Part 1

YLLÄTYS Y. M. KERTOMUKSIA ALASKASTA

Kirj.

Jack London

Suomentanut Vilho Oksanen

Otava, Helsinki, 1917.

SISÄLLYS:

Yllätys. Aurinkokoirain jäljet. Valkoinen Hiljaisuus. Keeshin tarina.

Yllätys.

Helppoa on nähdä se, mikä on ilmeistä, ja tehdä sitä, mitä odotetaan. Yksilöllinen elämämme pyrkii mieluummin tasapainoon kuin voimainmittelyyn, ja tämä pyrkimys tulee yhä pakottavammaksi sivistyksen mukana, missä ilmeiset seikat ovat tavallisia ja yllätyksiä sattuu vain harvoin. Kun yllätys joskus kuitenkin tapahtuu, ja jos se on kyllin voimakas, niin siihen liian heikko sortuu. Hän ei näe sitä, mikä ei ole selvää, on kykenemätön toimimaan odottamattomassa tapauksessa ja järjestämään valmiiksi suunniteltua elämäänsä toisten tuntemattomien latujen mukaan. Lyhyesti, kun pääsee latunsa päähän, niin kuolee.

Toisaalta taas on niitä, jotka jäävät eloon, kykeneviä yksilöitä, jotka eivät ole vain selväin asiain varassa, vaan järjestävät elämänsä siten, ettei ole väliä, mihin tuntematon tie voi heidät johtaa tai mihin pakko heidät ajaa. Sellainen yksilö oli Edith Whittlesey. Hän oli syntynyt Englannissa maaseudulla, missä elämä tapauksineen kulkee hiljaista latuaan ja yllätys on niin tavaton, että jos se joskus tapahtuu, niin sitä pidetään epäsiveellisenä. Hän joutui aikaisin palvelukseen, ollessaan vielä aivan nuori tyttö, ja olojen pakosta joutui erään herrasnaisen kamarineidiksi. Sivistys pyrkii lyömään ihmisellisen lain leiman niin syvästi ympäristöönsä, että se viimein tulee säännölliseksi kuin koneen käynti. Kaikki sopimaton on poistettu, välttämätön edeltä nähty. Eipä edes sade kastele eikä kylmä pakkanen ja kuolema vaani kaikkia julmana ja sattumavaraisena, vaan tulee ajallaan kuin johtaen hyvinöljyttyä latua pitkin perhehautaan, minkä saranat hangataan ruosteettomiksi ja mistä tomuinen ilma tuuletetaan pois.

Sellainen oli Edith Whittleseyn ympäristö. Ei mitään tapahtunut. Tuskinpa näet voi tapahtumaksi nimittää sitä seikkaa, että hän kahdenkymmenenviiden ikäisenä seurasi rouvaansa matkalle Yhdysvaltoihin. Elämänlatu muutti vain suuntaa. Kuitenkin se oli yhä sama, hyvinöljytty latu. Mutta se oli latu, joka ilman mitään tapauksia vei siltansa yli Atlantin, niin että laiva ei ollut laiva meren keskellä, vaan avara, monikäytäväinen hotelli, joka kulki nopeasti ja tasaisesti, murtaen aallot alistuvaisiksi alleen jättiläismäisellä rungollaan, niin että meri oli kuin myllyn suvanto, yksitoikkoinen tyyneydessään. Ja toisella rannalla se latu jatkui pitkin maata -- hyvinvarustettu kunniallinen latu, joka varusti hotellin jokaiseen pysähdyspaikkaan ja pyörillä liikkuvan hotellin pysähdyspaikkojen välillekin.

Chicagossa, kun rouva tutustui yhteiskuntaelämän yhteen puoleen, niin Edith Whittlesey tutustui toiseen; ja kun hän jätti rouvansa palveluksen ja muuttui Edith Nelsoniksi, niin paljastui, joskin vain lievästi, hänen kykynsä selvitä yllätyksistä ja voittaa ne. Hans Nelson, siirtolainen, syntyperältään ruotsalainen ja ammatiltaan kirvesmies, omasi teutoonien rauhattomuuden, mikä ajoi sitä rotua aina vain länttä kohti, suuriin seikkailuihin. Hän oli suurilihaksinen, vanttera mies, jonka köyhään mielikuvitukseen oli yhtynyt tavaton yritteliäisyys ja joka sen ohella omasi uskollisuuden ja kiintymyksen tunteen yhtä vahvan kuin hänen voimakkuutensakin oli.

"Kun olen tehnyt kovasti työtä ja säästänyt vähän rahaa, niin lähden Coloradoon", sanoi hän vaimolleen päivää jälkeen heidän vihkiäistensä. Vuotta myöhemmin he olivatkin Coloradossa, missä Hans näki ensi kerran kaivoksen ja sai kultakuumeen. Hänen kullanetsintänsä vei hänet läpi Dakotan, Idahon, ja johti itäisen Oregonin sekä Brittiläisen Kolumbian vuoristoon. Leirillä ja taipaleella oli Edith Nelson aina hänen mukanaan, jakoi hänen menestyksensä, vastoinkäymisensä ja ponnistelunsa. Lyhytaskelisesta talousnaisesta hän muuttui pitkään harppaavaksi vuoristolaiseksi. Hän oppi katsomaan vaaraa suoraan ja ymmärryksellä silmiin, kadotti iäksi tuon kiihkeän pelon, joka johtuu tietämättömyydestä ja joka vaivaa kaupunkilaisia, tehden heidät tyhmiksi kuin vauhkot hevoset, niin että he odottavat kohtaloaan vaaran jähmetyttäminä, sen sijaan että kävisivät siihen käsiksi, taikka hyökkäävät sokean, itsemurhaisen kauhun vallassa, mikä täyttää tiepuolet heidän ruhjotuilla raajoillaan. Edith Nelsonia kohtasi yllätys kaikissa tien käänteissä, ja hänen silmänsä kehittyi sellaiseksi, että se näki näköpiirissä ei ainoastaan sitä, mikä oli ilmeistä, vaan senkin, mikä siinä oli hämärän peitossa. Hän, joka ei elämässään ollut laittanut ruokaa, oppi leipomaan ilman pulveria, humalaa tai hiivaa ja kypsentämään paistinpannulla leipää avoimella tulella. Ja kun viimeinen vakka jauhoja oli loppunut ja viimeinen läskinkimpale mennyt, hän rohkeni mukautua oloihin sekä laittoi mokkasiineista ja matkavarusteiden pehmeäksi parkituista nahankappaleista suupaloja, jotka jotenkuten pitivät ihmisen sielun kiinni ruumiissa ja antoivat hänelle voimaa hoippua eteenpäin. Hän oppi kuormittamaan hevosen yhtä hyvin kuin mies -- työ, joka murtaa sisun ja ylpeyden keneltä kaupunkilaiselta tahansa -- ja hän tiesi, kuinka kutakin lajia oli käytettävä. Vielä hän osasi tehdä tulen märistä puista sateen valuessa, kärsivällisyyttään kadottamatta. Lyhyesti, kaikissa oloissa hän oppi voittamaan yllätyksen. Mutta Suuri Yllätys oli sittenkin tuleva hänen elämäänsä ja paneva hänet koetukselle.

Kullankaivajain virta tulvi siihen aikaan pohjoista kohti Alaskaan. Ja välttämättömyyden pakolla se tempasi Hans Nelsoninkin vaimoineen mukaansa Klondikea kohti. Vuonna 1897 tavattiin heidät Dyeassa, mutta heillä ei ollut rahaa kuljettaa matkavarusteitaan Chilcoot-solan kautta ja lautata siitä alas Dawsoniin. Niinpä Hans Nelson työskenteli ammatissaan sinä talvena ja oli pystyttämässä sädesienten lailla kohoavaa Skagwayn matkavarustuskaupunkia. Siellä hän oli ihan tapahtumain ääressä, ja kaiken talvea hän kuuli koko Alaskan kutsuvan. Latuya Bay houkutteli kiihkeimmin, niin että kesällä 1898 tavattiin hänet ja hänen vaimonsa seitsenkymmenjalkaisessa siwash-kanootissa melomassa mutkittelevaa rannikkoa pitkin. Matkassa oli paitsi intiaaneja myös kolme muuta miestä. Intiaanit laskivat heidät muonavaroineen maihin erääseen yksinäiseen paikkaan, satasen mailia Latuya Baystä, ja palasivat Skagwayhin; mutta ne kolme miestä jäivät, sillä he kuuluivat samaan kullanhaku-sakkiin. Jokainen oli pannut yhtä suuren summan matkavarustuksiin, ja yhtä suuri osuus työn tuloksista piti jaettaman jokaiselle. Edith Nelson otettiin ruuanlaittajaksi sakille, ja miehen mitta oli oleva hänen osuutensa.

Ensi töiksi kaadettiin kuusia ja kyhättiin kolmihuoneinen asumus. Tämän asumuksen hoitaminen oli Edith Nelsonin tehtävänä. Miehien tehtäviä oli kullanetsiminen, mihin he ryhtyivät, ja kullan löytäminen, mikä myös onnistui. Eivät olleet hämmästyttäviä ne löydöt; paikka oli pienituloinen, ja monien pitkien tuntien raadannan jälkeen saattoi ansiokseen laskea viidentoista ja kahdenkymmenen dollarin välillä päivässä. Lyhyt Alaskan kesä venyi tavallista pitemmäksi, ja tilaisuutta hyväkseen käyttäen he päättivät lykätä paluunsa Skagwayhin viime hetkeen. Kunnes oli myöhä. Oli ollut aikomus hankkiutua kymmenien siwash-intiaanien mukaan, heidän lähtiessään syksyiselle kauppamatkalleen rannikolle. Siwashit olivat odotelleet valkoisia miehiä yhdenteentoista hetkeen saakka ja läksivät sitten. Sakki ei tietenkään voinut tehdä muuta kuin jäädä odottamaan aseman muuttumista. Sillä välin kaivosalue raivattiin ja lämmityspuita koottiin. Intiaanikesäkin oli unelmansa unelmoinut, ja sitten äkkiä tuli talvi. Se tuli yhtenä yönä, ja kaivosmiehet heräsivät tuulen ulvontaan ja lumiryöppyyn ja näkivät veden jäätyneen. Myrsky seurasi myrskyä, ja myrskyjen välillä vallitsi hiljaisuus, jonka katkaisi vain aaltohyökyjen murtuminen rantaa vasten, missä suolainen kuohu valkeapäisenä reunusti rannikkoa.

Aika kului majassa. Heidän kultahiekkansa oli punnittuna arvioitu suunnilleen kahdeksaksi tuhanneksi dollariksi, ja he olivat tyytyväiset. Miehet tekivät lumikengät itselleen, metsästivät tuoretta lihaa ruokasäiliöön ja pitkinä iltoina pelasivat loppumattomasti whistiä ja pekkaa. Nyt kun kullankaivu oli lamassa, Edith Nelson luovutti miehille tulenteon ja astiainpesun sekä ryhtyi itse parsimaan heidän sukkiaan ja paikkaamaan heidän vaatteitaan.

Pienessä majassa ei napistu, torailtu eikä oltu turhan eripuraisia, vaan päinvastoin usein kehuskeltiin sakin yhteistä onnellisuutta. Hans Nelson oli jörö ja sävyisä, ja Edith oli jo aikoja sitten saavuttanut hänen rajattoman ihailunsa kyvyllään tulla ihmisten kanssa toimeen. Harkey, pitkänsolakka texassilainen, oli tavattoman ystävällinen niin harvapuheiseksi, ja kun vain ei kajottu hänen uskoonsa, että kultaa kertyi, oli hän varsin mukiinmenevä mies. Neljäs sakin jäsen, Michael Dennin, piti irlantilaisella iloisuudellaan reipasta mielialaa yllä majassa. Hän oli iso, voimakas mies, herkkä vihassa raivoamaan pikkuseikoista, mutta loppumattoman hyvätuulinen suurten, jännittäväin asioitten ja vastusten alaisena. Viides ja viimeinen, Dutchy, oli sakin suosittu pilan esine. Jopa hän innostui väliin omalla kustannuksellaankin hankkimaan hauskuutta tovereilleen. Hänen erikoisena tarkoituksenaan elämässä näytti olevan saada naurua aikaan. Eikä vakavaa riitaa noussut koskaan häiritsemään sakin rauhaa; ja se, että kullakin oli tuhatkuusisataa dollaria lyhyen kesän työstä, aiheutti hyvinvoinnin ja menestyksen iloisen tunteen.

Mutta sitten tuli yllätys. He olivat juuri aamiaispöydässä. Vaikka kello oli jo kahdeksan (myöhäiset aamiaiset johtuivat säännöllisen kaivostyön loppumisesta), valaisi pullon suuhun pistetty kynttilä ateriaa. Edith ja Hans istuivat pöydän päissä. Sivulla, selät oveen päin, istuivat Harkey ja Dutchy. Toisella sivulla oleva paikka oli tyhjä. Dennin ei ollut vielä tullut sisälle.

Hans Nelson katsoi tyhjään tuoliin, pudisti hitaasti päätään ja sanoi, yrittäen olla leikillinen: "Hän on ollut aina ensimmäinen ruualla. Tämäpä on kummallista. Ehkä hän on sairas."

"Missä Michael on?" kysyi Edith.

"Nousi ylös hiukan aikaisemmin ja lähti ulos", vastasi Harkey.

Dutchyn kasvot kävivät vallattomiksi. Hän antoi ymmärtää, että tiesi Denninin poissaolon syyn, ja viittasi salaperäisesti heidän vaatiessaan siitä tietoa. Edith, kurkistettuaan miesten makuuhuoneeseen, palasi pöytään. Hans katsoi häneen, mutta hän pudisti päätään.

"Hän ei ole ennen koskaan myöhästynyt aterialta", virkkoi Edith.

"Minä en voi ymmärtää", sanoi Hans. "Hänellähän on aina ollut hyvä ruokahalu kuin hevosella."

"Paha juttu", sanoi Dutchy pudistaen murheellisesti päätään.

He alkoivat laskea leikkiä toverinsa poissaolosta.

"Sääli miestä!" huomautti Dutchy.

"Mitä?" tiedustivat toiset kuorossa.

"Michael parka", oli haikea vastaus.

"Well, mikä Michaelille on tullut?" kysyi Harkey.

"Hän ei ole nälkä enä", valitti Dutchy. "Hän on menettäny ruokahalu. Hän ei enä tahto ruoka."

"Ei sitä ainakaan voisi entisestä päättää", virkkoi Harkey.

"Hän tahto olla kohtelias rouva Nelsonille", oli Dutchyn nopea vastaus. "Minä tietä, tietä. Miksi hän ei ole täällä? Siitä syystä, että on menny ulos. Miksi hän on menny ulos? Saama syömähalu? Hän kävele paljajaloin lumessa. Ah! Eikö minä tietä? Sillä tapa rikkaat ihmine hake syömähalu, kun se ei ole. Michaelilla on tuhannekuusisata dollaria. Hän on rikas ihmine. Sitä varte hän on hakema syömähalu. Avatka ovi ja katsoka hänen paljajalka lumessa. Ei, te ei voi näke syömähalu, hän otta se ja syö aamiaise."

He purskahtivat nauramaan Dutchyn lörpötyksille. Melu ei ollut vielä hiljennyt, kun ovi aukesi ja Dennin astui sisään. Kaikki kääntyivät häntä katsomaan. Hänellä oli haulikko kädessään. Heidän vielä katsoessaan hän kohotti pyssyn olkapäätänsä vasten ja laukaisi kahdesti. Ensimmäisellä laukauksella retkahti Dutchy pöytää vasten, sysäten kahvimukinsa kumoon, ja hänen keltaiset hiuksensa tahraantuivat puurolautasesta. Hänen otsansa sattui lautaseen, joka kallistui neljänkymmenenviiden asteen kulmaan. Harkey hypähti pystyyn toisella laukauksella ja kaatui suulleen lattialle. "Jumala!" korisi hänen kurkustaan.

Tämä oli yllätys. Hans ja Edith olivat ällistyneet. He istuivat liikahtamatta pöydässä, ja heidän silmänsä tuijottivat kuin noiduttuina murhaajaan. Hämärästi he näkivät hänet ruudin savussa, ja mykässä äänettömyydessä ei kuulunut muuta kuin Dutchyn kahvin tippuminen lattialle. Dennin avasi haulikkonsa perän ja viskasi pois tyhjät hylsyt. Pitäen pyssyä kädessään hän pisti kätensä taskuunsa, ottaakseen uudet patruunat. Hän oli työntämässä niitä pyssyyn, kun Edith Nelson heräsi toimettomuudestaan. Oli selvää, että Dennin aikoi tappaa hänet ja Hansin. Kenties kolmen sekunnin ajan hän oli ollut sen hirveän ja käsittämättömän taian lamauttamana, millä yllätys oli tullut. Sitten hän tointui ja kävi käsiksi siihen. Hän kävi suoraan asiaan, kissan tavoin syöksyen murhaajan kimppuun ja tarttuen hänen kaulukseensa molemmin käsin. Edithin ruumiin sysäys törmäsi miehen taapäin moniaita askelia. Dennin yritti ravistaa itseään irti ja piti yhä pyssyä kädessään. Tämä ei onnistunut, sillä Edithin lujalihaksinen ruumis oli notkea kuin kissan. Hän heittäytyi Denninin toiselle sivulle ja kävi käsiksi hänen kurkkuunsa ja miltei kaatoi hänen maahan. Mies ojensi äkkiä vartalonsa ja kierähti vikkelästi. Pitäen hänestä herkeämättä kiinni seurasi Edith hänen liikkeitään, niin että hänen jalkansa nousivat lattiasta ja hän heilahti nopeasti ilman halki kädet yhä toisen kurkussa. Törmätessä tuoliin he syöksyivät lattialle rajusti kamppaillen kaatuessaan ja viskautuivat siten huoneen puoliväliin.

Hans Nelson heräsi puoli sekuntia vaimonsa jälkeen toimintaan. Hänen hermo- ja aivotoimintansa oli hitaampi kuin hänen vaimonsa. Hänellä oli raskaampi elimistö, ja hän tarvitsi puoli sekuntia kauemmin tajutakseen, päättääkseen ja käydäkseen toimeen. Edith oli jo lennättäytynyt Denninin kimppuun ja riippui tämän kurkussa, kun Hans hypähti pystyyn. Mutta vaimonsa kylmäverisyyttä ei hänellä ollut. Hän oli ihan sokeana raivosta. Hänen suunsa avautui, ja siitä syöksyi ilmoille puoleksi karjuva, puoleksi mylvivä ääni. Nuo kaksi ruumista olivat jo kierimässä, ja hän yhä karjui ja mylvi, ennenkuin läksi tavoittamaan tätä kierivää kerää, joka vyöryi lattialla.

Hans viskautui maassa makaavan miehen kimppuun ja iski häntä mielettömästi nyrkeillään. Ne olivat kuin moukarin iskuja, ja Edith tunsi Denninin ruumiin herpoavan. Silloin hän hellitti kurkkuotteensa ja kiepsahti irti. Hän oli pitkällään lattialla läähättäen ja vahtien. Vimmattuja iskuja satoi yhä, mutta Dennin ei näyttänyt enää välittävän niistä. Hän ei edes liikkunut enää. Silloin selvisi Edithille, että murhaaja oli tajuton. Hän huusi Hansille, pyytäen tätä lakkaamaan. Hän huusi uudelleen. Mutta Hans ei kuullut. Hänen täytyi tarttua miehensä käsivarteen, mutta se vain yllytti tämän kurikoimista.

Mitä hän sitten teki, siihen ei ollut mitään järkevää syytä. Se ei johtunut säälistä eikä alistumisesta, että hän hoki kuin katkismuksesta: "Ei sinun pidä." Pikemminkin se johtui laintunnosta, hänen rotunsa ja ympäristönsä siveysopista, joka pakotti hänet heittäytymään miehensä ja murhaajan ruumiin väliin. Hans ei lakannut lyömästä, ennenkuin tunsi iskujen sattuvan vaimoonsa. Vasta sitten hän salli vaimonsa taluttaa itsensä pois, niinkuin raivoisa koira sallii isäntänsä työntää itsensä pois uhrinsa kimpusta. Vertausta voisi kehittää edelleen. Syvällä kurkussa Hansin raivo yhä murisi pedon tavoin, ja monasti hän yritti karata uudestaan saaliinsa kimppuun, ja vain hänen vaimonsa nopea väliintulo ehkäisi yritykset.

Kauemmas ja yhä kauemmas Edith työnsi miestänsä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt tätä sellaisessa tilassa, ja hän säikähtyi sitä enemmän kuin oli säikähtänyt murhaajaa äskeisessä kamppailussa. Hän ei voinut uskoa, että tämä raivoava peto oli hänen Hansinsa, ja hänet valtasi äkkiä vaistomainen kauhu, että Hans voisi hampaineen iskeä hänen käteensä kuin jokin villieläin. Haluamatta vihoittaa vaimoansa, mutta yhä himoten saaliinsa kimppuun, vääntelehti Hans muutamia sekunteja edestakaisin. Mutta Edith seurasi päättävästi hänen liikkeitään, kunnes ensimmäinen järjenvalo palasi ja hän antautui.

Molemmat nousivat pystyyn. Hans horjahti selin seinää vasten, minkä nojaan hän jäi. Hänen kasvonsa värähtelivät, syvä murina hänen kurkussaan hiljentyi ja lakkasi vihdoin. Vastavaikutuksen aika oli tullut. Edith seisoi keskellä lattiaa väännellen käsiään, läähättäen ja huohottaen. Hänen koko ruumiinsa vapisi tuskaisesti.

Hans ei katsellut mihinkään, mutta Edithin katse harhaili rajusti paikasta paikkaan. Dennin makasi liikahtamatta. Taistelun tuoksinassa kumoon viskautunut tuoli oli hänen vieressään. Haulikko oli osaksi hänen allaan, perä vielä auki. Kaksi patruunaa oli pudonnut hänen oikeasta kädestään; hän ei ollut ehtinyt panna niitä pyssyyn, ja hän oli puristanut ne kouraansa, kunnes menetti tajuntansa. Harkey makasi suullaan lattialla, mihin oli kaatunut. Dutchy taas lepäsi kumarassa, pöydälle vaipuneena, keltaiset hiukset puurolautaseen sekaantuneena, lautanen itse yhä kallellaan neljänkymmenen viiden asteen kulmassa. Tämä kallistunut lautanen kiinnitti Edithin huomiota. Miksi se ei ollut pudonnut? Se oli naurettavaa. Ei ollut luonnollista, että puurolautanen nousee pystyyn pöydällä, vaikka mies on saanut surmansa.

Hän vilkasi Denniniin, mutta hänen katseensa palasi kallistuneeseen lautaseen. Sehän oli naurettavaa! Hän tunsi hysteeristä naurun halua. Sitten hän huomasi hiljaisuuden ja unohti lautasen, kaivatessaan jotain tapahtuvaksi. Yksitoikkoinen kahvin tippuminen pöydältä lattialle teki hiljaisuuden vielä huomattavammaksi. Miksi Hans ei tehnyt mitään? Sanonut jotain? Edith katsoi häneen ja yritti puhua, mutta hänen kielensä kieltäytyi tehtäväänsä täyttämästä. Kummallinen tuska tukkesi hänen kurkkunsa, ja hänen suunsa oli kuiva ja kuuma. Hän saattoi vain katsoa Hansiin, joka puolestaan tuijotti häneen.

Äkkiä katkaisi hiljaisuuden terävä metallin helähdys. Edith kirkaisi, temmaten silmänsä jälleen pöydälle. Lautanen oli pudonnut. Hans huokasi syvään kuin olisi vasta unesta herännyt. Lautasen helähdys herätti heidät elämään uuteen maailmaan. Maja muuttui uudeksi maailmaksi, missä heidän oli siitä alkaen elettävä ja liikuttava. Vanha maja oli mennyt menojaan. Elämän näköpiiri oli perin pohjin uusi ja tuntematon. Yllätys oli pyyhkinyt sen silmänkäännöllä kumoon, vaihtanut näkökulman, kääntänyt arvot ylösalaisin ja sekoittanut todellisen ja epätodellisen hämmästyttäväksi sekamelskaksi.

"Hyvä jumala, Hans!" olivat Edithin ensimmäiset sanat.

Mies ei vastannut, vaan tuijotti häneen hirvittävän näköisenä. Hitaasti harhaili hänen katseensa huoneen yli, ensi kerran tarkastellen yksityiskohtia. Sitten hän painoi lakin päähänsä ja lähti ovelle.

"Mihin menet?" kysyi Edith epäröivässä hengenhädässä.

Hansin käsi oli ovenkahvassa, kun hän puoliksi kääntyen vastasi: "Kaivamaan hautoja."

"Älä jätä minua, Hans, tämän --" hänen katseensa lakaisi lattiaa -- "tämän kanssa."

"Haudat ovat kerran kaivettavat", vastasi Hans.

"Mutta ethän sinä tiedä kuinka monta", huomautti Edith epätoivoisena. Hän huomasi Hansin neuvottomuuden ja lisäsi: "Sitä paitsi minä tulen auttamaan sinua."

Hans astui takaisin pöydän luo ja sammutti koneellisesti kynttilän. Sitten he toimittivat tarkastuksen. Harkey ja Dutchy olivat kumpainenkin kuolleet -- hirvittävästi saaneet surmansa, ammutut läheltä. Hans kieltäytyi menemästä Denninin luo, ja Edithin oli pakko toimittaa tämä tarkastus itse.

"Hän ei ole kuollut", ilmoitti hän Hansille. Tämä tuli lähelle ja katsoi murhaajaan. "Mitä sanoit?" tiedusti Edith, kun epäselvä puheen murina kuului miehen kurkusta.

"Minä sanoin sen olevan kirotun häpeän, ettei hän ole kuollut", oli vastaus.

Edith kumartui ruumiin yli.

"Älä kajoa häneen!" käski Hans kiivaasti, oudolla äänellä.

Edith katsoi mieheensä äkkiä hämmästyen. Hans oli temmannut haulikon Denninin alta ja oli pistämässä patruunia pesään.

"Mitä aiot tehdä?" huudahti Edith nousten nopeasti kumarasta asennostaan.

Hans ei vastannut, mutta Edith näki haulikon kohoavan hänen olkapäätään vasten. Silloin hän tarttui pyssyn suuhun käsillään ja töyttäsi sen ylös.

"Älä sekaannu tähän", kiljaisi Hans käheästi.

Hän yritti temmata pyssyn Edithiltä, mutta tämä tuli lähemmä ja huusi hänelle:

"Hans! Hans! Herää! Älä ole hullu!"

"Hän tappoi Dutchyn ja Harkeyn", oli miehen vastaus, "ja minä aion tappaa hänet."

"Mutta se ei ole luvallista", huomautti Edith. "Laki kieltää sen."

Hans irvisti epäillen lain voimaa tällaisella seudulla, ja yhä hän hoki itsekseen:

"Hän tappoi Dutchyn ja Harkeyn." Edith väitteli kauan häntä vastaan, mutta väittely oli yksipuolista, sillä Hans hoki vain: "Hän tappoi Dutchyn ja Harkeyn." Mutta Edith ei voinut irroittautua lapsuutensa eikä suonissaan virtaavan veren vaikutuksista. Hänellä oli lain perintö, ja oikea menettely oli hänelle lain täyttäminen. Hän ei nähnyt muuta hyväksyttävää menettelymahdollisuutta. Hansin omankäden-oikeus ei ollut sen puolustettavampi kuin Denninin rikoskaan. Vääryyden kostaminen toisella vääryydellä ei luo oikeutta, päätteli Edith; oli olemassa vain yksi tapa rangaista Denniniä, ja se oli yhteiskunnan hyväksymä laillinen rangaistus. Vihdoin Hans antoi vaimolleen perään.

"All right", hän sanoi. "Olkoon sitten niinkuin sinä tahdot. Mutta huomenna tai ylihuomenna hän tappaa sinut ja minut."

Edith pudisti päätään ja ojensi kätensä pyssyä kohti. Hans aikoi antaa sen hänelle, mutta epäröi sitten.

"Parempi olisi, jos antaisit minun tappaa hänet"" pyysi hän.

Jälleen Edith pudisti päätään ja jälleen hän tarttui haulikkoon, kun ovi avautui ja eräs intiaani tuli koputtamatta sisälle. Tuulenpuuska ja lumipyry tulivat hänen kerallaan. He kääntyivät ja katsoivat tulijaan, Hansin yhä pidellessä haulikkoa. Tulija katseli näyttämöä vavahtamatta. Hänen silmänsä sattuivat kuolleisiin ja haavoittuneeseen ohimennen. Ei näkynyt hämminkiä hänen kasvoillaan, ei edes uteliaisuuden ilmettä. Harkey makasi hänen jaloissaan, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan häntä. Häneen nähden ei Harkeyn ruumista ollut olemassakaan.

"Paljon tuulee", virkkoi intiaani tervehdykseksi. "Kaikki hyvä? Hyvin hyvä?"

Hans, joka yhä piti haulikkoa, tunsi varmasti, että intiaani laskee hänen syykseen runnellut ruumiit. Hän vilkaisi vaimoonsa kuin odottaen jotakin.

"Hyvää huomenta, Negook", sanoi Edith koettaen salata äänellään hämminkiään. "Ei, ei hyvin hyvä. Paljon tappelua."

"Hyvästi, minä menen nyt, kovin kiire", sanoi intiaani, ja ilman kiireen varjoakaan hän astui suurella ponnekkuudella punaiseksi värjääntyneen lattian poikki, aukaisi oven ja meni. Mies ja nainen katsoivat toisiinsa.

"Hän ajattelee meidän tehneen sen", tapaili Hans, "että minä tein sen."

Edith oli ääneti tuokion. Sitten hän sanoi lyhyesti, tyynesti:

"Älä välitä siitä, mitä hän ajattelee. Se tulee perästäpäin. Nyt me kaivamme kaksi hautaa. Mutta kaikkein ensiksi meidän täytyy sitoa Dennin, ettei hän voi paeta."

Hans kieltäytyi koskemasta murhaajaan, mutta Edith sitoi hänet lujasti käsistä ja jaloista. Sitten hän ja Hans läksivät ulos lumeen. Maa oli jäätynyt. Se ei välittänyt hakun iskuista. He hakivat puita ja lakaisivat lumen pois sekä tekivät jäätyneelle maankamaralle tulen. Kun tuli oli palanut tunnin, oli maa sulanut muutaman tuuman syvyydeltä. Tämän loan he lapioivat pois ja tekivät sitten uuden tulen. Heidän kaivamisensa edistyi kaksi tai kolme tuumaa tunnissa.

Se oli kovaa ja katkeraa työtä. Pyryttävä lumi ei sallinut tulen palaa kovinkaan hyvin. Ja tuuli puhalsi viiltäen heidän vaatteittensa läpi ja tunkeutui heidän ruumiiseensa. He puhelivat vain vähän keskenään. Tuuli haittasi puhetta. Paitsi ihmettelyä, mikä mahtoi olla Denninin teon vaikutin, he olivat ääneti, hirvittävän murhenäytelmän murtamina. Kello yksi, katsottuaan majaan päin, Hans ilmoitti, että hänen oli nälkä.

"Ei, ei nyt, Hans", vastasi Edith. "Minä en voi lähteä yksin majaan keittämään."