Part 6

"Nyt saatte kuulla elämäntarinan, jonka joki on kertonut minulle monet kerrat", sanoi ylioppilas. "Tuolla ylhäällä autioilla, aavoilla lakeuksilla, missä leveät valkoselkäiset jäätiköt lepäävät, missä vuorenhuiput pistävät esiin lumimerestä, minne ihmiset harvoin tulevat ja missä vain peikot leikkivät ja heittelevät lumivyöryjä kuten lumipalloja alas laaksoon, missä ihminen tuntee olevansa niin pieni ja kurja, että hän pyrkii eteenpäin pienen matelijan tavoin ryömien ja toivoo pian olevansa taasen laaksossa -- siellä on joki syntynyt. Se on imenyt voimakkaita rintoja, se on nähnyt voimakkaita näkyjä, se on hengittänyt raikasta ilmaa. Siksi kun kevät saapuu ja aurinko paahtaa, niin että nuo vanhat lumiukot siellä ylhäällä hikoilevat ja vesi juoksee virtanaan pitkin tukkaa ja partaa, silloin tulee pienokainen kärsimättömäksi. Se pyrkii ulos, saadakseen nähdä ympärilleen, ja silloin eivät he enää voi pidättää sitä. Eräänä päivänä hiipii se pois, kyykistyy ensin katsellakseen syvyyteen uskaltaisiko se edetä, astuu sitte varovasti askel askeleelta alaspäin ja tunkee kantapäät lumeen. Mutta tätä menoa se ei kauan siedä, yht'äkkiä se heittäytyy riehakasti nauraen kosken niskaan ja nyt kiidetään huimaa vauhtia alas laakson pohjalle valtavalla pauhulla ja ryskeellä, niin että vaahto kohisee ympärillä. Se nauraa hohottaa, hyppii, piehtaroi edelleen, piiskaa tiellä olevia kiviä, ilakoi uoman reunalla kasvavien puiden ja pensaiden kanssa. Mutta pian jalka väsähtää, ja tie tulee hankalammaksi kulkea, kivet repivät sen vaatteita ja pensaat pieksävät kasvoihin. Silloin se pelästyy ja alkaa itkeä; takaisin se ei voi palata, sen täytyy eteenpäin, vain eteenpäin, ja niinpä kiidetään huimaa vauhtia yli tukkien, kivien ja mättäiden. Mutta tie pitkistyy ja mutkistuu, ja päämäärä on aina vain kaukana; silloin se äkkiä tulee vakavaksi ja hiljaiseksi. Se pysähtyy, lepää ja miettii. Ja nyt se ei enää juokse kivien välissä vallattomasti hypellen, vaan se virtaa hiljaisesti ja kärsivällisesti; se ei enää leiki pensaiden ja lehtien kanssa, vaan virtaa tyynesti ja pyytää nöyrästi lupaa saada tilaa, kunnes se vihdoin näkee leveän vuonon, aavan meren; iloisena se silloin laajenee, ojentelee käsiään sitä kohden ja paneutuu maata uskollisen ystävänsä rinnalle. -- Sellainen on virran tarina ja sellainen on myöskin ihmiselämä, Agnes-neiti. Ensin alkaa se voimakkaassa ja suuressa sadun maailmassa, sitten orastaa ajatus jostakin muusta, jostakin tuntemattomasta, ja silloin tahtoo vain ulos maailmaan, maailmaan; täyttä laukkaa silloin kiidetään eteenpäin leikkien, tanssien ja ilakoiden, kunnes tulee päivä, jolloin vastatuuli puhaltaa, kivien särmät haavoittavat, ja pensaat repivät. Silloin pelästyy, mutta äiti on kaukana; silloin katkeroituu ja tahtoo uhmailla vastaan, mutta taival tulee liian pitkäksi; itkee itkemistään, kunnes mieli heltyy, mutta silloin onkin varttunut; silloin vaeltaa yksinäistä elämäntietään nöyränä ja tyynenä, väistää kiviä ja halajaa vain voida uinahtaa jossakin suuressa, joka voi sulkea meidät kokonaan helmaansa, joka voi tukea meitä voimakkailla käsillään. Ja silloin avautuu näkymätön, jossa valo asuu; päämäärä on saavutettu ja iloisena heittäytyy sielu Jumalan isän syliin, missä ainoa lepo on löydettävissä."

Ylioppilas puhui sellaisella lämmöllä, aivan kuin hän olisi paljastanut sydämensä sisimmät ajatukset, ja Agnes kuunteli; hänet valtasivat kokonaan väririkas kuvaus ja ylioppilaan syvät silmät, joissa omituinen tuli liekehti. Hän ei voinut vastata, vaan hänen täytyi istua hiljaa, aivan kuin hän olisi odottanut jotain enempää. Ylioppilas alkoi taasen:

"Ettekö ole koskaan kuullut luonnon puhuvan teille monikielisenä, Agnes-neiti? Olette syntynyt metsien ja tunturien keskellä ja olette kuullut niiden ääntä pienestä pitäen."

"Olen aina iloinnut luonnon helmassa ollessani"; vastasi Agnes, "varsinkin kesäiltoina, kun aurinko laski ja laineet liplattivat vasten rantaa. Silloin kohosivat sadut kirjeistä, tullen niin suuriksi ja eläviksi. Mielikuvitukseni loihti esiin niin paljon kuvia, että minua kaupungissa kutsuttiin tunteelliseksi", lisäsi hän hymyillen.

"Vai niin", vastasi ylioppilas.

"Siellä ei voinut nähdä mitään sellaista", jatkoi Agnes, "ja sitten siellä oli niin paljo muuta katseltavaa ja ajateltavaa. Mutta nyt, kulkiessani täällä ypöyksin, on aivan kuin kaikki vanhat muistot elpyisivät."

Agneksen silmissä välähti, hänen sanoessaan tätä, mutta ylioppilas ei kiinnittänyt siihen huomiota, hän vain katseli maahan, kiskoi sammalta ja kuunteli Agneksen sanoja.

"Niin, on kai mieletöntä, että sanon tämän teille", jatkoi Agnes, "sillä ette varmaankaan voi ymmärtää minua; Teillä on kirjanne, joihin voitte turvautua, mutta minulla ei ole mitään."

"No, Mathilde, ystävättärenne? Eikö hän mitään merkitse?" kysyi ylioppilas, katsomatta Agnekseen.

"Kyllä, hän onkin ainoa, mutta hänestä on minulla hyvää vain joka toinen viikko. Silloin kaikki vanhat muistot elpyvät, minä tulen iloiseksi kuten ennenkin, mutta tätä kestää vain niinkauan kunnes kirje on luettu ja luettu uudestaan seuraavana päivänä. Ei ole mitään, jota voisin säilyttää, ei mitään, johon voisin antautua kokonaan."

Ylioppilas tuli miettiväksi; hän aikoi sanoa jotain, mutta oli kuitenkin ääneti.

"Mutta eikö täällä ole ketään, joka voisi olla ystävättärenne?"

"Se olisi sitte tuomarintytär", vastasi Agnes halveksivasti, "mutta hän ei voi puhua muusta kuin juomanpanosta ja leipomisesta."

"Luulenpa käsittäväni teitä, neitiseni, vaikkakin olette nainen, ja minä mies. Te alatte kaivata yhtä, johon saatatte luottaa niin täydellisesti että voitte uskoa hänelle kaiken, mikä painaa mieltänne, vakuutettuna siitä, että hän lieventäisi taakkanne."

Agnes mietti hetkisen.

"Ehkäpä", virkahti hän hitaasti ja matalammalla äänellä.

"Te kaipaatte äitiänne, eikö niin?" jatkoi ylioppilas, "mutta hän ei olisi voinut auttaa teitä, vaikkakin hän olisi elänyt. Hän olisi voinut olla jotain, mutta ei kaikkea; hän olisi tehnyt teidät kärsimättömäksi, kun hän ei voinut ymmärtää teidän syvimpiä tunteitanne, ja ehkäpä hän olisi kutsunut teidän hienoimpia, kainoimpia ajatuksianne haaveiluksi. Ei, te kaipaatte vertaistanne lämmössä, tunteissa; te kaipaatte yhtä, joka voi johtaa, ohjata ja selventää ajatuksianne."

"Niin, voitteko löytää sellaisen minulle?" kysyi Agnes katkerasti.

"Luulenpa, että toinen ei voi löytää sellaista. Valitkaa se itse", vastasi ylioppilas, "se ystävä voi ilmetä heti, voipa hän viipyäkin; hän voi olla nainen, mutta voipa se myöskin olla mies?"

Agnes punastui, mutta ei vastannut.

"Ja sitten ette saa hävetä sitä, että rakastatte luontoa, tai luulla, että luonnon ihailunne vuoksi olette tunteellinen. Silloin on myöskin itse Herramme ollut tunteellinen, kun hän loi yhteyden ihmisen ja luonnon välille. Ja Paavalikin on ollut tunteellinen kirjoittaessaan, että koko luomakunta huokaa pelastusta. -- -- Mutta täällä on hieman kylmä, pian pimenee, ja sanoitte, että teillä on kiire. Ehkäpä olisi parasta, että nyt lähtisimme paluumatkalle."

Agnes vastasi nousemalla ja järjestämällä pukuaan; sitte hän vielä kerran silmäili kauan maisemaa, ennenkuin hän lähti laskeutumaan alaspäin.

Paluumatkalla tuli taasen puhe jalkamatkoista, ja ylioppilas kuvasi Norjan luontoa ja norjalaista kansanelämää; hän innostui niin vanhoja muistoja elvyttäessään, ettei lainkaan huomannut pappilan puiston halki kulkeneensa ja seisovansa jo pappilan edustalla.

Agnes ei pyytänyt häntä sisälle; hän oli niin kiintynyt siihen, mitä oli kuullut; vielä lisäksi niin hämmästynyt myöhäisestä ajasta, ettei enää muistanut olla vieraanvarainen. Ylioppilas olisi kai muuten vastannutkin kieltävästi kuten tavallista, vaikkapa Agnes olisikin pyytänyt häntä astumaan sisälle. Sisällä salissa oli lamppu jo sytytetty, sillä pappi oli saanut uusia sanomalehtiä, joita hänen heti oli luettava. Hän asetti ne syrjään Agneksen astuessa sisälle.

"No, olet tehnyt pitkän kävelymatkan tänään", sanoi pappi ja katseli ystävällisesti Agnesta.

Agnes istuutui sohvaan.

"Niin, ajatteleppas, olen ollut aivan ylimpien talojen luona", sanoi hän.

"Mikäs sinun päähäsi on pälkähtänyt? Olitko yksin?"

Miksi oli niin omituista vastata tähän? Miksi oli melkein mahdotonta saada sanaa suusta?

"Uskoppa, että siellä oli ihanaa", vastasi hän vain.

"Niin, tiedän siellä olevan kaunista -- mutta olitko yksin?" toisti pappi järkähtämättä.

"Ylioppilas oli kanssani", vastasi Agnes vihdoin, mutta jos vastaus olisi ollut pitempi, olisi ääni värissyt. Nyt, kun se kerta kaikkiaan oli sanottu, ei siinä enää ollut mitään merkillistä.

"Vai niin, vai oli _hän_ mukana, no -- mitäs hyvää oli hänellä tänään sanottavana?"

"Hän puhui jalkamatkoistaan ja paljosta muusta", vastasi Agnes ja nytpä oli aivan kuin hän mielellään olisi tahtonut puhua ylioppilaasta, "uskoppa, että sitä oli mielenkiintoista kuulla."

"Niin, hänen kanssaan on hauska jutella", sanoi pappi, mutta sitte hän ei enää tahtonut jatkaa keskustelua tästä aineesta, vaan istui hiljaa tuolissaan ja poltteli.

Agnes istui sohvannurkassaan, lepäili ja vaipui aivan ajatuksiinsa; mutta sitte tunsi hän äkkiä isän tarkastelevan katseen.

"Onko jotain uutta sanomissa?" kysyi hän, saadaksensa isän lopettamaan tarkastelunsa.

"Ei kerrassaan mitään. Preussilaiset kerskailevat kuten tavallista", vastasi pappi ja puhalsi savutuprun.

Taasen syntyi äänettömyys, Agnes vajosi ajatuksiinsa, ja pappi katseli häntä.

"Tahdotko, että laulan sinulle?" kysyi Agnes samassa, nousi ja meni pianon luo.

"Niin, jos et ole liian väsynyt, niin --" vastasi pappi. Agnes oli lyönyt muutamia sointuja, ja nyt hän alkoi laulaa vanhaa lauluaan: "Oi Ola, Ola, mun armahani." Siitä oli kauan, kun hän oli laulanut tätä laulua, mutta nyt se tuli aivan kuin itsestään, ja hänestä oli varsin hauskaa laulaa sitä. Mutta tuskin hän oli alkanut, kun pappi huusi:

"Ei, ei, rakkaani, eipä lauleta tätä vanhaa laulua, lauletaanpa mieluummin jotakin uutta jota osaat, muutamia lauluja 'Orpheuksesta', ne ovat hauskoja ja sukkelia."

Agnes totteli, otti Orpheuksen esiin nuottihyllyltä, ja alkoi laulaa: "Kun olin Arkadian prinssi."

Hän alkoi laulaa väräjävällä äänellä, kuten hän oli kuullut laulettavan sitä teatterissa; hän lauloi ensimäisen säkeistön, mutta sitte hän heitti kirjan lattiaan.

"Ei, en voi nyt laulaa tätä, isä, toisen kerran laulan sen sinulle, mutta nyt en voi."

Sitte hän alkoi taasen "Olaansa". Senjälkeen tuli "Taivaan kannen alla" ja kaikki muut kansanlaulut; -- ne saivat aivan kuin uutta eloisuutta, ja ajatus kiiti laulun mukana yli tunturien, yli laakson sinne missä ylioppilas oli usein vaeltanut laukku selässä.

Ulkosalla seisoskeli sinä iltana joku kuunnellen; se ei ollut kukaan muu kuin itse ylioppilas. Kun Agnes oli mennyt sisälle, oli hän seisonut hetkisen hiljaa ja katsellut ympärilleen, lepäillen hetkisen penkillä. Sitte hän meni hitaasti alas tietä pitkin; mutta ennen kuin hän oli ehtinyt veräjälle, kuuli hän säveliä ylhäältäpäin, ja hän palasi takaisin; sillä eihän laulaja saattanut olla kukaan muu kuin Agnesi. Ylioppilas istuutui penkille. Ja nyt hän kuuli sisällä puolittain terävän, puolittain väräjävän äänen laulavan: "Kun olin Arkadian prinssi". Ylioppilas hypähti seisoalleen. "Onko mahdollista, että hän voi laulaa tätä sellaisen päivän ja sellaisten sanojen jälkeen -- hän ei myöskään laula sitä hyvin." "Oi, Ola, Ola, mun armahani", kuului taasen sisältä, niin täyteläisenä, niin surunvoittoisena; sävelet virtasivat ulos ylioppilaan luo, niin valittavina, niin lämpiminä. "Niin, siellä hän on", huudahti ylioppilas iloisena, "siellä hän on itse sieluineen ja sydämineen, ja Jumalan kiitos, hän osaa vielä laulaa." Hän seisoi kauan kuunnellen; hän ahmi sävelet. Kaikki ne vanhat kansanlaulut, joita Agnes oli laulanut ylioppilaalle tuona ensimäisenä iltana, ne nousivat nyt esiin hänelle toisen kerran täyteläisempinä, rikkaampina -- nyt hän oli täysikasvuinen nainen. Vihdoin hän nousi penkille, painoi päänsä ruutua vasten ja kurkisteli sisälle; sillä uutimia ei oltu vedetty ikkunalle. Niin, siellä hän istui soittokoneen ääressä, laulaen:

"Mä ikkunassain näen sun, Oi armas ystäväni mun. Ja varjos mulle tuttu on, Vaan sisään päästä mahdoton."

Ylioppilas astui taasen alas.

"Onkohan mahdollista, että hän saattoi nähdä minut?" sanoi hän itsekseen, -- -- -- "hm -- en kai liene hänen 'armahin ystävänsä', mutta sisään minun täytyy päästä." Näin sanoen hän meni kotiapäin, mutta kun hän kulki veräjän läpi, katseli hän vielä pitkään sinne, missä valo loisti, ja mutisi itsekseen: "Jumalan kiitos, hän osaa vielä laulaa."

Agnes ei nyt enää kauemmin pelännyt ylioppilasta, päinvastoin kulki hän aina vanhaa tietä, siellä missä hän tiesi ylioppilaan tavallisesti tulevan. Ja kuitenkin tykytti sydän joka kerta, kun hän näki ylioppilaan kauempana. Agnes toivoi melkein, ettei hän olisi tullut; mutta kuitenkin hän oli niin sydämellisen iloinen, kun hän ensin oli puhutellut Agnesta ja seurasi häntä. Hänellä ei ollut ketään muuta kuin ylioppilas; sillä isä -- ei, hän ei voinut mielestään puhua hänelle muusta kuin aivan arkipäiväisistä asioista; Agnes ei oikeastaan tietänyt syytä, mutta hän tunsi, että isä ei voinut ymmärtää häntä niin hyvin, eikä kohottaa ajatuksia, kuten ylioppilas. Kaikessa mitä hän puhui oli oka, ja se esitettiin aina siten, kuin se olisi ollut hänen omia ajatuksiaan; sitäpaitsi oli ylioppilas selvillä kaikesta. Milloin hän oli leikkisä, milloin vakava, mutta aina mieltäkiinnittävä. Hän meni välistä huoneeseensa, kun pimeni, ja istuutui katsellakseen postitielle, missä hän saattoi erottaa valon, joka loisti ylioppilaan huoneesta kuten ystävällinen tähti puiden lomitse. Hän ajatteli silloin, että nyt istui ylioppilas siellä kirjojensa keskellä käsi tukassa, unohti kaiken ympärillään ja ajatteli vähimmin Agnesta, joka istui täällä yksinäisessä huoneessaan kaivaten ja ajatellen häntä. Agnes ei voinut ymmärtää, että hän koskaan oli voinut uskoa ylioppilaan olevan itserakkaan kerskailijan, hän ei voinut ymmärtää, kuinka hän oli voinut kirjoittaa ylioppilaasta siten, kuin hän oli tehnyt ja päälle päätteeksi -- Mathildelle. Mathilde oli viime aikoina joutunut aivan syrjään. Agnes kirjoitti hänelle vielä, hän ei uskaltanut muuta; mutta jos hän tahtoi tunnustaa totuuden, niin oli hän hyvin halukas lopettamaan koko tämän kirjeenvaihdon. Hänen kirjeensäkään eivät enää olleet niin pitkiä, eikä hän lähettänyt niin monta kuin ennen. Hän istui usein pureskellen kynänvartta ja oli varsin onneton, sillä hän ei oikein tietänyt, mitä kirjoittaa. Ylioppilaasta ja keskusteluistaan hänen kanssaan hän ei tahtonut sanoa mitään; sillä sille Mathilde olisi varmasti vain nauranut; siksipä teeskenteli hän iloisuutta kuten entisaikoina, jotta Mathilde ei huomaisi mitään. Kerran ei hän kuitenkaan voinut olla puhumatta ylioppilaasta. Mathilde oli ivannut häntä ja viittaili siihen, mitä Agnes oli kirjoittanut tuolla kertaa. Agnes suuttui niin, että hän melkein alkoi itkeä. Päättäväisesti hän istuutui kirjoittamaan:

"Minun täytyy kirjoittaa sinulle, Mathilde, ettet sinä enää saa kirjoittaa siten ylioppilaasta, kuten teet; sillä minä olen erehtynyt hänen suhteensa. Jos oppisit tuntemaan hänet, niin saisit nähdä, ettei hän ole kömpelö eikä tyhmä. Hän on yhtä sivistynyt käytöksessään kuin konsanaan kukaan kaupunkiherroista, ja hänen keskustelunsa on paljon henkevämpää kuin heidän. Jospa olisit täällä, saisit nähdä, että varmasti pitäisit hänestä." -- -- -- -- --

Agnes iloitsi, että hän kerrankin oli saanut kirjoittaneeksi; sillä hänen aikaisemmat sanansa olivat kauan painaneet mieltä. Nyt hän oli aivan kuin sovittanut kaiken entisen, ja nyt saattoi Mathilde jaaritella niin paljon kuin tahtoi.

Agnes ja ylioppilas eivät tavanneet toisiaan vain tiellä, vaan ylioppilas tuli myöskin pappilaan; se ei kuitenkaan tapahtunut usein. Jouluiltansa hän vietti siellä, ja mielestään hänellä ei ollut pitkiin aikoihin ollut niin hauskaa jouluiltaa. Aikaisemmin hän oli istunut yksin kotona, nyt hän istui Agneksen ja hänen isänsä kanssa kodikkaassa huoneessa. Agnes olikin niin sievä sinä iltana; hän oli puettuna koruttomaan pukuun ja hänellä oli puhdas, valkoinen kaulus kaulassa ja hän asteli niin tyynesti, tasaisesti, levitti valkean liinan pöydälle ja kaatoi teetä ylioppilaalle, jonka mielestä ei tee koskaan ollut maistunut niin hyvältä. Huone olikin aivan kuin muuttunut. Kaikki oli tullut entiselleen, pöytä sohvan eteen ja kaikki ylellisyys pois. Pappi oli juuri ollut keittiössä lukemassa ääneen kaikille palkollisilleen siunattua joulusanomaa Luukkaan evankeliumista ja puhunut sanasen heille, ennenkuin he alottivat jouluhuvituksensa. Nyt hän istui tyytyväisenä toimeensa rakkaan piippunsa ja rakkaan teensä ääressä.

Keskusteltiin omituisen lapsekkaasta piirteestä Raamatun tyylissä ja ylioppilas tuli silloin puhuneeksi, mikä merkillinen kirja Raamattu oli. Hän puhui vanhasta testamentista ja sen historiasta, sen runoudesta, sen ennustuksista, sen suurista ja voimakkaista näyistä, jotka voivat kohottaa ajatuksen taivaan sisimpään, samaan aikaan kuin pyhä henki ympäröi sanan ja täyttää sydämen pyhällä vavistuksella.

Seuraavana iltana istui Agnes paksu kirja edessään ja luki niin ahkerasti, että hän kokonaan unohti kattaa illallispöydän.

"Mikäs kirja mieltäsi nyt niin kiehtoo?" kysyi pappi.

"Vanha testamentti", vastasi Agnes.

Eikä Agnes vain sinä iltana lukenut Raamattua; siitä tuli pian hänen rakkain lukemisensa. Aivan kuin uusi elämä avautui hänelle, elämä, joka vaati kaikki hänen ajatuksensa. Ja ylioppilas seurasi Agnesta uskollisesti; hänen luokseen saattoi Agnes huoletta mennä kysymyksineen, ja jokainen Agneksen lukema kappale otettiin pohdittavaksi heidän kävelymatkoillaan. Hän löysi aina aineessa jotakin uutta, jota Agnes ei ollut huomannut ja joka loi valoa kokonaisuuteen. Hän ymmärsi aina kiittää osan toiseen, niin että Agnes sai yleiskatsauksen kokonaisuuteen kuten tunturilta yli tasangon. Hän osoitti Agnekselle, miten punainen lanka oli huomattavissa kaikessa, ensimäisestä alusta merkilliseen jouluyöhön, jolloin sana muuttui lihaksi ja vereksi. Ja Agnes kuunteli. Se oli niin suurta, niin vakavata. Se oli yhteydessä koko ihmissuvun kanssa, ja kuitenkin esiintyi siinä kysymyksiä hänelle, jotka saivat hänen sisimmän olemuksensa kielet väräjämään.

Elämä oli yht'äkkiä tullut hänelle niin suureksi, hän tunsi itsensä ja elämänsä tarkoituksen olevan korkealla, ja kaikki, mihin hän aikaisemmin oli kiinnittänyt huomiota, oli vaipunut niin syvälle, niin syvälle. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka hän oli voinut löytää lepoja moisessa. Hän ei voinut käsittää, mikä siinä oli häntä haltioittanut. Ei, Jumalan kiitos, ihminen ei ollut kuitenkaan mikään nukke, jolla oli päämääränä seista pylväällä ja koettaa olla niin miellyttävä kuin suinkin mahdollista -- ei, ihmisellä oli jotain, jonka puolesta kannatti taistella ja kärsiä, kuolematon henki, jolle hän oli antava kyvyn kerran kohota ylös taivaaseen, sinne mistä se oli tullut. Eikä vain suurilahjaisilla hengillä ollut tätä päämäärää -- ei, kurjimmallekin kerjurille, pienimmällekin lapselle, yksinpä hänelle itselleen, pienelle, vähäpätöiselle naiselle oli Jumala antanut tämän armolahjan. Ja tähän suureen ajatukseen saattoi hän sulkea kaikki pienet, kohottaa kaikki arkipäiväiset pikku askareet johonkin suureen, pyhään.

Ja ken oli avannut hänen silmänsä ja näyttänyt hänelle kaiken tämän? Ken juolahti näiden näkyjen kera alituisesti hänen mieleensä, missä hän kulkikaan? Ylioppilas sanoi hänelle niin monta henkevää sanaa, jotka virittivät hänessä monta ajatusta, jotka tekivät hänet omasta mielestään rikkaaksi ja iloiseksi. Hän saattoi rohkaista mieltään näillä sanoilla, joka kerta kun päivän työ tuntui hänestä raskaalta ja painavalta, mutta hän ei voinut mitään sille, että puhuja aina sukeltausi hänen mieleensä puheen kera, että hän alituisesti näki hänen seisovan luonaan lämpimine katseineen ja eloisine, viisaine kasvonpiirteineen ja kuiskaavan näitä sanoja hänen korvaansa.

Agnes oli tullut aivan kuin toiseksi ihmiseksi. Hän ei enää lennellyt paikasta toiseen, paiskoen ovia ja toruen palvelijoita. Hän meni arkipäiväisiin askareihinsa hiljaisesti ja levollisesti; ei hän paljoa keskustellut, mutta kun hän alkoi puhua, puheli hän ystävällisesti ja lempeästi. Hän lauloi harvoin, hänellä ei ollut halua siihen enää, mutta sitä enemmän lukemiseen. Hän luki kaikkea, mitä suinkin saattoi saada käsiinsä, ja papin täytyi usein karkoittaa hänet ulkosalle hengittämään hieman raitista ilmaa. Hän luki varsinkin erästä kirjaa melkein yhtä usein kuin Raamattua; sen kirjan hän oli saanut ylioppilaalta.

"Nainen, hänen tehtävänsä ja velvollisuutensa evankeliumin valossa". Mikä olikaan hänen tehtävänsä naisena? Siitä hän olisi mielellään puhellut enemmän ylioppilaan kanssa -- mutta hän ei uskaltanut. Välistä hän otti vain kirjan esiin, käänteli sitä käsissään ja tarkasteli sitä aivan kuin ajatuksissaan. Tämä kirja oli ainoa, minkä hän oli saanut ylioppilaalta, ja silloinkin hän oli toivonut pääsevänsä siitä vapaaksi; mutta nyt -- kuinka omituisesti kaikki saattoikaan muuttua maailmassa! Hänessä heräsi välistä voimakas halu matkustaa pois, ja kuitenkin hän tunsi, että jos joku ehdottaisi hänelle matkaa, tulisi hän pelokkaaksi ja kaipaisi takaisin kotia. Kun hän oli tavannut ylioppilaan ja ylioppilas oli ollut iloinen ja reipas, oli aivan kuin kaikki alakuloisuus olisi ollut poispyyhitty; hän saattoi hyräillä itsekseen kotimatkalla ja ajatella, että hänen kotinsa oli kuitenkin paras koko maailmassa. Vihdoin tulivat pitkät iltapuhteet, jolloin lamppu täytyi sytyttää, harmaankoleat päivät, sateineen ja sumuineen, niin että hän ei saattanut mennä kävelemään. Kun hän silloin käyskenteli yksin ja aina yksin, saamatta jutella kenenkään kanssa, silloin saattoi hän kaivata niin sanomattomasti jotakin, hän ei oikeastaan tietänyt mitä. Silloin saattoi hän istuutua huoneeseensa, painaa päänsä käsiään vasten, itkeä itkemistään, kunnes hän taasen tunsi sydämensä kevenevän. Silloin myöskin muistuivat hänen mieleensä selvästi ne sanat, jotka ylioppilas oli lausunut sillä kertaa, kun hän näytti Agnekselle näköalaa ylimpien talojen kohdalta. "Te kaipaatte vertaistanne lämmössä, tunteissa, yhtä, joka voi seista jonkun verran korkeammalla, niin että hän voi johtaa, ohjata ja selventää ajatuksianne", -- oli hän sanonut. Kuinka totta olikaan tämä! Hän oli myöskin sanonut enemmän. "Tämä voi olla nainen", oli hän sanonut, "mutta eiköhän se myöskin voisi olla -- mies?" Tämä mies -- mistä oli hän löydettävissä? Täällä ei kai ollut ketään -- -- niin olihan täällä yksi, mutta hän ei välittänyt muusta kuin kirjoistaan. Että hän välistä puhutteli Agnesta, johtui siitä, että hän oli niin hyvä ja ystävällinen, sillä hän näki, että Agnes oli yksin.

Agnes tuli päivä päivältä hiljaisemmaksi. Hänellä ei ollut enää vilkasta katsetta, joka kiiti paikasta toiseen ja tahtoi nähdä kaiken. Hänen silmänsä olivat pikemminkin tulleet tuijottaviksi, ja niissä oli jotain epäselvää, jotain surunvoittoista ja kaipaavaa.