Part 9

"Niin, hän on kärsinyt paljon. Hänellä oli kuusi poikaa, kaikki kelpo poikia, he ovat sortuneet hänen ympärillään, hänen jäädessään pystyyn. Kaksi hukkui isän kanssa syysyönä merellä; yksi heistä satutti itseään kuolettavasti tunturilla, kun hän tahtoi pelastaa toista, ja kuoli heti tämän jälkeen, ja kaksi kuoli isoonrokkoon. Viimeisen oli nyt jatkettava sukua, silloin kuolee hänen morsiamensa, ja hän kadottaa sekä rohkeuden että voiman. Ja kaikkea tätä täytyy äidin katsoa; hänen täytyy rohkaista, lohduttaa ja koettaa kohottaa poikaa, vaikkakin hän on vajota maahan surusta. Mutta ei koskaan ole kuultu valittavaa sanaa; ei koskaan ole nähty muita kasvoja kuin nämä rauhalliset ja tyynet, jotka aina ovat alttiit kaikkia auttamaan. Ihmiset kirjoittavat nyt niin paljon kirjoja, maalaavat ja pystyttävät muistomerkkejä milloin millekin, mutta se suuruus, mikä piilee siinä, että kärsii kestävästi niinkuin erityisesti naiselle on ominaista, se saa harvoin sanan osakseen. Ja kun runoilijat tahtovat kuvata suurta surua, valitsevat he mieluimmin sen mikä repii tukkaansa ja epätoivoisena kirkuu taikka sen, joka säilyttää miehen kuolinnaamiota, eikä voi unohtaa rakkaita kasvonpiirteitä. Mielestäni he mieluummin voisivat valita sen, joka surusta tulee hiljaiseksi ja äänettömäksi ja jonka kasvoilla kuitenkin aina on sama lempeä ja kiitollinen ilme. Hän on varmasti kauniimpi ja suurempi, niin totta kuin on kauniimpaa ja suurempaa antaa kuin ottaa."

Ylioppilaan tätä sanoessa oli hän tullut toisen mökin luokse, joka oli tien varrella.

"Tänne menemme sisälle", sanoi hän Agnekselle, "niin saatte nähdä toisen naisen, joka myöskin on suuri, vaikkakaan hän ei itse tiedä sitä." Hän avasi oven ja meni sisälle. Eräällä tuolilla istui valkohapsinen vanhus. Hän ei noussut heidän tullessaan sisälle, hymyili vain ja nyökäytti päätään ylioppilaalle. Ylioppilas meni hänen tuolinsa luokse.

"Tässä tulen papin tytär mukanani", sanoi hän, "hän tahtoi nähdä, miltä tuvassasi näyttää."

"Vai niin, papin tytär", toisti vanhus, ja näki, kuinka hän vilkastui, "niin, niin, pappi on kelpo mies, ja hän saarnaa hyvin, kun kuulin häntä viimeksi, niin sen hän teki, ja tunsin hänet aina siitä, kun hän oli pieni poika -- vai niin, vai niin, vai on se papin tytär." Vanhus istui päätään nyökytellen ja katseli Agnesta.

"Missä Ingrid on tänään?" kysyi ylioppilas.

"Ingrid? -- niin, hän tulee pian", vastasi vanhus, "mutta ajattele, papin tytär -- niin ja hänen isoisänsä, tunsin ne kaikki, -- ohoh -- ohoh -- kuinka aika kuluu; olen 90 vuoden vanha nyt, tiedäppä se -- 90 vuoden vanha."

Hänen siinä istuessaan ja leperrellessään itsekseen tuli Ingrid sisälle. Hän näytti vanhalta, noin 50-vuotiaalta, oli pieni ja laiha, mutta niin kevyt, niin kevyt. Hän jäi hämmästyneenä seisomaan, nähdessään vieraat.

"Ei, mitäs näenkään, eikös se ole ylioppilas ja eikös se ole Agnes myöskin -- ei, että tahdoitkin käväistä luonamme täällä, missä on niin yksinkertaista; täällä on nyt myöskin niin siivotonta tänään -- istu alas --" ja Ingrid pyyhki penkin esiliinallaan, siivosi huoneessa ja puhui samalla kertaa.

"Kuules -- tämä on papin tytär", sanoi vanhus Ingridille ja havahti aivan kuin uudestaan.

"Niin luuletkos, etten Agnesta tunne? Olen nähnyt hänet niin usein kirkkomaalla; kyllä kai nyt minä tunnen hänet, mutta että tahdoitkin käväistä meitä katsomassa. -- --"

Sama toistui uudestaan. Vanhus puhui isoisästään ja kaikista vanhoista muistoistaan ja lopetti aina seuraavin sanoin: "vai niin, vai on se papin tytär", ja Ingrid ei voinut unohtaa sitä, että hän tahtoi käväistä siellä sisällä, missä oli niin yksinkertaista.

Heidän ulos tultuaan sanoi ylioppilas Agnekselle: "Nyt olette tehnyt hyvän työn tänään, Agnes-neiti. Näittekö, kuinka iloisiksi he tulivat, vain siksi, että tulitte. Uskokaa minua, että tämä eukko, joka nyt melkein uudestaan on lapsi, ei voi unohtaa tätä niin pian, hän on, niin kauan kuin hän elää, puheleva tästä käynnistä itsekseen. Ja Ingrid -- kun näkee hänet, kukapa silloin luulisi hänessä olevan jotain suurta. Hän näyttää kuitenkin niin pieneltä ja vaatimattomalta. Mutta hän on tehnyt, mitä niin monet eivät olisi tahtoneet tehdä. Hän istui tuolla vanhan isänsä kanssa, joka oli rampa, eikä voinut tehdä työtä. Silloin häntä kosii eräs rikas talonisäntä, mutta sillä ehdolla, että isä ei seuraisi mukana. Hän tahtoi maksaa jotain hänen puolestaan, ja hänet sijoitettaisiin elätiksi jonnekin pitäjään, Hän piti tästä miehestä, mutta hän valitsi isän. Monena, monena vuotena on hän nyt hoidellut häntä, kantanut hänet joka ilta vuoteeseen ja joka aamu takaisin tuoliin, tehnyt työtä käsillään kuten voimakkain mies elättääkseen heitä molempia, ja kuitenkin on hän aina tyytyväinen ja iloinen. Kuinka moni matkustaja onkaan nähnyt hänen seisovan mökin ulkopuolella rankkasateessa, ruskeassa päällysnutussa, ruskea hattu päässä muokkaamassa maata. Matkustaja on ehkä nauranut ja osoittanut häntä, vieraat naiset ovat tuijottaneet häneen lornjettinsa läpi, ja hänestä on kerrottu niinkuin mistäkin pilakuvasta vieraiden huvittamiseksi seurapiirissä. Ei kukaan ole uneksinut, että tässä naisessa oli sisältöä, joka oli kullan arvoinen."

Agnes oli kuunnellut häntä tarkkaavasti. Hän näytti miettivältä.

"Kuinka omituista, etten ole aikaisemmin kuullut mitään tästä", sanoi hän, "ja kuitenkin olen elänyt täällä niin monta vuotta. Mutta kuinka onnellinen se nainen mahtaneekaan olla, jolla on varma elämäntehtävä, jolla on yksi ainoa, jolle hän voi uhrautua, jolle hän voi elää."

Ylioppilas katseli Agnesta. Hänen viimeisissä sanoissaan ilmeni sellainen lämpö, että saattoi ymmärtää sanotun kauan olleen kätkössä sydämessä, silmäripset värähtelivät, mutta hän ei katsonut ylioppilaaseen, hän katseli ilmaan, aivan kuin hän siellä olisi voinut nähdä jotain.

"Eikö teillä ole elämäntehtävää, Agnes-neiti?" sanoi ylioppilas hillitysti, mutta sydämellisesti. "Ei ole ainoatakaan ihmistä, jolla ei olisi elämäntehtävää, ja kaikkialla, missä on rakkautta, on myöskin elämäntehtävää. Välttämätöntä on vain saada elämäntehtävänsä selväksi. Ajatelkaahan vain, kuinka paljon voisitte vaikuttaa täällä. Sillä, uskokaa minua, kaikki ei ole niin valoisaa ja suurta kuin se, mitä olen teille tänään näyttänyt. Täällä on lapsia, joiden täytyy kulkea repaleisina ja likaisina, jotka päivisin vain piehtaroivat ulkona, tappelevat ja tekevät kaikenlaisia kepposia, siksi että heidän äidillään ei ole mitään työtä, mihin panna heitä, joiden usein täytyy nähdä isän tulevan juovuksissa kotia, kiroilevan ja joutuvan toraan heidän äitinsä kanssa. Täällä löytyy niitä, jotka päivä päivältä uurastavat, elää retustavat ja jotka eivät ajattele muuta kuin ruokaansa joka ateriaksi. Täällä on raakuutta ja tietämättömyyttä, josta tuskin voitte uneksiakaan. Täällä teillä on laaja vaikutusala, Agnes-neiti, sillä naisen käsi voi ulottua paljoa kauemmaksi kuin miehen koskaan voi. Te voisitte hommata muutaman näistä lapsista pappilaan, panna ne hieman työhön puutarhaan taikka käsitöihin, te voisitte puhua hieman ystävällisesti ihmisten kanssa välistä -- jo siten tekisitte siunatun teon. Te voisitte silloin koota siunausta ja esirukouksia ympärillenne, ja sellainen yksinkertainen naissielu kuin Ingrid voi rukoilla."

Ylioppilas vaikeni ja katseli Agnesta, mutta hän vain tuijotti eteensä ja kulki edelleen.

"Mutta arka ette saa olla", jatkoi ylioppilas. "Usein tarvitaan rohkeutta mennä köyhän tupaan tai istua sairasvuoteen ääressä; mutta se maksaa vaivan, uskokaa se. Kuolema silmien edessä unohtaa ihminen kaikki ne kevyet jaaritukset, joilla hän muuten voi salata ajatuksensa, mutta silloin saatte nähdä ihmisen sellaisena kun hän todellisuudessa on. Ja mikä ihana ajatus onkaan siinä, että on saanut tehdä vähän kaikesta siitä, mitä on määrätty tekemään. En voi ajatella mitään, mikä voi tehdä ihmisen enemmän onnettomaksi, kuin se, että hänen elämänsä lopussa täytyy silmätä takaisin elämään, missä näkee vain omat maalatut kasvonsa peilistä; en tiedä mitään kurjempaa kuin täytyä tunnustaa, että oma elämä on ollut sisällyksetön, ja kuitenkin samalla oivaltaa, ettei muuta kysytä kuin: 'elämäsi sisällys'. Se on kauheaa. Ja kuitenkin alottavat useimmat asettamalla elämänsä eteensä ja sanovat: 'meillä on pitkä elämä elettävänä.' Sitte unohtavat he elää, sen sijaan että he aina alottaisivat kuolemalla ja tämän järkähtämättömän opettajan edessä kysyisivät itseltään: 'mitä on elämä?' Ymmärrättekö minua, Agnes-neiti? Ja tahdotteko nyt sanoa, ettei teillä ole omaa elämäntarkoitusta?"

Ylioppilas vaikeni hetkiseksi, hän katsoi taasen Agnesta, mutta tämä oli taivuttanut kasvonsa alas, ja hän saattoi vain nähdä rinnasta, joka nousi ja laski, että hänen sanansa olivat tunkeutuneet sydämeen.

"Se mikä on suurta kristillisessä rakkaudessa", sanoi ylioppilas taasen, "on että se ei valitse yhtä ainutta, jota se palvelee epäjumalanaan ja sitte sulje silmänsä kaikille muille, vaan että se menee kaikkien luokse. Ja sitä yhtä, jonka on valinnut, se olkoon sitte mies, vaimo tai vanhemmat, sitä rakastettakoon siten, että sydän tulee sitä lämpimämmäksi ja vastaanottavaisemmaksi kaikkia kohtaan." Ylioppilas katsoi Agnesta, sitte sanoi hän hitaasti: "Enpä tiedä, uskallanko sanoa, mitä ajattelen."

"Kyllä, sanokaa se, sanokaa se", sanoi Agnes hiljaa.

"Teillä on myöskin yksi ainoa, Agnes-neiti, joka istuu kotona ja odottaa rakkauttanne, ja se on teidän isänne. Luuletteko hänen olevan onnellinen? Tai olisinko ehkä päätellyt väärin hänen kasvonilmeistään? Minusta häneltä puuttuu jotain, ystävällistä kättä, joka ei parempaa tiedä kuin tehdä hänen olonsa kodikkaaksi, rakastavaa silmää, joka seuraa häntä ja voi lukea hänen ajatuksensa, sydäntä, joka voi unohtaa omansa hänen vuoksensa, vaikkakin se tuottaisi pientä kamppailua. Hän ei ole koskaan puhunut siitä, hän tuskin itse tietää siitä, mutta -- ettekö luule, että voisitte olla jotain enempää hänelle, Agnes-neiti?"

Agnes ei vastannut, mutta tiellä putosi muutamia kyyneleitä, joita hän koetti salata. He kulkivat äänettöminä vieretysten aivan pappilan veräjälle. Siellä antoi ylioppilas Agnekselle kätensä.

"Hyvästi, Agnes-neiti", sanoi hän, "ja kiitos tästä päivästä."

Agnes tarttui käteen, hän tahtoi sanoa jotain, mutta hän ei saanut sanotuksi, eikä ylioppilas irroittanut kättä.

"Kiitos -- kiitos kaikesta, mitä olette sanonut tänään, ja kaikesta, mitä olette ollut minulle", huudahti hän viimein; mutta sitte hän riistäytyi nopeasti irti ja meni reippaasti tietä pitkin. Ylioppilas seurasi häntä katseillaan. Hän tunsi vielä Agneksen lämpimän käden omassaan, sillä hän oli puristanut niin luottavaisesti puhuessaan. Ylioppilas tahtoi nähdä, kääntyikö Agnes -- ei, hän ei kääntynyt; tuonne hän katosi ja vain huoneen lampunvalo pilkotti ikkunasta.

Agneksen sydäntä poltti, hänellä oli sellainen halu saada sitä kevennetyksi; hän juoksi rappusia ylös huoneeseensa, heittäytyi sänkyyn ja purskahti itkuun.

"Herra Jumala, anna minulle anteeksi", huokasi hän, "anna minulle anteeksi, Herra Jumala! -- -- Tee minut voimakkaaksi, anna minulle voimia voida rakastaa isääni, niinkuin minun täytyy -- anna minulle anteeksi, Herra Jumala -- älä hylkää minua, vaan tee minut vahvaksi ja anna minun rakastaa isääni!"

Hän itki itkemistään, rukoillen tavan takaa, mutta lopuksi itkuntyrske heikkeni, alkaaksensa aina uudestaan. Vihdoin makasi hän aivan hiljaa, pää piiloitettuna tyynyyn. Ei kuulunut hiiskaustakaan, myrsky oli riehunut loppuun. Sitte hän nousi, meni kirjakaapin luo ja otti vanhan kirjansa, ylioppilaan kirjan, esiin. Hän sytytti kynttilän ja alkoi lukea; hän luki sivun, mutta sitte tulivat ajatukset. Hän laski kätensä alas kirjalle ja painoi päänsä käsiinsä, ja siten makasi hän pitkän aikaa.

Joku tuli ylös rappusia ja pysähtyi kynnykselle. Se oli Mathilde. Hän näki Agneksen makaavan siinä.

"No, oletkos palannut?" sanoi Mathilde ja meni hänen luokseen. Agnes ei liikkunut. Mathilde luuli hänen nukahtaneen, hiipi varpaillaan tuolin taa ja kurkisti hänen olkapäänsä yli kirjaan. Ja sitte luki hän ääneen, pilkallisesti korostaen: "Löytyykö missään naista, joka tuntee oman horjuvaisuutensa ja joka ei ainakin kerran elämässään ole toivonut miehen kättä tuekseen. Mutta löytyykö missään myöskään naista, joka ei kainosti ole salannut tätä ajatusta, vaatimattomasti odottaen kunnes häntä etsittäisiin, vaikkapa hän sitte olisi saanut odottaa kuolemaansa asti. Tätä kuolemaa hänen sydämensä tuli ehkä jouduttaa, mutta hän toivoo mieluummin sen kuluttavan hänet, kuin että hän antaisi sen tulla ilmi."

"Ha--ha--ha! Ei, sepä on verratonta!" -- ja Mathilde nauraa hohotti. "Agnes! Agnes!" huusi Mathilde, pudistellen Agnesta, "oh, rakkaani, annappa minun lukea edelleen", ja hän veti kirjan hänen käsiensä alta.

Agnes hypähti ylös ja kiskaisi kirjan Mathildelta. "Älä koske kirjaan, sanon sinulle. Se on aivan liian hyvä tullaksensa sinun silmiesi tahraamaksi." Mathilde otti askeleen taaksepäin, hän tuijotti hämmästyneenä Agnekseen, joka seisoi vihastuneena ja kiihtyneenä kuten ärsytetty eläin häkissä.

"Mikä sinua vaivaa?" sanoi hän, "ei suinkaan hän jo ole kosinut, sinua?"

"Älä mainitse hänen nimeään, kuuletko", huusi Agnes, ja nyt puhkesi kaikki se ilmi, mikä niin kauan oli kytenyt.

"Sinä puhut hänestä", sanoi hän, "sinä, joka et edes ole kyllin arvokas suutelemaan hänen kengänpohjiaan. Hänellä on henkeä ja sydäntä, mutta mitä sinulla on? Hän voi sanoa jotain, jossa on järkeä ja ajatusta, mutta mitä sinä voit sanoa? Hän voi tehdä jotain, joka on hyvää ja hyödyllistä, mutta mitä sinä voit tehdä? Sinä olet hiipinyt tänne varastaaksesi talon rauhan; sen olet tehnyt. Sinä olet vanginnut minut ja aikonut tehdä minusta samanlaisen turhamaisen riikinkukon, kuin itse olet. Olet tahtonut ohjata minut samaan tyhjyyteen ja ajattelemattomuuteen, missä itse elät. Arvelit minun olevan kuin käsineen, jonka saattoi vetää päälle ja heittää pois sinun mielesi mukaan. Sellainen olen myöskin ollut; olen ollut kuin kurja koiranpentu, tottelevainen ja tahdoton; mutta nyt en ole enää kauemmin, näetkös. Nyt olen havahtunut, ja hän on herättänyt minut, juuri hän; ja nyt näen sinut sellaisena kuin todellisuudessa olet, ja nyt en tahdo enää kauemmin elää kanssasi, ei, en tahdo. Sinä olet vieroittanut minut isästäni, niin olet. Sinä olet vieroittanut minut ympäristön kansasta, joka on sinua paljon parempi. Sinä olet vieroittanut minut Jumalasta, niin, sen olet tehnyt. Mutta nyt en siedä sitä enää kauemmin. Ulos, pois silmänräpäyksessä, en tahdo nähdä sinua täällä."

Mathilde oli tullut kalman kalpeaksi. Hän puristi suunsa yhteen, mutta Agnes kiiti ulos, alas rappuja ja sisälle isän huoneeseen.

Pappi istui kirjoittaen lampun valossa, kun ovi temmattiin auki, ja Agnes astui sisään, silmät punaisina ja mieli kuohuksissa. Hän vaipui isän eteen, painoi kätensä hänen polvilleen ja katseli niin rukoilevasti isään.

"Anteeksi, isä! Anna minulle anteeksi kaikki mitä olen rikkonut sinua vastaan." Hän purskahti taasen itkemään ja asetti päänsä hänen polvilleen.

Pappi otti ihmeissään silmälasit käteensä ja asetti ne pöydälle. Sitte hieroi hän silmiään ja katseli kummastellen Agnesta.

"Mutta rakas lapseni, mitäs tämä nyt merkitsee", sanoi hän ja tahtoi nostaa hänet ylös, "mitäs olet minulle tehnyt?"

"Ei, ei, isä!" änkytti Agnes, "anna minun maata tässä, kunnes olet sanonut minulle, että annat minulle anteeksi. Niin, olen tuottanut sinulle surua, en ole ollut sellainen kuin minun olisi pitänyt olla sinua kohtaan. Olen nyt muutaman vuoden kulkenut täällä ajatellen vain itseäni, enkä sinua. En ole tehnyt oloasi kodikkaaksi, en puhunut kanssasi, en tehnyt mitään sinun hyväksesi."

Kyynel kimalteli papin silmässä. Hän nosti hänet ylös ja asetti hänet syliinsä. Hän pyyhki kostean tukan pois otsalta ja suuteli kyyneleen kostuttamia silmiä.

"Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi!" sanoi hän lempeästi, "etkö ole ollut minulle mitään? Olethan ollut ainoa, mikä minulla on ollut."

Agnes oli taivuttanut päänsä hänen rintaansa vasten.

"Olet niin hellä ja hyvä minulle, isä, en ansaitse sitä; mutta nyt lupaan minä tehdä parannuksen; niin, sen lupaan, ja sittepä pidämme kodikasta ja hauskaa täällä, kuten entisaikaan."

Pappi hymyili, taputteli häntä poskelle ja painoi rintaansa vasten; Agnes lepäsi niin turvallisesti ja hyvin kuten lapsi äitinsä sylissä.

Vinniltä kuului melua ja hälinää. Matkakirstuja ja laatikoita vedeltiin, ovia avattiin ja suljettiin, ja pian kuulivat he kimeän naisäänen huutavan: "Halvar! Mari! Niels!"

Ihmisiä juoksi edestakaisin rappusissa, ja sieltä kuului loppumaton melu. "Rakas lapsi, mitä tämä merkitsee?" kysyi pappi kuulostaen.

"Oh -- se on vain Mathilde!" vastasi Agnes säikähtäneenä, painaen päänsä vieläkin lujemmalle isän rintaa vasten.

Pian seisoi Mathilde ovessa. Hän oli matkapuvussa, päällystakki ja hattu päässä.

"Nyt kiitän teitä kaikesta", sanoi hän pisteliäästi, niiaten ovessa. "Kiitos osoittamastanne vieraanvaraisuudesta."

"Hyvä ystävä, mitäs tämä merkitsee?" sanoi pappi, tahtoen nousta, mutta Agnes kiersi molemmat kätensä hänen kaulansa ympärille, ja niinpä hänen täytyi istua.

"Aiotteko matkustaa?"

"Niin, on kai sitä pakoitettu matkustamaan, kun melkein heitetään ovesta", sanoi Mathilde ja nauroi katkerasti, "minä en suinkaan häiritse täällä enää ketään."

"Mutta" -- alkoi pappi taasen.

"Oh, kysykää neidiltä tuossa, niin saatte kyllä tiedon", vastasi Mathilde ja tahtoi mennä.

"Mutta rakkaani, ulkonahan on pimeää", ja pappi koetti taasen nousta, mutta ei voinut; "matkalla ei kai ole sellaista kiirettä, ja yöksi kuitenkin jäänette tänne."

Agnes ei vastannut mitään, vaan painautui aivan isään kiinni, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Ei, älä pyydä häntä jäämään, isä."

"Ei, Jumala varjelkoon minua jäämästä tänne kauemmaksi aikaa", vastasi Mathilde, "olisipa todellakin synti, elleivät he kaupungissa saisi tietää niin pian kuin suinkin, minkälaista kohtelua täällä saa osakseen, ja lähimpään kievariin kyllä vielä ehdin tänä iltana."

"Mutta minun kiesini te ainakin -- --"

"Ei, monet kiitokset, minä en toden totta tahdo turmella mitään teidän komeudestanne täällä, ja talonpoikaisrattaat ovat jo ulkopuolella. Ja lopuksi monet kiitokset minun puolestani." Mathilde niiasi taasen armollisesti, ja pian kuulivat he Halvarin tulevan koluuttaen hänen matkakirstuaan, piiska läjähti ja Mathilde oli poissa.

Mikä hiljaisuus syntyikään samassa! Saattoi kuulla suuren kellon raksutuksen ulkona keittiössä, muuten ei mitään ääntä. Vierashuoneessa paloi lamppu niin kirkkaasti ja levitti lämmintä valoaan yli koko huoneen ja niiden kahden, jotka siellä istuivat, papin ja hänen tyttärensä. Hän oli kietonut kätensä niin uskollisesti tyttärensä ympärille, tarkasteli häntä lempein katsein ja silitteli silloin tällöin pois jonkun suortuvan, joka putosi hänen silmilleen. Ja hän makasi hiljaa silmät suljettuina, kuten marmorikuva, ja nautti rauhaa, sitä rauhaa, jota hän niin kauan oli kaivannut.

Mutta tiellä kohisi kylmä tuuli nuoressa lehdikössä, ja siellä istui Mathilde kärryillä, toruen kyytipoikaa.

Seitsemäs luku.

VOITTO.

Muutamaa päivää myöhemmin tapasi ylioppilas Agneksen tiellä. Hän näki ihmeekseen, että Agnes kulki yksin.

"Missä ystävättärenne on, Agnes-neiti?" kysyi hän.

"Ketä tarkoitatte?"

"Neiti Ravnia, tietysti."

"Mathilde ei ole ystävättäreni."

"Eikö hän ole ystävättärenne?"

"Hän oli kerran", vastasi Agnes, "mutta Jumalan kiitos, siitä on kauan."

Ylioppilas katseli häntä; hän seisoi siinä niin tyynenä, vakavana ja itsetietoisena. Hän ei ollut koskaan nähnyt Agnesta niin varttuneena naisena.

"Mutta hän ainakin asuu luonanne?" kysyi ylioppilas vielä enemmän hämmästyneenä.

"Ei enää", vastasi Agnes tyynesti.

"Mutta mikäs hänet on karkoittanut? Hänenhän piti olla täällä koko kesä?"

"Minä olen hänet karkoittanut", vastasi Agnes, ja hänen äänessään oli lujuutta ja varmuutta; hän oli varma asiastaan. "En kestänyt kauemmin tätä valhe-elämää."

Ylioppilas seisoi hiljaa, hän tuijotti hämmästyneenä Agnekseen, mutta sitte välähti hänen silmissään ja hän tarttui molemmin käsin Agneksen käteen.

"Ah, puhutteko totta, Agnes? -- jos olette rikkonut kaiken entisen kanssa, niin Jumala teitä siunatkoon. Ette tiedäkään, kuinka iloiseksi teette minut. Ja nyt täytyy minunkin sanoa -- -- ei, ei -- en voi nyt, mutta huomenna. Oletteko kotona huomenna, Agnes-neiti? Tahdonpa silloin puhua teille jotain. Hyvästi, hyvästi."

Ylioppilas kiirehti pois ja Agnes jäi yksin seisomaan tielle. Hän ei tietänyt mitä ajatella, mutta kuitenkin aavisti hän, mitä se oli, ja sydän tykytti voimakkaasti sitä ajatellessa. Hän meni kotia huoneeseensa, mutta ei voinut istua hiljaa; hänen täytyi taasen ulos; hän katseli katsomistaan kelloa, mutta ei koskaan se ollut hänen mielestään käynyt niin hitaasti. Hän makasi koko yön, ajatellen ja ajatellen; hänen oli mahdotonta sulkea silmiään, vasta aamuyöstä uinahti hän hieman, mutta sitte hän näki unen toisensa jälkeen ja ylioppilas esiintyi niissä kaikissa. Hän oli niin iloinen, kohotti sormeaan Agnesta kohti ja sanoi: "Huomenna tulen, silloin kerron teille jotain." Mitä hän tahtoi kertoa?

Ylioppilas kiiti vihurina kotia, pelästyttäen melkein taloudenhoitajattaren kuoliaaksi, joka oli tottunut näkemään hänen astelevan veräjän kautta, pää alaspainuneena ja kädet selän takana, syvissä ajatuksissa. Heti kotiin palattuaan hän soitti kelloa niin rajusti kuin tuli olisi ollut valloillaan, Taloudenhoitajatar kiiti sisälle puurokauha toisessa kädessä ja maitosiivilä toisessa.

"Mikäs nyt on?" huusi hän ja katseli, mitä hänen ensin oli pelastettava.

"Onko Mads kotona?" kysyi ylioppilas nopeaan, "pyydä hänen tulemaan sisälle -- heti."

"Tässä on jotain sinulle, Mads", sanoi hän kun Mads tuli sisään hattu kädessä; ja ylioppilas otti esiin takkinsa, joka oli kerran Mathildea suututtanut. "Jos voit käyttää näitä housuja ja kenkiä, niin ota ne. Ja -- pst -- sinä, Marianne! Huomenna voit asettaa esiin uudet mustat vaatteeni, mutta harjaa ne hyvin." Mads katseli Mariannea, Marianne katseli Madsia ja molemmat katsoivat ylioppilasta. Sitte alkoi Mads kiitellä.

"Ei mitään kiittämistä -- nyt tahdon mieluimmin olla yksin", lisäsi hän, kun hän näki Mariannen valmistautuvan pitämään puhetta.

Ylioppilas istuutui sängynreunalle ja pyyhkäisi silmiään molemmilla käsillään. Sitte hypähti hän ylös ja kulki pitkin askelin edestakaisin lattialla.

Silloin hän huomasi pöydällä olevan kirjeen. Se oli hänen vanhalta ystävältään. Hän repäisi kuoren auki ja luki sen. Kirje oli seuraava:

"Hyvä ystävä!