Part 7

Isä näki sen ja tuli siitä murheelliseksi, hän seurasi Agnesta katseillaan, missä hän kulkikaan; isä arveli sen olevan ohimenevää, jotakin epämiellyttävää, mitä Agnes oli kuullut kaupungissa, mutta minkä hän mieluimmin tahtoi kantaa yksin. Agnes havahtikin usein mietteistään, tuntiessaan nämä uskolliset valvovat katseet, ja hän pelkäsi isän puhuvan siitä. Agnes ymmärsi isän tarkoittavan jotakin, kun hän välistä tuli Agneksen luokse, silitellen kädellään hänen tukkaansa ja antaen hänelle suutelon, mutta hänen oli mahdotonta saada sanaa suustaan. Hän ei myöskään tietänyt, mitä sanoa, hänelle tuli vain kyyneleet silmiin ja hänellä oli halu syleillä isäänsä ja suudella häntä monet, monet kerrat. Mutta lopuksi täytyi selityksen tulla; se tapahtui eräänä iltana heidän istuessaan kahdenkesken kotona. Agnes istui sohvassa ja näytti tavallista väsyneemmältä: isä istui vanhassa tuolissaan ja näytti kuin hän olisi aikonut sanoa jotain, sillä hän vetäisi muutamia voimakkaita haikuja piipustaan. Vihdoin sai hän sanotuksi:

"Agnes!"

"Niin", vastasi Agnes ja samassa virtasi veri lämpimänä hänen sydämeensä.

"Tule luokseni, rakas lapsi". Agnes tuli, ja isä otti hänet polvelleen ja pani kätensä hänen vyötäisilleen.

"Mikäs sinua on vaivannut viime aikoina?" alkoi hän. "Oletko sairas?"

"Sairasko -- en -- miten voit sitä luulla?" vastasi Agnes, samalla kuin veri syöksähti poskille.

"Ei tarvitse kovinkaan tarkkaa silmää huomatakseen, että sinä sekä kalpenet että laihdut. Jotain puuttuu sinulta."

"Ei, minulta ei puutu mitään", -- vastasi Agnes, painoi kasvonsa isän rintaa vasten ja tahtoi salata kyyneleitään, jotka jo alkoivat pusertua esiin.

Isä silitteli hänen hiuksiaan.

"Tahdotko matkustaa kaupunkiin?" kuiskasi isä hänelle kuten lapselle; "sanoin kerran, että minulla ei ole varaa siihen; nyt luulen kyllä voivani tehdä sen, jos sinulla on halua. Tahdotko matkustaa kaupunkiin, Agnes?"

Agnes vastasi alkamalla itkeä niin kiihkeästi, että pappi säikähti pahanpäiväisesti ja vaikeni, kunnes hän taasen oli rauhoittunut.

"Älä ole häpeissäsi vastatessasi myöntävästi", alkoi pappi taasen, kun Agnes oli lopettanut itkunsa ja vain hengitti raskaasti; "se voi hieman virkistää sinua, näetkös, ja täällähän kuitenkin kaikki luistaa entistä latuaan."

"En voi koskaan toivoa parempaa kuin olla kotona sinun luonasi, isä!" vastasi Agnes ja painautui vieläkin lähemmäksi häntä.

"Niin, mutta en voi nähdä tätä kauemmin, rakas lapseni", vastasi isä ja suuteli häntä poskelle, "sinä riudut aivan pois käsistäni, ja jotakin mahtanee olla epäkunnossa. Etkö nyt voi sanoa sitä isällesi, vanhalle isällesi, -- mitä?" -- ja hän painoi korvansa Agneksen suulle, tahtoen kuulla vastausta.

"En tiedä sitä, isä", -- vastasi Agnes, nousi ja pyyhki pois viimeiset kyyneleet, jotka vielä riippuivat silmäripsissä, ja nyt nauroi hän -- "näetkös, minulta ei puutu mitään. Minä olen vain välistä tyhmä, mutta nyt olen hyvä, ja silloin voit sinä pitää minusta, eikö totta?" a Agnes suuteli häntä ja pyyhki tukan hänen otsaltaan.

"Niin -- mutta en nyt tahtonut saada vastausta siihen", alkoi pappi, mutta ei voinut olla hymyilemättä; "tarkoitin sitä, jos sinä -- --"

"Ei, ei -- rakas isä", sanoi Agnes äkkiä ja asetti sormen hänen suulleen, "ei sanaakaan enää mistään kaupunkimatkasta, kuuletko? Ole nyt reipas ja iloinen, sillä minulta ei puutu mitään, siitä voit olla vakuutettu. Nyt keitän sinulle hyvää teetä." Ja näin sanoen suuteli Agnes vielä kerran ja juoksi sitten keittiöön.

"Hm -- hm" -- sanoi pappi itsekseen, pudisteli päätään ja kulki edestakaisin lattialla.

"Jotain siinä on, sanokoon hän mitä tahansa, mutta hän on sellainen pieni itsepäinen hupakko, joka ei tahdo puhua suutansa puhtaaksi."

Kävi kuitenkin niin, että Agnes meni kaupunkiin. Hän tunsi, että jokin kalvoi häntä, ja että hänelle ehkä oli hyvä päästä hieman pois; mutta hän oli huolissaan siitä ja pahinta kaikesta oli, että hänen oli asuttava taas yhdessä Mathilden kanssa. Nythän hän ei voinut enää salata sydänhuoliaan, ja Mathildenhan teki mieli vain iloita. Hän tunsi, että oli mahdotonta enää ottaa Mathildea mukaan sydämeen. Mutta hänen isänsä pyysi häntä niin sydämellisesti matkustamaan ja lupasi hänelle, että hän saisi palata kotia takaisin heti, jos hän ei viihtyisi -- ja niinpä sai ylioppilas eräänä päivänä taasen kuulla, että Agnes oli matkustanut kaupunkiin. Hän oli aivan kuin puusta pudonnut; hän ei tahtonut uskoa sitä. Jäisikö tämä nuori tyttö hänelle aina arvoitukseksi? Nyt oli hän vakuutettu siitä, että hän tunsi Agneksen sisimpään olemukseen saakka, ja kuitenkin narrasi Agnes häntä tavantakaa. Kuinka saattoikaan hänellä taasen olla halua heittäytyä seuraelämän humuun, nyt, kun hänen sieluelämänsä oli kohonnut ja hän iloisena kuten lapsi ja syvän tunteen valtaamana kuten varttunut nainen oli tarttunut siihen, mitä näki. Hänellä ei ollut mitään rauhaa, ei hän voinut lukea. Silloin tarttui hän hattuunsa ja meni suoraa päätä pappilaan.

Pappi istui valmistellen seuraavan sunnuntain saarnaansa, kun ovelle koputettiin ja sisään astui ylioppilas lämpimänä ja kiihtyneenä.

"Onko totta, että olette lähettänyt tyttärenne kaupunkiin, herra pastori?" alkoi hän ja unohti aivan tervehtiä.

Pappi kääntyi hämmästyneenä tuolissaan. "Niin, se on totta", vastasi hän ja katseli ihmeissään ylioppilasta.

"Onko se mahdollista? Voitteko siten syöstä mereen sen, joka jo on päässyt venheen emäpuulle? Voitteko siten surmata ihmissielun, joka on virkoamaisillaan eloon? Voitteko tehdä sen pelkäämättä tuhoavanne sen Jumalan työn, josta kerran saatte vastata?"

Pappi asetteli silmälasiaan ja katseli ylioppilasta suu selko selällään.

"Mutta paras -- -- -- mikäs teitä vaivaa?" sanoi hän ja nousi tuolilta.

Ylioppilas tointui taasen.

"Pyydän anteeksi, herra pastori", sanoi hän tyynesti ja kumarsi, "voipa olla, ettei ole sopivaa siten astua toisen miehen taloon, ja tiedän kyllä, että olette hänen isänsä; mutta jos olisitte seurannut hänen kehitystään lapsesta sillä tavalla kuin minä, jos olisitte kohdistanut kaikki ajatuksenne häneen kuten minä, jos olisitte nähnyt hänen varttuvan edessänne kuten minä, niin ymmärtäisitte -- --"

"Ei, minä en todella ymmärrä sanaakaan", huudahti pappi, "mitäs kaikki tämä merkitsee?"

"Ettekö sitte ole huomannut, että tyttärenne on aivan muuttunut viime aikoina?"

"Kyllä, Jumala paratkoon. Olen nähnyt, että hän on tullut sekä sairaaksi, kalpeaksi että hiljaiseksi."

"Niin, ja sitte lähetätte te hänet kaupunkiin."

"Niin, mihinkäpä minä muualle hänet lähettäisin? Juuri siksi lähetin hänet kaupunkiin."

"Hm -- myrkky on hyvää lääkettä sairaalle miehelle", sanoi ylioppilas ja nauroi katkerasti.

Pappi pudisteli päätään.

"Luulenpa, että olette sairas", sanoi hän lopuksi, "puhutte aivan kuin houreissa."

"En, herra pastori", alkoi ylioppilas taasen tyynesti ja arvokkaasti, "en ole sairas, mutta hän oli, ja hänen sairautensa oli taistelua, taistelua, mikä Jumalalla oli hänen sydämensä kanssa saadaksensa paikan siellä, taistelua, joka olisi ollut taisteltava loppuun rukoillen ja itkien hiljaisessa kammiossa."

Pappi kuunteli vakavasti ylioppilasta.

"Istukaahan ja selittäkää minulle tarkemmin mielipiteenne. Eikö sitte tyttäreni ollut kristitty?"

"Voin vastata sekä kieltävästi että myöntävästi, herra pastori. Hän oli kristitty, samalla tavalla kuin nämä monet tuhannet ovat, jotka suullaan sanelevat isämeidän rukouksen muutaman kerran päivässä ja käyvät kirkossa joka sunnuntai siten säilyttäen eräänlaisen muiston ja tavallaan siteen itsensä ja Jumalan välillä. Mutta hän ei ollut niitä, joissa kristinusko on tullut elämäksi, jotka antavat uskon pyhittää sekä suuren että pienen teon ja nöyrinä uhraavat itsensä Jumalalle."

"Niin" -- vastasi pappi miettivästi -- "mutta uudemmat jumaluusoppineet eivät suo koskaan lepoa tai rauhaa, täytyy olla aina levottomassa tilassa. Eikö nyt enää voi elää kodikkaasti ja hyvin ja iloita kaikista niistä lahjoista, joita Jumalamme on meille antanut?".

"Niin, toden totta, sitä en ole koskaan kieltänytkään. Mutta muistakaa, herra pastori, että kristinopissa täytyy myöskin olla levottomuutta, jos mieli saada aikaan eloa. Levottomuus on kuten heiluri kellokoneistossa: jos se seisahtuu, seisahtuu myöskin kello. Ja se mies, joka ei koskaan ole levoton, hän nukkuu; ja nukkuessa voi levätä kyllikseen, se on selvä; mutta voidakseen olla kristitty, täytyy olla valpas. Tyttärenne on aikaisemmin nähnyt kristinuskon kuin sumun verhoamana, kuten unessa, mutta nyt hän on havahtunut unestaan; ja nyt koetatte te taasen nukuttaa hänet tuudittavalla kehtolaululla, tahdotte näyttää hänelle maiseman, joka häikäisee hänen katseensa, johtaa hänet nevalle, missä virvatulet loimottavat."

"Mutta, hyvä ystävä, tehän puhutte aivan kuin kaupunki olisi Sodoma ja hänet olisi lähetetty pelkkien pakanoiden luo. Hänhän on tullut hyvien, kelpo ihmisten hoivaan."

"Käsitätte väärin sanani, herra pastori. Älkää luulko, että olen mikään ihmisvihaaja tai kaupunkivihaaja tai suunsoittaja. Tiedän kyllä, että kaupungissa on paljon kaunista ja hyvää, paljon taidetta ja muutakin, mikä voi nuorentaa ja voimistuttaa henkeä; tiedän myöskin, että siellä on monta kristillismielistä ihmistä, joiden seura voi olla omiansa kehittämään. Mutta ne, joita minä tarkoitan, ovat niitä, jotka tekevät tyhjyyden ja huvitukset, juorupuheet ja seuraelämän kaikeksi kaikessa, Jumalaksi; ne ovat sellaisia ihmisiä kuin tämä Mathilde ja hänen äitinsä, muotinukkeja, joilla ei ole yhtä vakavaa ajatusta ja jotka kuitenkin tahtovat olla ensimäisiä ja esikuvina kaikille muille. Heidän kanssaan tyttärenne nyt seurustelee, hän, joka tänä aikana kaipaa lepoa, rauhaa ja vakavuutta; heidän keskuudessaan hän kuihtuu tai pakoitetaan tukahduttamaan se sisäinen elämä, joka oli vähällä orastaa. Todellakin, onpa se aivan kuin tarjoaisi surevalle leskelle vallattoman tanssin lohdutukseksi."

Pappi oli painanut päänsä alas pöydälle ja tarttui molemmin käsin päähänsä. Hän ei katsonut ylös, eikä vastannut. Ylioppilas nousi.

"Pyydän anteeksi, herra pastori, että olen käyttäytynyt tällä tavalla; mutta ei aina voi hillitä itseään, enkä tahdo kieltää että minuun koski kovasti kun kuulin tästä kaupunkimatkasta. Niin omituiselta kuin ehkä näyttääkin, niin luulenpa kuitenkin, että tunnen hänet paremmin kuin te, joka olette hänen isänsä. Te olette häntä paljoa vanhempi, ahertelette arkiaskareissanne melkein koko päivän, olette nähnyt hänet päivittäin luonanne, aina pienestä pitäen ja puhellut vain arkiasioista, niin että katse ei enää niin tarkkaan eroita. Mutta minä olen tavannut hänet vain silloin tällöin; minulle hän on puhunut asioista, jotka olivat lähellä hänen sydäntään, siksi että hän huomasi minun olevan iässä enemmän vertaisensa ja siis paremmin ymmärtävän häntä; ja olen huomannut hänen olevan rikkaan, lämpimän naisen, joka saattoi muuttua vieläkin suuremmaksi ja rikkaammaksi ja joka on aivan liian hyvä joutuaksensa hukkaan tyhjyydessä. Ja nyt hyvästi, herra pastori; pyydän, että tämänpäiväiset sanani ovat vain meidän keskemme sanottuja, ja sitte pyydän Teitä suomaan anteeksi, että olen ollut niin rohkea."

Pappi ei sanonut mitään, hän saattoi vain ylioppilaan ovelle ja ojensi kätensä jäähyväisiksi.

Ylioppilas tarkasteli hänen kasvojaan, ja silloin hän äkkiä huomasi, että pappi oli yksinäisen, onnettoman vanhuksen näköinen. Hän ei tietänyt, jäädäkö puhumaan papin kanssa enemmälti, mutta hän oli jo yli ovenkynnyksen, ja pappi oli sanonut jäähyväiset. Sitte hän meni.

Kun pappi oli jäänyt yksin, istuutui hän ja painoi päänsä pöydälle. Siten hän istui pitkän aikaa, sitte hän nousi ja kulki edestakaisin lattialla.

"Olisiko tässä jotain totta", sanoi hän itsekseen, "enkö ymmärtäisi omaa lastani, olinko myönyt hänen sielunsa ymmärtämättömyydessäni -- -- hyvä Jumala, se oli kauhea sana. -- Tahdonpa kuitenkin odottaa ja nähdä ensin mitä hän kirjoittaa, ja sitte -- sitte -- johtakoon Jumala häntä edelleen."

Agneksen ensimäinen kirje oli seuraava:

"Rakas isä!

Sinun täytyy suoda minulle anteeksi, etten ole aikaisemmin kirjoittanut; mutta olen odottanut niin kauan, siksi että mielelläni tahdoin kirjoittaa jotain hyvää sinulle. Nyt en voi enää odottaa kauemmin, niinpä tapahtukoon se mikä tapahtuu, vaikkakin tiedän, että nämä rivit vaikuttavat sinuun kaikkea muuta kuin hyvää. Mutta en voi enkä tahdo valehdella sinulle. Niinpä täytyy minun sanoa sinulle, että kaipaan hartaasti kotia, että tiedän, etten koskaan tule terveeksi ulkopuolella kotia, että tunnen olevani niin onnettoman yksinäinen täällä keskellä kaikkia näitä ihmisiä, että mielelläni juoksisin tipotieheni ja vain itkisin. Mutta nyt olen päättänyt olla sinulle kuuliainen, ja siksi jään tänne, niin kauaksi aikaa kuin tahdot. Mutta jos kerran tulee, ja piakkoin, viesti kotoapäin, joka sanoo minulla olevan luvan palata kotia, silloin -- niin silloin -- oi kuinka onnellinen olenkaan. En tiedä mistä se johtuu, mutta en voi enää olla mukana kauemmin tässä kaikessa. He laahaavat minut mukaansa laulajaisiin, teatteriin, tanssiaisiin, mutta nyt ei ole niinkuin ennen, jolloin soitto saattoi loihtia kokonaisen uuden elämän eteeni, ja sydän löi voimakkaammin ilosta tanssin vuoksi, -- nyt kaipaan vain päästä pois, en voi tuntea mitään, en iloita mistään. Tiedän ja näen sen myöskin, että täällä on paljon hyvää, jota minun olisi hyvä nähdä, mutta minulla ei ole mitään halua nähdä sitä, ei mitään lepoa nauttia siitä. Jos olen ulkona, kaipaan kotia; -- jos olen kotona, kaipaan ulos. En ymmärrä itseäni; mutta sen tiedän, että ainoa, mikä voi virkistää minua ja tehdä minut iloiseksi, on, kun voin rukoilla sydämellisesti Jumalaa; ja silloin tulen aina itkeneeksi. En voi muuta sanoa, kuin että minulle ollaan täällä ystävällisiä, ja he tekevät varmaankin kaikkensa, mitä voivat, huvittaaksensa minua, mutta juuri kaikki heidän ponnistuksensa ovat minulle vastenmielisiä. Mieluimmin tahtoisin, etteivät he välittäisi minusta, vaan antaisivat minun hoitaa itseni; mutta sitä ei voi ajatella. Välistä tulevat he myöskin kärsimättömiksi ja sanovat, että minä olen äreä ja ikävä ja olen tullut tänne vain turmelemaan heidän iloaan. Mutta viime päivinä ovat he olleet aivan loppumattomiin asti ystävällisiä minulle, jotta pelkään siinä piilevän jotain. Ja luulenpa arvanneeni oikein. Tohtori on sanonut, että Mathildelle tekisi maalaisilma hyvää ja nyt he varmaankin ehdottavat, että hän seuraisi minua kotia. He ovat myöskin kysyneet minulta, onko kotona terveellistä, onko siellä hyvin kylmä, onko siellä tilaisuus kylpeä y.m. Jumala varjelkoon meitä saamasta moisia vieraita. En voi kirjoittaa enempää, isä rakas, mutta jos olisin luonasi, tarttuisin kaulaasi ja suutelisin sinua.

Oma Agneksesi."

Pappi mutisi "hm", kun hän oli lukenut sen ensikerran, ja "hm", luettuaan sen toisen kerran; sitte hän nousi ja soitti.

"Sinä, Halvar, saat ottaa suuret kiesit huomenna ja mennä hakemaan neitiä kaupungista", sanoi hän rengille, joka astui sisään.

"Tuleeko hän jo kotia?" kysyi Halvar ja nauroi viekkaasti.

"Kyllä, hän tulee", -- vastasi pappi lyhyeen, ja tähän vastaukseen sai Halvar tyytyä ja lähteä.

Tuskin kuukauttakaan poislähtönsä jälkeen seisoi Agnes taasen rakkaan pappilan vierassalissa, kavahtaen isänsä kaulaan. Hän näytti terveeltä, johtuiko tuo nyt siitä, että raikas tuuli oli pannut posket punottamaan tai siitä että kotiinpalaamisen ilo loisti hänen silmistään. Mutta kasvojen iloinen ilme muuttui kokonaan, kun hänen täytyi jättää kirje, joka hänellä oli laukussa.

"Se on Mathilden äidiltä", -- sanoi hän; "hän pyysi minun antamaan sen sinulle."

Pappi luki sen, ja Agnes istui tuijottaen hänen kasvoihinsa, kun hän luki.

"Onko, kuten luulin, isä?" kysyi hän puolittain pelokkaana, "onko kirjeessä siitä, mistä kirjoitin?"

"Niin on", vastasi pappi alahuuli lerpallaan.

"Isä, sinun täytyy vastata kieltävästi", huudahti Agnes kiihkeämpänä kuin mitä pappi oli koskaan nähnyt häntä.

"Mutta, rakas Agnes, ymmärräthän että se on mahdotonta. Nyt olet kaksi kertaa asunut heidän luonaan, minun saamatta maksaa mitään, siksi että hän oli äitisi vanha ystävä. Ja nyt emme sallisi hänen tyttärensä tulla luoksemme joksikin ajaksi."

"Niin, mutta en pidä hänestä, isä, en mielelläni ole hänen seurassaan."

"Sepä merkillistä. Ennen oli ystävyys niin lämmin, että Mathilde oli ensimäinen ja Mathilde oli viimeinen. Ja jos siedit hänen seuraansa kuukauden ajan siellä kaupungissa, niin sietänet kai sitä muutaman viikon täällä. Velvollisuutemme on olla ystävällisiä heitä kohtaan nyt, kun he ovat osoittaneet niin paljon ystävällisyyttä meille."

"Lienet oikeassa; täytynee kai olla niin", vastasi Agnes hiljaa, mutta hän ei juuri puhunut enää sinä iltana, meni aikaiseen huoneeseensa ja makasi pää käsiin painuneena, kunnes kello muistutti häntä maatamenosta. Mutta ennenkuin hän meni levolle, heitti hän pitkän katseen tielle, nähdäkseen loistiko valo vielä hänen uskollisen ystävänsä luona, hänen, joka oli luvannut olla koskaan enää menemättä kihloihin.

Viikkoa myöhemmin vierivät tietä pitkin pappilaan päin suuret kärryt, joille oli sälytetty suuria matkakirstuja. Pappi tuli itse ulos avopäin, raapi jalallaan ja auttoi alas pienen tytön tyllerön, joka oli kiireestä kantapäähän kääritty vaippoihin. Niinpä oli siis Mathilde vihdoinkin tullut!

Kuudes luku.

KAUPUNKINEITI. TALONPOIKIA. TAISTELU.

Nytpä oli pappilassa syntynyt eloa. "Vanha-Ruuni" ei ollut koskaan elämässään lennellyt niinkuin nyt ja palvelijat eivät muistaneet koskaan olleensa niin tiukalla. Sillä pysyttyään rauhallisena ensimäiset päivät ja käytyään katsomassa vain navettaa, ruokasäiliötä, kellareita ja kaikkea moista, joka oli hänelle uutta, alkoi Mathilde käyttäytyä aivan kuin kotona. Papin kanssa olivat he ystävykset alusta alkaen; hän kulki vain naureskellen ja pudistellen päätään kaikille hänen mielettömyyksilleen, joita hän piti hauskoina. Sillä Mathilde ymmärsi aina ottaa hänet oikealla tavalla; hän ei ollut aivan turhaan ollut äitinsä lellikki. Ja kun hän asetti kätensä papin kaulalle taputteli häntä poskelle ja pyysi kauniisti: "Oh -- saanko sen?" silloin tarvittiin enemmän kuin vanha papinsydän, jotta olisi voinut vastata kieltävästi. Ja saattoipa hän kertoa jos jotakin, hölynpölyä; hän ei ollut ääneti aamusta varhain myöhään iltaan ja sepä huvitti pappia. Hän tunsi vilkastuvansa tästä, se oli jotain uutta hänelle, nyt kun hän oli elänyt niin kauan aikaa yksin tai nähnyt vain miettivän, hiljaisen tyttärensä, joka istui syventyneenä kirjaansa. Mathilde huomasi vähitellen saavansa ylivallan -- niin viisas hän oli -- ja oivalsi myöskin käyttää sitä järjestääksensä kaikki omalla tavallaan. Ennen oli hänen täytynyt käydä kaikkialla, missä hän tahtoi nähdä jotain, mutta nyt huomasi hän, että tämä tuotti haittaa hänen terveydelleen, ja että hänen täytyi olla varovainen; siksipä täytyi hevosen olla aisoissa myöhään ja aikaiseen. Sitte kuorsasi Halvar liian äänekkäästi yöllä tuvassa aivan hänen huoneensa edustalla, niin että hän havahti, ja totta totisesti pitipä Halvarin mennä heinälatoon makaamaan. Sitte oli hän niin hermostunut, ettei voinut sietää Marin pilkkovan puita aamulla ja laulavan, ja siksipä sai Mari käskyn pilkkoa joko illalla tahi 10:nen jälkeen, Mathilden tultua alas. Sitte oli Mathilden myöskin autettava Agnesta välistä taloudessa, mutta silloin vasta syntyi melua! Nämä raa'at kömpelöt talonpoikaisihmiset eivät voineet tehdä mitään mieliksi, ja sen he saivat kuulla useammin kuin kerran. Mari oli niin katkeroitunut tähän kaupunkilaishempukkaan, joksi hän kutsui Mathildea, että hän mielellään olisi heittänyt halon hänen jälkeensä, minä hetkenä tahansa. Vierashuoneessa oli pöytä taasen asetettu keskelle lattiaa, kaikki komeus oli otettu esille, tuolien päällystä poistettu, kaikki heidän omistamansa kirjaillut päänalasimet ja solmustetut matot otettu käytäntöön, niin että pappi ei enää saanut painaa päätään siihen eikä siihen, eikä saanut painaa jalkaansa siihen paikkaan eikä siihen paikkaan, ennenkuin hän oli pyyhkinyt hyvin jalkansa. Pappi oli alussa nauranut tälle, mutta pian tuli se hänelle raskaaksi. Hän kyllästyi Mathildeen ja hänen jaaritteluunsa ja kaipasi vanhaa kodikkaisuutta. Hän huomasi, että Mathilde määräili täällä kaikesta. Hän katseli äänetöntä tytärtään, mutta hän oli yhtä äänetön. Agnes ei koskaan vastustanut mitään Mathilden ehdotuksia; päinvastoin oli hän koettanut sovitella hänen tahtonsa mukaan mikäli hän voi, oli aina ollut ystävällinen häntä kohtaan ja seurasi häntä kaikilla hänen retkillään. Kun he olivat muiden seurassa, oli hän kuitenkin mieluimmin heidän kanssaan.

Mathilde alkoikin vähitellen tulla tyytymättömäksi. Täällä ei ollut mitään tilaisuutta huvitteluun, ihmiset täällä olivat niin sivistymättömiä ja sulkeutuneita; mutta sitte muisti hän, ettei hän vielä ollut tehnyt tuttavuutta ylioppilaan kanssa, ja sitte hän kiusasi pappia niinkauan, kunnes hän lupasi kutsua ylioppilaan vierailulle jonain iltana.

Kun ylioppilas sinä iltana tuli vierashuoneeseen, näki hän pienen olennon vaaleansinisessä hameessa seisovan aivan pöydän vieressä. Hän niiasi hänelle syvään ja kutsui sitte Agneksen, joka oli sivuhuoneessa minne ovi oli avattu. Agnes tuli.

"Tahdotko olla hyvä ja esitellä minut tuolle herralle, Agnes", sanoi hän erittäin arvokkaasti.

"Ylioppilas N. -- -- Mathilde Ravn."

"Ystävännekö kaupungista?" kysyi ylioppilas.

"Niin", vastasi Agnes hieman hillityllä äänellä.

"Sittehän olemme hyviä tuttavia", vastasi ylioppilas, "tervetuloa tänne."

Näin sanoen ojensi ylioppilas kätensä Agnesta kohti.

Mathilde tekeytyi aivan kuin hän ei olisi nähnyt sitä; hän silitti hameensa laskosta.

"Tuttaviako?" vastasi hän puolittain ihmetellen ja kallisti päätään, "enpä todellakaan tiedä, että minulla olisi ollut se kunnia."

"Niin, Agnes-neiti on kertonut minulle paljon teistä", vastasi ylioppilas.

"Vai niin", -- sanoi Mathilde rypistäen silmäkulmiaan.

Samassa astui pappi sisälle, ja hän tervehti silloin ylioppilasta.

"Ei, hän on todentotta ihana", kuiskasi Mathilde Agnekselle, "näetkös, hän ei ole muuttanut puhdasta paitaa, vaan kääntänyt kauluksensa, ja tuo takki on varmaankin viime vuosisadalta. Ja ajatteleppa, hän tahtoi tarttua käteeni suurilla punaisilla kourillaan; hänen kustannuksellaan pidämme hauskaa, hän on verraton."

"Mistä ostatte vaatteenne?" kysyi Mathilde myöhemmin illalla, heidän istuessaan pöydän ympärillä.

"Mistäkö ostan vaatteeni? Räätäli Peterseniltä."

"Peterseniltäkö? Missä hän asuu?"

"Hän asuu aivan puuseppä Poulsenin vieressä."

Mathilde ymmärsi että hän laski pilaa hänen kanssaan, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan.

"Menisitte räätäli Hansenin luokse. Ei kukaan nuori mies voi olla tilaamatta vaatteitaan häneltä."

"Niin -- täytyneepä minun ajatella tuota. Olen yhtä mieltä teidän kanssanne, että olisi suuri synti pitää muita vaatteita kuin räätäli Hansenin tekemiä."

Agnes ei voinut olla hymyilemättä nähdessään ylioppilaan vakavat kasvonpiirteet hänen tätä sanoessaan, mutta Mathilde soitti vain suutaan.

"Niin, luutnantti Karlson ostaa aina häneltä pukunsa, ja voitte olla vakuutettu siitä, että se on muodikkain."

"Vai on luutnantti Karlson kaupungin nuorten herrojen malli tähän aikaan?" kysyi ylioppilas.

"Tunnetteko hänet?" huudahti Mathilde iloisesti, "eikö hän ole verraton? Hän on todellakin hieno herra. Kuinka hän tanssiikaan, kuinka hän osaa keskustella, kuinka hän osaa pukeutua, ja mikä vartalo hänellä on!"

"Niin, jos tahtoo käyttää räätälin mittapuuta, on hän varmasti n:ro 1. Mutta luulenpa hänen kadottaneen jonkunverran kultaustaan naimisiin mentyään."

"Ei, hän on aivan sama, iloinen ja niin kekseliäs. Olisittepahan vain nähnyt hänet konsuli N:n viimeisissä tanssiaisissa, hänellä oli kymmenen merkkiä."