Part 4

"Ja sitten me yhytämme sen silmäpuolen. Hän on lumella tien vieressä, ja hänen jalkansa on poikki. Sen takia on hänen leirinsä kurja. Kolme päivää hän on ollut peitteisiin kietoutuneena ja pitänyt tulta vireillä. Kun me tapaamme hänet, hän kiroaa. Hän noituu kamalasti. En kenenkään ole koskaan kuullut kiroilevan sillä tavalla. Olen iloinen. Nyt he ovat löytäneet sen, jota ajoivat takaa, ja me saamme levähtää. Mutta nainen sanoo: 'Lähtekäämme. Pian!'

"Olen hämmästynyt. Mutta silmäpuoli mies sanoo: 'Älkää välittäkö minusta. Antakaa minulle ruokanne. Te saatte ruokaa Mc Keonin majassa huomenna. Lähettäkää Mc Keon luokseni. Mutta ajakaa te vain edelleen.' Tämä on toinen susi, vanha susi, ja tämäkin ajattelee vain samaa, ajaa eteenpäin. Niin me annamme hänelle ruokamme, jota ei ole paljon; pilkomme puita hänen nuotiotaan varten, otamme hänen voimakkaimmat koiransa ja ajamme matkaamme. Me jätimme sen silmäpuolen, ja hän kuoli lumeen, sillä Mc Keon ei tullut koskaan hänen luokseen. Ja kuka tuo mies oli ja miksi hän sinne oli tullut, sitä en tiedä. Mutta arvelen, että hän sai työstään suuren palkan mieheltä ja naiselta, niinkuin minäkin.

"Sinä päivänä ja sinä yönä emme ensinkään syöneet, ja koko seuraavan päivän ajoimme nopeasti ja olimme heikkoja nälästä. Sitten saavuimme Mustalle Kalliolle, joka kohoaa viisisataa jalkaa tien yläpuolelle. Päivä on päättymäisillään, pimeä tulossa, mutta me emme löytäneet Mc Keonin majaa. Nukuimme nälkäisinä, ja aamulla haeskelimme majaa. Sitä ei ollut siellä, mikä on kummallista, sillä kaikki tietävät, että Mc Keon asuu Mustalla Kalliolla. Olimme lähellä rannikkoa, missä tuuli puhaltaa hurjasti ja lunta on paljon. Kaikkialla oli lumivuoria, joita tuuli oli kasannut. Minulla on ajatus kaivaa, ja kaivankin kerran ja toisenkin lumikinoksia. Pian löydän majan seinän ja kaivan kunnes tapaan oven. Menen sisälle. Mc Keon on kuollut. Ehkä kaksi tai kolme viikkoa hän on ollut kuolleena. Jokin tauti on tavannut hänet, eikä hän ole voinut lähteä ulos. Tuuli ja lumi ovat haudanneet majan. Hän on syönyt ruokansa ja kuollut. Tarkastan hänen astiansa, mutta niissä ei ole ruokaa enää.

"'Lähtekäämme matkaan', sanoi nainen. Hänen silmänsä olivat nälkäiset, ja hän painoi kätensä sydämelleen, ikäänkuin jotakin olisi rinnassa särkynyt. Hän horjui seisoessaan kuin puu tuulessa. 'Yes, lähtekäämme', sanoi mies. Hänen äänensä oli ontto, kuten vanhan korpin koikkuna, ja hän oli nälkähullu. Hänen silmänsä olivat kuin tuliset hiilet, ja hänen ruumiinsa horjui sinne tänne; samoin horjui hänen henkensäkin sen sisällä. Ja minä myös sanon: 'Lähtekäämme.' Sillä yksi ajatus on kiusannut minua ruoskana joka maililla tämän kolmensadan mailin matkalla; se on syöpynyt sieluuni, ja se on, että olen hullu. Sitä paitsi, meillä ei ole muuta neuvoa kuin lähteä, sillä siellä ei ollut ruokaa. Ja me lähdimme, ajattelematta enää silmäpuoli-miehen kohtaloa siellä tiepuolessa lumella.

"Taipaleella on vain vähän liikettä. Toisinaan saattaa kulua kaksi tai kolme kuukautta, ettei ketään kulje siellä. Lumi oli peittänyt jäljet, eikä näkynyt merkkiäkään siitä, että ihmisiä milloinkaan oli matkannut sitä tietä. Kaiken päivää tuuli puhalsi ja lunta satoi; kaiken päivää me ajoimme, nälän kalvaessa vatsaamme ja ruumiimme heikontuessa joka askeleelta. Sitten nainen alkoi kaatuilla. Sitten mies. Minä en kaadu, mutta minun jalkani ovat raskaat, ja minä kompastelen tämän tästä.

"Oli yö helmikuun lopulla. Minä ammuin kolme metsäkanaa naisen revolverilla, ja me tulimme jotenkuten voimiimme jälleen. Mutta koirilla ei ole mitään syötävää. Ne koettavat pureskella nahkavaljaitaan, ja minun täytyy hätistää kalikalla niitä pois ja ripustaa valjaat yöksi puuhun. Koko yön ne ulvovat ja tappelevat sen puun ympärillä. Nukumme kuin kuolleet, ja aamulla kömmimme ylös niinkuin kuolleet haudoistaan ja lähdemme taas taipaleelle.

"On ensimmäinen maaliskuun aamu, ja sinä aamuna näen ensimmäisen merkin siitä, jota sudenpennut ajavat takaa. On kirkas ilma ja kylmä. Aurinko on kauan taivaalla, ja aurinkokoirat tanssivat kahden puolen, ja ilma välkkyy pakkaskimalteissa. Lunta ei enää sada poluille, ja minä näen tuoreet koirien ja reen jäljet. Siitä on mies kulkenut matkatavaroineen, ja minä näen jäljistä, ettei hän ole voimakas. Hänellä ei myöskään ole kylliksi syötävää. Nuoret sudet näkevät myös tuoreet jäljet ja kiihtyvät kovin. 'Pian!' he sanovat. Koko ajan he hokevat: 'Joudu! Nopeammin! Charley, kiirehdi!'

"Mutta meidän kiirehtimisemme käy hyvin hitaasti. Koko ajan mies ja nainen kaatuilevat. Kun he koettavat olla reessä, niin koirat, jotka ovat hyvin heikkoja nekin, kaatuilevat. Sitäpaitsi on niin kylmä, että jos he ovat reessä vähänkään aikaa, he paleltuvat. Nälkäisenä ei kestä kylmää. Kun nainen kaatuu, auttaa mies hänet ylös. Välillä nainen auttaa miestä jaloilleen. Vähän väliä kaatuvat molemmat eivätkä pääse ylös; silloin minun täytyy auttaa heitä, muuten he jäisivät siihen ja kuolisivat lumeen. Tämä on hyvin kovaa työtä, sillä minäkin olen kovin uupunut; minun täytyy näet ajaa koiria, ja mies ja nainen ovat painavat nostaa, heikkoja kun itse ovat. Jopa vihdoin minäkin kaadun hangelle, eikä kukaan ole auttamassa minua jaloilleni. Minun täytyy itse kömpiä pystyyn. Ja joka kerta minä saan itse kömpiä ja auttaa heitä sekä pitää koiria liikkeellä.

"Sinä yönä saan vain yhden metsäkanan, ja me olemme kovin nälissämme. Ja sinä yönä mies sanoo minulle: 'Mihin aikaan lähdemme huomenna, Charley?' Kuin kummituksen äänellä hän sen sanoo. Minä sanon: 'Koko ajanhan olette lähteneet kello viisi aamulla.' 'Huomenna', sanoo hän, 'tahdomme lähteä kello kolme'. Minä nauran katkerasti ja sanon: 'Te olette kuollut mies.' Mutta hän sanoo: 'Huomisaamuna lähdemme kello kolme.'

"Ja me lähdemme kolmelta, sillä olenhan heidän miehensä, ja kaikki mitä he määräävät, tulee tehdä, ja minä teen. Ilma on kirkas ja kylmä, eikä tuule. Kun päivä tulee, näemme tietä pitkälti eteemme. Kaikki hyvin hiljaista. Emme kuule ääntäkään, paitsi sydämiemme sykinnän, ja äänettömyydessä se on kuuluva ääni. Me olemme kuin unissakävijöitä, kävelemme unessa, kunnes kaadumme; sitten me tajuamme, että meidän täytyy nousta, ja näemme tien vielä kerran ja kuulemme sydämiemme sykkivän. Toisinaan, näin unessa kävellessäni, ajattelen outoja asioita. Miksi Sitka-Charley elää? kysyn minä itseltäni. Miksi Sitka-Charley tekee kovaa työtä? Miksi ajaa nälkäisenä ja kärsii kaikkea tätä tuskaa? Siksi, että saa seitsemänsataaviisikymmentä dollaria kuussa, vastaan ja tiedän sen olevan hullun vastauksen. Vaikka se on oikea vastaus. Ja sen jälkeen en enää koskaan pidä väliä rahalla. Sillä sinä päivänä suuri viisaus valkeni minulle. Tämä oli suuri vajo, ja minä näin selvästi sekä tunsin, ettei ihmisen tarvitse elää rahan vuoksi, vaan sen onnen vuoksi, jota kukaan ei voi antaa, ostaa eikä myydä. Se on kokonaan yläpuolella kaiken rahan arvoa maailmassa.

"Aamulla saavumme takaa-ajetun miehen viimeiselle leiripaikalle. Tässä on ollut kehno nuotio, jollaisen tekee mies, joka on nälkäinen ja voimaton. Lumella on peitteen ja käärevaatteiden riekaleita, ja minä tiedän mitä on tapahtunut. Hänen koiransa ovat syöneet valjaansa, ja hän on tehnyt uudet makuuvaatteista. Mies ja nainen tuijottavat tarkasti näkemäänsä, ja katsoessani heihin tunnen kylmien väreiden karmivan selkääni. Heidän silmänsä ovat väsymyksestä ja nälästä mielettömät ja palavat kuin tuli syvällä heidän päässään. Heidän kasvonsa muistuttavat ihmisten kasvoja, jotka ovat nälkään kuolleet. Ja heidän poskensa ovat mustanpuhuvat ja niiden liha on kuollut paljosta paleltumisesta. 'Lähtekäämme', sanoo mies. Mutta nainen yskii ja kaatuu lumeen. Tämä on kuivaa yskää, jonka pakkanen on iskenyt keuhkoihin. Kauan aikaa hän yskii, sitten hän niinkuin haudastaan ryömivä nousee jaloilleen. Kyyneleet ovat jäätyneet hänen poskilleen, ja hänen hengityksensä korisee tullen mennen. Ja hän sanoo: 'Lähtekäämme.'

"Me lähdemme. Ja me vaellamme kuin unessa läpi äänettömän seudun, ja joka askel on unta, emmekä me tunne tuskaa; ja jokainen kaatumisemme herättää meidät, ja silloin näemme lunta, vuoria ja edellämme kulkevan miehen tuoreita jälkiä, ja silloin tunnemme taas tuskaa. Vihdoin saavumme paikalle, missä näemme pitkälti eteemme, ja sen, jota he ajavat, näemme edellämme. Mailin matkan päässä liikkuu musta pilkku lumella. Minun silmäni ovat himmeät, ja minun täytyy terästää näköäni. Ja minä näen miehen, koiria ja reen. Ja ne sudenpennut näkevät myös. He eivät voi enää puhua, mutta he sopertavat: 'Eteenpäin! eteenpäin! Kiiruhtakaamme!'

"Ja he kaatuvat taas, mutta heidän täytyy päästä eteenpäin. Edellämme kulkevan miehen kehnot valjaat katkeavat usein, ja hänen täytyy pysähtyä niitä korjaamaan. Meidän valjaamme ovat kunnossa, sillä minä olen ripustanut ne puuhun joka yö. Kello yksitoista mies on puolen mailin päässä. Kello yksi neljännesmailin. Hän on kovin heikko. Näemme hänen tämän tästä kaatuvan lumeen. Yksi hänen koiristaan ei voi kulkea pitemmälle ja hän leikkaa sen irti valjaista. Mutta hän ei tapa sitä. Minä tapan sen kirveellä ohikulkiessani, kuten tapoin oman koirani, joka oli menettänyt jalkansa eikä voinut enää kulkea.

"Nyt olemme kolmensadan jaardin päässä. Me etenemme hyvin hitaasti. Saattaa kulua kaksi, kolme tuntia mailin matkalla. Emme kävele. Alituiseen kaadumme. Nousemme laahustaen kaksi, kolme askelta kerrallaan ja jälleen kaadumme. Ja koko ajan minun täytyy auttaa miestä ja naista ylös. Välillä he nousevat polvilleen ja kaatuvat suulleen, ehkä neljä tai viisi kertaa, ennenkuin pääsevät uudestaan pystyyn; laahustavat kaksi, kolme askelta ja taas kaatuvat. Mutta aina he kaatuvat eteenpäin. Seisoessaan tai polvillaan, aina he kaatuvat eteenpäin, edentyen joka kerralla ruumiinsa pituuden verran.

"Toisinaan he ryömivät käsillään ja polvillaan kuin metsän eläimet. Matkaamme kuolevien etanain tavalla, niin hitaasti eteenpäin. Ja sittenkin me etenemme nopeammin kuin mies, joka kulkee edellämme. Sillä hänkin kaatuilee koko ajan, eikä ole Sitka-Charley häntä auttamassa jaloilleen. Nyt hän on kahdensadan jaardin päässä. Eikä kestä kauankaan, ennenkuin hän on sadan jaardin päässä.

"Tämä on hauska näky. Minä haluan nauraa ääneen: 'Hahahaa!' Juuri noin, kovin on hauskaa. Tämä on kuolleitten miesten ja kuolleitten koirien kilpajuoksua. Aivan samanlaista on unessa, kun painajainen sinua ahdistaa ja sinä juokset hyvin nopeasti henkesi edestä, mutta pääset eteenpäin vain hyvin hitaasti. Mies minun matkassani on mieletön. Ja minä tahdon nauraa, tämä on niin hupaista.

"Vieras mies edellämme jättää koirat jälkeensä ja kulkee yksinään hangella. Kauan sen jälkeen me saavumme koirien luo. Ne makaavat avuttomina lumessa, sotkeutuneina riekale-valjaisiinsa, takanaan reki. Sivuuttaessamme ne uikuttavat ja vaikeroivat kuin lapset, jotka ovat nälissään.

"Sitten mekin jätämme koiramme ja kuljemme yksinämme lumen poikki. Mies ja nainen kulkevat lähekkäin; he voivottavat ja nyyhkyttävät, mutta he kulkevat kuitenkin. Minä myös kuljen. Minulla on vain yksi ajatus. Saavuttaa vieras mies. Sitten saan levätä, enkä lähde, ennenkuin saan kylliksi levätä, ja näyttääpä siltä, että minun on maattava ja nukuttava tuhannen vuotta; olen niin väsynyt.

"Vieras mies on viidenkymmenen jaardin päässä, aivan yksin lumikentällä. Hän kaatuu ja ryömii, laahustaa ja kaatuu ja ryömii taas. Hän on kuin eläin, joka on pahoin haavoittunut ja yrittää juosta metsästäjää pakoon. Viimein hän ryömii käsillään ja polvillaan. Hän ei voi enää pysyä pystyssä. Ja mies ja nainen eivät hekään voi enää pysyä pystyssä. Hekin ryömivät käsillään ja polvillaan hänen peräänsä. Mutta minä nousen pystyyn. Toisinaan kyllä kaadun, mutta nousen aina ylös jälleen.

"Tämä on outoa nähdä. Kaikkialla lunta ja äänettömyyttä. Mies ja nainen sekä vieras mies siinä ryömimässä. Kummallakin puolen aurinkokoirat tanssivat, ja taivaalla on kolme aurinkoa. Pakkaskimalteet välkkyvät kuin timanttisirut, ja ilma on täynnä niitä. Nyt nainen yskii ja makaa lumessa, kunnes kohtaus menee ohi, sitten hän ryömii taas. Nyt mies katsoo eteenpäin sameilla vanhuksensilmillään ja hieroo niitä nähdäkseen vieraan miehen. Ja nyt vieras mies katsoo taakseen olkansa yli. Ja Sitka-Charley nousee, kaatuu välillä, mutta nousee jälleen.

"Pitkän ajan kuluttua vieras mies ei enää ryömi. Hän nousee hitaasti jaloilleen ja horjuu edestakaisin. Sitten hän vetää kintaansa pois ja odottaa, kädessään revolveri. Horjuen hän odottaa. Hänen kasvonsa ovat luuta ja nahkaa ja mustaksi paleltuneet. Ne ovat nälkiintyneen kasvot. Silmät syvissä kuopissa päässä ja huulet kamalassa irvistyksessä. Nainen ja mies pääsevät myöskin jaloilleen ja kulkevat häntä kohti hyvin hitaasti. Ja kaiken ympärillä lunta ja äänettömyyttä. Ja taivaalla on kolme aurinkoa, ja ilma välkkyy timanttisiruista.

"Ja näin tapahtui, että minä, Sitka-Charley, näin sudenpentujen tekevän tappotyönsä. Ei sanaakaan sanottu. Vieras mies vain irvisti nälkäisillä kasvoillaan. Hän horjui sinne tänne, hänen hartiansa vavahtelivat, polvensa notkuivat ja jalkansa levisivät hajalleen, ettei hän kaatuisi. Mies ja nainen seisoivat ehkä viidenkymmenen jalan päässä. Heidänkin jalkansa olivat hajallaan, etteivät he kaatuisi, ja heidänkin ruumiinsa horjui sinne tänne. Vieras mies on kovin heikko. Hänen käsivartensa vapisee, niin että kun hän ampuu miestä, hänen kuulansa iskee lumeen. Mies ei voi vetää kinnasta kädestään. Vieras mies ampuu häntä uudestaan, ja tällä kerralla kuula suhahtaa ilmaan. Sitten mies ottaa kintaan hampaisiinsa ja repäisee sen pois. Mutta hänen kätensä on jäätynyt, eikä revolveri pysy kädessä, vaan putoaa lumeen. Minä katson naista. Hänen kintaansa on riisuttu, ja iso Colt-revolveri on hänen kädessään. Kolme kertaa hän ampuu, nopeasti, juuri noin. Vieraan miehen nälkäiset kasvot yhä irvistävät, kun hän kaatuu kasvoilleen lumeen.

"He eivät katsokaan kuollutta miestä. 'Lähtekäämme', sanovat he. Ja me lähdemme. Mutta nyt, kun he ovat tavanneet sen, jota ajoivat takaa, he ovat kuin kuolleita. Viimeinenkin voima on heistä kadonnut. He eivät enää voi pysyä pystyssä. Eivätkä he voi ryömiäkään, vaan väsyneinä he sulkevat silmänsä ja nukkuvat. En näe siinä leiripaikkaa. Minä potkin heitä. Lyön heitä koirapiiskalla ja annan heille aimo sivalluksia. He huutavat ääneen, mutta heidän täytyy ryömiä. Ja he ryömivät leiripaikalle. Laitan nuotion, etteivät he jäätyisi. Sitten palaan takaisin reen luo. Tapan vieraan miehen koirat, jotta saamme lihaa, ettemme näänny nälkään. Käärin miehen ja naisen peitteisiin, ja he nukkuvat. Välillä herätän heidät ja annan heille pienen lihakappaleen. He eivät ole hereillä, mutta he ottavat lihan. Nainen nukkuu puolitoista päivää. Sitten hän herää ja käy uudestaan nukkumaan. Mies nukkuu kaksi päivää, herää, ja hänkin taas nukkuu. Sen jälkeen ajamme St. Michaelin rannikolle. Ja kun jää lähti Behringin merestä, matkustivat mies ja nainen höyrylaivalla pois. Mutta ensin he maksoivat minulle ne seitsemänsataaviisikymmentä dollariani kuukaudelta. Lisäksi he lahjoittivat minulle tuhannen dollaria. Ja tämä tapahtui sinä vuonna, jolloin Sitka-Charley antoi paljon rahaa Holy Crossin lähetysseuralle."

"Mutta miksi he tappoivat miehen?" kysäisin minä.

Sitka-Charley viivytti vastausta, kunnes oli sytyttänyt piippunsa. Hän vilkaisi "Poliisilehden" kuvaa ja nyökkäsi päätään sille, totunnaiseen tapaansa. Sitten hän sanoi hitaasti ja aatoksissaan:

"Olen ajatellut sitä paljon. En tiedä. Jotain tapahtui. Sen kuvan muistan. Se on samaa kuin akkunasta katsoisi kirjettä kirjoittavaa miestä. He tulivat minun elämääni ja he menivät elämästäni, mutta kuva on sellainen kuin kerroin, -- ilman alkua, ilman ymmärrettävää loppua."

"Monta kuvaa maalasit kertomuksessasi", sanoin minä.

"Ah", hän nyökäytti päätään. "Mutta ne olivat ilman alkua ja ilman loppua."

"Kaikkein viimeisimmässä kuvassa oli loppu", sanoin minä.

"Aivan niin", vastasi hän. "Mutta mikä loppu?"

"Se oli kappale elämää", huomautin.

"Aivan", vastasi hän. "Se oli kappale elämää."

Valkoinen Hiljaisuus.

"Ei Carmen kestä enää kuin päivän, pari", päivitteli Mason eräällä jäätiköllä ja silmäili säälivästi eläinparkaa, otti suuhunsa koiran jalan ja alkoi pureksia jäätä, jota oli kasaantunut tavattomasti varpaitten väliin.

"En ole koskaan nähnyt koreanimistä koiraa, joka olisi minkään arvoinen", sanoi hän pureskelunsa lopetettuaan ja jättäessään koiran sivulle. "Ne raukat uupuvat ja kuolevat kesken työn. Oletko koskaan nähnyt yhdenkään sellaisen pettävän, jolla on osuva nimi, kuten Cassiar, Siwash tai Husky? Ei, toveri! Näetkö Shookumin tässä; se on --"

Näpsäys -- ja laiha peto karkasi pystyyn tarttuen valkoisilla hampaillaan Masonin kurkkuun.

"Vai sinä, mitä?" Tarkka isku koiraruoskan varrella lennätti eläimen lumeen. Se vinkui hiljaa, keltaisen kuolan valuessa sen petohampaista.

"Niinkuin sanoin, näitkö nyt Shookumin, -- sillä on sisua. Panenpa veikkaan, että se syö Carmenin, ennenkuin viikko on mennyt."

"Minä panen veikkaan toisen asian"; vastasi Malemute Kid, käännellen jäätynyttä leipää tulen edessä. "Me syömme Shookumin, ennenkuin olemme perillä. Vai mitä sinä siihen sanoo Ruth?"

Intiaaninainen tipautti kahviin jääpalan, vilkaisi Malemute Kidistä mieheensä, sitten koiriin, mutta ei vastannut. Sehän oli selvä totuus, joka ei vastausta kaivannut. Kaksisataa mailia umpitaivalta edessä, eikä heillä ollut kuuteen päivään ollut kylliksi ruokaa itselleen eikä koirille yhtään. Mitäpä muuta voi olla valittavana? Kaksi miestä ja nainen kävivät tulen ympärille ja aloittivat niukan ateriansa. Koirat makasivat valjaissaan, sillä nyt oli päivällisaika, ja vahtivat ahnaasti jokaista suupalaa.

"Ei oteta enää huomenna välipalaa", virkkoi Malemute Kid. "Ja saammepa pitää silmällä koiria -- taikka ne tulevat pahankurisiksi. Ne kaatavat miehen heti kun kimppuun pääsevät."

"Ja minä olin kerran pyhäkoulunopettajana Epworthissa." Sanottuaan tämän asiaankuulumattoman lauseen itsekseen vaipui Mason uneksivaan mietiskelyyn, katsellen höyryäviä mokkasiinejaan, mutta heräsi Ruthin täyttäessä häneen kuppinsa. "Jumalan kiitos, että saamme edes tätä. Olen nähnyt sen kasvavan Tennesseessä. Olisipa vain kuumaa voileipää! Älä ole huolissasi, Ruth: sinun ei tarvitse nähdä nälkää kovinkaan kauan eikä raahustaa mokkasiineja myöskään."

Nainen heitti pois alakuloisuutensa, ja hänen silmänsä kävivät iloisiksi suuresta rakkaudesta valkoiseen herraansa -- ensimmäiseen valkoiseen mieheen, jonka hän oli nähnyt -- ensimmäiseen mieheen, jonka hän oli tuntenut kohtelevan naista muunakin kuin pelkkänä elukkana tai vetojuhtana

"Niin, Ruth", jatkoi hänen miehensä omituisella kielisotkuisella murteella, jolla ainoastaan he taisivat toisiaan ymmärtää; "odota, kunhan selviämme tästä ja pääsemme ulos. Me otamme Valkoisen Miehen kanootin ja lähdemme Suolaiselle Vedelle. Yes, paha vesi, myrskyinen vesi -- suuret vuoret tanssivat ylösalas koko ajan. Ja niin pitkälle, niin kauas, niin kauas pois -- sinä matkaat kymmenen unta, kaksikymmentä unta, neljäkymmentä unta" (hän laski havainnollisesti vuorokaudet sormillaan), "koko aika vettä, pahaa vettä. Sitten tulet suureen kylään, missä on niin paljon ihmisiä kuin moskiittejä tulevana kesänä. Wigwamit, oo, niin korkeita -- kymmenen, kaksikymmentä honkaa. Hi-juu shookum!"

Hän pysähtyi voimattomana, loi vetoavan katseen Malemute Kidiin, asetteli sitten käsillään viittoen, kuin suurella työllä, mielikuvituksessaan kaksikymmentä honkaa päällekkäin. Malemute Kid hymyili rohkaisevan ylimielisesti, mutta Ruthin silmät laajenivat ihmetyksestä ja mielihyvästä, sillä hän puolittain luuli miehensä laskevan leikkiä ja siten hurmaavan hänen naissydänparkaansa.

"Ja sitten astut laatikkoon ja -- puff! -- noin ylös." Hän heitti tyhjän kuppinsa ilmaan kuvaannollisesti, ja siepattuaan sen ketterästi kiinni huudahti: "Ja -- piff! -- noin tulet alas. Oo, suuria lääkemiehiä! Sinä lähdet Fort Yukoniin, minä Arctic Cityyn -- kaksikymmentäviisi unta -- pitkä lanka koko matkan -- minä otan langasta kiinni -- minä huudan: 'Haloo, Ruth! Kuinka voit!' -- ja sinä huudat vastaan: 'Onko se minun hyvä mieheni?' -- ja minä sanon: 'Yes!' -- ja sinä sanot: 'Ei voi paistaa hyvää leipää, ei ole enää soodaa', -- sitten minä sanon: 'Katso hyllylle, jauhojen alle; hyvästi!' Sinä katsot ja löydät paljon soodaa. Koko ajan sinä olet Fort Yukonissa, minä Arctic Cityssä. Hi-juu lääkemies!"

Ruth hymyili niin sydämellisesti kauniille kertomukselle, että molemmat miehet purskahtivat nauruun. Koirien rähinä kuitenkin lopetti lyhyeen ulkomaailman ihmettelyn, ja kun tappelevat koirat oli erotettu ja nainen köyttänyt reet kiinni, oli kaikki valmiina lähtöön.

"Us -- Baldy! Hei! Us, us!" Mason löi tuimasti ruoskallaan, ja koirat vinkuivat hiljaa vaipuessaan jälkiin, ja hänen täytyi päästää reki ohjaustangolla. Ruth seurasi perässä toisella valjakolla, jättäen jälkeensä Malemute Kidin, joka ensin autettuaan hänet matkaan piti huolta jälkijoukosta. Niin voimakas mies kuin olikin, peto, joka voi iskullaan kellistää härän, ei hän olisi hennonut lyödä eläinparkoja, vaan suostutteli niitä kujeilla, mitä koiranajaja harvoin tekee -- vieläpä miltei itki niiden kurjuutta.

"Joutukaa siinä, te kipeäjalkaiset pedot!" mutisi hän monasti, turhaan yritettyään saada kuormaa lähtemään. Mutta hänen malttinsa tuli lopulta korvatuksi, kun koirat tuskasta uikuttaen pyrkivät saavuttamaan toverinsa.

Ei enää juteltu, eivätkä matkan vaivat sallineetkaan sellaista turhaa ajankulutusta. Sillä kaikista vaivoista tappavinta on taivallus pohjoisissa erämaissa. Onnellinen se mies, joka kestää päivänmatkan, äänettömyys sivullaan, ja saa matkata kuljettua tietä. Ja kaikista sydäntäsärkevistä vaivoista on tien avaus pahinta. Joka askeleella painuvat suuret tallukkamokkasiinit lumeen polvia myöten. Sitten ylös, suoraan ylös, -- jos astut tuumankin sivuun, se on varma turmion merkki. Lumikengän täytyy olla kohollaan lumenpinnan yläpuolella, ennenkuin astuu eteenpäin, sitten taas alas, ja toinen jalka jää ylhäälle puolen jaardin verran. Joka joutuu tällaiseen menoon ensi kertaa, saa, jos ei aseta kenkiään vaarallisesti lähekkäin eikä osaa mitata askeleitaan pettävässä lumessa, heittää sikseen kulkunsa jo sadan jaardin päässä; mutta se joka pysyy koirien mukana koko päivän, voi hyvin hiipiä makuusäkkiinsä puhtaalla omallatunnolla ja ylpeydellä, joka menee kaiken ymmärryksen yli; ja se joka matkustaa kaksikymmentä unta Pitkällä Polulla, on mies, jota jumalatkin voivat kadehtia.

Iltapäivä kului, ja Valkoisessa Hiljaisuudessa kulkivat matkamiehet äänettöminä. Luonnolla on monta keinoa osoittaa ihmiselle hänen rajallisuutensa -- luoteen ja vuoksen keskeymätön vaihtelu, raivoava myrsky, maanjäristykset, taivaan tykistön pitkä jylinä -- mutta suurenmoisin ja masentavin on Valkoisen Hiljaisuuden passiivinen vaikutus. Kaikki liikkeet lakkaavat, taivas selkiää, avaruus hohtaa kuparinvärisenä. Pieninkin kuiske tuntuu pyhyyden herjaukselta, ja mies tulee araksi; yksin oma äänensäkin häntä peloittaa. Ainoana elonmerkkinä, pienenä täplänä, hän kulkee aavemaisena kuolleen, aavan maailman halki; hän vapisee rohkeuttaan, ymmärtää olevansa itikan veroinen, ei muuta. Outoja ajatuksia herää kutsumatta, ja salaperäisyys pyrkii valtaamaan mielen. Ja kuoleman pelko, jumala, kaikkeuden pelko tunkee mieleen, -- ylösnousemuksen ja elämän toivo vangitsee olemuksen, turha kaipuu -- ja silloin, jos koskaan, ihminen tuntee olevansa jumalansa kanssa kahden.