Part 3

Siitä lähtien puhui ylioppilas usein Agneksen kanssa. Joka kerran kun ylioppilas tapasi Agneksen tiellä, puhutteli hän tyttöä. Hän kertoi sille vanhoista saduista, elämästä täällä entisaikoina, viikinkimatkoista ja mahtavista taisteluista. Hän kertoi vieraista maista, miltä ihmiset siellä näyttivät ja heidän elämästään ja toiminnastaan. Agnes nautti siitä kaikesta ilolla, uusi elämä avautui hänelle, josta hän ei ollut uneksinut, ja hän ryhtyi ajattelemaan kaikkea sitä, mitä hän näki ympärillään. Hän ei voinut enää juoksennella huolettomana ylt'ympäri kuten ennen, ajatteli kaikkea eikä mitään; hänellä ei ollut enää halua riemuita niin että tunturit kaikuivat ja riemuita ja iloita kaiusta; nyt tahtoi hän mieluummin, kun hän meni tunturille, istuutua mättäälle ja katsella näköalaa tahi ajatella, matkustiko Sverre tätä tietä, kun hän retkesi pohjoiseen Trondhjemiin. Ehkäpä Sverre oli heittäytynyt alas lepäämään siihen, missä Agnes juuri istui. Tai ehkäpä Agnes asetti illallisen aikaiseen pöytään, saadakseen syönnin jälkeen enemmän aikaa lukemiseen. Ylioppilasta ei Agnes enää pelännyt. Hänestä oli päinvastoin hupaisaa kuulla ylioppilaan kertovan; sillä ylioppilas oli nähnyt ja tiesi niin paljon, ja hän kertoi niin elävästi, että Agnes aivan näki kerrotun edessään. Hän on varmasti paljon viisaampi kuin isä, ajatteli Agnes, ja isä keskeytti lukemisensa kysyäkseen, oliko hän muistanut asettaa kalan veteen ja poimuttaa papinkauluksen huomiseksi, ja pitikö hän siitä tavasta hottentottien keskuudessa, -- mutta silloin oli Agnes poissa toisessa maailmassa.

Kolmas luku.

POISSA JA KOTONA. KOTONA JA KUITENKIN POISSA.

Ylioppilas ei ollut tavannut eikä nähnyt Agnesta kotvaan aikaan. Hän ei voinut ymmärtää, minne Agnes oli joutunut. Olisi ollut omituista mennä pappilaan päin kysymään häntä, mutta hän ei voinut kieltää, että hän välistä kaipasi Agnesta. Agnes oli ollut niinkuin raikas elämän tuulahdus keskellä kaikkea hänen kirjatomuaan, niinkuin leivonlaulu keväällä. Hän iloitsi nähdessään Agneksen sielun kasvavan ja pukeutuvan ajatuksiin päivä päivältä, kuten iloitaan silmikoista, jotka avautuvat ja kehittyvät lehdiksi.

Hän tahtoi tietää kuinka Agnes jaksoi, ja niinpä hän eräänä päivänä kysyi palvelijattarelta, joka meni joelle vaatteita pesemään.

"Neitikö sairaana?" toisti Mari aivan hämmästyneenä, "ei, Jumala paratkoon; hän matkusti kaupunkiin 14 päivää sitte ja --"

"Kaupunkiin? -- matkustiko hän kaupunkiin?" kysyi ylioppilas, aivan kuin salaman iskemänä.

"Niin, olikos siinä mitään ihmeellistä?" alkoi Mari taasen ja pudotti kartun, "hän matkusti todellakin kaksi viikkoa sitten, ja itki, sitä hän teki, kun hän matkusti; se on varma, ja nyt pysyy hän poissa kotoa vuoden ajan."

Ylioppilas tuli tajuihinsa. "Hyvästi ja sanokaa pastorille terveisiä minulta", sanoi hän, kääntyi ja meni.

Hän oli tuuminut mennä pitemmälle, mutta miten olikaan, silmäillessään ympärilleen olikin hän kotona. Hän kulki hiljaa ylös pitkin lehtikujaa sisään huoneeseensa, otti kirjat esiin ja istuutui lukemaan. Mutta lukeminen ei tahtonut luistaa, hän ei voinut istua hiljaa tuolillaan, hän ei voinut pitää kiinni säikeestä.

Hän nousi ja kulki edestakaisin lattialla. "Hänkin kaupunkiin", ajatteli ylioppilas, "hänenkin piti siis mennä sitä tietä. Ja minä kun luulin, että saisin nähdä hänen heräävän, kasvavan, kehittyvän yhä enemmän ja enemmän lämpimäksi ja rikaslahjaiseksi naiseksi, -- ei, pois kukka; se voi tuoksuta ja herättää ihailua yhtenä tanssiaisyönä ja sitten -- kaikki on ohi; seuraavana päivänä kuihtuu lehti, varsi surkastuu, heitetään nurkkaan. Kuinka omituinen onkaan maailma, se tuhlaa elämän elämän jälkeen ja kuitenkin on sillä sama vetovoima. -- -- Niin, siten se seikkailu päättyi, se satu loppui."

"Hän oli kuitenkin viehkeä -- -- hän osasi katsoa sinua niin luottavaisesti silmiin. Hänellä oli sielussaan valtaa, sillä hän oli pelkkä lapsi. Ehkäpä hän vältti kiusauksen? ehkäpä hän palasi kotia juuri samana, vain kokeneempana -- -- oh ei! hän oli liian nuori ja liian heikko, hän on kai niinkuin muutkin. -- -- Tule nyt, Raamattu!" -- --

Eräänä päivänä papin istuessa yksin lukuhuoneessaan, kolkutetaan ovelle, ja ylioppilas astuu sisään. "No, sepä oli harvinainen vieras", sanoi pappi, käännyttyään tuolissaan ja nähtyään, ken se oli.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, minua ilahuttaa nähdä teitä. Onko kaikki hyvin?" ja pastori pudisti sydämellisesti hänen kättään.

"Niin, kiitos, kaikki on hyvin. Olen kuullut, että Agnes, teidän tyttärenne, on matkustanut pois; siksipä mielelläni tahdoin pistäytyä täällä sisällä kysymässä, miten hän jaksaa."

"Kas, se oli ystävällisesti -- istuutukaa, istuutukaa -- niin, hän on matkustanut, mutta näyttää siltä kuin hän ei viihtyisi siellä, missä hän on, se pieni hassuttelija." Ja pappi nauroi ja asetti kätensä ristiin yli vatsan.

"Vai niin, vai ei hän pidä siitä?" kysyi ylioppilas tarkkaavana.

"Ei, hän ei pidä siitä, raukka. -- Oi, voitte itse kuvitella mielessänne; hänhän on ensimäisen kerran kaupungissa ja tämä ihmispaljous, pelkkien vieraiden keskuudessa, ja siihen vielä kaikki uusi lisäksi."

"Mutta mikäs sitte on tiellä? Minä luulin, että tämä uusi vain avartaisi hänen näköpiiriään."

"Niin, tästä saatte itse nähdä", sanoi pappi ja otti pöydällä olevan kirjeen. "Voitte kernaasti lukea sen, jos teillä on halua. Siinä ei ole mitään, jota tarvitsee salata. -- Mutta käsialaa ei teidän pidä katsoa."

"Oi, monet kiitokset!" Ylioppilas otti kirjeen ja luki. Se kuului seuraavasti:

"Rakas isä!

Sinun täytyy antaa minun palata taasen kotia, sillä täällä kaupungissa on niin ikävää. Minä itken melkein joka päivä, sillä tuskin tiedän, minne minun on mentävä. Jos teen niin, on se hullusti, jos teen näin, on se myöskin hullusti. Milloin on minun tehtävä niin, milloin on minun tehtävä näin. Niinpä minun on niiattava maahan asti joka kerran kun tapaan kadulla herran, joka tervehtii, ja sitten on minun katsottava häntä ja hymyiltävä, sanovat he. Ja sitten huomaan, että olen niin tyhmä kaikenlaisessa, että en mitään tiedä enkä voi puhua mistään. Kotona oli minusta niin helppo puhua ja ylioppilas teki pilaa niin paljosta, jota ymmärsin ja joka huvitti minua. Mutta täällä ei puhuta koskaan sellaista. He kysyvät, kuinka monta kertaa viikossa posti tulee kotia, kuinka kauan olen käyttänyt pitkää hametta, ja he kertovat, että Olga Lindströmin seppele istui vinossa, ja että luutnantti Karlson tanssi kolme kertaa Helene Velsinin kanssa ja saattoi hänet aivan vaununovelle. Ja sellaista en minä ymmärrä enkä kiinnitä siihen koskaan huomiota, ja sitten istun minä siinä, vastaan kyllä taikka ei ja tulen sekä kainoksi että punaiseksi.

En tiedä oikein mistä se johtuu, mutta herrat täällä kaupungissa eivät ole samanlaisia kuin kotona.

Ajattelen, että ylioppilas, kun hän tuli minun luokseni tiellä, vain nyökkäsi ja kosketti kädellään hatunreunaan; mutta täällä kiemurtelevat ja kumartavat he melkein joka sanalla ja sanovat lakkaamatta neiti ja sivelevät viiksiänsä. Tähän minä en ole tottunut, ja siksipä tulen araksi ja vaikenen. Ja jos minun täytyy koetella puhua hieman, alkaa sydän tykyttää, ja veri syöksähtää poskille, ja niin -- ja niin voisin helposti itkeä. Kotona, missä asun, hymyilevät he minulle ja sanovat, että niin ei minun ole vastattava toista kertaa, mutta vastattava sitä ja sitä. Täällä on myöskin ilkeä vanhapoika, jota kaikki kutsuvat Erik-sedäksi, hän kuljeskelee täällä ympäri, ja hän tahtoo alituisesti suudella minua ja kutsuu minua pieneksi ruusunnupukseen. Ja sitte ovat he antaneet \minulle vannehameen ja kiinnittäneet tukkani taakse suureksi sykeröksi, ja sitte sanovat he, että minun on käytävä enemmän jalat ulospäin. Ei, anna minun palata kotia, isä, minä kaipaan niin nähdä sinua ja Teitä kaikkia, 'Hopearistiä' ja 'Sinikkoa'. Kysyin, saisinko 'Sinikon' tänne alas; sillä täällä on hyvää tilaa pihalla, ja tallikin on heillä. Mutta kun he kuulivat, että se oli vuohi, nauroivat he ja sanoivat, että minun ei täällä kaupungissa pitänyt puhua vuohista ja lehmistä ja sellaisesta; se ei ollut hienoa, aivan niinkuin nekin eivät olisi Jumalan luomia. Ei, anna minun palata kotia, isä, minä lupaan olla hyvä tyttö ja hoitaa sinua hyvin. Anna minulle nyt lupa.

Oma Agneksesi."

Ylioppilas istui kirje edessään, hänellä oli melkein kyyneleet silmissä, kun hän tarkasteli käsialaa, papin odottaessa, että hän sanoisi jotain.

"No, -- mitäs arvelette?" kysyi pappi, nähdessään, ettei ylioppilas enää lukenut.

"Niin, minä näen, että leikki on alkanut", vastasi ylioppilas, "he pelaavat ja lyövät rumpua, mutta koira ei tahdo tanssia."

"Ha-ha-ha-ha!" nauroi pappi, "ei, siltä se kuuluu. Mutta hän kai pian tottuu siihen, ja silloin helpottaa."

"Hän kai pian tottuu siihen", -- toisti ylioppilas ja hymyili katkerasti, "niin voi myöskin vastata miehelle, joka taistelee aallokossa, kun hän huutaa apua: makaa siellä, sinä totut pian siihen. Voinko uskoa, että te ette tahdo ottaa häntä takaisin kotia tämän kirjeen saatuanne? Tahdotteko sitte, että hänen pitää harjaantua ja kouliutua näissä koirantempuissa?"

"Kysyitte, tahtoisinko ottaa hänet jo kotiin? Kuinka voitte uskoa sitä? Miksi sitte lähetin hänet maailmalle?"

"Niin, miksi lähetitte hänet maailmalle?"

"Voitte kysyä siltä, joka tuntee sekä hänet että kaupunkielämän. Eihän hän koko elämäänsä saattanut kulkea täällä maalla kuten talonpoikaistyttö? Hänenhän piti päästä maailmalle näkemään jotain, oppimaan jotain ja olemaan sivistyneiden ihmisten keskuudessa oppimassa elintapoja."

"No, sillä ei ollut niin kiirettä. Minusta hänellä oli kylläkin hyvät elämäntavat. Ja jos hän olisi ensin kasvanut ja tullut todelliseksi naiseksi, ei hän olisi tarvinnut enempää. Todellinen nainen tietää aina tehdä sitä, mikä on sopivaa, ja se on sopivinta, olkoon sitte tapa mikä tahansa."

"Oh, minä tunnen nämä puhetavat", lausui pastori kiivaasti, "ne näyttävät hyviltä paperilla, mutta kun tosi tulee, ovat ne käyttökelvottomia. Minä kunnioitan teidän oppianne ja tietojanne, herra ylioppilas, mutta luulen, että ne tässä eivät ole oikein käytännöllisiä. En pidä tytärtäni minään tavattomana, hän ei ole muita parempi, ja siispä voi hän myöskin oli niinkuin muut."

"Niin, siinä sitä ollaan", puuttui ylioppilas kiihkeästi puhumaan, "hänen pitää olla niinkuin muutkin. Kaikki pitää valaa saman kaavan mukaan, kaikkien pitää laverrella samoja jaarituksia, ihmisen täytyy olla kone, jonka osaa ulkoa, jo kauan ennenkuin se pannaan käyntiin."

"Ollaan silti yhtä hyviä ystäviä", sanoi pappi ja löi ylioppilasta olkapäille, "me emme kai koskaan sovi siitä. Minä en voi aina seurata mukana, kun puhutte kaikesta tästä, aatteista ja yhä vain aatteista; olen näettekös vanhan koulun miehiä."

"Anteeksi", alkoi ylioppilas taasen, "että hieman tulistuin. Minulla tosin ei ole täällä mitään sanottavaa, mutta sitte kun pastori oli hyvä ja antoi minulle kirjeen luettavaksi, olin kyllin vapaa lausuakseni suoraan mielipiteeni! Te ette siis ota häntä kotia?"

"En, sitä minä en tee; jos hän on sinne kerran tullut, täytyy hänen jäädä sinne joksikin ajaksi; mutta minä kai saan matkustaa hänen luokseen ja puhua hyvää hänelle, pikku hassulle, mikä hän on."

"Mutta jos hän nyt ei viihdy siellä, mitäs sitte teette?"

"Niin, ellei hän viihdy, silloin kai ei ole muuta keinoa kuin ottaa hänet kotia, mutta toivokaamme parasta."

"Niin, saamme toivoa parasta", vastasi ylioppilas vakavasti ja ojensi kätensä: "Hyvästi, herra pastori, ja kiitos ystävällisyydestänne."

"Hyvästi, hyvästi, ja kiitos vierailusta." --

"Hän on kuitenkin vielä oma itsensä", ajatteli ylioppilas kotia palatessaan, "ja niin lapsellisesti kuin hän kirjoittaa, se voisi sulattaa kivenkin. -- -- Hyvä Jumala, hoivaa häntä!"

Melkein kuukausi tämän jälkeen ylioppilas kuuli jonkun huutavan jälkeensä, kulkiessaan tiellä. Hän kääntyi ja näki papin tulevan huohottaen ylös mäkeä ja viittaavan kädellään.

Ylioppilas meni häntä vastaan.

"No -- mitä minä sanoin? Ettekö usko minun olleen oikeassa?" sanoi pappi ja hykerteli käsiään.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi ylioppilas hämmästyneenä.

"Tietysti tytärtäni. Hän kirjoittaa minulle tänään, että nyt ei hän tahtoisi palata kotia mistään hinnasta."

"Vai niin?" sanoi vain ylioppilas kylmästi, "ja mikä on syynä tähän muutokseen?"

"Hän on joutunut pyörteeseen. Nyt kerrotaan vain tanssista ja näytelmistä ja huvituksista aamusta iltaan. Niin, siinä näette, herra ylioppilas, minne tähtäätte nyt korkeine ajatuksinenne ja kauniine sanoinenne?"

"Näyttää siltä, niinkuin saisin pitää ne yksin itseäni varten", sanoi ylioppilas katkerasti ja koetteli kohauttaa olkapäitään.

"Niin, se on kyllä parasta -- ha, ha, ha, -- niin, nyt voitte kernaasti pistäytyä pappilassa, niin saatte kuulla hieman kirjeestä, jos teillä on halua. Minä istun nyt enimmäkseen yksin iltaisin."

He erosivat, ja kun pappi oli palannut kotia, alkoi hän etsiä Agneksen viimeistä kirjettä muutamien pöydällä olevien paperien joukosta ja löysi sen sieltä. Se kuului seuraavasti:

"Rakas isä!

Kuinka hyvä olikaan, että olit luonani puhumassa kanssani. Nyt ei ole enää ollenkaan ikävää olla täällä! Päinvastoin viihdyn hyvin, ja mitä kauemmin olen täällä, sitä hauskemmaksi olo täällä minusta tulee. Nyt alan paremmin perehtyä oloihin, näetkös, ja huomaan, että minä olen vain ollut hassu. Voi, kuinka vähän olen tietänyt, ja kuinka vähän vielä tiedän: Nyt vasta näen sen sittenkuin opin jotakin uutta joka päivä. Kuinka paljon täällä onkaan näkemistä ja kuinka paljon täällä onkaan oppimista. Joudun välistä päästä pyörälle tästä melusta, johon en ole tottunut kotona, mutta se on kuitenkin hauskaa. Käyn tanssiaisissa, käyn teatterissa ja teen retkeilyjä ympäristössä, sillä luulenpa että Mathilde on tuttu kaikkien ihmisten kanssa, ja hän puhuu niin hyvin puolestaan ja keksii niin paljon hauskaa, että kaikki mielellään tahtoisivat hänet mukaansa. Niinpä tulen myöskin minä mukaan, enkä voi sanoa muuta kuin että kaikki ovat ystävällisiä minua kohtaan. Usko pois, että olen saanut paljon ystävättäriä täällä, Georgine Almvigin ja Susanne Gjerstadin. Oi, kuinka suloinen onkaan Susanne! Hän kysyi, tahdoinko tulla nukkumaan hänen luonaan muutaman yön, niin pitäisimme hauskaa. Vain silloin tällöin herää minussa halu päästä takaisin kotia, ja silloin tuskin tiedän, mitä tehdä.

Niinpä sattui äskettäin eräällä kylpymatkalla. Ilma oli kirkas, järvi oli rasvatyyni, ja aurinko paistoi yli vedenpinnan. Auringon laskiessa hiivin yksin rannalle, istuuduin kivelle ja katselin järvelle päin. Kun näin auringon veripunaisen juovan ja hehkuvat pilvet, kun kaikki yht'äkkiä tuli niin hiljaiseksi, niin hiljaiseksi, pienet aallot vain rantaa vasten loiskuttelivat, ja vilvoittava tuuli puhalsi vastaani -- en tiedä, mutta en voinut olla ajattelematta kotia ja sinua, isä, ja teitä kaikkia, ja niinpä sain sellaisen kovan halun itkeä. Mutta samassa tunsin kaksi kättä kaulani ympärillä ja joku suuteli minua poskelle, ja siinäpä oli Mathilde nauraen ja sanoi, että minun ei nyt pitänyt olla tunteellinen, vaan tulla ylös leikkimään piilosilla. Silloin täytyi minunkin nauraa, ja niinpä ei minulla enää ollut ikävä. Mutta se on totta, isä, tiedätkös sitä, mitä olen kuullut ylioppilaasta? Ajattele, Susanne kertoi minulle eräänä päivänä, että ylioppilas on ollut kihloissa erään kanssa, joka nyt on luutnantti Karlsonin vaimo, mutta että tyttö purki kihlauksen, siksi että toinen aina tahtoi olla herrana ja saarnata hänelle, kuinka hänen tuli käyttäytyä, ja kaikkea sellaista; ja silloin hän kiusautui siitä, kuten luonnollista olikin. Hän oli myöskin samanlainen raukka kuin minäkin, joka kuljeskeli siellä maalla, kuunteli ylioppilaan saarnoja, eikä parempaa tietänyt. Mutta sitte tuli hän kaupunkiin ja siellä hän oppi tuntemaan tämän Karlsonin. Minä olisin varmaankin vaivautunut itkemään ylioppilaan tähden, sillä ajattele -- sitä tein ensimäisinä päivinä. Silloin tekivät he minulle aina pilaa hänestä ja ivasivat häntä, ja silloin tuli minun sääli häntä; sillä hän oli aina ollut hyvä minulle. Mutta nyt ymmärrän varsin hyvin, että hän on vain ilvehtinyt kanssani, ja Mathilde sanoo, että sellaisista juhlallisista herroista ei minun pidä koskaan välittää, sillä he ovat vain olevinaan, he luulevat olevansa vain meitä parempia ja itse asiassa vain ivaavat meitä. Susanne kertoi myöskin, että ylioppilas oli luvannut olla enää koskaan menemättä kihloihin, ja sen hän voi mielellään tehdä, sillä varmaankaan ei kukaan enää tahdo häntä. Tämän luutnantti Karlsonin tunnen hyvin ja usko pois, hän on sorea, viehättävä, miellyttävä. Hän on niin muhkea ja niin hauska ja aina kestitsee hän minua jäätelöllä, virvokkeilla ja muulla sellaisella. Nyt en enää ole arka ja ujo puhuakseni herrojen kanssa, kuten olin alussa, ja se on Mathilden ansio. Hän on niin nopsa opastamaan minua kaikessa, että se on aivan verratonta. Sinä näkisit vain mitä me puuhaamme illalla, kun olemme tulleet huoneeseemme. Silloin on hän olevinaan ylhäinen rouva, joka ottaa vastaan, ja minä vieras, joka tulen vierailulle. Hän istuu ja levitteleikse silloin sohvassa ja huitoo hamettaan hienolla nenäliinallaan, ja minä tulen niiaten sisään ovesta ja menen häntä vastaan. Sitte opettaa hän minulle, kuten sinä pyysit häntä, kuinka minun on niiattava, ja kuinka minun on käytävä, ja mitä minun on sanottava, ja sitten nauramme me molemmat, niin että hänen äitinsä kolkuttaa kattoon meille, että olisimme hiljaa. Niin, se Mathilde, se Mathilde! Mutta usko pois, että hän kuitenkin hallitsee koko taloa, vaikkakin hän on niin iloinen. Palvelijattaret pelkäävät häntä niin, että eivät koskaan uskalla hiiskahtaa sanaakaan, kun hän on sanonut jotain. Se on jotain muuta kuin kotona, missä Mari pani minut jauhamaan kahvia. Mutta odotahan vain, kunnes tulen taas kotia, silloin saa kaikki luistaa toisella tavalla. Ei ole hyvä, että palvelijoilla on liian hyvä, sillä sitte ne eivät tee mitään kunnollisesti. Niin, odotahan vain, isä, niin saat nähdä, että saat kunniaa minusta, minusta voi vielä tulla hieno nainen. Voi nyt hyvin, tervehdä kotona kaikkia, jotka kysyvät minua.

Oma Agneksesi."

Sittenkuin pastori oli lukenut kirjeen vielä kerran, nauroi hän, hykerteli käsiään ja asetti kirjeen syrjään. Mutta ylioppilaspa ei koskaan enää pistäytynyt hänen luonaan. Hän kulki miettivänä ja yksin tiellä kuluneessa takissaan. Ikkunasta loisti valo kuten tavallista myöhään yöhön, ja siellä istui hän, pää käden nojassa ja väsynein silmin tuijottaen kirjoihinsa.

Agnes oli hänelle aivan kuin maasta kiskottu kukka ja unohdettu laulu. Jos ajatukset välistä viivähtivätkin Agneksessa, niin tarttui hän kirjaan ja karkoitti muiston pois.

Sillä tavalla oli kulunut toista vuotta, kun ylioppilas, mennessään pellolle katsomaan työväkeään, näki heidän kokoontuvan yhteen erään ympärille, joka näytti lavertelevan toisille.

Kun hän tuli heidän luokseen, tunsi hän karjakko-Marin. Hän kertoi, ja muut nauroivat.

"Mitäs tänään on tekeillä?" kysyi ylioppilas.

"Oh, isäntä, Mari tässä vain kertoo meille papin tyttärestä", vastasi Mads ja otti hatun päästään.

"Onko hän palannut kotia?" kysyi ylioppilas.

"Onpa kyllä."

"Hän tuli viikko sitte", lisäsi Mari.

"No? oletteko yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin, Mari?" kysyi ylioppilas.

"Ei, se ei tietysti koskaan sopisi. En ajatellut muuta kuin että hän oli tuommoinen tytöntynkä vielä, ja niinpä tartuin hänen käteensä ja lausuin tervetulleeksi kotia. Mutta silloinpa syntyi meteli, uskokaa pois. Hän kutsui minut luokseen illalla ja sanoi, että nyt minun oli kutsuttava häntä neidiksi enkä saisi enää sinutella, ja paljon sellaista."

"Vai niin? Hän on tullut hieman suurelliseksi!"

"Onpa kyllä -- onpa ilkeätä sanoa sitä, mutta 'ei se ole sika eikä mikään, joka ei saparoansa sikkaralle lyö', sanoo vanha sananlasku, ja tietäkää että hän on ollut vuoden kaupungissa."

"Eletäänkös muuten hyvin pappilassa?" kysyi ylioppilas ja antoi huomata, että hän ei välittänyt enää kuulla enempää.

"Eläkööt, niinkuin voivat, sillä siellä on syntynyt hälinä ja melu, sitten, kuin tämä tytär palasi kotia, melu, jota ei voi kestää. Kaikki täytyy muuttaa ja järjestää uudestaan, niin että siellä on juoksemista ja komentamista aamusta iltaan."

"Hm, mutta huolehtiiko hän muuten talosta?" kysyi ylioppilas taasen.

"Kylläpä niinkin, siltähän se kuulostaa, me tuskin saamme aivastaa ennenkuin olemme kysyneet häneltä lupaa. Ja sitte on aivan niinkuin meillä ei olisi muuta tekemistä kuin seista varpailla hänen tähtensä; sillä hänet on letitettävä ja hänet on kylvetettävä ja paljon sellaista, josta emme ennen kuulleet puhuttavan."

"Sekö siis oli se ihmeotus, joka ryömi esiin munasta", mutisi ylioppilas itsekseen, kun hän palasi kotia. "'Frons multos decipit!' [Kuori pettää monen.] -- -- -- mutta että nekin kasvonpiirteet saattoivat valehdella."

Kun ylioppilas palasi kotia, oli siellä kirje hänelle pöydällä. Se oli eräältä vanhalta, hyvältä ystävältä, joka oli matkustanut monet vuodet ulkomailla. Paljon muun joukossa oli siellä myöskin: "Ja nyt -- kuinkas jaksat, vanha ystävä? Vieläkö istut kuten maamyyrä, hautaudut kirjatomuun ja vaellat entisajan varjojen keskellä? En voi käsittää että sinä, joka olet vapaa mies ja rahakas, et pudista kaikkea tätä luotasi, matkusta maailman ympäri ja katso ja nauti elämästä, sellaisena kuin se liikkuu ja vilisee vielä tänä päivänä. Olet muuten minusta iloisempi viimeisessä kirjeessäsi. Kirjoitit eräästä nuoresta tytöstä siellä kotona, joka on sellainen ja sellainen. -- No -- ken tietää? Ehkäpä hän voisi -- -- -- Niin, sinähän ymmärrät kyllä, mitä tarkoitan, ja sen tahdon sanoa sinulle, että ei mikään ilahuttaisi minua enemmän kuin kuulla että taas olet tullut ihmiseksi. Kun ajattelen sinua sellaisena kuin olit ylioppilaspäivinämme, reippaana ja elämänhaluisena, ja näen nyt sinut ajatuksissani sellaisena kuin olit, minun matkustaessani, vanha, raskasmielinen erakko -- silloin tuskin uskoisi sitä samaksi ihmiseksi. Täytyykö tämän yhden alituisesti masentaa sinua? Etkö kykene kohoamaan yli yhden surun niistä monista, joita elämä tarjoaa? Tule alas Italiaan! Täällä on tulta, täällä on hehkua, näethän jo -- kuinka minä olen virkistynyt, ja minä sanon: Jumalan kiitos, että pääsin kaikesta tästä lavertelusta, kaikesta tästä niiaamisesta ja kumartamisesta kelpo ihmisille. Täällä saat nähdä naisia, jotka ovat eloisia ja tuoreita ja kuitenkin verrattoman lapsekkaita. He ovat kuten metsän villit linnut, he elävät ja laulavat, mutta heillä on myöskin terävä nokka, kun he tahtovat käyttää sitä. Siispä toivu, pudistele tomu päältäsi ja anna minun kuulla seuraavassa kirjeessä, että nyt on hyvin arvoisa Herra Professori N.N. alkanut laittaa matkalaukkuansa kuntoon."

Ylioppilas piti kauan aikaa kirjettä kädessään, ja omituinen hymy väikkyi hänen suunsa ympärillä. Sitte otti hän kynän ja paperia ja alkoi kirjoittaa vastausta:

"Hyvä Ystävä!