Part 4

Olen saanut kirjeesi, ja jos joku vielä voisi nuorentaa minut, olisit se varmaankin sinä. Olet sama houkkio kuin ensimäisenä ylioppilasaikanamme, ja tuot mukanasi aivan kuin kokonaisen Bachuskulkueeen punsseineen, puheineen ja hehkuvine naisineen. Näen itseni joukossa, iloisena ja elämänhaluisena, kuten sanot, ja voimallisena hallitsemaan koko maailmaa. Mutta -- 'die schönen Tage in Aranjuez sind nun zu Ende' -- nyt olen vanha enkä enää halua matkata Italiaan tahi taistella maailman kanssa tahi voittaa itselleni nimeä. Istun mieluummin, missä istun, astelen rauhallista polkuani, eräänä päivänä minut sitte haudataan, hauta peitetään, ja minä olen kuollut -- kuopattu. Siten toivon mieluimmin elämäni päivien päättyvän. Luulet, että minä taasen voisin sitoa yhteen itseni ja elämän, mutta tunnet minut liian huonosti, kun voit luulla sitä. Tunnen sen nyt paremmin kuin koskaan, että olen elänyt elämäni maailmassa. Nuoruusaika muodostaa rajakohdan, ja minä voin tarkastella itseäni, häntä, kaikkea, mikä leijailee siinä, kuten kaunista kuvaa. Sellaisena kuin nyt olen, seison aivan kokonaan ulkopuolella. Mutta tarkastelen välistä tätä kuvaa, sillä hän oli kaunis, hän levitti aivan kuin loistavan valon yli minun ajatuksieni ja työni. Ja sinä luulet, että jokin nainen vielä voisi vetää minua puoleensa? Ei, sen voin ainakin sanoa, että se joka on rakastanut siten kuin minä rakastin häntä, se ei voi koskaan enää rakastaa. Sinä mainitset täällä olevan papintyttären, siksi että minä kirjoitin muutamia sanoja hänestä. En tahdo kieltää, että olin hieman kiintynyt häneen, siksi että hän oli niin nuori ja lapsekkaan tuore ja muistutti minua elävästi ensimäisestä rakkaudestani, sellaisena kuin hän kerran oli, -- mutta uskotkos, että tämä meni samaa tietä? Nyt on hänkin ollut jonkun aikaa kaupungissa oppimassa ihmistapoja, kuten sanotaan, ja nyt on hän myöskin kuten muutkin muotinukke, jonka täytyy salata tunteensa, jos hänellä muuten onkaan niitä sivistyneen elintavan vaipan alla, siksi että on häpeä näyttää niitä. Voit siis olla varma siitä, että hän ei voi tulla vaaralliseksi. Ei, nainen on kaltaisensa kaikkialla -- heikko, viheliäinen olento, johon ei kannata tuhlata monta sanaa. Minkälaisia ovatkaan useimmat avioliitot? Joko hän tekee miehen onnettomaksi ja tuhoaa hänet koruillaan ja lepertelyllään taikka tulee hänestä sitte surkea kapine, joka ei kelpaa muuhun kuin laittamaan ruokaa ja paikkaamaan housuja.

En ole tietänyt ennen, miten totta Salomonin saarnaaja on kirjoittanut: 'Tuhanten keskuudesta olen löytänyt yhden miehen, mutta en yhtään naista ole löytänyt niiden kaikkien keskuudesta.' Ja sinä ylistät italialaisia, aivan niinkuin ne olisivat parempia. Oh, ei! Minä tunnen heidät myöskin siltä ajalta, jolloin matkustin siellä unohtaakseni ja huvitellakseni, kuten sanottiin. Ja minä näin ne samat, jotka kulkivat kadulla kevein askelin niin siroina, hameessa pitkä laahustin ja korvissa kultarenkaat, tepastelevan kotonaan likaisessa yöröijyssä ja toraavan miehensä kanssa. Oh, ei, paras ystäväni, kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää. Nainen on kuin ontto pähkinä; hän on kaunis ja lupaa paljon. Mutta avaappa kuori, ja sisällä on -- tyhjää -- tyhjää."

Ylioppilas oli päättänyt olla enempää välittämättä Agneksesta, aivan niinkuin häntä ei lainkaan olisi ollutkaan; mutta ajatus, että hän nyt oli täällä ja kaikki se mitä hän oli kuullut kehittyi niin voimakkaaksi hänessä, että hän sai halun nähdä miltä Agnes näytti. Sehän ei saattanut koskaan vahingoittaa. Ehkäpä Mari vain oli juorunnut, siksi että hän ei enää ollut kaikki kaikessa talossa kuten ennen. Ylioppilas meni siis eräänä päivänä pappilaan. Hänelle vastattiin, että pappi oli työhuoneessaan, ja hän kolkutti ovelle.

"Tulkaa sisään", kuului sisäpuolelta. Ylioppilas astui sisään, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan ovenkynnykselle, sillä huonetta hän saattoi tuskin tuntea. Siellä oli keskellä lattiaa suuri pyöreä pöytä, jolla oli liina; pöydällä oli albumeja, valokuvia ja stereoskooppikuvia. Ylt'ympäri oli asetettu palleja, ja sinne tänne oli sijoitettu aivan kuin sattumalta muutama nojatuoli. Syrjässä sopukassa istui pappi yksin. Hän näytti hieman raskasmieliseltä, aivan niinkuin hän ei olisi oikein pitänyt tästä. Kun hän näki ylioppilaan, tuli hän lempeäksi ja ystävälliseksi kuten aina.

"Voi, hyvää päivää, hyvää päivää", sanoi hän, nousi ja tuli ylioppilaan luo. "Arvatenkin tulette tervehtimään tytärtäni -- nytpä sattuu onnettomasti, hän on nyt juuri mennyt ulos; mutta varmaankin tapaatte hänet, kun menette kotia. Hän on tavallisesti aamukävelyllä tähän aikaan."

"Vai tekee hän aamukävelyjä."

"Niin, kaupungin lääkärit ovat kehoittaneet siihen; se kuuluu olevan hyvä kalvetustautia vastaan."

"Onko tyttärenne saanut kalvetustaudin?" kysyi ylioppilas.

"Ei, ei vielä, Jumalan kiitos", vastasi pappi ja hymyili, "mutta eipä voi tietää, milloin se voi tulla; nykyään ei nuorista tytöistä juuri muuta kuulekkaan. Hänen ystävättärellään kaupungissa, Mathildella, oli kalvetustauti, siksipä he aamuisin kävelivät yhdessä, ja siten hän on tottunut siihen."

"Näen, että olette saanut kaikki täällä siistityksi sittenkuin viimeksi kävin täällä", sanoi ylioppilas ja katseli ympärilleen huoneessa.

"Niin, tyttärelläni oli huvia siitä", vastasi pappi ja kohautti hieman olkapäitään; "se on tapa kaupungissa, sanoo hän, ja siksipä täytyy meidän seurata ajan mukana. Mutta me olemme hieman tottumattomia alussa, me jotka asumme täällä maalla ja ulkopuolella nykyajan elämää."

"Oh, siihen tottuu pian", huomautti ylioppilas sivumennen; hän muisti papin aikaisemmat sanat. "Oli kai hauskaa teistä saada tyttärenne kotia takaisin nyt?" lisäsi hän.

"Niinpä kyllä, hauskaa se oli" vastasi pappi hajamielisenä; mutta kasvonpiirteet osoittivat, ettei sydän yhtynyt vastaukseen.

"Alkoiko hänelle tulla ikävä?" kysyi ylioppilas.

"Ei, sitä en voi sanoa", vastasi pappi ja naurahti hieman, "minun täytyi hakea hänet väkisin. Hän olisi mielellään jäänyt asumaan sinne, jos hän olisi saanut luvan valita, ja hän ei ole vielä täysin tyytyväinen minuun, mutta se kai menee ohi. Meidän kesken sanoen", ja tässä ääni tuli matalammaksi, "niin luulen, että hän on ollut kyllin kauan kaupungissa. Hän on niin halukas jäämään sinne, aivan niinkuin hänellä oli tuo edellinenkin mielitekonsa, ja se ei aina ole nähkääs niin helppoa vanhalle pappismiehelle. Siitä pitää, mihin on tottunut."

"Niin, se on luonnollista", vastasi ylioppilas; "mutta hän kai on myöskin oppinut kaupungissa paljon hyödyllistä ja hyvää, mikä voi koitua kodille ratoksi?"

"Niin, luonnollisestikin, hän on", puuttui pappi puhumaan, ikäänkuin peläten sanoneensa jotain, joka voisi alentaa tytärtä. "Nyt teidän pitäisi kuulla hänen laulavan, herra ylioppilas, se onkin jotain muuta kuin aikaisemmin. Nyt laulaa hän sekä Lucie Lammermoorin ja Trovatoren ja kaikki Erik Böghin laulut."

"En epäile sitä", vastasi ylioppilas lyhyesti.

Ylioppilas tapasi Agneksen paluumatkalla, kuten pappi oli sanonut. Hän tuli ylioppilasta vastaan, mutta kun hän huomasi ylioppilaan kauempana, tekeytyi hän aivan niinkuin olisi unohtanut jotain, kääntyi ympäri ja lähti astelemaan takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin. Ylioppilas näki sen, otti pitempiä askeleita ja pian oli hän saavuttanut Agneksen. Hänestä oli hauskaa nähdä, kuinka Agnes käyttäytyi, ja niinpä hän kulki Agneksen rinnalla pitkän aikaa, mutta tien toisella puolella, eikä puhunut sanaakaan.

Agnes tekeytyi aivan niinkuin hän ei olisi nähnyt ylioppilasta ja varjosti päivänvarjollaan. Lopuksi tervehti hän. Agnes teki kumarruksen, josta komeinkin kaupunkinainen olisi saattanut olla ylpeä.

"Vai niin, te olette siis palannut kotia", sanoi ylioppilas ja meni hänen luokseen. "Te kai tunnette minut taasen, neiti?"

"Kylläpä niinkin", vastasi Agnes ja kumarsi taasen.

"Arvelenpa, että tuntui hyvältä taas tulla kotia", sanoi ylioppilas.

"Niin -- kyllä niin", vastasi Agnes ja aivan kuin peruutti niin sanan, joka oli niin helppo sanoa.

"Saada nähdä taasen Mari, Halvar, Hopearisti ja ja Sinikko -- niin, ja ennenkaikkea oma isänne."

"Niin, isää oli hauska nähdä", vastasi Agnes, ja ylioppilas luuli näkevänsä vilauksen silmässä ja huomaavansa enemmän lämpöä äänessä, "mutta suonette minulle anteeksi, herra ylioppilas", ja hän käänsi hieman päivänvarjostintaan, "en ole talonpoikaistyttö enkä palvelijatar."

"Hm", vastasi ylioppilas ja hymyili hieman; "te sanotte kai kuin sananparsi, että tuorein kala maistaa paraimmalta. Ja luuletteko tulevanne kaipaamaan takaisin kaupunkiin?"

"Niin, voitteko ehkä sanoa minulle, mitä täällä kotona tekisi?" kysyi Agnes ja rypisti tyytymättömästi otsaansa.

"Samaa kysyin teiltä, neiti, viimeksi kun olitte täällä, ja silloin oli tämä mielestänne luonnoton kysymys. Nyt voin vastata omilla sanoillanne, voitte hoitaa taloutta."

"Vai niin, te luulette siis, että keittiö ja hella on paras meille. Minusta on kuitenkin synti tehdä kyökkipiikaa työttömäksi."

"No, sittehän voitte aherrella pellolla."

"Niin, kiitos, mutta minä en ole enää niinkuin koulupoika."

"Vai niin, olihan kuitenkin teidän suurin huvinne entisaikoina laukata pellolla. Eikö ollut niin?"

"Ennen, niin -- mutta ei nyt."

"Se on totta, minä unohdin, että siitä oli niin äärettömän kauan, kokonainen vuosi! Ajatelkaa, mikä iäisyys!" Ja ylioppilas näytti pilkalliselta, mutta vakavalta. "Mutta mitäs minä sanoin, neiti Agnes? Muutaman vuoden kuluttua ette enää laukkaa pellolla. Enkö oikein ennustanut?"

"Kunnioitan teidän ennustustaitoanne", vastasi Agnes ja löi päivänvarjostimensa puolittain alas; "mutta te kai ette tahtone, että minä ryömin kivien välissä talvipäivänä?"

"Talvipäivänä, ei."

"Niin ja mitäs minun on tehtävä koko pitkä talvi? Täällä ei ole tanssiaisia, täällä ei ole teatteria, täällä ei ole konsertteja, täällä ei ole kerrassaan mitään." Ja Agnes näytti aivan epätoivoiselta.

"Oh -- ehkäpä saatte lukea nyt, mihin teillä ei ollut aikaa ennen, ja sitte voitte nukkua, pukeutua ja riisuutua, siihenhän kyllä kuluu aikaa."

Agnes tekeytyi aivan kuin ei olisi kuullut viimeistä. "Niin, kunpa vain olisi kirjoja", sanoi hän, "mutta täällä ei ole edes lainakirjastoakaan."

"Kirjakokoelmani on käytettävänänne, jos haluatte", vastasi ylioppilas ja kumarsi kohteliaasti.

"Kiitos -- mutta ne kai ovat pelkkiä oppineita kirjoja?"

"Aivan kuinka tahtoo, minulla on Walter Scott."

"Walter Scott? -- Niin, mutta hänellä on niin pitkiä ja ikäviä johdantoja. Onko teillä Emilie Carlén?"

Ylioppilas säpsähti hieman, hän katseli Agnesta pitkän aikaa. "Luetteko te Emilie Carlénia?" kysyi hän ihmeissään.

"Niin, miksi en?" vastasi Agnes ja koetti salata, että hän oli vähällä punastua. "Mathilde sanoi, että ne olivat hyviä kirjoja."

"Niin kai lienee. Paul de Kock kirjoittaa myöskin hyviä romaaneja, eikö niin? Sen kai sanoo Mathilde myöskin. Mutta että Te tahdotte seurata virran mukana, Agnes-neiti, ja siten laverrella sen mukaan, mitä kaikki muutkin sanovat?"

Ylioppilas katseli tarkastelevasti hymyillen Agnesta, mutta hän ei vastannut mitään, vaan kulki vain purren alahuultaan. Sitten jatkoi ylioppilas taasen:

"Niin, uskokaahan, että elämme omituista aikaa siinä suhteessa, neiti. Älkää luulko, että Te olette yksin mielipiteinenne, ei, teillä on kokonainen parvi kanssanne; niinpä Tanskassa saatte kuulla, että kunhan vain osaa lyödä pöytään ja kirota, niin että jyrisee, huutavat he: 'Kas siinäpä oikea norjalainen!' ja kun vain toisiaan pistää puukolla, vierii tunturia alas, riippuu kahdesta sormesta yli pohjattoman kuilun, kiipeää Aaretoldenin äkkijyrkkää vuorenrinnettä ja tekee muita mahdottomia temppuja, niin heti toitotetaan: 'Tuopa oli aito norjalaista!'"

Agnes ei nauranut, hän kulki äänettömänä ja äreänä ja tekeytyi aivan niinkuin hän ei olisi mitään kuullut. Ylioppilasta huvitti nähdä kuinka kauan Agnes osasi vaieta, mutta Agnes oli itsepäinen. Ylioppilaan täytyi silloin taasen tuleen.

"No, teidän kai on mentävä vierailulle kaikkien lapsuudenystävienne luokse", sanoi hän, "niin saatte nähdä, että tapaatte ihmisiä, joiden seurassa kannattaa olla."

"Voitteko mainita minulle jonkun?" vastasi Agnes loukkaantuneena.

"Oh -- ensiksikin olen minä nyt täällä", ja ylioppilas katseli veitikkamaisesti Agnesta.

"Te -- niin -- mutta" --- Agnes oli hämillään.

"Mutta?" jatkoi ylioppilas veitikka silmässä ja tarkasteli häntä tyynesti.

"Teitä" -- Agnes etsi sanoja -- "teitä näen niin harvoin", sanoa tokaisi hän lopuksi, mutta ei uskaltanut katsoa ylioppilasta.

"Aivan kuinka tahdotte", vastasi ylioppilas, "tiedätte, missä minä olen tavattavissa. Teen tavalliset kävelyretkeni nyt kuten ennenkin ja olen kuullut, että tekin kävelette terveydeksenne."

Agnes ei vastannut.

"Tehän voitte myöskin keskustella ympäristön talonpoikien kanssa. Sehän voi olla välisiä hauskaa."

"Talonpojat -- ei kiitos, minä saan kylliksi niistä kotona."

"Vai niin? Suuri Holberg sanoi kuitenkin, ettei hän koskaan puhunut talonpojan kanssa, oppimatta häneltä jotain."

"Ehkäpä hän on sieltä oppinut kaiken raakuutensa", vastasi Agnes viisastelevasti.

"Vai on Holberg myöskin raaka? Mathilde kai sanoo siten, eikö niin? Mutta 'Kaunis Helena' ja kaikki ranskalaiset huvinäytelmät, missä leikitään avioliitolla ja kaikista pyhimmällä, mitä ihminen omaa, ne eivät ole raakoja? Te olette omanneet kaupunkilaistapoja, osaatte kaikki nämä lauseparret ulkoa, te menette jo leveän virran mukana. Mitä tekevät nämä kaupungin sivistyneet ihmiset? Syövät, juovat, nukkuvat ja tukahduttavat kaiken vakavan ajattelemisen kaksimielisiin sukkeluuksiin, ja heidän suurin kunniansa on koettaa kilpailla hienon ruuan laittamisessa. Mitä toimittavat nämä matelijat, jotka nuoleksivat tomun maan mahtavien jaloista ja myövät sielunsa ja suunsa vain saadaksensa paremmin nauttia vallassaolijoiden armonauringosta, jotka ahmivat aamu- ja iltalehden korkeimpana elämänviisautena ja korkeudestaan alentuvasti katselevat kaikkea, mikä hyörii heidän jaloissaan. Oh, tunnen ne -- mutta missä on Jumala, missä on omatunto? Katsokaa seurapiiriänne, neiti!"

Agnes oli pysähtynyt. Hän puri huultaan, niin että saattoi nähdä hänen olevan suuttuneen.

"Kun te ette voi muuta kuin loukata, niin --" ja hän kääntyi tukahduttaaksensa itkunsa.

Ylioppilas jatkoi.

"Anteeksi, Agnes-neiti -- en tarkoittanut siten ja jos olen loukannut teitä --"

"Tänne poikkean minä", virkahti Agnes, kun he samassa olivat erään oikotien luona, joka johti pappilaan. "Hyvästi!"

Samalla niiasi hän ylioppilaalle ja meni.

"Hm" -- sanoi ylioppilas -- ja katseli hänen jälkeensä -- "siinä hän meni, ja hän oli suuttunut, sen kyllä helposti huomasi. Ehkäpä hän ei olekkaan aivan täydellinen lapsi ja minä kun kohtelin häntä niinkuin mitäkin pahankurista tytönletukkaa. Kannattaakohan todellakaan uhrata aikaa enää häneen? Hän oli kuitenkin vielä lapsi monessa suhteessa, helppo oli häntä kietoa kysymyksillä, helppo saattaa hämilleen, ja hän lämpeni puhuessaan isänsä tapaamisesta. Hm -- seuraavalla kerralla on minun käyttäydyttävä toisella tavalla. -- Hän ei nyt kuitenkaan ole aivan niin narrimainen kuin Mari lörpötteli -- --."

"Häpeämätön ylioppilas!" ajatteli Agnes kotia palatessaan, vielä vavisten harmista, "niin sietämättömän itserakas. Mutta viimeisen kerran kuljen täällä tähän aikaan. Ja nyt kirjoitan Mathildelle tänä iltana --."

Neljäs luku.

TAISTELUA.

Agnes piti sanansa. Hän ei koskaan mennyt ulos, milloin tiesi tapaavansa ylioppilaan. Kuitenkin ajatteli Agnes usein häntä. Hän oli sittenkin toisenlainen, jonkunverran enemmän kuin muut -- kuin muut -- niin, löytyikö täällä muita? Isä, joka oli syventynyt saarnoihinsa ja köyhäinhoitoon? Maakauppias, joka myi kahvia ja tupakkaa? Kivistön Olavi, joka antoi tyttäriensä soittaa pianoa ja joka alituisesti puhui valkoisesta oriistaan? Voudin tyttäret, jotka vain ajattelivat hanhenpoikiaan ja navettaa? -- Ei, sittenkin oli ylioppilas parempi. Kun hän siten kulki yksin tiellä tai istui itsekseen huoneessaan, tulivat hänen mieleensä entiset ja nykyiset ajat -- kaikki, mitä ylioppilas oli sanonut, kuinka lapsekas hän oli ollut sillä kertaa. Hän tunsi silloin niin omituisen tunteen sydämessään mutta ylioppilas oli ollut niin häpeämätön -- aivan niinkuin Agnes ei olisi täysi-ikäinen, aivan niinkuin hän aina olisi lapsi, jolla leikitään -- niin, ylioppilas saattoi olla vakuutettu siitä, että Agnes ei enää koskaan tulisi hänen tielleen, Agnes ei koskaan enää välittäisi hänestä -- Agnes ei koskaan enää katsoisi, tuleeko hän. Ja samassa katsoi hän, tuleeko ylioppilas, vain voidaksensa poiketa tieltä, jos hän tulisi, tietenkin. Ei, kunpa vain olisi voinut palata kaupunkiin, siellä oli aivan toista!

Ylioppilas ei voinut ymmärtää, minne Agnes oli hävinnyt, mutta hän epäili kuitenkin vähin, että Agnes tahtoi karttaa häntä. Eräänä päivänä vangitsi ylioppilas hänet kuitenkin ja siihen olivat kirjat syynä. Hän oli istunut ajatellen ajattelemistaan jotain, hän luki, löytämättä lukemassaan mitään ajatusta, ja siten viivähti hän kirjan ääreen istumaan kauemmin kuin hänen tapansa oli.

Agnes joutui aika lailla hämilleen, kun hän äkkiä näki ystävänsä vieressään.

"Päivää, Agnes-neiti", sanoi ylioppilas ja kohotti hattuaan, "miksi en ole nähnyt teitä niin pitkään aikaan? Oletteko vielä suuttunut minuun siitä että olin hieman rohkea viimeksi? En tarkoittanut mitään pahaa sillä, ja jos toivotte, pyydän mielelläni anteeksi. Harvoin pyydän keneltäkään anteeksi", lisäsi hän hitaasti.

Agnes joutui aivan hämilleen; sillä hän puhui niin avomielisesti ja kuitenkin niin arvokkaasti ja kohteliaasti. Hän unohti kaikki ne vastaukset, jotka hänellä oli valmiina, siltä varalta että ylioppilas seuraavalla kerralla olisi tunkeileva. Agnes vastasi vain, että hänellä ei ollut syytä olla mistään suuttunut.

"Sitä parempi", vastasi ylioppilas, "uskallanpa sitte toivoa, että minun seurani ei ole aivan vastenmielinen."

Agnes hämmästyi vieläkin enemmän, hän ei tietänyt mitä sanoa.

Ylioppilas alkoi puhua yhtä ja toista, ja kaikki mitä hän puhui oli niin selvää ja niin varmaa. Hän ei koskaan takertunut sanoissaan, hän ei koskaan joutunut hämilleen, ja kuitenkaan ei hän ollut kerskaileva tai suurisanainen, vaan esitti kaikki niin tyynesti, rauhallisesti, että Agnes pelkäsi häntä ja ei pelännyt. Agnes saattoi vastata vain sen mikä oli välttämättömintä; muuten antoi hän ylioppilaan puhua, mutta tarkasteli monesti häntä kunnioittavasti. Ylioppilas alkoi lopuksi puhua kaupungista ja kaupunkielämästä; hän kysyi kuinka Agnes oli kaupungissa viihtynyt, ja Agnes kertoi silloin näytelmistä ja konserteista ja tanssiaisista siellä.

"Niin, eikö teistä ole ihanata tanssia?" kysyi ylioppilas yht'äkkiä.

Agnes katseli ihmeissään häneen -- hän puhui tanssista.

Ylioppilas ei ollut huomaavinaan tätä tutkivaa katsetta, vaan jatkoi:

"Tulla siten sävelten tuudittamaksi ja leijailla pois, tuntea vain raikkaan ilman virtaavan vastaansa, rinnassa riemun tunne, ja sitte vajota valon ja hehkuvan soiton mereen."

Agneksen katse kirkastui; hän yritti puhua, mutta ylioppilas ehätti ennen. "Ja sitte teatterissa voida unohtaa kaiken kirjatomun ja leipähuolet ja jokapäiväisen ahertamisen ja tulla kotia kuin virkistävästä kylvystä johonkin puhtaaseen ja raikkaaseen ja suureen."

Agnes säpsähti, hänen silmänsä loistivat, ylioppilas oli loihtinut esiin kaikki hänen rakkaat muistonsa.

"Niin teatteri!" -- huudahti Agnes, -- "ja uskokaapa, että meillä oli hyvä paikka ensimäisessä aitiorivissä ja kauimpana toisella sivulla, niin että saatoimme nähdä kaikki katselijat, ja se oli melkein yhtä hauskaa kuin nähdä kappale."

"Vai niin?" vastasi ylioppilas.

"Niin, ja kaikki ne tanssiaiset, joissa minä olin! Ajatelkaa, kerran olin huveissa viisi iltaa peräkkäin enkä tullut sieltä kertaakaan kotia ennen kello kolmea yöllä. Ja viimeinen --" Agnes nauroi muistellessaan sitä.

"No olivatko viimeiset tanssiaiset niin merkilliset?" kysyi ylioppilas ja hymyili.

"Oh ei -- eipä muuta kuin että Lise Boyesen kaatui pitkin pituuttaan ja Marie Petersen loukkaantui ja meni kotia, siksi että hän sai istua kotiljongin ajan." Agnes pysähtyi äkkiä; sillä hän tuli katsoneeksi ylioppilaaseen, ja hän näytti niin vakavalta aivan kuin hän olisi miettinyt jotain.

"Mutta sanokaahan nyt minulle, Agnes-neiti", puuttui hän hitaasti puhumaan, ja hän puhui tyynesti ja rauhallisesti, "kun te nyt tulitte kotia kello 3 aamulla, saatoitteko silloin iloisin mielin kiittää Jumalaa siitä illasta, jonka hän oli suonut teille?"

"Jumalaa?" -- toisti Agnes ihmeissään.

"Niin. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että Jumalan täytyy olla mukana sekä pienessä että suuressa. Mutta haluaisin vain kuulla, osaisitteko vielä tanssia kuten lapsi. Täysikasvuiselle on vaikeata tanssia kuten lapsi. Puvun täytyy sopia hyvin ja ensin täytyy katsoa peilistä, ovatko kukkaset paikoillaan. Ken on siellä tänä iltana, ja kenen kanssa on hänen tanssittava? Ja sitten kaikki tarkastelevat silmäparit penkkiriveiltä; sitte täytyy myöskin heristää korvat siepataksensa sanan sieltä ja sanan täältä; kiinnittää huomiota siihen, miten hän oli pukeutunut ja miten hän oli pukeutunut, minkälainen muoti on, ken on sorein y.m.; oh, on olemassa tuhat pikkuseikkaa, ja kaikesta täytyy voida kertoa seuraavana päivänä, kun ystävättäret tulevat. Niin, ettekö ole yhtä mieltä minun kanssani siinä, Agnes-neiti?"

Agnes seisoi varsin epäröivänä puolittain hymyillen, puolittain hämillään. Hän ei ollut koskaan tottunut siihen, että häntä puhuteltiin sillä tavalla, eikä hän myöskään voinut vastata kieltävästi siihen, sillä olihan hän juuri puhunut kahdesta kaupunkituttavastaan.

"En ole niin erityisen tarkoin ajatellut asiaa", vastasi hän vain, "mutta kaupungissa eivät siten puhuneet tanssiaisista."

"Ehkäpä myöskin olen liian ankara", puuttui ylioppilas taasen puhumaan, "mutta ajatelkaa nyt vain näitä viittä iltaa perätysten ja kello kolmeen aamulla! Onko tämä lepoa, jota tanssin pitäisi olla, onko tämä kaunista? Ajatelkaa, miltä nuoret tytöt näyttävät tanssiaisyön jälkeen kello kolme aamulla! Yhden harsopuku rikkirevittynä, riippuen rääsyinä hänen ympärillään, vannehame ehkä rikki, kukat tukassa kuihtuneina ja hajallaan, eloisat silmät väsyneinä ja unisina, punertavat, terveet kasvot kalpeina ja hervottomina. Tämän kuvan aurinko saa nähdä, kun se tirkistää ikkunasta aamulla, herättääkseen työhön ja uuteen elämään. Ei pois, kotia, kun valokruunu vielä valaisee täydessä loistossaan, kun ilo vielä meissä väräjää, kun soiton sävelet vielä hivelevät korviamme puhtaina, kun kaikki, minkä näkee, on tuoretta ja kaunista, -- silloin ottaa mukaansa ehyen ja kauniin kuvan, jota voi ajatella ilolla."

"Mutta ken voi jättää tanssiaiset, kun ilo on ylimmillään?" sanoi Agnes.

"Minä voin tehdä sen, ja te voitte sen myöskin, jos tahdotte, jollette vain mieluummin tahdo nähdä kuinka tapa ahmaisee kaiken kauniin ja kuinka kaikki päättyy -- haukottelemiseen."

Kun Agnes ei vastannut, jatkoi ylioppilas:

"Nyt näytän teille kaksi kuvaa, jotka ehkä saatte tuntea uudestaan. Toisella puolella on kalpea, väsyksiin asti tanssinut kaupunkilaisnainen, joka istuu, yskii ja maistelee viinilasia, ja toisella puolella nuori kirkaskatseinen, punaposkinen tyttö maalla, joka nousee vuoteeltaan auringon sarastaessa ja laulaa kuin leivonen koko päivän. Minkä valitsette te ja mihin te kirjoitatte nimenne?"

Agnes katseli alas eteensä; sillä hänen täytyi ajatella itseään, ja hän tiesi, että ylioppilas tarkoitti häntä. Kun hän vaikeni, jatkoi ylioppilas:

"Älkää luulkokaan, että minä tahdon tuomita ketään, Agnes-neiti, mutta kun te katselette maaseutua kaupunkilaissilmillä, niin sallikaa minun myöskin katsoa kaupunkia maalaissilmillä. On olemassa vielä jotain, josta tahtoisin saada selvyyttä; kun kerta kaikkiaan olen alottanut luennoida, on minun myöskin jatkettava -- mistä juttelittekaan kaupungissa, neiti?"

"Sitä ei ole todellakaan helppo muistaa", vastasi Agnes hymyillen.