrannan yläpuolelle, heitti tulen kajastuksen taivaalle ja laski nopeasti jälleen. Malemute Kid nousi ja astui raskain askelin toverinsa luo. Hän loi silmäyksen ympärilleen. Valkoinen Hiljaisuus näytti irvistävän, ja suuri pelko valtasi hänet. Kuului ankara pamaus, ja Mason heilahti korkeaan hautapaikkaansa. Malemute Kid sivalsi koirat vinhaan juoksuun ja katosi lumiseen erämaahan.

Keeshin tarina.

Kauan sitten eli napameren äärellä Keesh. Oli kylänsä päällikkönä monta menestyksellistä vuotta ja kuoli kunnioitettuna, nimensä miesten huulilla. Siitä on jo niin pitkä aika, että vain vanhat miehet muistavat hänen nimensä ja tarinansa, jonka he taas olivat kuulleet vanhoilta miehiltä ja jonka tulevat vanhat miehet kertovat lapsilleen ja lastensa lapsille aikojen loppuun saakka. Ja talven pimeydessä, kun pohjoismyrskyt pitkään puhaltavat yli jääröykkiöiden, ja ilma on täynnä valkeita hiutaleita, eikä kukaan uskalla liikkua minnekään, silloin on aika tarinoida, kuinka Keesh, kylän kurjimmasta igloosta , tuli mahtavaksi ja kohosi muita korkeammalle.

Hän oli reipas poika, kertoo tarina, terve ja voimakas, ja hän oli nähnyt kolmekymmentä aurinkoa, kuten on tapana aikaa laskea. Joka talvi jättää näet aurinko maan pimeäksi, ja seuraavana vuonna palaa uusi aurinko, jolloin he taas voivat lämmetä ja katsoa toistensa kasvoihin. Keeshin isä oli ollut hyvin urhoollinen mies, mutta hän kohtasi kuolemansa nälänhätä-aikana, kuu hän pelastaakseen kansansa nälkäkuolemasta tappoi suuren jääkarhun. Innoissaan kävi hän sylin kiinni karhuun, jossa leikissä hänen luunsa murskaantuivat; mutta karhusta riitti paljon ravintoa, ja hänen kansansa pelastui. Keesh oli hänen ainoa poikansa ja jäi isänsä jälkeen yksin äitinsä kanssa. Mutta kansa on nopea unohtamaan, ja se unohti hänen isänsä urotyön; ja hänet, vain poikasen, ja hänen äitinsä, vain naisen, se myös pian unohti, ja ennen pitkää tuli heidän igloonsa kylän halvimmaksi.

Mutta sitten neuvottelussa eräänä yönä Klosh-Kwanin, päällikön, isossa igloossa Keesh näytti, mitä verta hänen suonissaan virtasi ja mikä miehuus hänen selkänsä suoraksi oikaisi. Vanhemman arvokkuudella hän nousi ja odotti äänettömänä, puheensorinan keskellä.

"Totta on, että minulle ja äidilleni on annettu lihaosuutemme", sanoi hän. "Mutta se on monasti vanhaa, ja sitä paitsi, vaikka sen pitäisi olla lihaa, se on enimmäkseen pelkkää luuta."

Metsästäjät, harmaantuvat ja harmaat, nuoret ja reippaat, kummastuivat. Sellaista ei ollut koskaan tapahtunut. Puhuihan tässä lapsi kuin harmaapäinen mies ja heitti katkeruutensa suoraan heidän kasvojaan vasten!

Mutta Keesh jatkoi puhettaan tyynesti ja vakavasti. "Koska tiedän isäni, Bokin, olleen suuren metsästäjän, siksi puhun nämä sanat. Kerrotaan, että isäni toi kylään enemmän riistaa kuin kaksi parasta metsästäjää ja että hän omin käsin piti huolta ja omin silmin katsoi, että halvinkin vanha nainen ja viimeinenkin vanha mies saivat kohtuullisen osansa."

"No no!" huusivat miehet. "Viekää lapsi ulos." -- "Laittakaa hänet nukkumaan." -- "Hän ei ole mies, jotta hän voisi puhua miehille ja harmaaparroille."

Keesh odotti tyynesti, kunnes meluaminen lakkasi.

"Sinulla on vaimo, Ugh-Gluk", sanoi hän, "ja hänen puolestaan sinä puhut. Ja sinulla myös, Massuk, ja äiti lisäksi, ja heidän puolestaan sinä puhut. Minun äidilläni ei ole ketään, paitsi minua; sen tähden minä puhun. Niinkuin sanoin, vaikka Bok kuoli, syystä että metsästi liian innokkaasti, niin juuri siksi minulla, joka olen hänen poikansa, ja Ikeegalla, joka on minun äitini ja oli hänen vaimonsa, pitäisi olla lihaa kylliksi. Minä, Keesh, Bokin poika, olen puhunut."

Hän istuutui, terävästi korvillaan tarkaten vastalauseitten tulvaa ja suuttumusta, minkä hänen sanansa olivat herättäneet.

"Tuon pojan pitäisi puhua neuvottelussa", mutisi vanha Ugh-Gluk.

"Pitääkö imeväisten suulla sanottaman meille miehille, mitä meidän pitää tehdä?" tiuskaisi Massuk kovalla äänellä. "Olenko minä mies, että minun pitää totella kaikkia lapsia, jotka huutavat lihaa?"

Viha kuohui valkoisena vaahtona. He komensivat hänet levolle, uhkasivat, ettei hän saa lihaa ollenkaan, ja lupasivat häntä ankarasti lyödä julkeudestaan. Keeshin silmät alkoivat hehkua, ja veri jyskytti raskaana hänen nahassaan. Keskellä haukkumisia hän kavahti jaloilleen.

"Kuulkaa minua vielä, te miehet", huusi hän. "En koskaan tule puhumaan neuvottelussa enää, en koskaan, ennenkuin miehet tulevat luokseni ja sanovat: 'Olisi hyvä, Keesh, että sinä puhuisit, se olisi hyvä ja se on meidän toivomme.' Kuulkaa nyt vielä, miehet, minun viimeiset sanani. Bok, isäni, oli suuri metsästäjä. Ja minä myöskin ryhdyn metsästäjäksi ja ajan riistaa syödäkseni. Ja tulkoon tiedoksi nyt, että siitä saaliista, jonka tapan, tulee kaikkien saada osansa. Ei leskien eikä heikkojen pidä itkemän yöllä, siksi, ettei heillä ole lihaa, kun voimakkaat miehet ähkivät suuressa vatsan pakotuksessa yltäkylläisen syömisensä takia. Ja päivät tulevat, jolloin voimakkaitten miesten tulee hävetä syömisensä yltäkylläisyyttä. Minä, Keesh, olen sen sanonut."

Pilkkanaurut kajahtivat hänen peräänsä, hänen lähtiessään igloosta, mutta hänen suunsa oli lujasti suljettu ja hän meni menojaan katsomatta oikealle tai vasemmalle. Seuraavana päivänä hän läksi pitkin rannikkoa, missä maa ja meri tapaavat toisensa. Ne, jotka huomasivat hänen menevän, näkivät, että hänellä oli mukanaan jousensa hyvin tehtyine luukärkisine nuolineen sekä hartioillaan isänsä iso metsästyskeihäs. Tapaus herätti naurua, puhetta ja melua. Olihan tämä ennenkuulumatonta. Milloinka olivat pojat noin nuorina menneet metsästämään, vielä vähemmin yksinään! Pudistettiin päitä ja kuiskailtiin ennustellen, ja naiset katselivat säälivästi lkeegaa, jonka kasvot olivat vakavat ja suruiset.

"Hän tulee kyllä ennen pitkää takaisin", sanoivat he rohkaisevasti.

"Antaa hänen mennä; se opettaa hänelle läksyn", sanoivat metsästäjät.

"Ja hän tulee pian takaisin ja on kiltti ja hiljainen siitä pitäen."

Mutta päivä kului ja toinen, ja kolmantena puhalsi villi viima, mutta Keeshiä ei kuulunut. Ikeega repi hiuksiaan ja tahri hylkeenöljyllä kasvonsa tuskissaan, ja naiset soimasivat katkerin sanoin miehiä siitä, että nämä olivat poikaa pahoin kohdelleet ja lähettäneet hänet kuolemaan. Eivätkä miehet vastanneet, vaan laittautuivat ruumista etsimään, kun tuisku asettui.

Aikaisin seuraavana aamuna Keesh kuitenkin marssi kylään. Mutta hän ei saapunut häpeäkasvoisena. Selässään hänellä oli kantamus tuoretta lihaa. Ja painokkaat olivat hänen askeleensa ja korskeata puheensa.

"Menkää, miehet, koirin ja kelkoin ja noudattakaa minun jälkiäni lähes päivän matka", hän sanoi. "Siellä on paljon saalista jäällä, naaraskarhu ja kaksi puolikasvuista pentua."

Ikeega oli hyvin iloissaan, mutta Keesh otti vastaan hänen tunteenpurkauksensa miehen tavoin ja sanoi: "Tule. Ikeega, nyt syömme. Ja sitten minun täytyy nukkua, sillä olen väsynyt."

Ja hän meni heidän iglooseensa ja söi kyllikseen, minkä jälkeen hän nukkui runsaasti kaksikymmentä tuntia.

Nousipa siitä keskustelu, paljon lausuttiin epäilyksiä ja arveluja. Jääkarhun tappaminen on hyvin vaarallista leikkiä, mutta kolmasti vaarallista, kolme kertaa kolmasti vaarallisempaa on tappaa naaraskarhu pentuineen. Miehet eivät voineet saada itseään uskomaan, että tuo Keesh-poikanen, yksin, olisi tehnyt niin suuren ihmeen. Mutta naiset muistuttivat tuoreesta lihasta, jota hän oli tuonut selässään, ja tämä oli kumoamaton todistus heidän epäuskoisuuttaan vastaan. Niin he lopuksi lähtivät muristen, että kaiken todennäköisyyden mukaan hän oli jättänyt raadot paloittelematta. Sillä pohjoisessa on välttämätöntä tehdä se heti tapon jälkeen, muuten liha jäätyy niin kovaksi, ettei siihen terävinkään veitsi pysty, ja kolmensadan kilon painoista, jähmeäksi jäätynyttä karhua ei ole helppo nostaa rekeen ja vetää yli jääröykkiöiden. Mutta paikalle saavuttuaan he näkivät tapetun karhun -- mitä olivat epäilleet -- sekä myös että Keesh oli oikean metsästäjän tavoin paloitellut ison elukan ja poistanut sisukset.

Näin alkoi Keeshin salaperäisyys, salaperäisyys, joka syventyi syventymistään päivien vieriessä. Hänen toinen mainittava urotyönsä oli se, että hän tappoi nuoren, lähes täysikasvuisen karhun, ja seuraavalla retkellään hän surmasi ison uroskarhun naaraksineen. Hän oli tavallisesti niillä retkillään kolme, neljä päivää, vaikka ei ollut tavatonta sekään, että hän viipyi viikon kerrallaan jääkentillä. Aina hän kieltäytyi ottamasta toveria näille retkilleen, ja kansa ihmetteli. "Kuinka hän menettelee metsästäessään?" kyselivät he toisiltaan. Hän ei koskaan ota koiraa mukaansa, vaikka koirista olisi niin suuri apu."

"Miksi sinä pyydystät ainoastaan karhuja?" teki Klosh-Kwan kerran kysymyksen hänelle.

Keesh vastasi nokkelasti. "Onhan hyvin tunnettua, että karhussa on enimmän lihaa", sanoi hän.

Mutta kylässä huhuiltiin noituudestakin. "Hän pyydystää paholaisen avulla", väittivät jotkut. "Siksi hänellä on sellainen metsästysonni. Kuinka tämä muutoin olisi mahdollista, jolleivät paholaiset auttaisi häntä. Siksi hänellä on sellainen metsästysonni." -- "Ehkei hän sentään ole paholaisen kanssa liitossa", arvelivat toiset. "Onhan tunnettua, että hänen isänsä oli mainio metsästäjä. Eiköpä hänen isänsä pyydystä hänen kanssaan, jotta hän voi vetää vertoja etevyydessä, kestävyydessä ja älyssä? Kuka tietää?"

Kaikesta huolimatta jatkui vain hänen menestystään, ja vähemmän taitavilla metsästäjillä oli täysi työ vetää hänen saaliitaan kylään. Ja saaliin jaossa hän oli oikeamielinen. Niinkuin hänen isänsä ennen häntä oli tehnyt, niin hänkin valvoi, että halvinkin vanha nainen ja viimeinenkin vanha mies saivat annoksensa, eikä hän itselleen jättänyt enempää kuin mitä välttämättömästi tarvitsi. Ja tämän takia sekä metsästäjäkuntonsa tähden häntä kunnioitettiin ja pidettiin arvossa; ja olipa puhetta siitäkin, että hänet valittaisiin päälliköksi vanhan Klosh-Kwanin jälkeen. Urotöittensä perusteella, joita hän oli tehnyt, he odottivat häntä neuvotteluun uudelleen, mutta hän ei tullut, ja he häpesivät kysyä.

"Olen miettinyt rakentaa itselleni igloon", sanoi hän eräänä päivänä Klosh-Kwanille ja joukolle metsästäjiä. "Sen tulee olla iso igloo, missä Ikeega ja minä voimme viihtyä."

"Aivan", myönsivät toiset vakaasti.

"Mutta minulla ei ole aikaa. Metsästys on toimenani, ja se vie aikani. Jotenka kohtuullista on, että kylän miehet ja naiset, jotka lihaani syövät, myös minulle igloon rakentavat."