Part 8

"No niin, onhan hyvä, että meidän sotilaamme voivat ansaita merkkejä ainakin yhdessä paikassa, kun he eivät voi tehdä sitä taistelukentällä", vastasi ylioppilas, "mutta onko hänellä nyt vaimonsa mukanaan kaikilla näillä voittoretkillä?"

"Ei, hänen vaimonsa istuu enimmäkseen kotona, hän kuuluu vähän niinkuin tekeytyvän arvokkaaksi ja vetäytyvän nyt syrjään", vastasi Mathilde ja heitteli niskojaan, "mutta luutnantti ei siitä välitä, hän menee minne kutsutaan ja hänet kutsutaan kaikkialle."

Mathilde vaikeni hetkiseksi, sillä Agnes vetäisi häntä toisen kerran hameesta.

"Mitä tahdot?" sanoi hän Agnekselle.

"Niin, olisittepahan vain nähnyt kuinka hän mielisteli Agnesta", huomautti hän ylioppilaalle.

Agnes asetti suunsa hänen korvalleen ja kuiskasi: "Mutta oletko aivan suunniltasi -- etkö muista?"

"Oh -- se on totta, ylioppilaan morsian", ja nyt vaikeni vihdoinkin Mathilde.

"Vai mielisteli hän teitä, Agnes-neiti?" jatkoi ylioppilas ja katseli terävästi Agnesta.

"Hän olisi mielellään voinut säästää sen vaivan", vastasi Agnes vilkaisten harmistuneena Mathildeen.

Ylioppilas oli vaipunut mietteisiin, saattoi nähdä hänen kasvoistaan, että hän oli toisessa maailmassa.

"Mitä ajattelette, herra ylioppilas?" kysyi Mathilde.

"Oh, ajattelen kuinka onnellinen ja tyytyväinen elämän työhönsä se lieneekään, joka voi kysymykseen 'Mitä olet tehnyt maailmassa?' vastata kuten luutnantti Karlson: 'Olen mielistellyt', ja kuinka onnellinen se nainen onkaan, joka omistaa sellaisen miehen."

"Vai luulette te meidän nuorten tyttöjen mieluummin tahtovan ne, jotka seisovat kuin neuloilla, astuessaan tanssisaliin, ne jotka hymyilevät tyhmästi, pureskelevat kynsiään ja punastuvat korviin asti, kun heitä puhuttelee, ja jotka polkevat hameemme riekaleiksi, kun he, jäykkinä ja kömpelöinä, uskaltavat tanssiin."

Ylioppilas ei voinut olla hymyilemättä.

"Huomaan teillä olevan terävän katseen, ja voin taata, ettette ole säästänyt näitä syntisraukkoja. Jos olisi kysymyksessä tanssiin pyytäminen, luulenpa, että teidän sijassanne silloin valitsisin muita, mutta nythän oli kysymyksessä valitseminen elämää varten ja luulenpa -- niin, suokaa anteeksi -- luulenpa, että valitsisin silloin kynnenpureskelijat, joiksi heitä kutsutte. Uskon heistä, että heidän aikansa kuluu muuhun kuin leikkiin ja tanssiin, että he, kun on kysymyksessä taistelu hengen aseilla, eivät enää seiso kuin neuloilla, vaan murtavat tiensä järjellä ja voimalla. Ja vielä -- anteeksi taas, että tulen teitä loukanneeksi -- minulla on sangen vähän luottamusta näihin tanssiaiskeikareihin, joilla ei ole muuta elämänpäämäärää kuin saada merkkejä tanssiaisissa ja johtaa kotiljongissa. Naurakaa te vain, neiti Ravn, mutta minä puhun nyt vakavasti. Tunnen nämä kiiltokeikarit, jotka lentelevät paikasta toiseen, polvistuvat mielitietylleen ja suitsuttavat imeliä, mielisteleviä, ulkoa opittuja sanoja, jotka he taasen uhraavat toiselle seuraavassa tanssissa. Tunnen nämä 'sivistyneet' ihmiset, jotka vierashuoneessa puhuvat norjalaisesta raakuudesta ja sitte istuvat toveripiirissä laulaen rivoja lauluja, ja joilla ei ole muuta mielessä kuin kauppaneuvos P... ja valtioneuvos L... joiden luokse he menevät sunnuntaiksi syömään päivällistä. Mutta nämä asetetaan aivan kuin malleiksi, joiden seuraa sivistynyt maailma hakee, ja joille äidit onnellisina antavat tyttärensä. Minusta naisen täytyy voida vaatia mieheltä jotain enemmän, kuin että hän osaa tanssia hyvin ja pukeutua kauniisti."

Agnes oli kumartunut eteenpäin, hän katseli suurin silmin ylioppilasta ahmien jokaisen hänen sanansa. Mathilde nojautui mukavasti tuolin selustaa vasten rypistäen otsaansa.

"Opiskelette teologiaa? Eikö niin?" sanoi hän pilkallisesti hymyillen.

"Jos se voi jollakin tavoin herättää teidän mielenkiintoanne, niin -- kyllä, -- luulin muuten, että jumaluusoppi ei ollut teidän tiellänne", vastasi ylioppilas ja kumarsi.

"Oh ei -- saatoin vain ymmärtää, että..." sanoi Mathilde ja leikitteli jollakin paperilla, joka oli pöydällä, "mutta nyt sinun totta totisesti on laulettava meille jotain, Agnes, muuten torkahdamme kokonaan, ja päätämme virrellä ja rukouksella."

Agnes nousi ja meni soittokoneen luo. Hän selaili hetkisen nuottilehtiä ja löysi vihdoinkin, mitä tahtoi. Se oli Ahnfeldtin sepittämä virsi. Hän lauloi sen niin rauhallisesti, mutta niin lämpimästi.

"A--ha--" kuului sohvannurkasta. "Tämäpä oli surkeata." Mathilde haukotteli.

"Ei tiedätkös mitä, lapseni", sanoi hän, rientäen Agneksen luo, "nyt meidän pitää saada jotain, jossa on eloa ja vilkkautta eikä tätä u-u-u-u. Eikö sinulla ole 'Yksinkertaisen tytön' lauluja?" Ylioppilas katseli hämmästyneenä pappiin. Hän oli ottanut sanomalehden ja luki sitä, nuorten puhellessa keskenään. Hän näytti surulliselta, mutta ei sanonut sanaakaan.

Ylioppilas katseli Agnesta. Hän istui pianotuolilla, antoi Mathilden selailla nuotteja, eikä sanonut sanaakaan. Hän tarkasteli huonetta, se oli myöskin muuttunut, mutta ei ollut niin kodikas kuin ennen. Täällä ei myöskään enää tuntunut niin hauskalta olla kuin ennen; täällä oli jotain raskasta, jota ei koskaan ollut entisaikaan. Ja tuossa loikoi tuo pieni vaihdokas, aivan kuin hän olisi ollut kotonaan, käski ja määräili aivan kuin tahtoi, eikä kukaan uskaltanut vastustaa häntä.

Mathilde löysi lopuksi jotain, josta hän piti, ja asetti sen Agneksen eteen, mutta Agnes asetti sen aivan rauhallisesti takaisin nuottisäiliöön. Sitte löysi hän rakkaat kansanlaulunsa ja alkoi laulaa niitä.

"No mutta onko nähty moista pientä heittiötä", sanoi Mathilde, -- "näihin talonpoikaislauluihin olemme kyllästyneet aikoja sitte; sinähän et muuta tee, kuin hoilotat niitä päivät pitkät; laula nyt jotain, jossa on sisältöä."

"Laulan, mitä tahdon, enkä tahdo laulaa muuta tänä iltana", vastasi Agnes päättäväisesti.

"Monet kiitokset, neiti", vastasi Mathilde ja niiasi hänelle, "sepä on kohteliasta vieraille." Näin sanoen istuutui hän loukkaantuneena sohvannurkkaan.

Kun ylioppilas tuli kotia sinä iltana, kulki hän kauan edestakaisin lattialla, ennenkuin hän meni levolle. Hän otti esiin kuvansa laatikosta ja katseli taasen sitä.

"Omituista, että näiden kahden piti kulkea aivan samaa latua. Ja mies tuli viettelijänä myöskin tämän toisen tytön luokse, mutta hän -- -- niin, jospa voisi ymmärtää häntä. Että hän voikin elää yhdessä tämän Mathilden kanssa, kutsuen häntä ystävättärekseen -- -- -- ei, nainen on käsittämätön olento." --

Mathilde alkoi kyllästyä pappilaan, ja pappila alkoi ikävystyä Mathildeen. Hän ei voinut koskaan pysyä rauhallisena tahi istua kotona päivääkään, ja jos ihmiset eivät tahtoneet tulla hänen luokseen, meni hän heidän luokseen. Joka kerta sanoi hän, että ihmiset täällä olivat sivistymättömiä ja ikäviä, ja joka kerta kotia palattuaan oli hänellä pussi täynnä heidän virheitään ja tyhmyyksiään, mutta kuitenkin hän meni heidän luokseen.

Niinpä hän sitte eräänä päivänä välttämättömästi tahtoi vierailulle ylioppilaan luo. Agnes sanoi, että se ei sopinut heille naisina; mutta jos Mathilde kerran oli saanut jotain päähänsä, ei ollut niin helppoa saada sitä sieltä pois, ja niinpä hän kiusasi Agnesta niin kauan, kunnes hän ja Agnes eräänä iltapäivänä menivät sitä tietä pitkin, joka vei kapteenintaloon. Agnes ei ollut luvannut varmasti mennä mukaan sisälle, mutta saattoivathan he nyt mennä kappaleen sinnepäin ja nähdä, miten asiat kehittyivät. Ja asiat kehittyivät siten, että he tapasivat ylioppilaan.

"Ovatko neidit kävelyllä?" sanoi ylioppilas ja meni heidän luokseen.

"Niin ollaan", vastasi Mathilde, "ja tiedättekö, minne olemme päättäneet mennä? Teidän luoksenne vierailulle."

Ylioppilas loi häneen ihmettelevän ja puolittain epäilevän katseen.

"Onko se totta?" kysyi hän, "minun täytyy sanoa, että tuopa oli ystävällistä. Onko se totta, Agnes-neiti? Miksi nykäisitte ystäväänne hameesta? Olette asunut täällä niin kauan, ettekä vielä kertaakaan ole käväissyt luonani. Ettekö nyt tahdo seurata mukana?"

Agnes ei oikein tietänyt mitä vastata ja niinpä hän vain kiitti hämillään. He kulkivat edelleen, ja ylioppilas alkoi puhella Agneksen kanssa, aivan kuin ei Mathildea ollenkaan olisi ollut olemassa.

"Anteeksi", sanoi Mathilde ja tuli ylioppilaan luo, "olette saanut kyynärpäähänne suuren tahran", ja hän kohotti kättään pyyhkiäkseen sen pois. "Oh, anteeksi, ilmeisesti erehdyin" -- lisäsi hän, hymyili ja käänsi kasvonsa pois, aivan kuin hämillään.

Ylioppilas katseli maahan. Hänellä oli käsivarressa suuri kolo, josta paita pisti esiin. Hän joutui hämilleen samassa, mutta hän malttoi mielensä pian ja kumarsi Mathildelle.

"Näette, etten ole pukeutunut ottaakseni vastaan moisia hienoja vieraita; mutta jos olisin aavistanut tämän kunnian, ette olisi nähneet mitään tahrapilkkua. Ja täällä maalla, katsokaapas --"

"Niin täällä maalla näkee paljon omituista, mutta se on kai täällä muotina", sanoi Mathilde nenäkkäästi.

"Maalla ainakin pitää paikkansa vanha sananparsi, että 'ei ole koiraa karvoista katsottava'", vastasi ylioppilas, "ja se on hyvä sananlasku, eikö ole, Agnes-neiti?"

"Kyllä se on", vastasi Agnes, "mutta ihminen, joka on sisäisesti hyvä, pitäisi kunnianaan olla ulkonaisesti siisti."

Ylioppilas katsoi häneen, Agnes vältti hänen katsettaan.

"Se on totta", vastasi hän lyhyeen. He olivat nyt tulleet veräjälle, joka vei puutarhaan. Agneksen sydän tykytti niin omituisesti, kun veräjä sulkeutui hänen takanaan, ja hän asteli pitkää puistokäytävää, jota vanhat puut reunustivat, taipuen hänen ylitseen. Oli aivan kuin ne olisivat sanoneet: "Nyt vangitsemme sinut, nyt et koskaan pääse enää täältä." Hän sai kovan halun juoksennella ympäri, katsoa jokaista nurmikenttää, joka kukka-istutusta, jokaista pientä puistikon halki kulkevaa polkua. Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän tehnyt sen, mutta nyt oli ylioppilas täällä ja -- Mathilde. Hän silmäsi vain salavihkaa ympärilleen, mutta kuinka omituista täällä kuitenkin oli. Vanha, sammaltunut kivipenkki tuolla kauempana; merenjumala, joka seisoi puhaltaen pilliinsä, ilman että vettä juoksi lainkaan; auringonkello ruostuneine viisareineen; vanha harmaa talo, joka seisoi tuossa kuurassa kuin kokoonluhistunut vanhus; kaikki oli muistuttamassa mennyttä aikaa, jolle elämä, leikki, loisto ja auringonpaiste oli antanut eloa, jolloin ei vain kissa istunut leveillä rappusilla ja nuoleksinut käpäliään, vaan nauru ja laulu kaikui sieltä palvelijoiden kiitäessä kauniiden silkkipukuisten naisten keskellä ja tarjotessa viinipikareja. Ja sisällä suurissa viileissä huoneissa ja pitkissä autioissa käytävissä riippui vanhoja esi-isiä valkoisissa tekotukissa ja miekka sivulla lausuen hänet ikäänkuin tervetulleeksi ja kunnianarvoisat isoäidit pitsiröyhelöissä ja ruusut käsissä; nämä isoäidit aivan kuin niiasivat hänelle. Hän kulki äänettömänä tarkastellen tarkastelemistaan; mutta Mathilde kaakotti kuin kana ja juoksenteli ylioppilaan kintereillä; hän näytteli heille kaikki kyökistä kellariin. Vihdoin pysähtyivät he arkihuoneeseen, ja ylioppilas pyysi heitä istumaan.

"No, mitä neidit pitävät talostani?" kysyi hän.

"Kyllä, talo on erittäin sievä", vastasi Mathilde, "mutta jotain puuttuu."

"Ja mikä se on?"

"Teidän pitäisi hankkia vaimo."

"Niinkö arvelette?" vastasi ylioppilas. "Miksi se on niin välttämätöntä?"

"Niin katsokaapas, täällä on autiota, täällä on pimeää ja täällä on tyhjää; mutta hän järjestäisi, koristaisi ja hankkisi jotain uutta; sitte voisitte kutsua vieraita, eikä teidän tarvitsisi istua täällä yksin ja lukea koko päivää. Ja sitte -- niin, katsokaas tuolla seisoo tuo tuoli vinossa, ja tämä pöytä se seisoisi nyt tuolla. Tahdotteko auttaa minua muuttamiseen, niin saatte nähdä. -- -- Eikös nyt näytä sievemmältä? Katsokaas, kaiken tämän voisi vaimo tehdä."

"Myönnän teidän olevan oikeassa", vastasi ylioppilas leikkiä laskien, "enkä tiedä parempaa kuin että autatte minua hankkimaan sen."

"Oh -- hän voi olla lähempänä kuin luulettekaan", vastasi Mathilde, rypisti otsaansa ja katseli veitikkamaisesti Agnekseen.

Agnes oli kääntynyt, ei ollut kuulevinaan ja katseli muutamia seinällä riippuvia valokuvia. Oli ilmeistä ettei ylioppilaskaan pitänyt tästä.

"Neidit suonevat anteeksi", sanoi hän hetkisen kuluttua, "tulen heti takaisin." Näin sanoen hän meni huoneesta.

Hän oli tuskin päässyt ulos, ennenkuin Agnes äkkiä kääntyi ja tarttui Mathilden käsivarteen.

"Häpeäisit", sanoi hän posket hehkuen, "käyttää sellaisia sanoja täällä ja -- -- --"

"Mikä sinua vaivaa? Minäkö häpeäisin? Voitko kieltää, että mielelläsi tahtoisit olla hänen vaimonsa?"

"Mathilde, jos sinä -- -- --"

Agnes ei saanut sanotuksi enempää; sillä samassa tuli ylioppilas sisään uudessa kauniissa takissa ja takanaan vanha palvelijatar, joka lautasella kantoi hilloa, pikkuleivoksia ja viiniä.

"Tässä on kaikki, mitä minulla on tarjottavana", sanoi ylioppilas, kaatoi laseihin ja tarjosi. "Tervetuloa tänne! Tervetuloa tänne, Agnes-neiti!" sanoi hän ja kilisti hänen kanssaan.

"Niin, ja emmekö saisi samalla toivoa, Agnes, että seuraavalla kerralla, tänne tullessamme, saisimme tavata kauniin, nuoren talonemännän?" sanoi Mathilde.

"Kiitos hyvästä tahdostanne, neiti Ravn", vastasi ylioppilas ja kumarsi; mutta Agnes maisteli vain lasiaan ja asetti sen pöydälle.

"No, mitäs pidätte maalaiselämästä?" kysyi ylioppilas Mathildelta, johtaaksensa keskustelun johonkin muuhun.

"No kyllä -- ajaksi -- mutta en voisi koskaan ajatella asettua tänne asumaan ainaiseksi. Täällä ei ole koskaan mitään nähtävää ja kuultavaa, ja sitte tapaa niin harvoin ihmisiä, joiden kanssa voi seurustella."

"Aivan samaa sanoi Agnes-neitikin kerran; enpä tiedä, vieläkö hän on samaa mielipidettä. Mutta jos neidit ovat yhtämieltä kanssani, teemme pienen kävelymatkan täällä ympäristössä, niin näytän teille sellaista, mikä on omiansa herättämään mielenkiintoa, ja ihmisiä, joiden kanssa voi hyvin seurustella."

"Niin, tehkäämme se", sanoi Mathilde, "se on hauskaa; meillä ei ole kuitenkaan mitään tehtävää tänään."

"Mutta kunhan isä vain ei hätäile", vastasi Agnes; "ennen hämärää täytyy meidän olla kotona."

"No hän ei totta totisesti kaipaa meitä", vastasi Mathilde ja kiinnitti neulalla vaippaansa, "voimme mennä nyt heti."

"Te teette aina vastaväitteitä, Agnes-neiti", sanoi ylioppilas.

"Teenkö?" vastasi Agnes, ja hän seurasi mukana.

He kulkivat kappaleen tietä pitkin, sitte poikkesivat he syrjäpolulle ja lähtivät kulkemaan yli peltojen. Siellä seisoi mies, kaivellen perunamaata. Ylioppilas seisahtui hänen eteensä.

"Toivotan onnea työhön, Hannu", sanoi hän ja tervehti; "kuinka voi äitisi?"

"Kiitos kysymästä, hän voi hyvin", vastasi Hannu ja katseli ylös työstään. "Sinulla on seuraa tänään."

"Niin, enkös ole mielestäsi joutunut hienoon seuraan?"

"Niin, se on varma. Komeutta kyllä näkee maailmassa." Hän seisoi nojaten lapioon. "Katsos, ylioppilas, mitä tänään löysin", sanoi hän hetkisen kuluttua ylioppilaalle, hiljentäen ääntään ja ottaen taskustaan vanhan hopearahan, jonka hän oli löytänyt pellosta, "se oli myöskin uudenuutukainen ja kiiltävä kerran, mutta sen täytyi kuitenkin maahan."

Hänen kasvoillaan oli omituinen ilme hänen tätä sanoessaan.

"Niinpä kyllä, maa ottaa suurimmat rikkautemme", vastasi ylioppilas, "mutta kerran ne kuitenkin etsitään kätköstään ja annetaan meille takaisin, Hannu."

"Niinhän ne sanovat", vastasi Hannu ja työnsi lapion multaan niin voimakkaasti, että se vajosi pitkälle ylös varteen.

"Näittekö hänet?" kysyi ylioppilas Agnekselta, heidän kulkiessaan edelleen.

"Kyllä", vastasi Agnes.

"Saatoitteko ymmärtää häntä?"

"En, mutta näin, että jokin oli koskenut häneen kovasti."

"Hän oli kihloissa seudun kauneimman tytön kanssa. Sitte sairastui morsian ja kuoli juuri ennen häitä. Nyt menemme pistäytymään hänen äitinsä luo."

Mathilde oli tullut kauas edelle, hän kun oli jatkanut matkaa toisten pysähtyessä. Ylioppilas ja Agnes kiiruhtivat saavuttaaksensa hänet.

"No, nytpä sait jotakin mieltäylentävää kuullaksesi?" sanoi Mathilde Agnekselle.

"Jos aiotte näyttää meille kaikki ne merkillisyydet, joista puhuitte, herra ylioppilas", sanoi hän samassa hetkessä ylioppilaalle, "älkää silloin pysähtykö jokaisen talonpojan kohdalla."

"Niin, mutta hän oli ensimäkien merkillinen olento", vastasi ylioppilas nauraen, "ja tuossa näette toisen." Hän osoitti tien vieressä olevaa pientä torppaa.

"Tahdotteko, että menemme sinne?" kysyi Mathilde hämmästyneenä.

"Niin, mikäpä estäisi?" kysyi ylioppilas.

"Tuohon kurjaan tölliin, jossa arvatenkin on niin tukahduttavaa, ettei siellä voi hengittää."

"Oh, minä olen hengittänyt siellä niin monta kertaa, eikä se ole lainkaan niin vaarallista, kuin miltä näyttää", vastasi ylioppilas. "Uskokaa minua, ettette tarvitse sitä katua."

Mathilde seisoi hieman epäröiden ja katseli mustaa oven kynnystä, mutta lopuksi kääri hän hameet aivan jalkojen ympärille, kohotti ylös helmat ja kulki varpaillaan kivitetyn eteisen lattian yli. Ylioppilas kolkutti, ja he menivät sisälle. Se oli tavallinen talonpoikaistalo, tulisija keskellä lattiaa, katto savuttunut, mutta muuten siellä oli kylläkin puhdasta ja raikasta. Mathilde näytti kuin puusta pudonneelta. Tuvassa istui noin 70 vuoden vanha talonpoikaisvaimo, jolla oli niin rauhalliset ja valoisat kasvot, että näytti siltä kuin koko hänen elämänsä olisi ollut auringonpaisteinen. Hän nousi ja tuli heidän luokseen. Ylioppilas ojensi kätensä hänelle.

"Kiitos viimeisestä", sanoi ylioppilas.

"Kiitos itsellesi viimeisestä", vastasi vaimo ystävällisesti, "sinulla on vieraita mukanasi tänään."

"Tuo on papin tytär, ja tämä tässä on hänen ystävänsä kaupungista. He tahtoivat mielellään nähdä, miten tulet toimeen."

"Vai niin -- tervetuloa", sanoi vaimo ja ojensi kätensä Mathildelle, jonka täytyi ottaa se vastaan, niin vastenmielistä kuin se hänestä olikin. "Tervetuloa", sanoi hän Agnekselle ja ojensi hänelle kätensä, "minun olisi kyllä pitänyt tuntea sinut; mutta he kasvavat niin nopeaan, että heitä ei voi tunteakaan. Olin kirkossa, kun sinut vietiin kastettavaksi. Mutta nyt istuutukaa ja levätkää hetkinen."

"Kiitos, kiitos", vastasi ylioppilas ja istuutui penkille. Agnes istuutui aivan viereen. Mathilde katseli ympärilleen, löytääksensä tuolin; mutta kun hän ei sellaista huomannut, levitti hän nenäliinansa penkille ja istuutui sille. Kaisa meni hyllyn luokse ja kaatoi maitoa puukuppiin. Hän maisteli ensin, oliko maito tullut happameksi, sitte hän tuli Mathilden luokse ja tarjosi sen Mathildelle.

"Voitpa olla janoinen", sanoi hän ja ojensi kupin hänelle.

Mathilde näytti aivan kauhistuneelta.

"Ei, monet kiitokset", vastasi hän, niin pian kuin saattoi.

"Kuppi on puhdas", sanoi Kaisa ystävällisesti.

"Ei, monet kiitokset", sanoi Mathilde taasen, ja sitte otti Agnes kuppinsa ja joi, ja ylioppilas senjälkeen.

"No, minkälainen elämäsi on, Kaisa?" kysyi ylioppilas, kiitettyään maidosta.

"Kyllä, kiitos, elän hyvissä oloissa ja olen Jumalan kiitos terve."

"Minulla on terveiset Hannulta."

"Sinä olet tavannut hänet?"

"Mitenkäs hän jaksaa; alkaako haava parata?"

"Eipä niinkään; syvästä haavasta jää syvä arpi, eikä ole helppoa saada sointua viuluun, kun kielet ovat lauenneet", vastasi Kaisa hiljaa. Hän kääntyi ja pyyhki silmiään kädellään.

"Mutta Herramme voi sitoa sen, mihin toinen ei kykene", sanoi ylioppilas.

"Hän voi sen, ja hän tahtoo sen myöskin, kun hänen aikansa tulee", vastasi Kaisa.

Hän puhui niin tyynesti, lempeästi ja luottamusta herättävästi; ei sanoissa eikä kasvonpiirteissä ollut mitään katkeraa. Agnes katseli ihmetellen häntä. Ylioppilas puheli hänen kanssaan kauan. Mutta Mathilde istui väänneskellen itseään penkillä ja katsellen levottomasti ylioppilaaseen, eikö hän pian vaikenisi. Vihdoin hän nousi. Kaisa kätteli heitä taasen, kiitti vierailusta, ja pyysi Agnesta pian tulemaan takaisin. Tuskin olivat he tulleet ulos, ennenkuin Mathilde alkoi torua ja pudistella hamettaan.

"Enpä ole ennen nähnyt mokomaa, tarjota meille maitoa mustasta maljasta, josta hän ensin itse juo. Ja missäs se on, mitä meidän piti nähdä?" kysyi hän ylioppilaalta.

"Olette nähneet sen", vastasi ylioppilas.

"Jos tuo vanha eukko oli niin merkillinen, niin Jumala varjelkoon minua moisista merkillisyyksistä."

"Ettekö nähnyt, että tuolla vanhalla maalaiseukolla oli kasvonpiirteet ja olento, jota kuningatar saattaisi kadehtia? Ettekö nähnyt, että kaikessa, mitä hän sanoi ja teki, yksinpä vähäpätöisimmissäkin pikkuseikoissa, oli arvokkaisuutta."

"Niin, monet kiitokset, mutta mieluimmin tahdon päästä näkemästä moista", vastasi Mathilde ja keikahutti päätään, "te olette nyt niin kiintynyt talonpoikaistapoihin ja talonpoikaisoloihin, että te jonakin kauniina päivänä sanotte, että parasta on olla pesemättä lattioita, olla tuuleuttamatta ja syödä puuroa joka ateriaksi." Ylioppilaan täytyi nauraa.

"Niin, ne muut merkillisyydet, joita minulla on näytettävänä, eivät ole hiuskarvaakaan parempia", sanoi hän, kohauttaen olkapäitään, "niin että, jos --"

"Kiitos, olen saanut kylläkseni", vastasi Mathilde, "nyt tahdon mennä kotia. Tuletko mukana, Agnes?"

"Ei, te kai seuraatte minua, vai mitä?" sanoi ylioppilas reippaasti, kääntyen hänen puoleensa.

"Ei, kun Mathilde -- --"

"Oh, äläpä anna minun häiritä, minä löydän kyllä tien yksinkin kotia, ja jos sinulla on halua nähdä enemmän moista ihanuutta, niin ole hyvä."

"Tehän olette niin monet kerrat ennen kävellyt yksin minun kanssani. En kai minä ole vaarallisempi nyt kuin silloin", sanoi ylioppilas.

"Ette -- mutta --", sanoi Agnes venyttäen sanoja.

"Ei, se on vain uhmailua, Agnes, eikä muuta", sanoi Mathilde, "katsos, nyt menen minä."

Agnes seisoi vielä epäröiden.

Ylioppilas meni hänen luokseen. "Olen harvoin pyytänyt teiltä mitään", sanoi hän vakavasti, "mutta tänään pyydän teitä seuraamaan minua."

"Mutta sopiiko se myöskin?"

"Hyvästi, hyvästi", sanoi Mathilde ja juoksi nauraen kedon yli. "Kunpa teillä olisi hauskaa", lisäsi hän pisteliäästi, "ja nytpä älä liiaksi kaipaa minua, Agnes."

Ylioppilas ja Agnes katselivat toisiaan, nuo kaksi vanhaa ystävystä seisoivat yksin, kiusanhenki oli poissa, ja kaikki oli tullut niin hiljaiseksi hänen mentyään. He kulkivat hetkisen ääneti rinnatusten, mutta molemmat olivat tyytyväisiä siitä, että Mathilde laverteluineen oli poissa.

"Näittekö muuta tuossa vaimossa kuin eukon, Agnes-neiti?" kysyi ylioppilas. "Ette kuitenkaan koskaan voisi loukata ketään, niinkuin teidän ystävättärenne on loukannut tätä vaimoa tänään?"

"Mathilde ei lainkaan tunne maalaistapoja täällä", vastasi Agnes.

"Ei, mutta voi vaatia ihmisiltä, jotka kutsuvat itseään sivistyneiksi, että he uskovat löytyvän muitakin sivistyneitä ihmisiä kuin he itse, vaikkakaan nämä ihmiset eivät ole sivistyneitä aivan heidän säädöksiensä mukaan. Ja kun ajattelee näiden kahden kasvoja, kaupunkilaisnaisen ja talonpoikaisvaimon, niin tiedän kyllä, minkä minä valitsisin."

"Niin, hänellä oli omituiset kasvonpiirteet, hän on varmaankin kärsinyt paljon, se vaimo?"