Part 3

Päätään pudistaen hän kysyi: "Pikku tyttö -- kuoleeko se?"

Tulin vuorostani sanattomaksi.

"Kuoleeko se?" kertasi hän. "Olettehan maalaaja. Ehkä tiedätte."

"Ei, sitä en tiedä", tunnustin.

"Ei se ole elämää", julisti hän vakuuttavasti. "Elämässä pikku tyttö kuolee tai paranee. Jotain tapahtuu aina elämässä. Kuvassa ei tapahdu mitään. Ei, en ymmärrä."

Hänen pettymyksensä oli ilmeinen. Hän halusi ymmärtää kaikkia asioita, joita valkoiset miehetkin ymmärsivät, mutta nyt, tässä kohden tuo ymmärrys petti. Tunsin myöskin, että hänen esiintymisensä sisälsi taisteluvaatimuksen. Hän pakotti minua osoittamaan hänelle kuvien viisautta. Ja hänellä oli erinomainen näkemysvoima. Olin sen jo aikoja sitten huomannut. Hän syventyi kaikkeen. Hän näki elämän kuvasarjan, tunsi elämää kuvina, yleisti elämää kuvissa, ja sittenkään hän ei ymmärtänyt kuvia, kun katsoi niitä toisten miesten silmien kautta, miesten, jotka esittivät niitä värillä ja kankaalle piirrettynä.

"Kuvat ovat kappaleita elämästä", sanoin. "Maalaamme elämää sellaisena kuin sen näemme. Esimerkiksi, Charley, olet matkalla. On yö. Näet majan. Akkuna on valaistu. Katsot akkunan läpi sekunnin tai kaksi, näet jotakin ja lähdet matkaasi. Näit vaikkapa miehen kirjoittamassa kirjettä. Näit jotakin ilman alkua, ilman loppua. Mitään ei tapahdu. Sittenkin se oli kappale elämää, minkä näit. Muistat sen perästäpäin. Tuo näky on kuvana muistissasi. Ja akkuna on kuvan kehyksenä."

Huomasin, että hän kuunteli jännittyneenä, ja tunsin, että hän kuvaillessani oli katsonut sen akkunan läpi kirjettä kirjoittavaa miestä.

"Erään kuvan, jonka te olette maalannut, sen ymmärrän", hän sanoi. "Se on oikea kuva. Sillä on tarkoitusta. Se on teidän majassanne Dawsonissa. Siinä on pelipöytä. Miehet pelaavat. Korkeata peliä. Ratkaisu on käsissä."

"Kuinka tiedät sen?" keskeytin kiihkeästi, sillä tässä oli tilaisuus saada maalauksestani lausunto puolueettomalta arvostelijalta, joka tunsi ainoastaan elämää eikä taidetta, ja joka oli todellisuuden tarkka tuntija. Minä olin sitä paitsi erittäin ylpeä tuosta maalauksestani ja olin nimittänyt sen "Viimeiseksi vedoksi" sekä uskoin sen olevan parhaan taulun, mitä koskaan olin maalannut.

"Peli-liuskoja ei ole pöydällä", selitti Sitka-Charley. "Miehet pelaavat merkeillä. Se merkitsee, että peli on katon rajalla asti. Yksi mies pelaa keltaisilla merkeillä -- voi olla, että yksi keltainen merkki on viidensadantuhannen arvoinen, voi olla vain tuhannen dollarin. Joka tapauksessa korkeata peliä. Kukin, pelaa hyvin suurilla panoksilla, peli on ratkeamassa. Kuinkako tiedän? Olettehan maalannut siinä kauppamiehen kasvoille veren värin. (Olin aivan haltioissani selityksestä.) Katsokaahan, olette asettanut hänet etunojaan tuolissaan. Miksi hän nojaa eteenpäin? Miksi hänen kasvonsa ovat niin vakavat? Miksi hänen silmänsä niin kirkkaat? Miksi kauppamies lämpenee niin, että veren väri kohoaa hänen kasvoilleen? Miksi kaikki miehet ovat niin tavattoman hiljaisia -- mies joka pelaa keltaisilla merkeillä? -- mies joka pelaa valkoisilla merkeillä? -- ja mies joka pelaa punaisilla merkeillä? Miksei kukaan puhu? Koska pelissä on paljon rahaa. Koska on viimeinen veto."

"Kuinka tiedät sen olevan viimeisen vedon?" kysyin minä.

"Kuningas ja seitikko ovat pöydällä", hän vastasi. "Kukaan ei ajattele toisia kortteja. Kaikki muut kortit ovat menneet. Kaikilla yksi ajatus. Jokainen pelaa kuninkaalla hävitäkseen, seitikolla voittaakseen. Voi olla, että pankki menettää kaksikymmentä tuhatta dollaria, se voi myöskin voittaa. Yes, sen kuvan minä ymmärrän."

"Sittenkään et tiedä loppua!" huudahdin minä voitonriemuisena. "Se on viimeinen veto, mutta kortit eivät ole vielä käännetyt. Kuvassahan ne eivät koskaan tule käännetyiksi. Eikä kukaan voi tietää, ken voittaa, ken häviää."

"Ja miehet istuvat yhä, eivätkä koskaan puhu", sanoi hän, ja hänen kasvonsa kävivät juhlallisiksi. "Ja katsokaahan eteenpäin nojaavaa kauppamiestä ja hänen kasvoilleen tulvahtanutta lämmintä verta. Merkillistä. Aina he istuvat siinä, aina, eivätkä kortit koskaan tule käännetyiksi."

"Se on kuva", sanoin minä. "Se on elämää. Olet itse nähnyt sitä."

Hän katsoi minuun, mietti ja sanoi sitten perin hitaasti: "Ei, kuten sanoitte, sillä ei ole loppua. Ei kukaan tiedä koskaan loppua. Sittenkin kuva on oikea. Olen nähnyt sen. Se on elämää."

Sitten hän tupakoi pitkän aikaa äänetönnä, miettien valkoisten miesten kuvaviisautta ja vertaillen sitä elämään. Hän nyökäytti päätään useita kertoja ja rykäisi kerran tai kahdesti. Sitten hän kopautti porot piipustaan, täytti sen jälleen huolellisesti ja hetkisen mietiskeltyään sytytti.

"Minä olen nähnyt myös monta kuvaa elämästä", alkoi hän, "ei maalattuja, vaan omin silmin nähtyjä. Olen katsellut niitä kuin kirjettä kirjoittavaa miestä akkunan läpi. Olen nähnyt monta kuvaa elämästä, ilman alkua, ilman loppua, ymmärtämättä."

Äkkiä muuttaen asentoaan hän katsoi minuun ja arvioi minua aatoksissaan.

"Katsokaahan", sanoi hän, "te olette maalaaja. Kuinka maalaisitte tämän kuvan, jonka näin: sillä ei ole alkua, enkä sen loppua ymmärrä; se on kappale elämää, revontulet kynttilöinä ja Alaska kehyksenä?"

"Se on suuri kangas", mutisin minä.

Mutta hän ei minua huomannut, sillä tuo kuva oli hänen mielikuvituksensa silmien edessä ja hän näki ainoastaan sen.

"Sillä kuvalla on monta nimeä", sanoi hän. "Mutta siinä kuvassa näkyi paljon aurinkokoiria, ja sen nimenä pitäisi mielestäni olla 'Aurinkokoirain jäljet'. Tämä tapahtui jo kauan sitten, seitsemän vuotta on kulunut siitä; leikattiin vuosi '97, kun näin tarinani naisen ensikerran. Lindermannin järvellä oli minulla mainio Peterborough-kanootti. Tulin Chilcoot-solan kautta, ja kaksituhatta kirjettä oli matkassani Dawsoniin. Olin kirjeitten kuljettaja. Kaikki samosivat siihen aikaan Klondikeen. Paljon kansaa vaelsi. Monet kaatoivat puita ja rakensivat aluksia. Viimeiset vedet, lunta ilmassa, lunta maassa, jäätä järvissä, jäätä virran suvannoissa. Joka päivä enemmän lunta, enemmän jäätä. Ehkä päivä vielä, ehkä kolme, ehkä kuusi päivää; minä päivänä tahansa voi kaikki olla jäässä, sitten ei enää vettä, kaikki jäätä vain. Kaikkien täytyy kävellä Dawsoniin, kuusisataa mailia, kestää kauan astua. Veneet kulkevat nopeasti. Kaikki pyrkivät veneeseen. Jokainen sanoo: 'Charley, kaksisataa dollaria, jos otat minut kanoottiisi'; 'Charley, kolmesataa dollaria'; 'Charley, neljäsataa dollaria'. Sanon 'ei', koko ajan 'ei'. Olen kirjeitten kuljettaja.

"Aamulla pääsen Lindermannin järvelle. Kävelen kaiken yötä ja olen hyvin väsynyt. Keitän aamiaisen, syön, sitten nukun rannalla kolme tuntia. Herään. Kello on kymmenen. Sataa lunta. Tuulee, puhaltaa oikein navakasti. Kas, ja siinä on nainen, joka istuu lumisella rinteellä. Tämä on valkoinen nainen, nuori, hyvin kaunis, ehkä kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Hän katsoo minuun. Minä katson häneen. Hän on hyvin väsynyt. Hän ei ole tanssijanainen. Näen sen heti. Hän on hyvä nainen, ja hän on hyvin väsynyt.

"'Sinä olet Sitka-Charley', hän sanoo. Nousen vikkelästi ylös ja ravistan lumen peitteistä ja käärin ne kokoon. 'Olen Dawsoniin matkalla', hän sanoo. 'Lähden veneessäsi -- kuinka paljon se maksaa?'

"En halunnut ketään veneeseeni. Mutta ei ollut kaunista kieltääkään. Minä sanoin: 'Tuhat dollaria!' Sanon sen leikilläni, jottei nainen voisi tulla mukaani, ja koska niin oli parempi sanoa kuin sanoa 'ei'. Hän katsoo minua tarkasti, sitten hän sanoo: 'Milloin lähdet?' Sanon: 'Heti paikalla!' Silloin hän sanoo: 'All right', ja lupaa maksaa minulle tuhat dollaria!

"Mitä voin sanoa? En tahtonut ottaa naista mukaani, mutta olin antanut sanani, että tuhannella dollarilla hän voi tulla. Olen hämmästynyt. Ehkä hän tekee pilaa; kuitenkin sanon: 'Näyttäkää minulle tuhannen dollaria!' Ja tuo nainen, tuo nuori nainen, aivan yksin matkalla lumisessa erämaassa, hän ottaa tuhannen dollaria esille, vihreäselkäisiä papereita, ja pistää ne minun käteeni. Katson rahaa, katson naista. Mitä minä voin sanoa? Sanon: 'Ei, minun kanoottini on hyvin pieni, siinä ei ole tilaa matkavarusteille.' Hän nauraa! 'Matkustan kauas. Tuossa on tavaramyttyni.' Hän potkaisee pientä kääröä lumessa. Siinä on pari turkisviittaa, kangaspuoli ulospäin, ja muutamia naisen vaatteita niiden sisällä. Nostan käärön lumesta. Se painaa ehkä kolmekymmentäviisi naulaa. Olen hämmästynyt. Hän ottaa sen minulta. Hän sanoo: 'Tule, lähtekäämme!' Hän kantaa käärön veneeseen. Me lähdemme.

"Niin näin sen naisen ensi kerran. Tuuli oli hyvä. Nostin ylös pienen purjeen. Vene kiiti hyvin nopeasti, se lensi kuin lintu yli korkeitten aaltojen. Nainen pelkäsi kovasti. 'Mitä varten tulitte Klondikeen, kun niin pelkäätte?' kysyn minä. Hän nauraa minulle väkinäisesti, mutta on yhä peloissaan. On myös hyvin väsynyt. Lasken koskea Bennettin järvelle. Vesi hyvin huonoa, ja nainen itkee, koska hän pelkää. Purjehdimme alas Bennettiä, lumessa, jäässä ja myrskytuulessa, mutta nainen on hyvin väsynyt ja nukkuu.

"Sinä yönä me leiriydymme Windy Armiin. Nainen istuu tulen ääressä ja syö illallista. Katselen häntä. Hän on kaunis. Hän järjestelee tukkaansa. Runsas ruskea tukka kiiltää väliin kuin kulta tulen loisteessa; hänen kääntäessään päätään näen, kuinka se välähtelee ihan kullanvärisenä. Silmät ovat suuret ja ruskeat, väliin lämpimät kuin kynttilät verhon takaa, hyvin terävät ja kirkkaat kuin katkenneen jään reuna, kun aurinko paistaa siihen. Kun hän hymyilee -- kuinka osaan sitä kuvata? -- kun hän hymyilee, niin tunnenpa, että valkoinen mies haluaisi suudella häntä juuri hänen hymyillessään. Hän ei ole koskaan tehnyt kovaa työtä. Hänen kätensä ovat pehmoiset kuin pikku lapsen kädet. Hän on pehmoinen kokonaan, kuten pikku lapsi. Hän ei ole laiha, vaan palleroinen kuin pikku lapsi; hänen käsivartensa, hänen jalkansa, hänen lihaksensa, kaikki on pehmeää ja pyöreää kuin pikku lapsella. Hänen uumansa on solakka, ja kun hän seisoo, kun hän kävelee tai kääntää päätään tai liikuttaa käsivarsiaan, niin -- en tunne sanaa -- mutta kaunista se on katsella kuin -- ehkä sanoisin, että hänen piirteensä ovat kuin oivallisen kanootin piirteet, aivan niin, ja hänen liikkeensä ovat kuin mainion kanootin kulku sen liukuessa veden halki tai syöksyessä eteenpäin ryöppyjen valkoisina ja raivoten kuohuessa. Se on verratonta nähdä.

"Mikä sai hänet tulemaan Klondikeen, aivan yksin, runsaasti rahaa mukanaan? En tiedä. Seuraavana päivänä kysyn häneltä. Hän nauraa ja sanoo: 'Sitka-Charley, se ei kuulu sinulle. Olen antanut tuhannen dollaria sinulle, jotta viet minut Dawsoniin. Se vain on sinun asiasi.' Seuraavana päivänä kysyn hänen nimeään. Taas hän nauraa ja sanoo: 'Mary Jones, se on nimeni.' En tiedä hänen nimeään, mutta koko ajan tiesin, ettei Mary Jones ollut hänen nimensä.

"Kanootissa on hyvin kylmä, ja välistähän ei kylmän tähden voi hyvin. Välillä hän taas voi hyvin, ja silloin hän laulaa. Hänen äänensä soi kuin hopeakello, ja minun on hyvä olla, aivan kuin olisin Holy Crossin lähetyskirkossa; ja hänen laulaessaan olen voimakas ja soudan helvetinmoisesti. Silloin hän nauraa ja sanoo: 'Luuletko, että ehdimme Dawsoniin ennen jäätymistä, Charley?' Joskus hän istuu kanootissa ollen ajatuksissaan kaukana; hänen silmänsä ovat silloin tyhjät. Hän ei silloin näe Sitka-Charleytä, ei jäätä eikä lunta. Hän on kaukana poissa. Hyvin usein hän on ajatuksissaan kaukana. Silloin hänen kasvonsa eivät aina näytä hyviltä. Ne näyttävät vihaisilta kuin ihmisen, joka on tappamassa toista.

"Viimeinen päivämme ennen Dawsoniin tuloa on hyvin tukala. Rannat jäässä kaikissa suvannoissa, hyhmää virrassa. En voi meloa. Kanootti jäätyy jääköntiksi. En voi päästä maihin. Paljon vaaroja. Koko ajan kuljemme Yukonia alas kuin jäälautalla. Jäät ryskyvät kovin sinä yönä. Sitten jää pysähtyy, kanootti pysähtyy; kaikki pysähtyy. 'Menkäämme maihin', sanoo nainen. Minä sanon: 'ei, paras odottaa'. Vähitellen alkavat jäät taas kulkea alas virtaa. Lunta paljon. En voi nähdä. Yksitoista yöllä kaikki taas pysähtyy. Yhden aikana kaikki taas liikkeelle. Kolmelta jälleen pysähtyy. Kanootti särkyy kuin munankuori, mutta se on jäällä eikä voi vajota. Kuulen koirien ulvovan. Odotamme. Nukumme. Vihdoin aamu koittaa. Lunta ei tule enää. Jäätyminen on tapahtunut, ja siinäpä on Dawson. Kanootti hajoo ja pysähtyy juuri Dawsonin kohdalle. Sitka-Charley on saapunut viimeistä avovettä myöten kaksituhatta kirjettä matkassaan.

"Nainen vuokrasi majan mäeltä, ja yhteen viikkoon en näe häntä lainkaan. Sitten eräänä päivänä hän saapuu luokseni. 'Charley', hän sanoo, 'tahdotko ruveta minulle työhön? Ajat koiria, olet nuotiolla, matkustat kanssani.' Minä sanon tekeväni paljon rahaa kirjeitten kuljetuksella. Hän sanoo: 'Charley, minä maksan enemmän.' Sanon hänelle, että hakku- ja lapiomies kaivoksessa saa viisitoista dollaria päivässä. Hän sanoo: 'Se tekee neljäsataaviisikymmentä dollaria kuussa.' Ja minä sanon: 'Sitka-Charley ei ole hakku- ja lapiomies.' Sitten hän sanoo: 'Ymmärrän, Charley. Maksan seitsemänsataaviisikymmentä dollaria joka kuu.' Se on hyvä palkka, ja minä ryhdyn työhön hänelle. Ostan hänelle koiria ja reen. Matkustamme Klondikea ylös, ylös Bonanzaa ja Eldoradoa, ylös Indian Riveriä, Sulphur Creekille, Dominioniin, takaisin poikki Kultalaakson vedenjakajan ja läpi Liian Paljon Kultaa nimisen kaivospaikan ja taas takaisin Dawsoniin. Koko ajan hän hakee jotain, en tiedä mitä. Olen hämmästynyt. 'Mitä te haette?' kysyn. Hän nauraa. Sitten hän sanoo: 'Ei ole sinun asiasi sitä tietää, Charley.' Sitten en kysy enää mitään.

"Hänellä on pieni revolveri vyössään. Välistä taipaleella hän harjottelee revolverilla. Nauran. 'Miksi naurat, Charley?' hän kysyy. 'Miksi leikit tuolla?' minä sanon. 'Se ei ole hyvä, se on liian pieni. Se on lapselle, pieni lelu.' Kun palaamme Dawsoniin, hän pyytää minua ostamaan hänelle hyvän revolverin. Ostan Colt 44. Se on hyvin raskas, mutta hän kantaa sitä vyössään koko ajan.

"Dawsonissa tulee tuo mies. Mistä hän tuli, en tiedä. Tiedän vain, että hän on _checha-quo_ -- teidän kielellä arkajalka. Hänen kätensä ovat pehmeät, aivan kuten naisen. Hän ei ole koskaan tehnyt kovaa työtä. Hän on pehmeä kaikkialta. Ensin ajattelen, että hän on naisen mies. Mutta hän on liian nuori. He myös petaavat kaksi petiä yöksi. Mies on ehkä 20 vuotta vanha. Hänen silmänsä ovat siniset, tukkansa keltainen, hänellä on pienet, keltaiset viikset. Hänen nimensä on John Jones. Ehkä hän on naisen veli. En tiedä. En enää kysele. Luulen vain, ettei hänen nimensä ole John Jones. Muut ihmiset kutsuvat häntä herra Girmaniksi. En usko, että sekään on hänen nimensä. Enkä luule, että naisen nimi on neiti Girman, joksi muut häntä kutsuvat. Arvelen, ettei kukaan tiedä heidän nimiään.

"Eräänä yönä nukun Dawsonissa. Mies herättää minut. Hän sanoo; 'Laita koirat valmiiksi, me lähdemme.' En enää kysele, vaan laitan koirat valmiiksi ja lähdemme matkaan. Menemme Yukonia alas. On yö-aika, on marraskuu ja hyvin kylmä -- alle 47 astetta pakkasta. Nainen on pehmeä. Mies on pehmeä. Kylmä puree. He väsyvät. He itkevät hiljaa itsekseen. Sitten sanon, että ehkä pysähdymme ja teemme leirin. Mutta he sanovat, että haluavat jatkaa matkaa. Kolme kertaa sanon, että on parempi tehdä leiri ja levätä, mutta joka kerta he vaan tahtovat jatkaa matkaa. Sitten en sano mitään. Koko ajan, päivästä päivään, on näin. He ovat hyvin pehmeitä. He tulevat jäykiksi ja helliksi. He eivät ymmärrä mokkasiineista, ja heidän jalkansa ovat hyvin kipeät. He ontuvat ja hoippuvat kuin humalaiset, itkevät itsekseen, ja koko ajan he sanovat; 'Eteenpäin! Haluamme kulkea eteenpäin.'

"He ovat kuin hullut. Aina vaan he kulkevat eteenpäin, eteenpäin. Miksi? En tiedä. Ja he vaan kulkevat. Mitä he hakevat? En tiedä. He eivät etsi kultaa. Ei ole ryntäystä. He sitä paitsi käyttävät paljon rahaa. Mutta en enää kysele. Minä vain kuljen ja kuljen, koska olen vahva matkalla ja minulle maksetaan hyvin.

"Tulemme Circle Cityyn. Heidän etsimäänsä ei siellä ole. Luulen, että nyt lepäämme ja annamme koirien tehdä samoin. Mutta emme lepää, emme päivääkään lepää. 'Tule,' sanoo nainen miehelle, 'jatketaan matkaa.' Ja me kuljemme eteenpäin. Poistumme Yukonilta. Ylitämme läntisen jakoalueen ja käännymme Tanana Countryyn. Siellä on uusia kaivauksia. Mutta etsittyä ei ole sielläkään, ja me lähdemme takaisin Circle Cityä kohti.

"Matka on vaikea. Joulukuu on lopuillaan. Päivät ovat lyhyitä ja hyvin kylmiä. Eräänä aamuna on viisikymmentä astetta pakkasta. 'On parasta, ettemme aja tänään', sanon. 'Muuten pakkanen jäädyttää hengityksen ja leikkaa purevasti keuhkoihin. Sitten voimme saada kamalan yskän ja siitä seuraa pian keuhkokuume.' Mutta he ovat _checha-quo_. He eivät ymmärrä matkaa. He ovat kuolemanväsyneitä, mutta sanovat: 'Eteenpäin!' Ja me matkaamme. Pakkanen leikkaa heidän keuhkoihinsa, ja he saavat kuivan yskän. He yskivät, kunnes kyyneleet juoksivat heidän poskiaan pitkin. Kun läski on käristymässä, täytyy heidän juosta tulen äärestä ja yskiä puoli tuntia lumessa. He palelluttavat poskensa, niin että nahka käy mustaksi ja hyvin araksi. Sen lisäksi mies palelluttaa peukalonsa, kunnes sen pää on aivan katkeamassa, ja hänen täytyy laittaa kintaaseensa iso peukalo pitääkseen sen lämpimänä. Ja toisinaan, kun pakkanen puree kovasti ja peukalo on hyvin kylmetyksissä, hänen täytyy ottaa kinnas pois ja pistää kätensä jalkainsa väliin, pitääkseen sen ihoa vasten lämpimänä.

"Niin nilkutamme Circle Cityyn, ja minäkin, Sitka-Charley, olen väsynyt. On jouluaatto. Minä tanssin, juon ja pidän hauskaa, sillä huomennahan on joulu ja me saamme levätä. Mutta ei. Kello viisi aamulla -- jouluaamuna; olen nukkunut kaksi tuntia -- tulee mies ja seisoo vuoteeni ääressä. 'Nouse, Charley', hän sanoo, 'valjasta koirat. Me lähdemme.'

"Enkö ole jo sanonut, etten kysy enää? He maksavat minulle seitsemänsataaviisikymmentä dollaria kuussa. He ovat isäntiäni. Minä olen heidän miehensä. Jos he sanovat: 'Charley, nouse, me lähdemme helvettiin', niin minä valjastan koirat ja läimäytän piiskalla, ja me ajamme helvettiin. Niin nytkin valjastan koirat ja me lähdemme alas Yukonia. Mihinkä me menemme? En tiedä. Eivätkä he sano. Sanovat vain: 'Eteenpäin! Eteenpäin! Me tahdomme eteenpäin!'

"He ovat hyvin uupuneet. Sillä he ovat kulkeneet monta sataa mailia eivätkä he ymmärrä matkan tekoa. Sitä paitsi heidän yskänsä on kamala -- kuiva yskä, joka saattaa voimakkaat miehet kiroamaan ja heikot miehet itkemään. Mutta he vain eteenpäin. Joka päivä eteenpäin. Koirat eivät koskaan saa levätä. Alinomaa he ostavat uusia koiria. Kaikissa majapaikoissa, kaikilla asemilla, kaikissa intiaanikylissä he heittävät sivuun väsyneet koirat ja ostavat uudet tilalle. Heillä on paljon rahaa, rahaa ilman määrää, ja kuin vettä he jakelevat sitä. Ovatko he hulluja? Toisinaan ajattelen niin, sillä piru heitä ajaa eteenpäin ja eteenpäin, aina eteenpäin. Mitähän he ajavat takaa? Ei kultaa. Sillä he eivät pysähdy kaivamaan. Ajattelen kauan aikaa. Sitten ajattelen, että he hakevat jotakuta ihmistä. Mutta ketä? Milloinkaan emme häntä saa nähdä. Kuitenkin he ovat niinkuin sudet tappomatkalla. Mutta he ovat hauskoja susia, lauhkeita susia, sudenpentuja, jotka eivät ymmärrä matkan vaivoja. He itkevät yöllä ääneensä nukkuessaan. He vaikeroivat ja voihkivat unissaan, kun ovat niin rasittuneita. Ja päivällä, laahustaessaan taivalta, he itkevät hengityksensä lomassa. He ovat somia susia.

"Me sivuutamme Fort Yukonin. Me sivuutamme Fort Hamiltonin. Me sivuutamme Minookin. Tammikuu on tullut ja sekin on jo lähellä loppuaan. Päivät hyvin lyhyitä. Kello yhdeksän tulee päivä. Kello kolme yö. Ja on kylmä. Ja jopa minäkin, Sitka-Charley, olen väsynyt. Ajammeko aina tällä tavalla eteenpäin ilman loppua? En tiedä. Mutta pitkin matkaa koetan minä vaania nähdäkseni mitä he hakevat. Harvoja ihmisiä on taipaleella. Toisinaan ajamme sata mailia näkemättä elämän merkkiäkään. Kaikkialla hyvin hiljaista. Missään ei kuulu ääntäkään. Väliin pyryttää lunta, ja me olemme kuin harhailevat aaveet. Väliin on kirkasta ja keskipäivällä aurinko katsoo meitä tuokion yli mäkien etelästä. Revontulet välkkyvät taivaalla, ja aurinkokoirat tanssivat, ja ilma on täynnä pakkashuurua.

"Minä, Sitka-Charley, olen voimakas mies. Olen nuotiolla syntynyt ja eräretkillä elänyt kaiket päiväni. Ja sittenkin nämä kaksi sudenpentua ovat väsyttäneet minut. Olen laiha kuin nälkiintynyt kissa ja nautin levosta öisin vuoteellani ja samalla olen kovin väsynyt. Vaikka he lyöttäytyvät matkalle yön selkään ennen päivän koittoa, sittenkin yön tullen tapaa pimeys heidät tiellä. Nämä kaksi sudenpentua! Jos minä olen laiha kuin nälkiintynyt kissa, niin he ovat kuin kissoja, jotka eivät koskaan ole syöneet ja ovat kuolemaisillaan. Heidän silmänsä ovat syvissä kuopissa heidän päässään ja palavat toisinaan kuin kuumetautisilla, välillä ovat taas himmeät ja sumeat kuin kuolleen silmät. Heidän poskensa ovat kuopilla, kuten vuorenonkalot. Myöskin ovat heidän poskensa mustansiniset ja monien paleltumisten syömät. Toisinaan sanoo nainen aamulla: 'Minä en pääse ylös. En voi liikkua. Kuolema tulee.' Ja silloin mies seisoo hänen vieressään ja sanoo; 'Tule, lähtekäämme eteenpäin.' Ja eteenpäin he lähtevät. Ja toisinaan taas ei mies pääse ylös ja nainen sanoo: 'Tule, lähtekäämme.' Se ainoa asia heillä on aina mielessä, heidän on päästävä eteenpäin. Alinomaa he matkaavat.

"Toisinaan, kauppa-asemilla, he kumpainenkin saavat kirjeitä. En tiedä mitä kirjeissä on. Mutta on kuin jokin vainu heitä johtaisi ja nämä kirjeet sitä auttaisivat. Kerran eräs intiaani antaa heille kirjeen. Juttelen hänen kanssaan. Hän sanoo erään toissilmäisen miehen antaneen hänelle sen kirjeen; miehen, joka kulki nopeaan alas Yukonia. Siinä kaikki. Mutta tiedän nyt, että sudenpennut seuraavat tuon silmäpuolen jälkiä.

"On helmikuu ja me olemme kulkeneet viisitoistasataa mailia. Tulemme Behringin meren lähelle; tuulet ja tuiskut raivoavat. Matka on tukalaa. Saavumme Anwigiin. En tiedä, mutta luulen varmasti heidän saaneen kirjeen Avwigissa, sillä he ovat kovin kiihoittuneita ja sanovat minulle: 'Tule, pian, me lähdemme.' Minä sanon: 'Meidän täytyy ostaa ruokaa', mutta he sanovat: 'Meidän täytyy kulkea keveästi ja paastota.' Myös he sanovat, että voimme saada ruokaa Mc Keonin majassa. Niinpä minä saan tietää, että he aikovat ottaa suuren loikkauksen, sillä Charley Mc Keon asuu siellä, missä Musta Kallio on matkan varrella.

"Ennen lähtöämme minä juttelen ehkä pari minuuttia Anwigin pastorin kanssa. Yes, siitä oli se silmäpuoli mies ajanut ohitse ja kulkenut hyvin nopeasti. Ja taas minä tiedän, että sitä silmäpuolta he ajavat. Me lähdemme Anwigista, vähän ruokaa mukanamme, ja teemme matkaa nopeasti. Valjaissa on kolme verestä koiraa, ja me etenemme hyvää kyytiä. Mies ja nainen ovat kuin mielipuolia. Lähdemme aikaisin aamulla, kuljemme myöhäiseen yöhön. Toisinaan he näyttävät kuolleilta, nämä kaksi sudenpentua, mutta he eivät tahdo kuolla. He rientävät ja rientävät. Kun kuiva yskä ottaa heidät koville, he painavat käsiään vatsaansa vasten ja kierivät kaksinkerroin koukistuneina lumessa ja yskivät, yskivät ja yskivät. He eivät voi kävellä eivätkä puhua. He yskivät kymmenen minuuttia, puolen tuntiakin; ja sitten taas paikalla pystyyn, yskän kyyneleet jäätyneinä kasvoilla, ja sanat, jotka he sanovat, ovat: 'Tule, me lähdemme.'

"Minäkin, Sitka-Charley, olen kovin väsynyt ja ajattelen, että seitsemänsataaviisikymmentä dollaria on liian pieni palkka tällaisesta työstä. Me otamme ison loikkauksen, ja polku on avaamaton. Sudenpennut kulkevat kuonot jälkiä seuraten ja sanovat: 'Pian!' Koko ajan he hoputtavat: 'Pian! Nopeammin! Nopeammin!' Tämä on kovaa koirille. Meillä ei ole paljon ruokaa ja me emme voi antaa niiden syödä kylliksi. Koirat heikontuvat. Mutta niiden täytyy kovasti ponnistella. Nainen säälii tosin niitä, ja usein on kyyneliä hänen silmissään. Mutta piru on hänessä ja se ajaa häntä eteenpäin, pysähtymättä ja antamatta koirien levähtää.