Part 10

Suonet anteeksi, että tällä kertaa puhun suuni puhtaaksi, enkä enää esiinny vallattomana huimapäänä. Sanottuasi ensin, että kirjeeni on sinua virkistänyt, ja vaikka lisäksi näin pitkä aika on kulunut noista onnettomista päivistä, voit kuitenkin siitä huolimatta kirjoittaa minulle, kuten viimeksi kirjoitit. Etkö itsekin huomaa mihin tämä johtaa? Sinä takerrut omiin mielikuviisi siten, että lopulta tulet seisomaan paavina koko maailmaa vastaan, jäykistyt vanhaksi, ärtyisäksi, uhmailevaksi, ikäväksi vanhaksipojaksi, josta ei kukaan välitä, ja joka silloin harmistuneena sulkee ovensa ja sanoo maailmalle: 'Nauti, iloitse nyt!' Mutta mitä hyödyttää itseäsi ja mitä hyödyttää muita saarnata tyhjille seinille; sillä usko minua, että maailma nauraa sinun kiukullesi. Seikka on se, että sinä kaipaat enemmän maailmaa, kuin maailma kaipaa sinua. Sekö on korkojen antamista Jumalalle saamistasi kymmenestä leiviskästä, että kietoudut silkkimadon tavoin omaan kudokseesi ja sitte kuolet? Jos olisit saanut parantumattoman haavan, jos vielä olisit taistelussa ja surussa, silloin en todellakaan tahtoisi lisätä taakkaasi. Mutta itsehän kirjoitat, että voit tarkastella sekä häntä että koko nuoruusaikaasi kuten kaunista taulua, jonka ulkopuolella sinä, sellaisena kuin nyt olet, kokonaan seisot. Voin myöskin ymmärtää, että olet aivan liian voimakas ja terve luonne, vajotaksesi koko elämäsi ajaksi kuutamohaaveiluihin ja huokauksiin kuten epätoivoinen runoilija. Mutta sanon sinulle jotain ja sanon sen verukkeitta, siksi, että olen ystäväsi. Surusi siitä, että olet hänet kadottanut, ei enää tee sinua ihmisvihaajaksi, vaan oma ylpeytesi, joka tuntee olevansa loukattu ja siksi tahtoo uhmailla kuten tottelematon lapsi. Tiesit omaavasi suuret lahjat ja olevasi kyvykkäämpi useimpia muita ja tyttö piti enemmän toisesta, joka mielestäsi oli sinua paljon alapuolella. Tästä johtui haavasi, ja siitä asti heitit sinä taisteluhansikkaan koko naismaailmalle. Sitä hyvää, mikä naisissa on, sitä et tahtonut nähdä; pahan ja heikon, mikä heissä on, sen otit esiin ja sitä tarkastelit. En lainkaan voi uskoa, että naiset kotona olisivat niin huonoja taikka että avioliitot olisivat niin onnettomia, kuin mitä kirjoitat; olen itse kokenut päinvastaista. Mutta jos niin onkin, kenenkä on syy? Sinun on syy ja kaikkien niiden miesten, jotka joko halveksivat naista tai katsovat alentavasti häneen taikka heittäytyvät hänen oikkujensa leikkipalloksi. Nainen on luotu miestä varten ja kun mies ei tahdo olla todellinen mies, kuinka silloin nainen voisi olla todellinen nainen? Siksipä tutki itseäsi, hyvä ystävä, ja katso, eikö siellä mahdollisesti olisi jotain, mikä ei ole aivan paikallaan. Tosin näyttää varsin nöyrältä, että sinä kuljet hiljaista tietäsi ja joudut yhä enemmän unhoon; mutta tokkohan tämä sinun nöyryytesi on niinkään todellista? Sinulla ei ole oikeutta vaipua unholaan, sinun täytyy päivänvaloon sanomaan sanasi ja taistelemaan kaiken suuren ja ihanan puolesta. -- Niin, en ole halukas kirjoittamaan matkastani mitään tällä kertaa, sillä totta puhuen, harmistuin niin kirjeestäsi, että päättelin itsekseni: 'Hänelle et enää kirjoita.' Sittemmin olen muuttanut mieltäni, ja nyt kirjoitan sinulle nämä rivit. Ne tulevat hieman myöhään, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Odotan ikävöiden seuraavaa kirjettäsi, sillä jos et silloin kirjoita toisin, pidän sinua parantumattomana.

Iloinen ystäväsi N.N."

Ylioppilas istui kirje kädessä. "Suuri Jumala, kunpa olisin voinut tulla sellaiseksi -- mutta Jumalan kiitos, nyt se on ohi. Niin, Jumalan kiitos, nyt se on ohi. En kelpaa erakoksi, ja huomenna -- huomenna --"

Samaa arvelivat myöskin Mads ja Marianne, istuessaan lieden ääressä ja keskustellen pitemmältä näistä ajan merkeistä sekä koettaessaan arvata yhtä ja toista.

Seuraavana aamuna kolkutti ylioppilas pappilan ovelle. Ei kukaan vastannut, ja niinpä hän astui sisään. Agnes seisoi keskellä lattiaa; hän oli juuri aikeissa mennä avaamaan ovea. Hänellä oli yllään musta puku ja kaulassa vaatimaton, valkea kaulus. Hän näytti hieman kalpealta, siksi että oli nukkunut niin vähän yöllä; mutta ylioppilas ei ollut mielestään nähnyt häntä koskaan niin kauniina. Ylioppilas oli myöskin siistinyt ulkoasuaan tänään; hän oli pukeutuneena mustaan pukuun ja kirjailtuun liiviin ja kaulaliina oli sidottu oikeaan solmuun, kaulaliina joka tavallisesti riippui niin huolimattomasti. Agnes ei ollut myöskään koskaan nähnyt hänen silmiään niin lempeinä ja kuitenkin niin syvinä kuin tänään. Ylioppilas meni Agneksen luo, ojentaen hänelle kätensä. Agnes antoi myöskin omansa; mutta ylioppilas tunsi kuinka se vapisi, ja ylioppilaan vapisi myöskin. "Lupasin kertoa teille jotain", sanoi ylioppilas, "tahdotteko istua ja kuunnella kärsivällisesti, niin alotan. En esitä muuta kuin oman elämäni."

Agnes istuutui sohvaan ja ylioppilas hänen viereensä siten, että hän saattoi nähdä Agneksen kasvot, ollen Agnekseen päin kääntyneenä.

"Luulette kai, Agnes-neiti", alkoi ylioppilas, "että aina olen ollut sama synkkä, kova mies, joka mieluimmin kulki omaa tietään; mutta minäkin olin kerran iloinen, elämänhaluinen ylioppilas."

"Tiedän sen", vastasi Agnes hillitysti.

"Tiedättekö sen?" toisti ylioppilas ihmeissään. "Tiedätte siis kai myöskin, että kerran olen ollut kihloissa?" Viimeisen sanoi hän puolittain hiljaa; oli aivan kuin sanat eivät olisi päässeet kuuluville.

"Tiedän myöskin sen", sanoi Agnes, mutta ei katsonut häneen.

Ylioppilas näytti vielä hämmästyneemmältä, ja sitte tarttui hän hänen käteensä.

"Mutta yhtä ette kuitenkaan tietäne", sanoi hän, ja nyt polttivat sanat hänen kieltään, "ja se on, kuinka paljon pahaa olen tehnyt teitä kohtaan, kuinka paljon teillä on minulle anteeksiannettavaa."

Agnes käänsi katseensa hänen puoleensa, ja silmät olivat niin suuret ja loistavat.

"Niin, ette usko sitä; mutta olen arvostellut teitä, niinkuin kaikkia muitakin; olen luullut teidän olevan ilman suuria kaipauksia, kuten leikkikalun, joka on luotu sitä varten, että sillä hetkisen huvitellaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä heitetään pois." Ylioppilas hengitti raskaasti, sitte katsoi hän Agnesta silmiin ja sanoi tyynesti ja lämpimästi:

"Ja sitte, sitte täytyy minun yhtenä päivänä tunnustaa, että olen vangittu omaan ansaani. Olette ollut voimakkaampi kuin minä, Agnes-neiti; olette saanut elämänkäsitykseni muuttumaan; olette vetänyt koko sieluni puoleenne, minun tietämättäni, ja nyt vasta näen, että te olette se, josta minä uneksin, jota minun sieluni on kaivannut koko elämänsä."

Agnes oli painanut päänsä alas, silmäluomet värähtelivät, hän ei kyennyt sanomaan mitään, mutta hänen kätensä värisi vielä ylioppilaan kädessä. Ylioppilas katseli Agnesta sydämellisesti.

"Nyt on teidän vastattava, Agnes-neiti", sanoi ylioppilas lempeästi hetkisen kuluttua; "ymmärrätte, mitä tarkoitan. Olette nähnyt kotini, se on autio ja kylmä; mutta te voitte levittää aurinkoa ja lämpöä sinne. Tiedätte, etten ole kovin nuori enää; en voi tarjota sydäntä, joka on täynnä iloa ja laulua, joka rakkaudessa voi muodostaa elämän kauniiksi runoksi; mutta jos tahdotte käden, joka aina tahtoo pitää lujasti kiinni, silmän, joka saa loistoa, nähdessään teidät, vakavan miehen, joka ei tiedä suurempaa onnea kuin tehdä työtä teidän hyväksenne ja joka tuntee kaikkien voimainsa kasvavan, siksi että seisotte rinnalla -- niin -- niin olen tässä. -- Tahdotteko, Agnes-neiti? Voitteko rakastaa minua?"

Agnes ei vastannut, mutta hän puristi ylioppilaan kättä, ja kasvoilla oli sanomattoman onnellinen ilme, joka osoitti, että nyt oli ratkaisu löydetty, sovinto tullut koko hänen elämäntarkoituksensa, ei enää velvollisuus, vaan rajaton onni.

Illalla istuivat kaikki kolme, pappi, ylioppilas ja Agnes arkihuoneessa. Lamppu loisti kirkkaasti, mutta kirkkaampi oli ilme heidän iloisilla kasvoillaan.

"Kuules, Agnes, emmeköhän matkusta kaupunkiin katsomaan siellä nähtävää komeutta?" kysyi ylioppilas.

Agnes istui vaiti hetkisen, "jos matkustamme sinne, niin matkustamme pyytääkseni Mathildelta anteeksi viimeisestä", sanoi hän, -- "mutta emmeköhän sitte pian palaa kotia?"