Part 2

Kello kaksi ilmoitti Hans, että hän voi tulla mukaan, mutta Edith pidätti häntä työssä, ja neljän aikana oli kaksi hautaa valmiina. Kuopat olivat matalat, tuskin kahta jalkaa syvemmät, mutta ne riittivät tarkoitukseen. Yö oli tullut. Hans haki kelkan ja kaksi kuollutta miestä raahattiin pimeän ja myrskyn halki jäätyneeseen hautapaikkaansa. Hautajaiskulkue ei ollut komea. Kelkka vajosi syvälle lumeen ja oli raskas vetää. Mies ja vaimo eivät olleet syöneet mitään sitten edellisen päivän ja olivat heikkoja nälästä ja väsymyksestä. He eivät jaksaneet ponnistaa tuulta vastaan, ja se heitti heidät välistä kumoon. Monta kertaa kelkka kaatui, ja heidän oli pakko jälleen lastata surullinen kuormansa. Viimeiset sata jalkaa haudalle olivat jyrkkää rinnettä, ja sen he kulkivat nelinkontin kuten kelkkakoirat, käyttäen käsivarsiaan säärinä ja työntäen kätensä lumeen. Niinkin kulkien he liukuivat kahdesti takaisinpäin, painavan kelkan vetäminä, elävät ja kuolleet kelkan vetoköysiin sotkeutuneina.

"Huomenna laitan hautaristit ja niihin heidän nimensä", sanoi Hans, kun haudat oli luotu umpeen.

Edith nyyhkytti. Vain harvoja katkonaisia lauseita hän kykeni lausumaan hautajaissanoiksi, ja hänen miehensä täytyi kantaa hänet majaan.

Dennin oli tajussaan. Turhaan oli hän yrittänyt lattialla kierien vapautua siteistään. Hän seurasi Hansin ja Edithin liikkeitä kiiluvin silmin, mutta ei yrittänyt puhua. Hans yhä kieltäytyi kajoamasta murhaajaan ja tuijotti murjottavasti, kun Edith veti tätä lattian poikki miesten makuuhuoneeseen. Mutta yrittipä kuinka tahansa, ei Edith jaksanut nostaa häntä vuoteelle.

"Anna minun ampua hänet, niin pääsemme koko kiusasta", sanoi Hans selitykseksi.

Edith pudisti päätään ja kumartui jälleen tehtäväänsä. Hänen hämmästyksekseen nousikin ruumis helposti, hän tunsi Hansin heltyneen ja auttavan häntä. Sitten seurasi keittiön puhdistus. Mutta lattialla oli yhä verinäytelmän tahrat, kunnes Hans höyläsi värjääntyneen puunpinnan pois ja teki lastuista tulen uuniin.

Päivät tulivat ja menivät. Paljon oli pimeyttä ja hiljaisuutta, jota vain myrskyt ja jäätyneen rantajään paukkina katkaisivat. Hans alistui Edithin pienimpäänkin käskyyn. Hänen aloitekykynsä oli kadonnut. Edith oli ottanut Denninin kohtelun käsiinsä, ja niin Hans jätti koko asian hänen huostaansa.

Murhaaja oli alituisena uhkana. Koko ajan väijyi mahdollisuus, että hän voi vapauttaa itsensä siteistään, ja heidän oli pakko vartioida häntä päivin ja öin. Mies tai nainen istui aina hänen vieressään, ladattu pyssy käsissään. Ensimmältä yritti Edith kahdeksantuntisia vahtivuoroja, mutta yhtämittainen jännitys oli liian suuri, ja sittemmin he vaihtoivat vuorojaan neljän tunnin päästä. Kun heidän täytyi nukkua, ja vahtivuorot kestivät yönkin läpi, niin kului koko heidän hereilläoloaikansa Denninin vartioimiseen. Ainoastaan aterioihin ja puitten hankintaan riitti heiltä aikaa.

Negookin odottamattoman vierailun jälkeen intiaanit karttoivat majaa. Edith lähetti Hansin heidän majoihinsa pyytämään heitä ottamaan Denninin alas rannikolle kanootissaan lähimmälle uutisasutukselle tai postiasemalle, mutta käynti oli hyödytön. Sitten Edith läksi itse Negookin puheille. Tämä oli pienen intiaanikylän päällikkö, kovin tietoinen vastuunalaisuudestaan, ja selitti menettelynsä täysin selvästi muutamalla sanalla.

"Tämä on valkoisen miehen riita", hän sanoi. "ei siwashien riita. Jos minun kansani auttaa, tulee siitä siwasheille rettelöä. Kun valkoisen miehen ja siwashin rettelöt joutuvat yhteen, tulee suuri rettelö, käsittämätön, ilman loppua. Riita ei ole hyvä. Minun kansani ei tee pahaa. Mitä varten he auttaisivat teitä ja joutuisivat rettelöihin?"

Niin palasi Edith Nelson hirveään majaan ja sen loppumattomiin nelituntisiin vahtivuoroihin. Toisinaan hänen ollessaan vanginvartijana, ladattu pyssy sylissään, pyrkivät hänen silmänsä väkisinkin ummistumaan ja hän saattoi torkahtaa. Herättyään hän aina kavahti pystyyn, tempasi pyssyn ja katsoi nopeasti vankiin. Se oli selvästi hermostumista, eikä se tehnyt hyvää hänelle. Niin suuri oli hänen kauhunsa tuon miehen takia, ettei hän valveilla ollessaan voinut vangin liikahtaessa olla tarttumatta pyssyyn.

Hänen hermonsa olivat pilalle menemäisillään, ja hän tiesi sen. Ensin tuli silmämunain värinää, niin että hänen täytyi helpotusta saadakseen sulkea silmänsä. Vähän myöhemmin alkoivat silmäluometkin tempoilla, eikä hän voinut hallita niitä. Jännityksen lisäksi tuli vielä tapahtuneen murhenäytelmän muisto, jota hän ei voinut karkoittaa mielestään. Sen hirveä vaikutus tuntui yhtä selvästi kuin ensimmäisenä aamuna, jolloin yllätys oli ottanut majan valtaansa. Päivittäisessä vanginvartijatoimessaan hänen oli pakko hammasta purren terästää itseään, ruumistaan ja sieluaan.

Hansiin vaikutti tapaus toisella tavalla. Häntä vaivasi ajatus, että hänen velvollisuutensa oli tappaa Dennin; ja kun Hans valvoi vartioiden sidottua miestä, pelkäsi Edith hänen tekevän majan lattian punaiseksi jälleen. Hans kiroili aina Denniniä julmasti ja kohteli häntä töykeästi. Hän koetti kuitenkin salata murhahimoaan ja sanoi vaimolleen: "Kerran sinä kyllä vaadit minua tappamaan hänet, mutta silloin en sitä tee. Se saattaisi minut vallan sairaaksi." Mutta useammin kuin kerran, varkain vilkuillessaan sisään vapaavuorollaan, Edith näki noiden kahden miehen julmasti tuijottavan toisiinsa kuin villit eläimet, Hansin kasvot surmaamisen himossa, Denninin julmina ja hurjina kuin nurkkaan ahdistetun rotan. "Hans!" huusi hän, "herää!" Mies tuli tuntoihinsa, nousi ja poistui häveten ja yllätettynä.

Niin tuli Hans toiseksi tekijäksi siinä pulmallisessa kysymyksessä, joka niin äkkiä oli joutunut Edith Nelsonin ratkaistavaksi. Ensin oli ollut kysymys vain oikeasta menettelystä Denniniä kohtaan, minkä hän käsitti niin, että vankia oli pidettävä silmällä, kunnes hänet voi saada oikean tuomioistuimen eteen tutkittavaksi. Mutta nyt ilmeni Hansin käsitys, ja Edith huomasi miehensä järjen ja autuuden olevan kyseessä. Eikä kulunut kauankaan, ennenkuin hän tunsi kysyttävän omiakin voimiaan ja kestävyyttään. Hän oli murtumaisillaan liika jännityksestä. Hänen käsivartensa oli alkanut tahdottomasti nytkähdellä ja tempoilla. Hän läikytti ruokaansa lusikasta eikä voinut luottaa hetkeäkään käsivarteensa. Hän luuli sen olevan tanssitautia, ja pelolla hän ajatteli, miten pitkälle se voi kehittyä. Mitä jos hän murtuisi? Ja ajatus, että majassa olisi vain Hans ja Dennin, lisäsi hänen kauhuaan.

Kolmannen päivän jälkeen Dennin oli alkanut puhua. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli ollut: "Mitä aiotte tehdä minulle?" Ja tätä kysymystä hän kertasi päivittäin ja monta kertaa päivässä. Ja aina Edith vastasi, että hänet varmasti jätetään oikeuden käsiin. Vuorostaan teki Edith hänelle joka päivä kysymyksen: "Miksikä teit tekosi?" Mutta tähän hän ei koskaan vastannut. Sen sijaan tuli vihanpurkauksia ja haukkumisia, ja siteitään tempoen Dennin uhkaili Edithiä kertomalla mitä aikoi tehdä irti päästyään, sillä vapaaksi hän sanoi pääsevänsä ennemmin tai myöhemmin. Sellaisina hetkinä Edith laski sormensa pyssyn molemmille liipasimille, valmistuen antamaan hänelle lyijyä, jos hänen onnistuisi tempoutua siteistä irti, samalla itse vavisten ja väristen jännityksestä ja kauhusta.

Mutta ajan mittaan Dennin tuli taipuisammaksi. Edithistä näytti siltä, kuin hän alkaisi nöyrtyä. Hän alkoi pyytää ja rukoilla vapauttamistaan. Hän teki hurjia lupauksia. Hän ei tuota heille harmia. Hän lähtee alas rannikolle ja antautuu itse viranomaisten käsiin. Hän jättää heille kultaosuutensa. Hän lähtee erämaahan eikä palaa koskaan sivistyneisiin oloihin. Hän antaa vaikka henkensä, jos vain pääsee vapaaksi. Rukoukset päättyivät tavallisesti hillittömään raivoon, kunnes Edithistä näytti, että hän oli saamaisillaan kaatuvatautikohtauksen, ja aina Edith vain pudisti päätään kieltäytyen laskemasta häntä vapauteen.

Mutta viikot vierivät ja hän muuttui yhä nöyremmäksi. Hänen väsymyksensä ilmeni yhä selvemmin. "Minä olen niin väsynyt, niin väsynyt", mutisi hän kääntäen päätään pieluksella edestakaisin kuin ärtynyt lapsi. Vähän myöhempänä aikana hän alkoi esittää hartaita kuolemanpyyntöjä; hän rukoili Edithiä tappamaan hänet, rukoili Hansia lopettamaan hänen kurjuutensa, jotta hän vihdoinkin pääsisi lepoon.

Tilanne oli tulemaisillaan mahdottomaksi. Edithin hermostuminen oli yltymässä, ja hän tiesi murtuvansa milloin tahansa. Hän ei voinut koskaan saada rauhallista lepoa, sillä hän yhä pelkäsi, että Hansin raivo voittaisi ja hän tappaisi Denninin hänen nukkuessaan. Vaikka tammikuu oli jo tullut, oli vielä kuukausia kuluva, ennenkuin kauppakuunarit pistäytyisivät lahdelle. Eivät he myöskään voineet olla koko talvea majassa, sillä ruoka alkoi olla vähissä eikä Hans päässyt metsästämään. He olivat kahlehditut majaan vankinsa välttämättömän vartioimisen tähden.

Jotakin piti tehdä, Edith tiesi sen. Hän pakotti itsensä jälleen miettimään pulman ratkaisua. Mutta hänellä ei ollut voimaa karistaa pois perittyä käsitystään laista; se oli hänen veressään ja se oli istutettu häneen. Hän tiesi, että mitä hyvänsä hän tekikään, hänen täytyi noudattaa lakia, ja pitkinä vartioimistunteina, pyssy polvillaan, murhaajan vääntelehtiessä levottomana hänen vieressään ja myrskyn riehuessa ulkona, hän suoritti alkeellisia yhteiskuntaopillisia tutkimuksia, ajatteli lain kehitystä. Hänelle selvisi vähitellen, ettei laki voinut olla enempää kuin jonkun kansanjoukon tahto ja päätös. Sillä ei ollut väliä, oliko kansa suurikin. Oli pieniä kansakuntia kuten Sveitsi ja suuria kuten Yhdysvallat. Maassa saattoi olla vain kymmenentuhatta ihmistä, ja sittenkin heidän yhteinen tuomionsa ja tahtonsa oli tuon maan laki. Miksi ei sitten tuhannen ihmistä voisi muodostaa sellaista joukkoa? kysyi hän itseltään. Ja jos kerran tuhat ihmistä, miksei silloin sata? Miksei viisikymmentä? Miksei viisi? Ja miksi ei -- kaksi?

Edith pelästyi omia johtopäätöksiään ja puhui niistä Hansille. Ensin tämä ei ymmärtänyt, mutta kun hän vihdoin käsitti, lisäsi hän niihin vakuuttavan todisteen. Hän kertoi kaivosmiesten kokouksista, joihin kaikki paikkakunnan miehet kokoontuivat ja joissa he säätivät lain ja panivat sen täytäntöön. Kokouksessa saattoi olla vain kymmenen, viisitoista miestä, kertoi hän, mutta enemmistön tahto tuli laiksi kaikille kymmenelle tai viidelletoista, ja kuka tahansa rikkoi sitä, oli rangaistava.

Edith näki tiensä selvänä lopultakin. Dennin oli hirtettävä. Hans yhtyi hänen mielipiteeseensä. He muodostivat tämän joukon enemmistön. Ja joukon tahto määräsi Denninin hirtettäväksi. Tämän tahdon toimeenpanossa Edith halusi hartaasti noudattaa tavanmukaisia muodollisuuksia, mutta joukko oli niin pieni, että Hansin ja hänen vaimonsa oli oltava sekä todistajina että lautakuntana ja tuomareina sekä tuomion toimeenpanijoina. Edith syytti muodollisesti Michael Denniniä Harkeyn ja Dutchyn murhasta, ja vanki makasi vuoteellaan kuunnellen ensin Hansin ja sitten Edithin todistuksia. Hän kieltäytyi vastaamasta kysymykseen, myöntääkö hän syyllisyytensä, sekä pysyi äänettömänä, kun Edith kysyi häneltä, oliko hänellä mitään sanottavaa puolustuksekseen. Niin Hans ja Edith, nousematta istuimiltaan, antoivat lautakunnan lausunnon: syyllinen. Sitten Edith tuomarina langetti tuomion. Hänen äänensä vapisi, silmäluomet tempoivat, vasen käsivarsi vavahteli, mutta hän julisti päätöksen kuitenkin.

"Michael Dennin, kolmen päivän kuluttua on sinut hirtettävä kaulastasi, kunnes kuolet."

Sellainen oli tuomio. Mies veti tiedottoman helpotuksen huokauksen ja nauroi sitten uhmaavasti: "Eipä ainakaan tämä kirottu vuode ole sitten enää särkemässä selkääni, ja se on hyvä se."

Tuomion julistus näkyi vaikuttavan helpotuksen tavoin heihin kaikkiin. Varsinkin Denniniin. Kaikki kiivaus ja uhma oli kadonnut, ja hän puhui ystävällisesti vartijainsa kanssa, jopa väläykseltä pilkisti esiin hänen vanha leikillisyytensäkin. Hän kuunteli myös hyvin tyytyväisenä, kun Edith luki hänelle raamattua. Hän luki Uutta Testamenttia, ja mies seurasi hartaudella kertomuksia tuhlaajapojasta ja ristillä riippuvasta ryöväristä.

Tuomion täytäntöönpanon edellisenä päivänä, kun Edith teki hänelle tavallisen kysymyksensä: "Miksikä teit tekosi?" niin Dennin vastasi: "Hyvin yksinkertainen juttu. Minä ajattelin..."

Mutta Edith keskeytti hänet äkkiä, pyytäen häntä odottamaan, ja kiiruhti hakemaan Hansia vuoteen viereen. Ei ollut hänen vahtivuoronsa, ja hän heräsi unestaan, silmiään hieroen ja muristen.

"Mene", sanoi Edith hänelle, "ja juokse Negookin ja jonkun toisen intiaanin luo ja tuo ne tänne. Michael aikoo tunnustaa. Pane ne tulemaan. Ota luodikko ja pakota sillä ne tulemaan tänne."

Puoli tuntia myöhemmin Negook ja hänen setänsä Hadikwan olivat ajetut kuoleman kammioon. He tulivat vastoin tahtoaan, Hansin pyssyn ajamina.

"Negook", sanoi Edith, "tästä ei tule rettelöä sinulle eikä kansallesi. Sinun tulee vain istua ja kuunnella sekä ymmärtää."

Näin teki Michael Dennin kuolemantuomion alaisena julkisen tunnustuksen. Edith kirjoitti hänen puheensa paperille, intiaanit kuuntelivat, ja Hans vartioi ovea peläten todistajien karkaavan.

Dennin selitti, ettei hän ollut käynyt kotonaan vanhassa maassa viiteentoista vuoteen ja että hänen aikomuksenaan oli aina ollut palata sinne paljon rahaa mukanaan ja valmistaa vanhalle äidilleen huolettomat vanhuuden päivät.

"Mutta kuinka minä olisin voinut sen tehdä kuudellatoista sadalla?" kysyi hän. "Tahdoin anastaa kaiken kullan, koko kahdeksantuhatta itselleni. Silloin voisin mennä kotiin komeasti. Mikä olisi helpompaa, ajattelin itsekseni, kuin tappaa teidät kaikki, ilmoittaa se Skagwayssä intiaanien tapoksi ja sitten huristaa Irlantiin? Ja niin minä yritin panna toimeen päätökseni tappaa teidät, mutta, niinkuin Harkey tapasi sanoa, minä leikkasin liian ison palan ja se tarttui kurkkuuni. Ja siinä on minun tunnustukseni. Olen antanut paholaiselle osansa, ja nyt, Jumala auttakoon, tahdon tehdä velvollisuuteni Jumalaa kohtaan."

"Negook ja Hadikwan, te olette kuulleet valkoisen miehen sanat", sanoi Edith intiaaneille. "Hänen sanansa ovat tässä paperissa, ja siihen teidän tulee merkitä ristinne, näin, että valkoiset miehet saavat jälkeenpäin tietää, että te olette tämän kuulleet."

Nuo kaksi intiaania vetivät ristit allekirjoitustensa kohdalle, saivat kutsun tulla huomenna koko heimonsa kanssa tulevien tapausten todistajiksi ja pääsivät sitten menemään.

Denninin kädet päästettiin irti siksi aikaa kuin hän allekirjoitti asiapaperin. Sitten seurasi äänettömyys huoneessa. Hans oli rauhaton, ja Edith tunsi olonsa epämukavaksi. Dennin makasi selällään, tuijottaen suoraan laipion sammaleisiin halkeamiin.

"Ja nyt tahdon tehdä tilini Jumalalle", mutisi hän. Hän käänsi päänsä Edithiin päin. "Lue minulle", hän sanoi, "kirjasta." Ja lisäsi sitten leikillisesti: "ehkäpä se voisi auttaa minua unhottamaan tämän vuoteen."

Tuomion toimeenpanopäivä valkeni kirkkaana ja kylmänä. Lämpömittari osoitti kaksikymmentäviisi astetta pakkasta, ja pureva tuuli puhalsi, mikä ajoi pakkasen läpi vaatteiden, luihin asti. Ensi kerran moneen viikkoon Dennin seisoi jaloillaan. Hänen lihaksensa olivat olleet toimettomina kovin kauan, niin että hän tuskin jaksoi seisoa. Hän horjui edestakaisin, ja hänen täytyi sidottuine käsineen nojautua Edithiin saameen tukea.

"Varmasti minä olen hourupäinen", naurahti hän heikosti.

Hetken kuluttua hän sanoi: "Ja hauskaa minusta on sentään näinkin. Tuo kirottu vuode olisi ollut minun kuolemani, sen tiedän."

Kun Edith pani nahkalakin hänen päähänsä ja käänsi korvalaput alas, naurahti Dennin ja virkkoi: "Mitä varten ne pitää korvilla olla?"

"Ulkona on jäätävän kylmä", vastasi Edith.

"Kymmenen minuutin aika, mitä väliä on jäätyneillä korvilla Michael Dennin raukalle", sanoi hän.

Edith oli koonnut voimansa viimeisen koetuksen varalle, ja Denninin huomautus oli kuin isku hänen itseluottamustansa vastaan. Kaikki oli ollut aavemaista kuin unessa, mutta hirvittävä totuus, minkä Dennin nyt lausui, avasi hänen silmänsä näkemään edessä olevan kaamean todellisuuden. Hänen ahdistuksensa ei jäänyt irlantilaiselta huomaamatta.

"Olipa ikävää, että tuotin sinulle tuskaa hullulla puheellani", sanoi hän katuvasti. "Älä huoli siitä. Tämä on Michael Denninin suuri päivä, ja hän on iloinen kuin leivonen."

Hän lopetti puheensa iloisella vihellyksellä, joka kuitenkin pian muuttui surulliseksi ja taukosi.

"Kunpa olisi tässä pastori", haikaili hän, mutta lisäsi nopeasti: "Vaikka onhan Michael Dennin jo liian vanha maankiertäjä kaivatakseen sellaista ylellisyyttä, kun lähtee viimeiselle matkalleen."

Hän oli niin kovin heikko ja tottumaton kävelemään, että kun ovi avattiin ja hän astui ulos, niin tuuli oli vähällä heittää hänet nurin. Edith ja Hans kävelivät hänen kummallakin sivullaan ja tukivat häntä, mutta hän vain laski leikkiä ja koetti pitää heitä iloisina, kerran välillä huomauttaen, kuinka hänen kultaosuutensa voitaisiin toimittaa hänen äidillensä Irlantiin.

He kiipesivät jyrkkää mäkeä ylös ja tulivat avoimelle paikalle metsässä. Sinne olivat erään tynnyrin ympärille, joka oli pystyssä lumella, kokoontuneet Negook ja Hadikwan sekä kaikki siwashit, pienokaisia ja koiria myöten, juhlalliseen kehään katsomaan valkoisen miehen lakia. Vieressä oli avattu hauta, jonka Hans oli polttanut jäätyneeseen maahan.

Dennin loi tutkivan silmäyksen näihin valmistuksiin, huomasi haudan, tynnyrin, köyden ja tukevan oksan, jonka yli köysi oli heitetty.

"Varmaankaan en olisi itse osannut laittaa parempaa Hansille, jos hän olisi ollut minun tilallani."

Hän nauroi äänekkäästi omalle mielijohteelleen, mutta Hansin kasvot kävivät pahaenteisen kalpeiksi, jota ei mikään vähempi kuin tuomion torvi olisi voinut aikaansaada. Myöskin Hans tunsi itsensä hyvin sairaaksi. Hän ei ollut uskonut olevan niin hirveätä toimittaa toveri pois maailmasta. Edith oli kyllä ymmärtänyt, mutta se ei tehnyt tehtävää helpommaksi. Hän oli epäilyksen vallassa, voisiko hallita itseänsä, kunnes kaikki olisi ohi. Hän tunsi jatkuvaa halua kirkua, huutaa ja luhistua lumikinokseen, painaa kädet silmilleen ja juosta pois sokeasti, metsään, minne tahansa pois. Vain äärimmäisellä tahdon ponnistuksella hän jaksoi pysyä pystyssä ja käydä käsiksi tehtäväänsä, joka häntä odotti. Ja kaiken sen keskellä hän oli kiitollinen Denninille siitä tavasta, millä tämä auttoi häntä.

"Autahan minua", sanoi Dennin Hansille noustessaan tynnyrille.

Hän kumartui sen verran, että Edith sai pujotetuksi köyden hänen kaulaansa. Sitten hän seisoi suorana, kun Hans veti köyden tiukalle.

"Michael Dennin, onko sinulla mitään sanottavaa?" kysyi Edith selvällä äänellä, joka vapisi, huolimatta hänen ponnistuksistaan.

Dennin kaapaisi jalallaan tynnyrinkantta, katsellen alas ujosti niinkuin mies, joka valmistuu pitämään ensimmäistä puhettaan, ja rykäisi.

"Minä olen iloinen, että kaikki on nyt ohi", sanoi hän. "Te olette kohdelleet minua kuten kristittyä, ja kiitän teitä sydämellisesti ystävällisyydestänne."

"Ottakoon Jumala sitten sinut vastaan katuvana syntisenä", vastasi Edith.

"Aivan niin", virkkoi Dennin, ja hänen äänensä oli syvä, kun hän vastasi viimeisen kerran: "Jumalani ottakoon vastaan minut, katuvan syntisen."

"Hyvästi, Michael", huudahti Edith, ja hänen äänensä kuulosti epätoivoiselta.

Hän heittäytyi koko painollaan tynnyriä vasten, mutta se ei mennyt kumoon.

"Hans! Pian! Auta minua!" huusi hän voimattomana.

Hän tunsi viimeisten voimainsa menevän, eikä tynnyri liikahtanutkaan. Hans kiiruhti hänen avukseen, ja tynnyri kaatui Michael Denninin alta.

Edith käänsi selkänsä ja tukki korvansa sormillaan. Sitten hän alkoi nauraa, käheästi, terävästi ja koneellisesti, josta Hans kauhistui enemmän kuin hän oli kauhistunut koko murhenäytelmän aikana. Edith Nelsonin murtuminen oli tullut. Hän tunsi sen itsekin tässä hysteerisessä kohtauksessaan ja oli iloinen, että oli kestänyt jännitystä, kunnes se oli ohi. Hän pyörähti Hansiin päin.

"Vie minut majaan, Hans", sanoi hän selvästi.

"Ja anna minun levätä", lisäsi hän. "Anna minun levätä, levätä, levätä."

Hansin käsivarsi vyötäisilleen kiedottuna ja tämän ohjatessa hänen avuttomia askeleitaan hän poistui lumikentän poikki. Mutta intiaanit jäivät juhlallisina ihmettelemään valkoisen miehen lakia, joka panee miehen tanssimaan tuulessa.

Aurinkokoirain jäljet.

Sitka-Charley poltteli piippuaan, tuijottaen mietteissään "Poliisilehden" sivuilla kuvitettua seinää. Lähes puolen tuntia hän oli ollut mietiskelyynsä syventyneenä, ja puolisen tuntia olin minäkin salavihkaa tarkkaillut häntä. Jotain oli hautumassa hänen mielessään, ja olipa se mitä hyvänsä, tiesin, että maksaisi vaivan tutustua siihen. Hän oli elänyt, hän, ja nähnyt jos jotakin, ja oli, ihmeellistä kylläkin, kääntänyt selkänsä omalle rodulleen sekä muuttunut valkoiseksi mieheksi henkisessäkin suhteessa, niin paljon kuin intiaanille oli mahdollista. Kuten hän sanoi, oli hän tullut meidän tulillemme lämmittelemään ja sitten jäänytkin meidän pariimme. Hän ei koskaan ollut oppinut lukemaan eikä kirjoittamaan, mutta hänen sanavarastonsa oli huomattava ja vielä huomattavampi se, että hänen oli onnistunut kutakuinkin omaksua valkoisten miesten katsantokanta ja ajatustavat.

Olimme yöpyneet tähän autioon majaan rasittavan päivämatkan jälkeen. Koirat olivat jo syötetyt, illallinen korjattu sekä tilat tehdyt, ja me nautimme parhaillaan sen ihanan hetken tulosta, joka tuli joka päivä, mutta Alaskan matkoilla vain kerran päivässä, jolloin väsyneen ruumiin ja vuoteen välillä ei ole muuta kuin iltapiipun polttaminen. Joku entinen majan asukas oli koristanut seinät kuva- ja sanomalehtien kuvilla, ja nämä kuvat ne olivat kiinnittäneet Sitka-Charleyn huomiota meidän kaksi tuntia sitten tähän majapahaseen saavuttuamme. Hän oli tarkastellut niitä harrastuksella, toista toisensa jälkeen ja taas uudelleen, ja siitäpä huomasin, että jokin epätietoisuus kiusasi ja hämmensi häntä.

"Well", minä lopulta keskeytin äänettömyyden.

Hän otti piipun suupielestään ja virkahti vain: "En ymmärrä."

Sitten hän veteli sauhuja jälleen, tempasi sitten piipun suustaan ja osoitti sillä erästä kuvaa.

"Tuo kuva -- mitä se tarkoittaa? En ymmärrä."

Katsoin kuvaa. Mies mielettömästi vääristynein kasvoin painaa oikealla kädellään draamallisesti sydäntään ja on kaatumaisillaan selälleen lattialle. Vastapäätä häntä seisoo toinen mies, jonka olemus ilmaisee turmion enkeliä ja samalla adonismaista puhtautta, ja jolla on kädessään savuava revolveri.

"Mies tappamassa toista", sanoin, koettaen salata ilmeistä hämmennystäni ja tuntien selitykseni puutteellisuuden.

"Miksikä?" kysäisi Sitka-Charley.

"En tiedä", minä tunnustin.

"Tuo kuvaa vain seurausta", sanoi hän, "se ei ilmaise alkua."

"Sellaistahan on elämäkin", vastasin.

"Mutta elämällähän on alkunsa", huomautti hän.

Olin ääneti hetkisen, ja sillä välin hänen katseensa harhaili kuvissa, pysähtyen viimein erääseen taulujäljennökseen. Se oli "Leda ja joutsen."

"Tuolla kuvalla", sanoi hän, "ei myöskään ole alkua. Sillä ei ole loppuakaan. Ei, en ymmärrä kuvia."

"Katsoppas tuota kuvaa", käskin, osoittaen kolmanteen paperipalaan. "Se tarkoittaa jotakin. Kerrohan minulle, mitä se tarkoittaa, mitä se sinulle sanoo."

Hän tutki kuvaa moniaita minuutteja.

"Pikku tyttö on sairaana", sanoi hän vihdoin. "Tuossa tohtori katsoo häntä. He ovat valvoneet koko yön -- nähkääs, öljy lampussa on alhaalla; aamunsarastus pilkistää akkunasta. Tauti on ankara, tyttö voi kuolla, koska tohtori on niin totinen. Tuossa on äiti. Tauti on ankara, koska äidin pää on painuksissa pöytää vasten ja hän itkee."

"Kuinka tiedät, että hän itkee?" keskeytin. "Ethän näe hänen kasvojaan. Ehkä hän on nukahtanut?"

Sitka-Charley katsahti minuun äkkiä hämmästyen, loi katseensa sitten taas kuvaan. Oli selvää, ettei hän ollut tullut sitä ajatelleeksi.

"Ehkä hän on nukahtanut", toisti hän. Hän tutki kuvaa tarkkaan. "Ei, hän ei ole nukahtanut. Sen näen itkevän naisen hartioista. Olen nähnyt itkevän naisen hartiat. Äiti itkee. Tauti on hyvin ankara."

"Ja ymmärrät nyt siis kuvan", minä huudahdin.