Part 5

"Oliko niin paljon?" -- ja ylioppilas nauroi veitikkamaisesti -- "niin, niin, kun ette tahdo sanoa sitä, on kai minun ryhdyttävä arvailemaan. Kun alussa tulitte, olitte kaino, ettekä vastanneet muuta kuin 'niin' ja 'ei' -- vai mitä?"

Agnes kohotti ihmetellen päätään.

"Vai mitä?" toisti ylioppilas, "tietäkääpä, että olen ennustaja, ja hyvä ennustaja, voinpa sanoa enemmän. Olette puhunut kodistanne, tavoista täällä maalla ja -- olette puhunut minusta, Agnes-neiti." Ylioppilas katseli tutkivasti häntä silmään, ja veret nousivat Agneksen poskille.

"Kuinka voitte tietää sen?" änkytti hän hämillään.

"Jumalan kiitos, hän on lapsi vielä", ajatteli ylioppilas itsekseen, ja hänen kasvonpiirteensä saivat iloisemman ilmeen.

"Niin, ennustaja katsokaapas, ennustaja. Tiedänpä vielä enemmänkin, Agnes-neiti, tiedänpä, mitä olette sanonut minusta."

Agnes loi katseensa alas ja katseli maahan.

"Olette sanonut jotenkin seuraavaa: Voitte luulla, että on monta omituista olentoa kotona. Meillä on oluenpanija, joka on paksu kuin tynnyri, hän on ensimäinen kavaljeeri, ja sitten meillä on eräs, joka kutsuu itseään ylioppilaaksi; hän näyttää, aivan kuin suurilla kirjasimilla painetulta kirjalta." --

"Sitä en ole koskaan sanonut", keskeytti Agnes äkkiä ja katsoi ylioppilasta vakavasti silmiin.

"Vaikk'eivät sanat olleetkaan samat, oli ajatus kuitenkin sama", vastasi ylioppilas ja nauroi. -- "No -- sitten olette puhunut lukkarista, kun hän sanoo amen kuorinovessa, ja sitten isästänne ja hänen suurista, vuoratuista saappaistaan. Te tunnette kyllä vanhan laulun maalaispapista, sitä lauletaan sangen usein kaupungissa, ja te olette ollut mukana, Agnes-neiti, eikö niin? Teillekin on naurettu, kun juorusitte kenties yhtä ja toista täältä; te kuuntelitte myöskin keikareiden tyhjiä sukkeluuksia ja sillä aikaa istui ehkä isänne, maalaispappi, ajatellen rakasta tytärtään ja pyysi Jumalaa suojelemaan häntä."

Agnes ei kohottanut päätään, mutta hän ei voinut salata kahta kyyneltä, jotka putosivat alas maahan.

"Anteeksi", kuiskasi hän.

"Teillä ei ole minulta mitään anteeksi pyydettävää", vastasi ylioppilas. "Minun on pikemminkin kiitettävä, sillä olette ottanut sanani vakavasti, ettekä ole suuttunut minuun. Nyt älkää minun sanoistani tehkö sitä johtopäätöstä, että minä millään tavoin halveksisin kaikkea sellaista huvia; mutta on ero käytön ja väärinkäytön välillä, ja minä pidän aina kaunista edessäni peilinä. Niin, nyt en enää enemmältä vaivaa teitä, nyt on teillä todellakin syytä sanoa, että olen pitänyt teille luennon tänään. Milloin pidämme seuraavan? Niin, niin, hyvästi, hyvästi, suuret kiitokset seurasta!"

Agnes kulki sangen hitaasti, kun hän palasi kotia sinä päivänä. Hän ei tietänyt, mikä se oli, mutta hänen sisimmässään kuului ääni, jota hän ei voinut ymmärtää, tukahduttaa, hänestä tuntui siltä, että hän ei voinut ajatella selvästi. Ja kun hän katseli puita, valkeata, ystävällistä aitausta puutarhan ympärillä, pappilaa viheriäisine ikkunalautoineen, oli aivan kuin ne olisivat seisoneet niin vakavina, niin uhkaavina. Ja isän katseessa, eikö siinä ollut jotain tuomitsevaa, vaikkakin hän oli hyvä ja ystävällinen, taputteli Agnesta poskelle ja suuteli häntä, hänen tullessaan sisään. Agnes meni huoneeseensa, hänellä oli niin kova halu itkeä, mutta hän ei voinut. Hän istuutui tuolille aivan akkunan viereen, asetti kyynäspäät akkunalautoja vasten, nojasi päätään käteensä ja katseli ulos. Hän ei nähnyt mitään, vaikkakin katse koko ajan oli kiintynyt yhteen kohtaan. Jos olisit kysynyt häneltä, mitä hän ajatteli, olisi hän vastannut: "En tiedä sitä." Ehkäpä hän ei myöskään tietänyt, miksi hän suuntasi askeleensa kirjakaapin luokse ja miksi hän jäi seisomaan sinne ja tarkastelemaan kirjoja. Hän katseli hienoja, aistikkaita loistositeisiä kirjoja; ne hän oli tuonut mukanaan kaupungista ja hän hyväili niitä kädellään, mutta hän ei ottanut niistä yhtään. Lopuksi löysi hän pienen, tomuisen kirjan, jonka mustalla kannella oli kultaristi. Tämän hän otti ja meni pöydän luo. Hänen katseensa kiintyi ensimäiseen lehteen, jolle oli painettuna: "Nainen, hänen tehtävänsä ja hänen elämänsä evankeliumin valossa." Hän ei itsekään tietänyt, kuinka kauan hän oli siten istunut, mutta sitte kolkutti joku ovelle ja huoneeseen astui hänen vanha, hyvä ystävänsä entisajalta, Halvar, kirje kädessä.

"Tässä on kirje neidille", sanoi hän ja jäi seisomaan kunnioittavasti hattu kädessä ovelle. "Kirje!" huudahti Agnes, aivankuin unesta havahtuneena, kavahti pystyyn ja riensi hänen luokseen. "Mathildelta!" huudahti hän taasen iloisesti. Hän juoksi tuolin luo aarteineen, repäisi kirjeen auki -- siinä oli monta, monta arkkia -- hän levitti ne -- kirja oli tiellä, hän heitti sen syrjään ja luki:

"Oma rakas sydänkäpyni!

Uskoppa, että he kyselevät sinua, isä, äiti, Fredrik, Erik-setä ja he kaikki, eikä suinkaan vähimmän hän, tiedäthän. Hyi, Agnes, että saatoitkin olla niin häijy ja kovasydäminen ja matkustaa pois juuri silloin, kun näit hänen olevan niin hurmaantuneen. Nyt näyttää hän niin nololta ja masentuneelta, poika parka. Hän ei enää kulje niin jäykkänä ja suorana ohi ikkunaimme ja hän tervehtii lempeästi kuin sulava voipalanen ja nousee varpailleen aivan kuin hänellä olisi kummia jalkapohjissaan; ei, nytpä hän on päässyt entiselle tolalleen, niin, onpa hän taasen alkanut purra tupakkaa. Siitäpä näet, että olet herättänyt kaupunkilaisten huomiota Ja hän kyselee niin uutteraan aina, mielettömyyteen asti, olenko kuullut jotain sinusta. Saan nyt aina tanssia hänen kanssaan sillä perusteella. Sitten kysyy hän sinua, lämpenee tietysti ja huutaa ääneen, ettei yhtään tanssisalissa olevaa tyttöä voi verrata sinuun, ja kun minä sitte sanon: 'Kiitos kohteliaisuudesta', kumartaa hän, hymyilee ja vastaa: 'Teitä lukuunottamatta, neiti.' Mutta oluenloppu tynnyreissä on laihaa, kuten he sanovat maalla, mistä sinä olet kotoisin. Mutta tunnetko tohtori N:n? Usko pois, hän on verraton. Hänen piti tanssia täällä eilen, mutta hänen oli aivan mahdotonta päästä tahtiin ja siksi kiiti hän pitkin lattiaa potkien ja huitoen jaloillaan -- oh, hän oli verraton. Ja ajatteleppa kuinka hävytöntä, hän polki rikki minun uuden pukuni. Se pitäisi sinun nähdä, Agnes! Puku on merenvihreä ja siihen on hienoimmasta silkistä tehty keltaiset reunat. Äiti antoi puoli taalaria kyynärästä ja kaikki tulivat kysymään minulta, mistä se oli ostettu. Joka sunnuntai on soittoa torilla; siellä pitäisi sinun olla Agnes; siellä on paljon sellaisia, jotka etsivät sinua, ja nyt on tullut lisää viisi uutta luutnanttia, ja eräs, jonka nimi on luutnantti Poulsen, on vasta pulska poika! Ylioppilas Hansen on mennyt kihloihin Susanne Stephensin kanssa, ja nyt he eivät tee muuta kuin katselevat toisiaan ja koettavat astua tasajalkaa kulkiessaan käsikoukussa. Ja hiljaa, Agnes -- äläpä hiisku siitä mitään; sillä lupasin olla puhumatta siitä kellekkään; mutta kuulin sen Miinalta, joka taasen vuorostaan oli kuullut sen kauppias Johansenin vaimon sisarelta, että Fredrik on aikeissa mennä kihloihin. Hän oli pyytänyt Lotte Sylviuksen kolme kertaa kanssaan tanssiin eräässä kotiljongissa, ja torstaina kulki hän hänen jälessään, kun Lotte tuli ompelukoulusta. Kuinkas sinun asiasi muuten luistavat, Agnes? Mielisteleekö ylioppilas sinua vielä kuten entisaikaan ja lainaa sinulle siveellisiä ja ikäviä kirjoja? Olen näkevinäni sinut juhlallisena kuten vanhan neidin kulkevan hänen rinnallaan ja kuuntelevan niitä viisauden sanoja, jotka virtaavat hänen kunnianarvoisilta huuliltaan, Sinä olet kai muuttunut rukouskirjaksi, ennenkuin palaat tänne kaupunkiin. Oh ei, sitähän en tarkoita, ymmärräthän sen; minä vain lasken leikkiä kanssasi, siksi että olet minun pieni rakas karitsani. Ja sinun täytyy tulla kaupunkiin takaisin, Agnes, en voi ymmärtää, että sinä voit kestää siellä maalla. Nytpä saamme tänne lauluseurueen, ratsuopettajan, tanskalaisia näyttelijöitä ja paljon muuta. Olipa hyvä, että tanskalaisetkin kerran tulivat, sillä muut näyttelevät vain sellaisia vakavia, ikäviä kappaleita, joiden aikana voisi nukahtaa; mutta nyt saamme Orpheuksen ja Erik Böghin pikkukappaleita. Ajattele Orpheus! eikö ollut hauskaa sinä iltana, Agnes, ja samana iltana ylioppilas Krebs saattoi meidät kotia, muistatkos sen?"

Siinä oli paljon enemmän, ja Agnes luki sen kaiken ahmimalla. Kaupunki kaikkine muistoineen, kaikkine huveineen ja iloineen, kaikkine hyväätekevine ja hurmaavine sanoineen loihdittiin hänen eteensä ja seisoi siinä aivan kuin ilakoiden. Hän nousi tuoliltaan, hän nauroi, hän lauloi. Sitte hän juoksi hakemaan kirjoitusneuvojaan, otti paperia esiin ja istuutui heti kirjoittamaan vastausta. Hän oli lämmennyt saamastaan kirjeestä, käsi luisti reippaasti ja sanat putoilivat itsestään. Mutta kirjeessä oli seuraavaa:

"Rakas Mathilde!

Etpä voi uskoa, kuinka hyvää kirjeesi teki minulle. Kulin täällä niin murheellisena ja raskasmielisenä; enpä tiedä oikein miksi, mutta kaipasin rohkaisevaa sanaa, ja niinpä se tuli. Olit reipas ja rakastettava kuten aina, ja karkoitit kaikki sairaat ajatukset pois, ja nyt olen taas niin kevyt ja iloinen. Alakuloisuus on aivan kuin poispyyhitty, ja minun täytyy kirjoittaa sinulle ja kiittää sinua. Luulenpa, että tuo ylioppilas tekee minut synkäksi. Hän melkein vainoaa minua; en koskaan saa kulkea rauhassa häneltä. Enpä voi myöskään käskeä hänen menemään matkoihinsa, kuten olet opettanut minulle; sillä hän ottaa niin omituisella tavalla, etten voi tehdä sitä. Hän on myöskin lähentelevä ja nenäkäs. Hän tahtoo sekaantua kaikkeen. Sitten kohottaa hän sormensa ja saarnaa, että voisit melkein kadottaa järkesi. Uh, Mathilde! täällä on niin ikävää, ja minä pelkään talvea. Täällä ei ole yhtä ihmistä jonka kanssa puhua, ei katuja, ei ihmisiä, joita voisi katsoa, vain pala vihreää maata. Olen myöskin aikeissa pyytää isältä, että hän antaisi minun matkustaa kaupunkiin takaisin, mutta hän sanoo vain: 'en voi, rakas lapseni', aivan niinkuin siinä olisi mitään järkeä. Mutta kiusaanpa häntä vielä vähän, niin hän kai taipuu." -- --

Kun Agnes oli valmis, oli asettanut kirjeen kuoreen ja tullut ovelle, pysähtyi hän hieman, käänsi sitä muutaman kerran kädessään, mutta sitten teki hän nopean päätöksen ja juoksi alas pyytääksensä Halvarin viemään sen postiin.

Ylioppilas oli joutunut tappiolle.

Viides luku.

UUSIA TAISTELUJA. APUJOUKOT SAAPUVAT.

Ylioppilas oli iloinnut siitä, että hän jo puolittain oli voitolla, ja sitte saikin hän nähdä, että hän oli erehtynyt. Hän oli puolittain uskonut, että Agnes etsisi häntä, kysyisi häneltä yhtä ja toista, luottaisi häneen. Hän luotti niihin kyyneliin, joita oli nähnyt, siihen "anteeksipyyntöön", jonka Agnes oli lausunut, -- mutta ei. Hän ei enää koskaan nähnyt Agnesta tiellä. Jos hän meni ulos aamulla, ei hän ollut siellä; jos hän meni ulos päivällisen aikaan, ei hän ollut siellä; jos hän meni ulos illalla, ei hän ollut siellä. Ja kuitenkin hän tiesi, että Agnes oli kotona; kuitenkin hän tiesi, että Agnes joka päivä meni ulos kävelemään. Hän ymmärsi heti, mitä tämä kaikki merkitsi, ja hän tuli alakuloiseksi. Oliko Agneksen sydän niin pieni, että hän saattoi löytää viihdytystä tyhjyydessä, vai oliko hän vielä niin kehittymätön, ettei sitä edes itse huomannut.

Mutta miksi tuli ylioppilas alakuloiseksi? Hänhän saattoi vain karkoittaa hänet ajatuksistaan; hän oli kirjoittanut ystävälleen, että hän ei välittänyt Agneksesta enempää; hän tahtoi vain tehdä pienen kokeen hänen suhteensa. Miksi löi hän sitte kirjansa kiinni, ennenkuin hän vielä oli valmis, vain siksi että oli se kellonlyömä, jolloin Agnes tapasi mennä kävelemään? Miksi katseli hän ympärilleen ollessaan kävelemässä, nähdäkseen olisiko Agnes siellä tai tulisiko hän pian? Olisiko ehkä se raikkaaseen lapsensieluun kohdistunut myötätunto, josta hän oli kirjoittanut ystävälleen, ollutkin ehkä voimakkaampi kuin mitä hän itse tahtoi myöntää? Olisiko ehkä ollut mahdollista, että Agnes, sellaisena kuin hän nyt esiintyi ylioppilaalle, olisi perinyt jotain tästä myötätunnosta? Ylioppilaalla oli pitäjässä muutamia paikkoja, jotka hän oli valinnut mielipaikoikseen, siksi että hänestä näytti niissä olevan niin erinomaisen kaunista. Ne olivat jonkunverran syrjässä valtamaantieltä, jotenka hän meni vain muutaman kerran vuodessa sinne. Eräänä iltapäivänä, kun sää oli tyyni ja kirkas, päätti hän mennä yhteen tällaiseen paikkaan ihaillakseen kaunista näköalaa, ennenkuin puitten lehdet karisivat.

Matkalla sinne poikkesi hän eräälle kummulle, mistä hän saattoi nähdä järven kaukaa häämöittävän. Istuessaan siellä hän kuuli yht'äkkiä rapisevan alhaalla kuivissa lehdissä, ja kukapa muu siellä olisi ollut jollei Agnes päivänvarjostimineen. Aluksi ylioppilas säpsähti, sitte hän nousi ja meni alas. Agnes näki ylioppilaan, hän tuli äkkiä aivan hehkuvan punaiseksi; hän pysähtyi ja tervehti. Ylioppilas näki sen, jäi hetkeksi seisomaan epäröiden, mutta sitte hän meni Agneksen luo.

"Miksi pelkäätte minua, Agnes-neiti?" kysyi ylioppilas avomielisesti ja katseli häntä suoraan silmiin.

"Minäkö pelkäisin?" vastasi Agnes ja koetti hymyillä.

"Niin -- te. Vai luuletteko ehkä, etten ole huomannut teidän koettavan karttaa minua? Luuletteko ehkä, etten huomaa teidän kasvoistanne puhuvani totta: teitä ei miellytä minun seurani; se painostaa teitä; luulette minun katsovan teihin ylhäältä kuten lapseen; arvelette minun kulkevan täällä niinkuin minkäkin koulumestarin saarnaamassa. Jos olen sitä joskus tehnyt, pyydän anteeksi, ja voimme silloin erota. Minulle se käy raskaaksi -- sanon sen suoraan -- siksi että olen kiintynyt teihin, kuten johonkin raikkaaseen, kuten kirkkaaseen lähteeseen lämpimänä päivänä, kun on väsynyt. Mutta tästä lähtien on vanha tie oleva vapaa. En tahdo enää puhutella teitä, en pysähdyttää teitä, voimme vain tervehtiä toisiamme kaikessa ystävyydessä. Mutta sen olisin kohtuudella toivonut, että olisitte sanonut sen minulle suoraan, niin en olisi varmastikaan teitä niin usein vaivannut."

Agnes katsoi ylioppilasta, hän puhui niin lämpimästi, silmät olivat niin suuret ja syvät, hänen äänessään oli niin syvä sointu.

Oikeastaan hän nyt vasta ensikerran katsoikin ylioppilasta tarkemmin, eikä hän ollutkaan lainkaan ruma. Kasvot olivat miettivät ja avomieliset. Hänellä ei myöskään ollut mitään viisastelevata ylpeätä piirrettä huulen ympärillä; Agneksesta ylioppilas näytti melkein yhtä nuorelta kuin hän itsekin, ja kuitenkin siten, että hänen piti kunnioittaa ylioppilasta. Ja hän oli niin kohtelias ja ystävällinen kaikessa käytöksessään ja paljon arvokkaampi ja luottamusta herättävämpi kuin kaupunginherrat, jotka kiertelivät viiksiään. Ja Agnes oli puhunut pahaa ylioppilaasta selän takana -- hän oli myöskin ajatellut sitä näinä viikkoina, kun hän kulki yksin -- mutta tämäkö oli vanha ylioppilas? Tämäkö oli sama ylioppilas, joka kulki niin synkkänä, ei katsonut oikealle ei vasemmalle, eikä puhunut kenenkään kanssa? Lämpenikö hän vain kaipauksesta oppia tuntemaan hänen sielunsa? Tai luuliko ylioppilas Agneksesta vielä voivan tulla sen liinan, jolle hän maalaisi uneksimansa naiskuvan?

Agnes ei vastannut mitään, ja ylioppilas seisoi epäröiden, mitä hänen olisi tehtävä.

"Niin" -- puuttui hän vihdoin puhumaan, "olin ajatellut mennä tätä tietä, mutta jos neiti haluaa mennä sitä, tahdon heti palata."

"Ei, miksi niin?" vastasi Agnes hyvin kainosti "Ettekö te tahdo seurata minua?"

"Kyllä mielelläni", sanoi ylioppilas, ihmetellen vastausta, "mutta silloin ette saa syyttää minua, jos tulette katuneeksi hyväntahtoisuuttanne."

He kulkivat nyt hetken vieretysten, puhumatta mitään. Vihdoin kysyi ylioppilas:

"Oletteko äskettäin kuullut mitään kaupungista, Agnes-neiti?"

"Kyllä."

"Ja kaikki ystävänne voivat hyvin?"

"Kyllä, kiitos!"

"Se ilahuttaa minua", sanoi ylioppilas, "aina on hauskaa kuulla hyviä uutisia niistä, joista pitää."

Tokkopa häntä ilahuttaisi, jos hän tietäisi, mitä kirjoitin viimeksi, ajatteli Agnes itsekseen, ja omatunto nuhteli häntä. Taasen syntyi äänettömyys.

"Niin -- mihin menette nyt, neiti?" puuttui ylioppilas puhumaan.

"Enpä tiedä -- kaippa kappaleen matkaa eteenpäin", vastasi Agnes.

"Jos olette yhtä mieltä minun kanssani, niin menemme katsomaan verratonta näköalaa. Niin, olette kai nähnyt sen ennen, tuolla ylimpänä olevien talojen kohdalla."

"Kunhan se vain ei ole liian kaukana", vastasi Agnes.

"Oh ei, voitte luottaa minuun, jos väsytte; ja nytpä saatte nähdä, että maassa on ihania maisemia. Oletteko matkustellut maassamme, Agnes-neiti?"

"En yhtään."

"Ja useimmat muut eivät varmaankaan ole matkustaneet enemmän; mutta eikö ole merkillistä, että ihmiset, joilla on varaa matkustaa, matkaavat vaikkapa Indiaan tahi Kiinaan asti, mutta he tuntevat vähän tai ei ollenkaan omaa maataan? Ja tiedän kuitenkin, etten vielä ole löytänyt maata niin ihanaa kuin Norja."

"Oletteko matkustellut paljon täällä?" kysyi Agnes.

"Minäkö? Voinpa melkein sanoa pienestä pojanpalleroisesta asti. Monet kerrat olen retkeillyt reppu selässä Voldersissa, Hallingdalenissa, Gudbrandsdalenissa, Romsdalenissa, Thelemarkissa, Bergenin hiippakunnassa. Enkä koskaan tiedä olleeni niin hilpeän iloinen kuin matkatessani yli tunturin vaarojen, kaikki surut syrjään sysättyinä, toivorikkain mielin ja uusia maisemia edessäni; enkä koskaan tiedä ruuan maistuneen niin hyvältä kuin heittäytyessäni paimenpojan ja lampaiden viereen ruskealle kanervikolle. Ulkomaalla kai saa nähdä paljon kaunista ja mieltäkiinnittävää, mutta harvoin mitään niin suurta, niin kunnioitustaherättävää kuin täällä kotona. Italia on ilon ja naurun, tanssin ja riemuitsevan laulun maa, mutta Norja voi kasvattaa miehekkäitä ajatuksia, syviä tunteita ja suuria tekoja, Norjalla on torvensa ja hallingeninsa, -- Italialla tamburiininsa ja saltarellinsä." [Hallingen ja Saltarelli = kansantansseja.]

Agnes katseli häntä ja ylioppilas jatkoi:

"Kummastelette ehkä, että minä, vanha kirjatoukka, puhun täten. Mutta voinpa, totta puhuen, sanoa teille, neitiseni, että välistä keväällä, kun ilma lämpenee, alkaa jalkojani polttaa pois pääseminen. Ja silloin herää minussa voimakas halu kiivetä ylös tunturinvaaralle, halu, jota tuskin voin vastustaa -- mutta -- minä olen jo vanhentunut, jalat ovat jäykistyneet, ruumiini on kömpelö ja niinpä pysynkin siivosti kotona. Eikö ole merkillinen, neiti, luonnon valta ihmiseen? Talvella, kun luonto on pukeutunut valkoiseen vaippaan, vetäytyy aivan kuin kuoreensa, istuutuu räiskyvän takkavalkean ja lampun ääreen sekä sulkeutuu kodikkaaseen huoneeseen. Keväällä, kun kaikki lehdensilmukat puhkeavat, virkoaa meissä uusi elämä iloineen ja valoisine toiveineen; tupa tulee silloin meille ahtaaksi. Kesällä, kun kaikki kehittyy täyteen kukoistukseensa, laajenee myöskin sydämemme kiitolliseen iloon; ja kun tulee syksy, sade vihmoo ja puista viimeiset toiveet varisevat kuihtuneissa lehdissä, silloin myöskin sydämemme tulee niin omituisen kaihomieliseksi; tulee hiljaiseksi ja miettiväksi ja kaihoaa jotakin, josta ei oikein tiedä, mitä se on."

He pysähtyivät hetkiseksi ja katselivat ympärilleen, sitte kulkivat he ääneti edelleen.

"Nyt olemme siellä pian", sanoi ylioppilas, "tuolla ylhäällä vaaralla se on; ettekö ole koskaan ollut siellä?"

"En, en koskaan!"

"Siinä näette, te syrjäytätte sen, mitä teillä on, ja kaipaatte sitä, mitä teillä ei ole. Nyt saatte vain nähdä, että maa on kauniimpi kuin luulettekaan."

He menivät ylös kukkulalle, ja ylioppilas levitti vaippansa, niin että Agnes saattoi istuutua.

"Täällä ette saa olla vaatelias, neiti; te saatte tyytyä maahan ja vaatepalaan, tällaiseen penkkiin", sanoi ylioppilas ja asetteli hieman vaippaa.

Agnes kiitti, istuutui ja katseli näköalaa, ylioppilas seisoi vieressä.

"No, mitäs sanotte?" kysyi hän hetkisen kuluttua.

"Kyllä on kaunista, ihanaa", sanoi Agnes, eikä voinut luoda pois katsettaan.

"Niin, eikö olekin; katsokaapa tuota tunturiputousta, joka kohisee tuolla kauempana niin voimakkaana ja niin nuorekkaan väkevänä ja ylpeänä, noita leveitä tunturiharjanteita, jotka ympäröivät laaksoa, seisten niin uskollisina ja tyyninä kuten täysikasvuiset, ajattelevat miehet; laaksonpohja niittyineen ja taloineen, joka lepää niin rauhallisesti ja turvallisesti tunturin juurella, aivan kuin ajatellen: täällä ei ole hätää mitään niin kauan kuin nämä ovat vartijoina. Ja virta tuolla! Katsokaapa kuinka se ryöppyää tuolla halkinotkon, katsokaa, kuinka se luikertelee kivien lomitse, kuulkaa, kuinka se kohisee tuolla allamme. Eikö se aivan kuin kerro meille kokonaista elämäntarinaa? Oivallatteko tämän tarinan sisällön?"

"Enpä oikein tiedä, mitä tarkoitatte. Kertokaa te, niin minä kuuntelen", sanoi Agnes. "Mutta anteeksi en ole lainkaan huomannut, että seisotte. Ja tässä istun minä teidän vaipallanne! Ettekö tahdo istua?"

Ylioppilas kiitti, ja nyt he istuivat vieretysten hänen viitallaan.