Part 2

"Kiitos, herra pastori! mutta minä voin odottaa vielä hetkisen." Ja hän odotti tunnin ja hän odotti vielä tunnin; hänestä tehtiin "kamariherra", hän sai nauhoja ja ritarimerkkejä, ja niinpä oli lopuksi illallinen pöydässä. Ylioppilas esitti papin ja hänen perheensä maljan; pappi kiitti ylioppilasta ja tyhjensi lasin lähempää tuttavuutta varten. Senjälkeen puhui ylioppilas nuorisolle, hän puhui lämpimästi ja sydämellisesti, ja lapset seisoivat hiljaa niinkuin kirkossa.

"Ennenkuin te nyt taasen alotatte tanssin, voit laulaa meille vähän, Agnes", sanoi isä, pöytää laitettaessa kuntoon.

"Laulaako tyttärenne?" kysyi ylioppilas ja tuli hänen luokseen.

"Kylläpä niinkin, pikkukappaleita, jotka ovat kyllin hyviä meidän kesken", vastasi pappi. Agnes tuli hänen luokseen. "Enkö saa antaa olla, isä", kuiskasi hän puolittain valittaen, "minä en osaa mitään, ja on niin noloa nyt, kun ylioppilas on täällä."

"Ei mitään. Hyi, Agnes! Sinä tiedät, että minä en pidä siitä", vastasi isä vakavasti, ja pianon ääreen hänen täytyi.

"Hän arastelee teitä", kuiskasi isä ylioppilaan korvaan.

"Vai niin", vastasi hän ajattelemattomasti. Hän oli kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka vastahakoisesti tyttö kulki yli lattian.

Nyt hän istui sohvassa kuunnellaksensa. Agnes lauloi aluksi muutamia kansanlauluja, ensiksi: "Kiliä mä paimensin", senjälkeen "Oi Ola, Ola, mun armahani", "Soutelin järvellä" ja lopuksi "Pikku Katri." Ääni värisi alussa hieman, mutta sitte tuli se yhä paremmaksi ja paremmaksi, mikäli hän edistyi laulussaan. Se oli niin luonnollista, niin yksinkertaista ja kuitenkin niin sielukasta ja hän lauloi sellaisella antaumuksella, että oli aivan kuin hänen sydämensä olisi sykähtänyt joka säveleen mukaan. Ylioppilas istui mietteissään.

"Pidättekö näistä yksinkertaisista lauluista?" kysyi pappi ja siirtyi lähemmäksi häntä.

"Mitä sanoittekaan? -- Oi kyllä, erinomaisen paljon. Minusta on aivan kuin kokonainen elämä kiitäisi ohi kun kuuntelen niitä."

"Niin, eikö olekkin? Antaapa heidän kyllin kauan liverrellä näitä juoksutuksiaan, liverryksiään ja heilahduksiaan, kun saan kansanlauluni, niin enpä vaihda."

"Hän _osasi_ laulaa, hän ymmärsi sanat, hän näki kuvat edessään, hän eli niissä kun hän lauloi. Teidän tyttärenne _osaa_ laulaa."

"Niinpä kyllä, sille joka tyytyy, sille --"

"Monet kiitokset laulusta", sanoi ylioppilas samalla Agnekselle, joka kulki ohi.

"Ei mitään kiittämistä; se oli niin rumaa", vastasi hän, punastui ja kiiruhti pois; mutta hän oli kuitenkin hyvillään ylioppilaan sanoista.

Kun ylioppilas tuli kotia sinä iltana, oli yli puolenyön. Hän meni huoneeseensa ja sytytti lampun. Siellä oli kylmää ja kirjat seisoivat siellä pitkissä riveissä, kirjat, jotka olivat koko hänen elämänsä, hänen kihlattunsa. Hän heittäytyi eräälle tuolille ja painoi päänsä käsiinsä. Hänellä oli liian kuuma voidaksensa mennä maata; siksipä hän kulki edestakaisin lattialla kädet selän takana. "Kuinka omituista, minä olen taasen ollut lapsi, aivan niinkuin entisaikaan; se oli ihanata, se oli loistavata ja kiehtovaa; hän oli suloinen, niin lapsellisen iloinen, raikas ja lämminsieluinen, sen kuulin laulusta. -- Ja kaikki tämä ihanuus, lapsenilo ja viattomuus häviää muutaman vuoden kuluttua -- se keitetään murskaksi maailman suuressa kattilassa, se asetetaan muodin ja seurasävyn valkaisupaikalle. Voipa melkein tulla hulluksi sitä ajatellessa!"

"O-ho", sanoi hän hetkisen kuluttua ja haukotteli -- "olipa hyvä tulla kotia, täällä on niin hiljaista ja viileätä. Huomenna alotan sitte 'Casparin Jesaiasta'."

Hän seisoi hetkisen lattialla ajatuksissaan. Sen jälkeen, hän meni kirjoituspöydän luokse ja avasi erään laatikon. Hän otti esiin nuoren tytön kuvan, hän piti sitä valoa vasten ja tuijotti kauan, kauan siihen. "Hän on vähän tämän näköinen, ei kuitenkaan aivan niin vaalea", mutisi hän, "mutta se on pian ohi -- -- niin, se on pian ohi." Hän asetti kuvan alas taas, sulki laatikon, riisuutui, luki iltarukouksensa ja nukahti.

Toinen luku.

AGNES KIRKOSSA. YLIOPPILAS KASVATTAJANA. HYVÄÄ TOIVOA.

Seuraavana aamuna istui ylioppilas Jesaiaksensa ääressä, seuraavana päivällisaikana hän meni sateenvarjoineen suurien puiden alle, seuraavana iltana hän istui kirjoittamassa kuten tavallista ja söi illallisensa yksin kuten tavallista. Eilispäivä oli kuin unelma, kuten matkan kysyminen matkustavalta. Hän vastaa, kulkee edelleen, eikä ajattele enää kysyjää. Mutta hän muisti Agneksen kuitenkin. Kun hän näki ystävällisen, valkeaksi maalatun pappilan tuolla puiden välissä, ajatteli hän, että siellä kulki nuori, elämänhaluinen tyttö askaroiden, mutta hän ei voinut koskaan päättää mennä sisälle kysymään, kuinka he nyt jaksoivat. Hän oli taasen valjastanut työhevoset ajoneuvojensa eteen, ja ne menivät kuten tottuneet eläimet tavallisesti menevät, tasaisesti ja samaa latua kuin ennenkin. Jos ylioppilas sattumalta näki hänen kiirehtivän pellon yli taikka katselevan puutarhan kukkia, silloin seisoi ylioppilas aina hiljaa ja katseli häntä; mutta ei hän milloinkaan mennyt minnekkään vain tavataksensa Agnesta eikä hän myöskään pysäyttänyt häntä, kun hän tapasi hänet tiellä, vaan nosti vain hattuansa.

Hän oli tavannut papin ja kiittänyt viimeisestä, ja tämä oli silloin kysynyt, eikö hän tahtoisi pian taas tulla heidän luoksensa. Niin, monet kiitokset vain kutsusta, sehän ei olisi aivan mahdotonta. Mutta -- siitä ei koskaan tullut mitään. Hänellä oli aivan liian vähän tarmoa mennäksensä kutsumattomana, ja jos hän olisikin jonakin iltana päättänyt mennä sinne, sai hän aina siksi jotain muuta tehtävää. Siten kului yksi vuosi.

Agnes pääsisi ripille seuraavana sunnuntaina; sen oli ylioppilas kuullut, ja hän oli kirkossa aamusta varhain. Kansaa kulki ulos ja sisään, sillä jumalanpalvelus oli pitkä, ja kuulijat väsyivät; mutta ylioppilas istui paikallaan ja tarkkasi hänen kasvonpiirteittensä joka ilmettä, kun häneltä kyseltiin uskonoppia, kun hän lauloi virren, kun hän kuunteli saarnaa ja kun hän lopuksi taivutti päänsä alttarin ääressä saadaksensa siunauksen. Ylioppilaasta hän näytti yht'äkkiä tulleen täysikasvuiseksi, uudet vaatteetko sen sitte lienevät vaikuttaneet vai mistä tuo lienee johtunut. Tämä tyttö, joka seisoi tuossa pitkässä, mustassa hameessa, jolla oli valkoinen kaula, kalpeat, vakavat kasvot, hieno suu, joka niin usein värisi, jolla oli syvät, kosteat silmät, oliko tämä sama, joka kiiti riehakkaana omettaan Karjakko-Marin kanssa tahi joka oli levännyt hänen käsissään tuolla kertaa? Hän se oli, mutta solakampana ja suloisempana nyt kuin silloin. Hän seisoi siinä nöyränä Jumalansa edessä, kädessään virsikirja; hän ei ajatellut, että joku tuijotti häneen taikka että hän tänään seisoi ylimpänä kirkon lattialla.

Ylioppilas meni kotia, Agnes meni kotia, ja kaikki kulki entistä latuaan, mutta ylioppilas oli vieläkin enemmän ääneti ja yksin kuin aikaisemmin.

Eräänä päivänä, muutamaa viikkoa myöhemmin, tapasi ylioppilas hänet tiellä. Hän kulki toisella puolella, ja Agnes tuli vastaan toiselta puolen. Hän tervehti ja kulki ohi, mutta sitte hän kääntyi äkkiä, pani kätensä vasten leukaa, kääntyi ja katsoi hänen jälkeensä. Silloin hän teki ripeän päätöksen ja riensi Agneksen jälkeen.

Agnes tunsi, että ylioppilas tuli hänen jälkeensä; sillä äkkiä alkoivat jalat liikkua nopeammin, ja Agnes vetäytyi lähemmäksi tiensyrjää. Mutta ylioppilas otti pitempiä askeleita, ja hän saavutti Agneksen pian.

"Hyvää huomenta, Agnes neiti", sanoi hän ja kohotti hattuaan.

"Hyvää huomenta", sanoi Agnes hiljaa, mutta punastui kun hän sanoi sen, eikä katsonut ylioppilaaseen.

"Toivotan onnea ripillepääsyn johdosta", sanoi hän teeskentelemättömästi ja ojensi hänelle kätensä.

"Monet kiitokset", vastasi Agnes ja alkoi taasen käydä. Ylioppilas ei päästänyt häntä sillä, vaan kulki hänen rinnallaan.

"No, eikö ole kummallista olla täysikasvuinen?" kysyi ylioppilas pitkän vaitiolon jälkeen.

"Oi ei, sitä en voi sanoa. Minusta kaikki käy vanhaa latuaan", vastasi Agnes.

"Eikö ole mitään eroa?" kysyi ylioppilas edelleen.

"Ei muuta, kuin että minä nyt hoidan talouden yksin", vastasi Agnes taasen.

"Ja elämä soluu muuten muuttumattomana, samat ajatukset, samat unelmat? -- Ettekö ole koskaan kaivannut pois?"

"En, en ole", vastasi Agnes.

"Ja teistä ei koskaan ole ikävää kotona pappilassa?"

"Ei."

"Mutta mitä te sitte askaroitte koko pitkän päivän?"

"Mitä minä askaroin?" sanoi Agnes, ja nyt katseli hän ensikerran ylioppilasta ja naurahti, sillä niin omituista kysymystä ei hän koskaan ollut kuullut. "Niin, askaroinhan minä yhtä ja toista. Ensin nousen ylös aamulla, sitte keitän isän kahvin, senjälkeen on minun kuorittava maito, sitte on minun soitettava ja laitettava päivällinen. Ja iltapäivällä on yhtä ja toista hommattavaa, sekä ompelemista että muuta. Minä hoidan puutarhaa ja autan karjakko-Maria, kun hän lypsää lehmät, ja sitten on taas laitettava illallinen."

"Mutta te kai istutte pitkät, pimeät talvi-illat enimmäkseen lukemassa?"

"Lukemassa? Ei, mistä minä saisin aikaa lukemiseen?" kysyi Agnes hämmästyneenä, aivan kuin se olisi ollut kohtuuttomin kysymys maailmassa.

"Aikaa lukemiseen?" toisti ylioppilas yhtä hämmästyneenä.

"Niin, mutta isä lukee välistä ääneen minulle illallisen jälkeen."

"Ja te pidätte siitä?"

"No, enpä niin erityisesti. Niiden täytyy aina olla sellaisia hyödyllisiä kirjoja, ja ne eivät ole hauskoja."

"Mutta ettekö lainkaan lue itseksenne?"

"Kyllä välistä. Olen lukenut Robinsonia ja erään kertomuskirjan, jonka nimi on: 'Yksinkertaisille lukijoille', ja sitten jotain vanhaa, mikä on isän kirjahyllyllä."

Ylioppilas ei voinut olla hymyilemättä.

"Nyt olin varmaankin tyhmä", ajatteli Agnes, ja veri syöksähti poskille.

Ylioppilas huomasi sen ja tuli äkkiä vakavaksi.

"Älkää luulko, että minä nauran teille, Agnes neiti; siihen minulla ei ole mitään syytä; oli vain niin harvinaista ja hauskaa kuulla, että teidän ikäisenne nuori tyttö tuntee niin vähän maailmaa, eikä ole ahminut romaaneja ja kaikenlaisia kirjoja, ennenkuin hänellä on kyllin älyä käsittämään niitä."

"Minä olen myöskin lukenut muutamia hyviä kirjoja, jotka sain ripillepääsy-lahjana", lisäsi Agnes, ikäänkuin sovittaaksensa.

"Vai niin -- kuka on ne kirjoittanut?" kysyi ylioppilas.

"Kuka ne on kirjoittanut? -- Sitä en tiedä, mutta ne ovat mustakantisia ja niissä on kultaristi päällä."

Ylioppilas puri hampaat yhteen, mutta hän ei voinut salata uutta hymyilyä, ja Agnes näki sen.

"Kyllä niinkin -- minä tunnen ne", vastasi hän vain, mutta ei uskaltanut katsoa Agnekseen. "Ja sattuupa varsin omituisesti, että monet päivät olen kulkenut kirja taskussa toivossa, että teidät tapaisin. Se on myöskin mustissa kansissa kultaristineen. Mielelläni tahtoisin kuulla mitä siitä pidätte. Jos teillä joskus olisi aikaa, niin ehkä viitsisitte hieman selailla sitä? Se maksaa vaivan, sen saatte nähdä." Ja ylioppilas otti esiin taskustaan pienen kirjan, joka oli kääritty paperiin.

Agnes kiitti ja otti kirjan.

"Niin, nytpä sanon teille hyvästit tällä kertaa", sanoi ylioppilas ja pysähtyi, "minun on mentävä tätä tietä", ja näin sanoen hän meni.

"Oh, tuo ikävä ylioppilas, että hän ei voi antaa minun kulkea rauhassa", ajatteli Agnes ylioppilaan poistuttua. "Minä kai puhuin tyhmyyksiä", ja sitte kiiruhti hän kotia.

"Lukenut vain muutamia vanhoja kirjoja ja Robinsonin",-- ajatteli ylioppilas ja hymyili itsekseen. "Herrajumala kuinka viaton ja lapsellinen -- Robinsonin."

Kun Agnes oli tullut huoneeseensa, avasi hän kirjan. Kansilehdellä oli: "Nainen, hänen tehtävänsä ja hänen elämänsä evankeliumin valossa, kirjoittanut Adolf Monod."

Kun ylioppilas seuraavan kerran tapasi Agneksen, kysyi hän tytöltä, oliko tämä lukenut kirjan. Niin sen hän oli tehnyt, mutta -- ei kuitenkaan aivan täydellisesti.

"Mitä piditte siitä?" kysyi ylioppilas.

"Kyllä -- varsin paljon -- mutta minä ymmärrän niin vähän sellaisia asioita", sanoi hän hieman hämillään.

Ylioppilas katseli terävästi häneen.

"Ymmärrättekö te niin vähän sellaisia asioita?" toisti hän. "Niin, se on kirja, joka ei ole luettu yhdellä kertaa, se on varma. Ja tehän sanoitte, että te ette ole sitä vielä kokonaan lukenutkaan?"

"Minulta puuttuu muutamia lehtiä, mutta Te voitte kernaasti saada sen takaisin heti."

"Oh ei, sillä ei ole mitään kiirettä. Se jää tomuttumaan minun hyllylleni, siispä se voi yhtä hyvin jäädä tomuttumaan teidän hyllyllenne ja jos tahtoisitte ottaa sen muistoksi minulta -- ripillepääsylahjaksi voisitte kutsua sitä -- olisi se minulle erittäin mieluista. -- Mutta sanokaa minulle, oletteko lukenut Orvaroddin sadun tai Ingemannin romaaneja?"

"En, en ole; mutta onko teillä sellaisia kirjoja?"

"Niin, voitte saada niitä lainaksi, jos tahdotte."

"En, saisinko -- mutta en kai uskaltane isän vuoksi. Romaaneja --"

"Sanokaa, että olette saanut ne minulta, niin antaa isänne kyllä luvan."

"Romaaneja! Olen kuullut, että ne ovat sellaisia hupaisia kirjoja. Meillä oli kotona palvelijatar, joka aikaisemmin oli palvellut kaupungissa, ja hän sanoi, että talon tyttäret istuivat myöhään yöhön lukemassa romaaneja, sen sijaan että olisivat menneet maata; heidän oli aivan mahdotonta keskeyttää lukemista."

"Vai niin? Jos lukeminen johtaisi siihen, silloinpa ei todellakaan koskaan kannattaisi lukea niitä."

"Oh -- minä en luule sen olevan vaarallista minulle, sillä jos saan sanoa totuuden, en pidä niin erityisesti lukemisesta. Mieluummin juoksentelen ulkona, kun se vain on mahdollista. En tiedä parempaa kuin laukata vihreällä nurmikolla tai kiivetä ylös tuntureille, kahlata kanervikoissa ja juoksennella kiveltä kivelle. Silloin puhaltaa tuuli niin raikkaana, linnut laulavat ja aurinko helottaa lehtien välistä, ja silloin tunnen olevani niin iloinen."

Ylioppilaan silmät olivat suurenneet ja hän katseli iloisesti Agnesta.

"Niin todellakin -- te tunnette olevanne aivan niinkuin kotonanne lehtien, lintujen ja sinisen taivaan välissä, ja onpa aivan niinkuin jotakin rinnasta tahtoisi pyrähtää lentoon ja laulaa täysin siemauksin, on aivan niinkuin te saisitte halun riemuita ilmaan."

"Juuri niin -- ja minä riemuitsen myöskin, kun olen yksin, niin että kaikuu ylt'ympäri vuorilta; mutta auringon paistetta täytyy olla. Onko teillä sellaistakin?"

"Hm", sanoi ylioppilas surumielisesti, "eipä juuri päivänpaistetta, mutta oli minulla kerran sellainenkin tunne. Se oli minun ensimäisessä nuoruudessani, mutta se aika on jo aikoja sitte ohi."

"Kadotitteko sen? Tokkohan kaikki ihmiset sen kadottavat?" kysyi Agnes vakavasti ja katseli ylioppilasta.

"En tiedä, Agnes-neiti; löytynee kai niitä, jotka säilyttävät tämän tunteen, mutta he eivät ole onnellisia. Onnellisimmat ovat ne, jotka kadottavat sen, sillä ne saavat jotakin muuta ja parempaa sijaan."

"Jotakin muuta ja parempaa? Onko mikään sitte parempaa kuin ilo?"

"Niin, suru. Te katselette niin omituisesti minuun, aivan niinkuin se olisi leikkiä. Mutta se on vakavasti tarkoitettu, Agnes-neiti. Suru on parempi kuin ilo; sillä oikea suru voi yksin tuottaa oikeata iloa. Mutta on liian vakavaa puhua tästä nyt; te ette vielä voi ymmärtää minua, mutta ehkäpä muutaman vuoden kuluttua --."

"Luuletteko sitte, että saan surua?"

"Sitä en tiedä, mutta silloin olette ymmärtävä minua, sillä silloin ette te enää riemuitse tuntureilla."

"Oletteko varma siitä?"

"Olen varma. Mutta tässä on tienhaara, ja te olette kotona. Hyvästi, lähetän teille sitten ne kirjat, joista puhuimme."

"Monet kiitokset!"

"Kuinka omituinen tämä ylioppilas onkaan", ajatteli Agnes, kun hän kulki yksin tietä pitkin pappilaan, "mutta hän on kuitenkin hyvä minua kohtaan. En myöskään pelännyt häntä niin tällä kertaa, kun aluksi ryhdyimme keskustelemaan keskenämme. Että hän viitsiikin tuolla tavalla kulkea keskustellen kanssani? -- -- Ja nyt on minun luettava romaaneja."

"Hän on sama kuin ennenkin", ajatteli ylioppilas, "aivan lapsi. Hänen kasvonsa kirkossa sillä kertaa -- hm, siellä on ajatuksia, unelmia ja kaipauksia tässä sielussa, mutta ne uinuvat, niillä ei ole kirkkaita, avonaisia silmiä. Siivet ovat sidotut, mutta niiden on pudistettava tomu itsestään ja lyötävä ilmaan voimakkain lyönnein. Nytpä saamme nähdä, voiko isä Öhlenschlaeger irroittaa siteet, Monod ei sitä voinut. Kasvot kirkossa pettivät minut -- -- mutta ei, ne eivät minua pettäneet, odottakaahan, odottakaahan." -- --

Ylioppilas ei tullut pappilaan, jotenka tie taasen tuli heidän yhtymäpaikakseen; mutta Agnes ei enää vetäytynyt syrjään, kun hän näki ylioppilaan. Päinvastoin oli hän ensimäinen ryhtymään keskusteluun, ylioppilaan lyöttäydyttyä hänen seuraansa.

"Kiitos, kiitos kauniista kirjoista", sanoi hän kasvot loistavina, "oi, ne olivat niin --" lisäsi hän ja painoi käsiään rintaansa vasten, "olen lukenut ne kerran, mutta minun täytyy saada lupa lukea ne vielä kerran. Saanko minä?"

"Niinkauan kun teillä on halua", vastasi ylioppilas.

"Olen lukenut niitä ääneen Marille, ja hän piti niitä erittäin hauskoina."

"Vai niin, vai piti hän niitä hauskoina", vastasi ylioppilas.

"Voi, kuinka hauskaa olisikaan ollut elää sinä aikana", jatkoi Agnes innostuneesti, "eikö olisikin? Keskellä kaikkia ritareja kullalla kirjailluissa vaipoissa ja töyhdöt hatuissa sekä nähdä turnajaisia ja saada tanssia --"

"Niin, ja olisipa sitte ollut vieressä sellainen pieni, rohkea nuorukainen kuin Klaus Skirmen tahi Kaarlo Rise ja olisipa saanut puhua hänen kanssaan vanhan ylioppilaan asemesta."

"Niin, herrat eivät enää ole sellaisia, kuin ne olivat entisaikoina", sanoi Agnes.

"Ei, meidän päiviemme ritarit käyvät hännystakissa ja näyttävät juroilta", vastasi ylioppilas.

"Mutta jos olisin elänyt sinä aikana, niin --"

"Ajattelette varmaankin, että silloin olisitte saanut nähdä kaiken sen kauniin ja ihmeellisen? Mutta sen te voitte vielä, Agnes-neiti."

"Voinko?" kysyi Agnes hämmästyneenä ja katseli häntä.

"Niin, jos vain tahdotte", vastasi ylioppilas. "Tuolla alhaalla rannalla, tiedättehän, siellä ovat vanhat sankarikummut. Sinne ovat Angantyr ja hänen veljensä haudatut. Kun myrsky yöllä ulvoo, ja tummat pilvet kiitävät kuin mustat korskuvat hevoset, kun aallot kuohuvat ja vaahtopäisinä syöksyvät maalle, silloin leimahtaa ylhäältä, silloin nousee Hervör ja manaa kuolleen isän esiin. Kumajaa, jyskää, ja korkeudet aukeavat, ja kuolleet puhuvat, ja sanat kiitävät sinua kohti myrskyn siivillä. Väriset, pelkäät, aivankuin tarttuisi sinuun jääkylmä käsi, suljet ikkunan, teet ristinmerkin rinnan eteen ja katselet varovaisesti ympärillesi, olisiko mahdollisesti ketään sisällä. Ja kun kuunvalo leviää hopeana yli seudun ja sävel väräjää kalpeassa valossa, ja keijukaiskuningas leijailee ohi, harson ohuena ja kevyenä, silloin tulee metsänhaltia Orvaroddin luo mukanaan paita, joka on kudottu kuun säteistä. Hän tanssii leikkien hänen edessään vihreällä nurmella, kunnes kaikki katoaa sumuun, ja sinä taas vain näet kivet ja puut ja maan ja virran, joka kohisten ja pauhaten vierii ohitse."

Ylioppilas oli pysähtynyt, ja Agnes kuunteli häntä puoleksi avatuin suin. Kun hän vaikeni, seisoi Agnes aivan kuin uneksien, mutta sitte hän tuli tajuihinsa ja sanoi hymyillen:

"Nyt Te laskette leikkiä kanssani. Te tiedätte aivan yhtähyvin kuin minäkin että kaikki tämä tapahtui Tanskassa?"

"Tanskassa tahi Norjassa, Venäjällä tahi Saksassa, aivan yhden tekevä. Mielikuvituksen maailmassa ei nimi merkitse mitään. Sanoo vain 'minä tahdon', ja siinä sitä ollaan. Ja siten voitte te loihtia eteenne itämaat hehkuvissa väreissä ja tuoksuvissa kukissa keskellä talvea, ja kesän voitte te täyttää Grönlannin tunturien lumella ja jäällä."

"Tiesin kyllä, että saatoin uneksia sellaista, mutta valveilla --"

"Jos voitte unta nähdessänne uneksia, niin voitte sitä myöskin valveilla, joka kerta kun annatte ajatuksienne vaipua unelmiin."

"Niin -- mutta että te, joka olette niin viisas, voitte ajatella mitään sellaista."

"Te olette myöskin viisas, Agnes-neiti, siksipä voitte myöskin ajatella moista. Viisaat näkevät, tyhmät eivät näe. Siksipä on lapsi välistä viisaampi kuin täysikasvuinen, sillä lapsi voi nähdä. Lapsi valaa elämänsä ja sielunsa kaikkeen, mutta täysikasvuinen vetää välistä elämän ja sielun kaikesta. Ja tätä pitää maailma viisaana. Täysikasvuinen voi ottaa kukan ja leikata sen palasiksi ja laskea heteet ja emit; mutta lapsi ottaa kukan käteensä, iloitsee kauniista väristä, ihanasta tuoksusta ja ajattelee: 'Ehkäpä metsänhaltia, josta luin sadussa, asuu täällä?' Ja lapsen nähdessä taivaan täynnä enkeleitä, ei älykäs täysikasvuinen voi nähdä muuta kuin katon, joka milloin on sininen, milloin harmaa. Ja lapsen luottamuksellisesti laskeutuessa rukouksineen Jesuksen syliin, pelkää täysikasvuinen tulipaloa ja sairautta ja ajattelee niitä kalanelikoita, joita hänen on huomenna lastattava. Kuka on sitte viisain? Lapsi vai täysikasvuinen? Pyhä Raamattu kannattaa lasta, mutta maailma kannattaa täysikasvuista; niinpä he siis saavat kilpailla. Mutta Raamatulla on kuitenkin avaimet taivaan valtakuntaan, ja se sanoo: tästä ei kukaan pääse sisälle, joka ei ole viisas kuin lapsi."

"Löytyykö sitte niitä, jotka eivät usko Jumalaan?" kysyi Agnes vakavasti.

"Löytyypä paljon, paljon; ja saatte kyllä sekä nähdä että kuulla heitä, kun tulette enemmän ihmisten ilmoille. He leikkivät ja laskevat pilaa siitä mikä on pyhää, ja ihmiset nauravat heille ja kutsuvat heitä sukkeliksi."

"Ja nämä ovat täysikasvuisia! Te kerrotte minulle niin paljon pahaa täysikasvuisena olemisesta, että pelkään itse tulla siksi."

"Teidän ei tarvitse pelätä, Agnes-neiti; täysikasvuiseksi täytyy tulla; tärkeätä on vain, että te voitte nähdä niinkuin entisaikoina ja tyytyä lapsen lepertelyyn ja olla siinä varmassa vakaumuksessa, että Jumala tahtoi sanoa: 'Sinä olet minun viisaani, sinulle ovat ovet avatut'."

"Luulen, että se ei ole niin erittäin vaikeata", vastasi Agnes; "sillä minusta se on niin selvää, ettei se voi olla muuten."

"Älkää olko liian varma. Nuorena ollessa ovat silmät terävät, kun vanhenee tulee likinäköiseksi, ja silloin on tärkeää saada sopivat silmälasit. Mutta älkää myöskään pelätkö; sillä on olemassa raamatunlause, joka sanoo: 'Kun Jumala on kanssamme, ken voi olla silloin meitä vastaan'."

Kun he sinä päivänä erosivat, seisoi ylioppilas kauan ja katseli hänen jälkeensä.

"Hän on rohkea ja voimakas", ajatteli ylioppilas, "ja nyt kohottaa hän siipensä. Nyt kai hän lentää taivaasta maahan, ilmasta mereen, heitto heitolta, ei koskaan rauhaa, ei koskaan lepoa ja kuitenkin onnellisena ja ujostelemattomana. Mutta lopuksi jalka väsyy, siipi veltostuu, ja hän halajaa lepoa, rauhaa. Miten on hän silloin lentävä?" --