Part 14

Vasta aamupäivällä saimme vuoret uudelleen näkyviimme ja kohta oltiin Gibraltarissa. Totesimme vain, että Euroopan ja Afrikan välinen kulkuväylä oli vielä kunnossa, matta sitä ihmettelimme, miksi englantilaiset olivat vahtiporttinsa Välimerenpuoleisen vuorensivun tehneet kelkkamäeksi. Se oli nimittäin hiottu aivan sileäksi sementillä, ja se laskeutui huipulta saakka yhtä suoraan mereen. Nähtävästi oli se tehty liiallisten kiipeilijäluonteiden nousun ehkäisemiseksi, ja soveltui siihen erikoisen hyvin. Ja se oli mielestäni oikein tehty. — Sellaisia pitäisi meillä täällä Suomessakin rakentaa hyvin moneen paikkaan.

Lunta emme tällä rinteellä nähneet, joka seikka olikin maantieteellisesti oikein. Mutta Sierra Nevada esiintyi seuraavana aamuna nimensä mukaisena. Sen rinteitä peitti valkohohtoinen lumivaippa aina alarinteille saakka, jota seikkaa ihmettelimme. Emme tienneet silloin vielä, että Etelä-Eurooppaa kohtaisi tai oli kohtaamassa ankara talvi, ja sen oireet tuntuivat jo täällä Espanjan eteläisimmässä kolkassa.

Muuten maantieteen opetuksen suhteen haluaisin sanoa pari sanaa. Minä olin koulussa aina saanut sen käsityksen, että esimerkiksi sellaiset kaupungit kuin Cartagena ja Alicante ovat joitain tärkeitä tekijöitä maailmassa. Mutta kun sinne pääsee, niin huomaakin idättäneensä mielessään tarpeetonta kunnioitusta näitä vuorten väliin puristautuneita asutusryhmiä kohtaan, ja pettymys tällaisissa tapauksissa on katsojan silmissä epäedullista asianomaiselle maalle. Tosihan on, että rannikkomatkustaja ei tiedä, minkä arvoisia ne ovat vuortentakaisen kaupan välittäjinä, mutta itse kaupungit tekivät ohimenevään matkustajaan perin pienen vaikutuksen — taikka oikeastaan eivät tehneet mitään vaikutusta. Tai lieneekö asia niin, että minä katsoin näitä kauppapaikkoja mukamas suurenmaailmanmiehen silmillä ja vähäksyin näkemiäni. Laskettakoon tämä juttu sitten minun viakseni.

Välimeri oli kuitenkin meitä kohtaan ystävällinen ja näytti ihaninta muotoaan. Balearit vallan riippuivat rasvatyynellä merellä, irrallaan ilmassa, ja matkustajien mieliala nousi aina yhä korkeammalle, mitä lähemmäs Marseillea tulimme.

Kaikkien muitten paitsi meidän kolmannenluokanmatkustajien, sillä me jouduimme nyt kaikkien laivan viranomaisten syntipukeiksi. Laivalääkärikin heräsi eloon kaksikuisen uneliaisuutensa jälkeen, ja nyt hän ilmoitti, että kaikki kolmannen luokan matkustajat on rokotettava. Hän oli nimittäin kuullut, että isoarokkoa oli liikkeellä Panaman tai Länsi-Intian seuduilla silloin, kun sivuutimme ne, ja nyt päätti hän tehdä sellaisen vedon, joka vapauttaisi hänet edesvastuusta, jos maihintultua jotain sairautta matkustajissa havaittaisiin. Niinpä meidät eräänä varhaisena aamuna kirjeellisesti määrättiin saapumaan laivan sairaalaan, jossa operatsiooni tapahtuisi.

Me olimme asiasta kuitenkin eri mieltä kuin lääkäri. Kolmannen luokan matkustajista ei kukaan ollut sairastunut koko matkalla, jotavastoin kaksi toisen luokan matkustajaa makasi vielä paraikaa sairashytissä, ja lääkäri sanoi heissä olevan tulirokon. Marseillen satamassa eräs toinen lääkäri kyllä totesi, että heissä oli vain tavallinen kuume, mutta matkalla uskottiin laivalääkäriä, ja potilaita hoidettiin sen mukaan.

Katsoimme siis, ettei terveitä kolmannenluokan matkustajia kannattanut rokottaa, vaan mieluumminkin toisen luokan asukkaita, koska heissä taudit näyttivät paremmin viihtyvän. Emmekä siis menneet vastaanotolle vaan lähetimme laivan lääkärille kirjallisen vastineen, jossa lausuimme halveksumisemme sen johdosta, että meitä tasavallan kansalaisia näin hävittömästi kohdellaan ja ilmoitimme kieltäytyvämme rokotuksesta, paitsi siinä tapauksessa, että myös toisen luokan matkustajat rokotetaan ynnä laivalääkäri itse, joka juuri eniten on seurustellut sairaitten kanssa.

Minä sanelin sanamuodon englanniksi, uus-caledonialainen farmari käänsi sen ranskaksi uus-hebridiläiselle mekanikolle, joka tämän mielenilmaisumme sitten kirjoitti paperille ranskankielellä.

Itävaltalainen von Kratzer, joka heräsi vasta myöhemmin, tutki sitten tämän paperimme ja sanoi, että se on kirjoitettu huonolla ranskankielellä ja siinä on objektivirheitä, mutta kun aikaa ei ollut uudenkaan manifestin tekoon, päätimme lähettää sen sellaisenaan, ja minä kirjoitin ensimäiseksi nimeni sen alle.

Muutamat matkustajat vähän epäröivät kirjoittaa nimeänsä, mutta sitten pidimme heille esitelmän siitä, mikä tämän toimituksen tarkoitus oikeastaan on. Kuvailimme, kuinka jossain Kiinassa ikäloppuihin pässeihin istutetaan isorokkobasilli, tautia kehitetään huippukohtaansa saakka, sitten vielä mädätetään tämä pässinnahka, jotta siihen oikein kehittyisi basilleja. Senjälkeen raavitaan rokkorakkuloista iljettävä visva pois pulloihin, ja tätä visvaa nyt aiotaan istuttaa meihin terveisiin ihmisiin.

En tiedä tarkkaan, oliko tämä esitelmä tieteellisesti aivan pätevä, mutta vaikutuksensa se teki, ja kaikki kirjoittivat nimensä adressimme alle. Algerilainen Muhamed kyllä epäili ja kutsui minut kahdenkeskiseen keskusteluun. Hän sanoi, että kyllähän ranskalaiset aina pärjäävät, mutta toista se on meidän ulkomaalaisten ja kolonistien; meidät he voivat lyödä tyrmään milloin tahansa. Hänellä ei nyt näin vuoden vaihteessa olisi aikaa istua vankilassa, varsinkin kun siellä kotona Suk Arrhasissa odottaa kaunis ja lihava puoliso, jota hän ei ole tavannut pariin vuoteen. Jos nyt tämän nimenkirjoituksen takia heitetään vankilaan, niin hän myöhästyy seuraavasta laivasta, ja monta hyvää päivää menee häneltä hukkaan.

Vakuutin hänen varmasti ehtivän ensimäiseen Tunisin laivaan — jonka paikan kautta hänen piti matkustaa — ja niin kirjoitti hänkin arabiankielisillä puukstaaveilla nimensä tärkeän paperimme alle, ja se lähetettiin laivan lääkärille.

Ja tepsihän tällainen tokumentti, — toistaiseksi, sillä rokotuksesta ei sen jälkeen puhuttu enää mitään. Mutta kaiken lopuksi sain minä kuitenkin syyn tästä niskoilleni. Sentakia juuri, että nimeni oli ollut ensimäisenä listalla. Lääkäri sanoi, että saisimme olla laivassa siksi, kunnes Marseillen kaupungin lääkäri määräisi, onko meidät rokotettava tai ei.

Koleana lauantai-iltana kohosivat Marseillen tulet merestä näkyviimme. Satamaan emme enää päässeet, vaan saimme jäädä historiallisen, Monte Criston Kreivistä tuntemamme Ifi-saaren luo ankkuriin yöksi. Tavallinen matkustajalaiva olisi kait päässyt suoraan satamaankin, mutta näitä tropiikeista tulevia laivoja kohdellaan hiukan toisin. Lastin mukana seuraa sieltä — paitsi matkustajia — niin paljon rottia, russakoita ja muuta kuonaa, että kaupunki ei voinut niitä ottaa vastaan, ja siksi lähetettiin laivat aina uloimpaan satamannokkaan jonkun matkan päähän laiturista senjälkeen kun matkustajat oli heitetty maihin.

Aamuvarhaisella kyllä pääsimmekin jo sinne maihinnousupaikkaan, ja laivaan tunkeutui sakeanaan erinäisten välitystoimistojen agentteja, jotka nopeasti järjestivät meidän matkatavaramme kasoihin, eräät paikallisjunille meneviksi, toiset taas Pariisiin ja muutamat itäänpäin.

Siinä kiireessä tuli se kimeä-ääninen ranskalainenkin luokseni ja kyseli minulta neuvoja raha-asioiden suhteen. Hän kun oli matkalla pelannut koko omaisuutensa ynnä kahdenkymmenenvuoden aikana Tahitilla keräämänsä helmet, ja nyt hän oli aivan aukinainen mies. Rahaa tarvitsisi, sillä hänellä ei ollut minkäänlaista tähän ilmastoon soveltuvaa vaatekappaletta — ainoastaan valkoinen tropiikin puku — mutta kun päivä oli sunnuntai, ei hän voinut sähköteitse Pariisista tilaamiaan rahoja saada pankista ennenkuin huomenna. — Sitäpaitsi hän ei ollut oikeastaan niitä vielä tilannutkaan, kun emme olleet päässeet vielä maihinkaan, joten hän ei ollut kyennyt sähköttämään.

Asiaa pohtiaksemme menimme toisen luokan ruokailusalonkiin, johon minun viimeisillä Länsi-Intian kolikoillani tilasimme jotain lämmittävää ja sitten aloimme yksityiskohtaisemmin miettiä maihinnousumahdollisuuksiamme.

Ulkona vihmoi kalseita lumenhiutaleita, ja pohjatuuli porotteli pitkin laajaa satamaa. Ei edes kannellekaan sietänyt mennä neliniitisessä tahitilaispuvussa ja pandanushatussa, sillä sellainen puku ei suojannut enempää kuin tavallinen paita. Mutta paitsi monessa liemessä ryvettynyttä ruskeata pukuani oli minulla kuitenkin pantterinnahka ja jonkunlainen kashmirilainen matto, jota olin Himalajalla sekä Sumatralla käyttänyt yöllisenä peitteenäni, ja niistä päätimme tehdä tälle matkatoverilleni puvun.

Pantterinnahasta laitoimme ensiksikin jonkunlaisen turbaanin ja matosta sitten roomalaisen Caesarin toogaa muistuttavan vaatekappaleen ja niin katsoimme hänen voivan umpinaisessa autossa ajaa aseman lähellä olevaan hotelliin, jonka tunsin, — ja jossa minut myös tunnettiin, joten siellä kaiken todennäköisyyden mukaan hänellekin oli varma kortteeri ainakin viikoksi.

Hän, tämä kimeä-ääninen ranskalainen virkamies matkusti toisessa luokassa, ja siksi hän pääsi myös ennen minua maihin, ja hävisi heti tullitarkastuksen jälkeen. Mutta meitä, raukkoja kolmannen luokan matkustajia piinattiin laivassa aina siksi kunnes kaupungin lääkäri saapuisi tarkastamaan, olisimmeko rokotuksen tarpeessa, vai pääsisimmekö sitä ilman. Laivalääkäri kyllä pariin otteeseen lähetti meille sanan, että jos olisimme kilttejä ja tulisimme rokotettaviksi, niin pääsisimme heti maihin, mutta me olimme puolestamme itsepäisiä ja sanoimme, että saavat viedä meidät takaisin Tahitille, meillä on mukava olo täällä laivassa. Laivalääkärin rokotukseen emme missään tapauksessa suostu.

Kaupunginlääkäri oli nukkunut pitkään, eikä häntä monista puhelimitse annetuista kehoituksista huolimatta kuulunut. Meille tuli aika pitkäksi laivalla, ja samoin lie tullut laivalääkärillekin, koska hän kerran kannella tavatessamme kysyi, emmekö voisi asiaa sopia keskenämme. — Hän näetten ei myöskään päässyt laivasta pois ennenkuin viimeinen matkustaja oli sieltä lähtenyt.

Minä puolestani olin valmis sovintoon ja sanoin, että otetaan auto ja ajetaan krouviin, mutta kun hän taas puhui jotain rokotuksesta, niin minä käänsin hänelle selkäni ja sanoin, että minulla on aikaa odotella isonrokon puhkeamista vaikka ensi kevääseen, ja siihen katkesivat taas diplomaattiset suhteemme.

Yksi kuitenkin oli, jonka hermot pettivät, ja se oli algierilainen hyttitoverimme Muhamed. Hän livahti siinä jossain välissä joukostamme, meni ja pyysi laivalääkäriltä anteeksi huonoa käytöstään ja antautui rokotettavaksi. Siksipä tapasinkin hänet tullikamarin edustalla silloin, kun meidän muitten piti vielä olla karanteenissa laivassa.

Joku ihmettelee, kuinka minä olin siellä tullikamarin edustalla, mutta kun styyrpuurin akterista oli niin mukava hypätä laiturille, en malttanut mieltäni, vaan menin valvomaan tavaroitteni tullausta.. Ne olin nimittäin lähettänyt jo etukäteen sinne, toimitettavaksi Pariisin pikajunaan. Minut kuitenkin kuljetettiin takaisin laivaan kahden miehen voimalla — tosin ilman, että tein minkäänlaista vastarintaa.

Hetken kuluttua tuli kuitenkin se tavarainkuljettaja taas laivaan sanoen, että hänen täytyy saada kapsäkkieni avaimet, sillä tullilaitos suljetaan nyt juuri — olihan Joulun aaton-aatto — ja heidän autonsa lähtee aivan kohta asemalle. Kun niitä laivan publikaanejakaan ei silloin sattunut olemaan siinä pääportaitten lähettyvillä, seurasin häntä uudelleen sadan metrin päässä olevaan tullikamariin, jossa annoin yksinkertaisen määräyksen, että tavarani ovat kannettavat autoon ja ajettavat suoraan asemalle. — Niitä oli muuten yksitoista kollia ja pitkä paketti austraalialaisia keihäitä. —

Olin juuri selittämässä, että ne ovat transkontinentaalista tavaraa, johon ei ranskalaisen tullin ole syytä puuttua, mutta silloin oli minut taas äkätty laivasta ja toiseen otteeseen minut vietiin sinne takaisin. Tarkoitukseni oli kyllä lähettää tavarani transitona, mutta kiireessä en tätä sanaa muistanut, ja niin koettelin vielä lähtiessäni vakuuttaa tullimiehille, että tavara on transkontinentaalista.

Tulin taas laivalle ja samalla tuli sinne myös lääkäri kaupungilta. Koko kolmannen luokan odottava matkustajajoukko aivan pihisi kiukusta, kun meidät kutsuttiin laivan sairaalahyttiin.

Kukaan ei voi kuvitella sitä sanatulvaa, mikä selvien syytöksien muodossa valui laivalääkärin yli. Kaikki huusivat yhtäaikaa, ja kun toiset lopulta väsyivät kaupunginlääkärin rauhoittavien kädenliikkeiden vaikutuksesta, puhui vielä se uus-caledonialainen mekaanikko — syntyjään ranskalainen — pitkään siitä, kuinka hyttikunnastamme jo matkamme alussa, Uusilla Hebrideillä, olisi varmasti kaksi sortunut kuumeeseen, ellei tämä muukalainen — hän osoitti minua — olisi sikäläisestä sotilassairaalasta hankkinut heille lääkkeitä, laivalääkäri kun suhtautui aivan passiivisesti heidän tautiinsa. Hän sanoi, että on häpeä koko Ranskan kansalle, että ulkolaisia matkustajia kuljettavissa laivoissa on tällaisia nulikoita lääkäreinä. Laivalääkäri yritti kyllä joskus sanoa jotakin, mutta hänen äänensä tukahtui toisten sanatulvaan, ja sitten hän istuikin kasvoiltaan tulipunaisena pöytänsä ääreen selkä meihin päin.

Tämän jälkeen tuli kaupunginlääkäri luokseni ja sanoi, että olisi koetettava välttää suurempaa skandaalia ja pidettävä yllä sekä laivayhtiön että laivalääkärin mainetta, ja sentakia laivalääkärin toivomus rokotuksen suhteen on otettava huomioon. Mutta samalla hän vilkautti minulle silmää, ja silloin minä huomasin taas olevani Ranskassa.

Sillä tämän silmänvilkutuksen johdosta me alistuimme rokotukseen. Ja minkälainen tämä toimitus oli! Kaupunginlääkäri sen omakätisesti toimitti, käänsi selkänsä laivalääkäriin päin, joka istui hytin perällä, ja oli sitten raaputtavinaan veitsellä haavan käsivarteen. Sanoin "oli raaputtavinaan", sillä minkäänlaista haavaa ei hän siihen tehnyt. Sitten puikolla tipahutettiin pisara rokotusainetta iholle, jonka jälkeen lääkäri salavihkaa viittasi kädellään, että pyyhkäiskää se äkisti pois, — jonka tietysti arvelematta teimmekin.

Näin oli siis laivalääkäri saanut tahtonsa läpi ja oli hirveästi mielissään, kun kaupunginlääkäri ei ollut hänen arvovaltaansa millään tavoin loukannut, ja niin me saimme lähteä maihin.

Mutta ennenkuin lähdimme laivasta kuulimme vielä erään laivalääkäriä koskevan jutun, josta asianomaiset uhkasivat tehdä välikysymyksen laivayhtiön pääkonttoriin. Kuten tiedämme, matkusti mukana useita risteilijä CASSIOPEEn alipäällystöä sekä matruuseja. Heistä sairastui laivassa ennen Marseilleen tuloamme viisi tropiikissa saamaansa katalaan tautiin, ja he luonnollisesti turvautuivat laivalääkäriin, maanmieheensä. Hän kuitenkin suhtautui asiaan peräti tympeästi, sanoi taudin olevan vain jonkunlaista ihottumaa eikä antanut potilaille minkäänlaista hoitoa enempää kuin lääkkeitäkään koko kaksikuisen matkan varrella. Vasta Marseillessa kaupunginlääkäri totesi taudin laadun, ja kun minä läksin laivasta, jäivät he vielä sinne laatimaan syytöskirjelmää laivakomppanialle kelvotonta laivalääkäriä vastaan.

* * * * *

Oli juuri sunnuntaipäivä ja Joulun aaton-aatto, ja minullakin oli kiire päästä näkemään Marseillen joulumarkkinoita. Tavarani, monet kollini olivat vielä tullaamatta suuressa kuorma-autossa, ja annoin määräyksen ajajalle päästellä kaupunkiin. Mutta silloin minut napattiin kolmannen kerran. Se oli tullimies, joka selitti, että tavarat on sittenkin tullattava, koska minulla ei ole asianomaisia papereita transitoa varten. Vähän aikaa mietin, kuinka tilanteesta selviytyisin, sitte työnsin viisifrangisen tullimiehen kouraan, — ja tie oli selvä. Olin kyllä kokenut samanlaisia tapauksia jossain muualla, etelässä — ja tietysti myös itäisessä naapurimaassamme, — mutta näin helposti en sentään ollut uskonut Marseillen tullista selviytyväni. Mutta onhan matkustajalla lupa koettaa kaikkia luvallisia keinoja, ellei yksi auta, auttaa toinen. Ja mikäli jälestäpäin Pariisissa kuulin, olisi tavaroistani virallisesti käsiteltynä mennyt tullia maksamani määrä satakertaisena.

Nyt me ajaa hurauttelimme läpi kaupungin asemalle, järjestimme tavaramme taas uusiin toimistoihin edelleen vietäviksi ja sitten läksimme jouluostoksille. Olen jo pariin kertaan sanonut, että oli sunnuntaipäivä, mutta se ei kaupantekoa haitannut; olihan nyt joulu ja jokaisen kauppiaan piti ansaita. Kaikki suuretkin liikkeet olivat avoinna, ja niissä kuhisi väkeä mustanaan, mutta heidän kanssaan konkurreerasivat sadat ja tuhannet — kokonainen legio — katukauppiaita, jotka möivät tavaraansa käsivarsiltaan katukäytävillä ja melkeinpä keskikaduillekin pystyttämiltään pöydiltä tai kioskeista. Heillä oli tavaraa niin monenlaista, että ihmetyttämään tuppasi, — mutta onhan Marseille merikaupunki, suurkaupunki lisäksi, jolla on suorat yhteydet kaikkiin maailman ääriin.

Ja sitten joulukuuset, niitä oli se asemalta tuleva, katu aivan metsänään. Taikka oikeastaan joulumännyt, sillä kuusia näki vain peräti harvassa, enimmäkseen mäntyjä ja punamarjaisia olivipuun oksia, useinkin harvalehtisiä rääpäleitä. Eivät ne sovellu meikäläisen joulutunnelmaan, siihen vaatii olla tuuheaoksainen kuusi, johon voi ripustaa paljon kynttilöitä, omenoita ja kirjavia karamellejä. Ja ulkona sitten metrinkorkuinen luminietos, johon nämä kynttilöiden tulet akkunan läpi somasti kajastavat.

Nyt me kuljimme siellä katuja pitkin ilman palttoota — sillä sen olimme jättäneet Pariisiin — muutamia harvoja lumihiutaleita pyöri ilmassa, ilkeä viima puhalteli pitkin katuja, ja kaiken yli kohisi katukauppiaitten kirkuva melu. Emme päässeet oikein, joulumielelle ja siksi poikkesimme tuttuun krouviin syömään pari joulumakkaraa, jonka jälkeen kiiruhdimme asemalle.

Ja kohta nukahdimme Pariisin pikajunassa — matkalla kohti pohjoisempia seutuja, ja ylistetty etelä oli enää vain muisto mielessämme.