Part 1

YLIOPPILAS JA PAPINTYTÄR

Kertomus

Kirj.

KRISTOFER JANSON

Suomentanut Eino Mela

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1914.

SISÄLLYS:

I. Mies ja tyttö. Tanssit pappilassa II. Agnes kirkossa. Ylioppilas kasvattajana. Hyvää toivoa III. Poissa ja kotona. Kotona ja kuitenkin pissa IV. Taistelua V. Uusia taisteluja. Apujoukot saapuvat VI. Kaupunkineiti. Talonpoikia. Taistelu VII. Voitto

Ensimäinen luku.

MIES JA TYTTÖ. TANSSIT PAPPILASSA.

Mies oli ylioppilas, ja tyttö papintytär. Mies oli lähes kahdenkymmenenkahdeksan, tyttö vain viidentoista vanha. Mies oli pitkä ja laiha, piti tukkaa hieman otsalla, näytti miettivältä ja välistä kärsivältä. Tyttö oli pieni, piti ruskeata tukkaansa vapaasti ohimoille silitettynä, ja sen alta tuli esiin pyöreä, valkoinen otsa, kaksi veitikkamaista, iloista silmää ja kaksi punaista kukoistavaa poskea. Mies oli usein hieman huolimattomasti puettu, kulki vanhassa kuluneessa takissa, jonka ripustin useimmiten pisti esiin kauluksen yli. Tyttö oli puhdas ja sorea, musta hame riippui pehmeissä, tasaisissa laskoksissa, ja valkoiset sukat mukautuivat sileästi hienoihin pohkeisiin. Mies kulki aina yksin. Hänet saattoi nähdä joka päivä, kun ilma oli kirkas, kerran aamupäivällä ja kerran iltapäivällä kulkevan tietä pitkin suurien puiden alla. Silloin oli hänellä aina sateenvarjo kainalossa eikä hän vilkaissut oikealle eikä vasemmalle. Tyttö riippui enimmäkseen karjakko-Marin hameessa tahi Halvar-rengin käsivarressa, kun tämä meni noutamaan hevosta kotia laitumelta.

Seudun sivistyneet pitivät ylioppilasta omituisena olentona, sillä hän puhui harvoin kenenkään kanssa eikä koskaan noudattanut kutsua, kun häntä pyydettiin vieraisiin. Mutta opiskeluhuoneessaan hän istui sekä myöhään että varhain, ja saattoi välistä nähdä valon loistavan pienien ikkunaruutujen läpi myöhään yöhön, kun kulki siitä ohi. Huhuiltiin kuitenkin paikkakunnalla, että talonpojat kävivät hänen luonaan sangen usein; varmaa oli, että hän usein ryhtyi keskusteluihin heidän kanssaan, kun he työskentelivät pellolla, ja välistä hän otti pienen levon heidän kotilietensä ääressä. Talonpojat pitivät hänestä; sillä hän oli aina sävyisä ja ystävällinen sekä hyvä köyhille; mutta he pelkäsivät häntä hieman myöskin, sillä hän kysyi välistä niin omituisia asioita. Lisäksi hänellä oli jotakin tuijottavaa silmissään, kun hän puhui ihmisten kanssa, ja se ei ollut miellyttävää.

Talouden hoitoa varten oli hänellä vanha palvelijatar, joka kuului taloon samoin kuin pöydät ja tuolitkin. Palvelijattaren hän oli kaiken muun kanssa perinyt isältään.

Paikka, missä hän asui, oli vanha, harmaa kartano, jossa oli suuret viileät huoneet. Niissä esi-isät puuteroituine peruukkeineen ja kukat rinnassa riippuivat seinillä. Kartanossa oli suuret, autiot käytävät, joissa tuuli ulvoi ja suhisi talvi-iltoina. Vielä oli kartanossa puisto, jossa sammal vihersi paksuilla, kunniakkailla puilla, jotka kasvoivat pitkissä riveissä. Tässä puistossa rikkaruoho ja ruusut kilvan versoivat; saksia ja lapioita ei siellä koskaan käytetty. Mikä tahtoi kasvaa, se kasvoi, ja mikä pyrki kuolemaan, se kuoli. Omistaja kulki siellä, katseli sitä, mutta antoi puiston olla sellaisenaan eikä pelästynyt sitä enemmän kuin kummituksiakaan, joiden kerrottiin pimeän tullen lentelevän oksalta oksalle pitkässä puistokäytävässä, joka vei ylös taloon.

Ja rakennus ränsistyi vuosi vuodelta; siellä ja täällä lahosi lankku ja vesikouru halkesi. Omistaja näki sen, mutta hän meni vain opiskeluhuoneeseensa, sytytti lamppunsa, otti kirjat esille, luki ja kirjoitti ja antoi kunkin huolehtia itsestään. Talon oli hän perinyt isältään, joka oli ollut kauppias ja rikas mies. Itse oli hän ainoa lapsi, oli jonkun aikaa opiskellut jumaluusoppia pääkaupungissa, mutta oli sitte yhtäkkiä palannut kotia ja oli nyt, isän kuoltua, ottanut talon huostaansa.

Paikka, missä tyttö asui, oli valoisa ja viehättävä, valkeaksi maalattu talo vihreine ovineen. Talon ympärillä oli puutarha, jossa oli valkea säleaita. Kukkia kasvoi puutarhassa ja valkeata hiekkaa oli siroteltu käytäville. Penkki oli aivan oven vieressä ja siinä oli papilla tapana istua päivällisen jälkeen yönutussa ja tohveleissa sekä polttaa piipullinen kahvin ääressä.

Toisiaan he eivät sen tarkemmin tunteneet nämä kaksi, kuin että tyttö oli lapsena seisonut monta kertaa puutarhan aitauksen takana, asettanut suunsa ristikkoa vasten ja huutanut "hassu poika! hassu poika!" hänen jälkeensä, kun hän kulki ohi varsisaappaissaan. Tyttö oli silloin heti piiloutunut pensaiden taa, mutta ylioppilas oli pyörähtänyt ympäri ja heristänyt kepillään tahi sateenvarjollaan. Pappilaan ei hän tullut koskaan, yhtä vähän kuin muidenkaan seudun säätyhenkilöiden luokse, mutta hän puheli kuitenkin silloin tällöin papin taikka kihlakunnantuomarin kanssa, kun he yhyttivät hänet tiellä. Nämä sanoivat, että ylioppilaan seurassa oli hauska olla, silloin kun heidän onnistui saada hänet iloiselle päälle, ja ettei hän ollut niin synkkä ja äänetön kuin miltä hän näytti, kulkiessaan yksin tiellä.

Pappila oli vain neljänneskilometrin päässä kapteeninkartanosta (niin kutsuttiin ylioppilaan taloa, siksi että hänen isänsä oli ostanut sen eräältä kapteenilta). Toisen kerroksen ikkunoista saattoi nähdä tulen loistavan ylioppilaan huoneesta.

Sattuipa sitte eräänä talvi-iltana olemaan tanssiaiset pappilassa. Ulkona tuprusi lumi, ja tuuli puhalsi niin jäätävän kylmänä, mutta pappilan ikkunoista loisti valo valon vierestä. Siellä kajahtelivat nauru ja iloiset huudahdukset rappusilla, kun pikkutytöt ryömivät reestä, valkeina kuin lumi, mutta nenännipukat punaisina. Ystävätär lensi heidän kaulaansa, syleili heitä ja pyöritteli heitä, heidän tömistellessään lunta pois vaatteista. Ja siinä oli kuisketta, lavertelua ja juttelua, iloisia silmiä ja iloisia sydämiä, joita tuuli ei voinut puhaltaa pois, vaikkakin se muristen ja äreänä luikerteli ylös rappusia ja puhalsi valoihin, niin että ne alkoivat liekehtiä.

Pappi istui huoneessaan ja teki olonsa kodikkaaksi. Tuli räiskyi uunissa; siellä oli hyvää ja lämmintä, ja lattialle oli levitetty pehmeä lämmin matto. Lamppu oli sytytetty ja varjostin asetettu paikoilleen, jotenka kirkas, mutta kodikas valo levisi yli koko huoneen. Uunille oli sirotettu ruusunlehtiä, uutimet olivat vedetyt alas, niin että siellä oli sekä kodikasta että lämmintä. Pappi istui mukavasti pehmeässä nojatuolissaan, yönutussaan, piippu suussa, selaillen muutamia papereita, jotka olivat hänen edessään pöydällä. Välistä hän nojasi taapäin ikäänkuin miettien, vetäisi muutamia siemauksia piipusta ja joi teetä, jota oli tuotu pienellä, sievällä tarjottimella. Sitte kuunteli hän jonkun aikaa tuulta, joka puhalsi ulkopuolella, sekä soitonsäveliä, jotka kaikuivat tanssisalista, missä pyörittiin tanssin tahdissa.

Hänen siinä istuessaan kuului kulkusten kilinää; sitte kuului joku huutavan: "Hei siellä! tulkaa tänne, väki!" Hetkisen tämän jälkeen tuli Halvar-renki sisään ja sanoi ulkona olevan vieraan miehen, joka kysyi pappia. Tämä pisti päänsä ovesta ulos ja siellä seisoi ylioppilas turkkiinsa kääriytyneenä, nahkalakki päässä, piiska kädessä ja lumisena kiireestä kantapäähän.

"Anteeksi, herra pastori", sanoi hän, "että vaivaan teitä näin myöhään; mutta onnettomuudeksi kaaduin tuolla ulkona pimeässä. Näin voimakkaan valon loistavan täältä ylhäältä, unohdin suitset ja niin olin sekä minä että hevonen ojassa ja molemmat aisat palasina. Nyt otan vapauden kysyäkseni teiltä, herra pastori, tahdotteko lainata minulle rekeänne kotimatkaa varten. Kotia ei ole pitkä matka, ja minun renkini tuo reen takaisin vielä tänä iltana."

"Olkaa hyvä ja astukaa sisälle, astukaa sisälle hetkiseksi -- siihen kyllä keino keksitään -- olkaa hyvä, olkaa hyvä" -- ja vieraanvarainen pappi työnsi ylioppilaan sisään ovesta.

"Ei kiitos, herra pastori, voin kyllä odottaa sen hetkisen ulkonakin; olen niin luminen, etten voi tällaisena astua kenenkään asuntoon, ja sitäpaitsi minulla on kiire päästä kotia."

"Oi, jaarituksia, teilläkö -- kiire kotia? Teillä on aina kiire kotia; mutta kun nyt olen onnistunut saamaan teidät kiinni, ette hetkiseksi ainakaan pääse vapaaksi. Kas niin, turkin ripustamme tähän -- kestää ainakin tunnin, ennenkuin reki on oven edessä; nähkääs, meillä on hieman kiire tänä iltana; tyttäreni on pyytänyt muutamia ystäviä luokseen pieniin tanssiaisiin, ja siksipä on yhtä ja toista puuhattavaa. No -- olkaa nyt myöntyväinen." Pappi hymyili, taputteli ylioppilasta olkapäille ja irroitti vyön ottaaksensa turkin hänen päältään.

"Ei, rakas herra pastori!" -- "Kyllä, hyvä herra ylioppilas!" --- ja turkki täytyi ottaa päältä ja ylioppilaan täytyi astua sisälle. Hän melkein peräytyi, kun hän seisoi kynnyksellä ja tunsi miellyttävän lämmön virtaavan vastaansa ja näki kirkkaan, rauhallisen lampunvalon. Hän tuli autiolta, pimeältä tieltä, purevasta tuulesta; hänen piti palata kylmään, autioon taloonsa, ja nyt -- pieni, kodikas hyvä huone. Voi, kuinka täällä oli lämmintä! Ylioppilas katseli lattiamattoja, hän katseli uutimia, hän tarkasteli kaappia, jossa oli pieniä talouskapineita.

"No -- saanko tarjota piipullisen tupakkaa?" sanoi pappi ja järjesteli hieman huoneessa, -- "kas tässä, ottakaa ottakaa tämä tuoli -- minulla ei ole muuta tarjottavana kuin 'perumia', mutta sitä käytettiin minun aikanani, ja maalla ei saa olla kovin vaatelias."

"Mutta minä häiritsen teitä." -- "Oi, ette lainkaan, ette lainkaan! Olisin kuitenkin asettanut nämä syrjään, vaikk'ette olisi tullutkaan. Ja olihan se minun syyni, että te kaaduitte." Pappi hymyili hyväntahtoisesti ja asetti paperit ja kirjat syrjään. "Nyt -- lasillinen olutta? Tai haluatteko kupin teetä?"

"Ei kiitos! ei mitään vaivaa minun tähteni, herra pastori."

"Oi, kupillinen lämmintä teetä virkistää purevasta tuulesta tultua." Pastori soitti ja tee tuotiin sisään. Papin huoneessa istui nyt ylioppilas hyvässä, pehmeässä nojatuolissa, piippu hampaissa, aivan niinkuin kotonaan, ja pappi istui aivan hänen vastapäätään.

"No -- eikö teistä täällä ole kodikasta?" alotti pastori hetkisen vaitiolon jälkeen, kun hän huomasi, että ylioppilas katseli ympärilleen; "niin kodikasta voisitte tekin saada. Teidän pitäisi mennä naimisiin, herra ylioppilas."

Ylioppilas hymyili. "Niinkö arvelette, herra pastori? Ehkä. Mutta minä olen jo yhden kanssa kihloissa ja minä en voi enää kiintyä toiseen."

"Oletteko kihloissa? Kenen kanssa, jos rohkenen kysyä?" Ja pastori tarkasteli häntä hämmästyneenä sekä siirsi tuoliansa lähemmäksi.

"Kirjojeni, tieteeni kanssa", vastasi ylioppilas tyynesti, naurahti, joi teetä ja siirsi tuolinsa taasen takaisin.

"Kirjoja on meillä kaikilla enemmän kuin kylliksi. Mutta on kuitenkin ero ihmisten ja kirjojen välillä."

"Kuolleet kirjat ovat minusta usein elävämpiä kuin elävät ihmiset, ja ne puhuvat syvemmin ja viisaammin kuin useimmat aikanamme."

"Vai niin? Sepä oli paljon sanottu. Oletteko te, joka olette niin nuori, tullut ihmisviholliseksi? Ei, teillä täytyy olla parempi usko maailmaan, nuori ystäväni."

"Tahtoisin mielelläni, herra pastori, jos vain voisin."

"Voisin? Menkää elämään, niin voitte. Te istutte täällä, sulkeudutte itseenne ettekä anna auringon ja raittiin ilman paistaa sisälle, olin vähällä sanoa."

"Olen kyllä liikkunut maailmallakin, herra pastori, mutta minun kävi niinkuin etanan, kun se huomaa, että vaara uhkaa. Minä vedin sarvet piiloon ja lymysin taloon, sillä siellä tiesin olevani turvassa."

"Yrittäkääpä sitte vielä kerran. On synti, että kaikki tämä oppi ja kaikki tämä työ menee hukkaan maailmalta. Ettekö luule, että kirkas silmäpari voisi vangita teidät? Kukoistava poski? Mitä?"

"Hyvin mahdollista. Minä olen lihaa ja verta kuten kaikki muutkin, enkä minä koskaan sulje silmiäni siltä, mikä on kaunista. Mutta vuoden tai kahden kuluttua leikkaa side, kaunis omena on saanut käärmeen pistoksen, Eeva on syönyt tiedon puusta."

"Ei, hyi, hyi, mitä te ennustattekaan? Te ette varmaankaan muista, että minulla itselläni on tytär?"

"On poikkeuksia kaikesta, herra pastori, ja teidän tyttärenne on vielä lapsi, mikäli tiedän. Lapsen sielu on pehmeä kuin vaha, sitä voidaan paljon muodostella. Talttaa on vain käytettävä oikein. Mutta kuinka monet tekevät niin? Tai mitä tulee työhuoneesta meidän päivinämme? Psykejä, kenties? Oi ei, niitä on kaikista harvimmassa, Jumala paratkoon, herra pastori. Ei, hänestä tulee keikailija, muotinukke taikka raaka ja vaaputteleva porvarimuori."

"Te tuomitsette ankarasti, ja -- anteeksi että sanon sen -- minusta jonkunverran hätäisesti, jonkunverran nuorekkaasti. Eipä olisi hyvä, jos te olisitte oikeassa."

"Tuomitsen sen perusteella, mitä olen nähnyt, herra pastori, ja ulkomuoto ei voi pettää. Olen nähnyt niitä, jotka voivat herättää toiveita, rakkautta, jotka saattoivat lämmittää ja valaista koko elämän, raikkaita lapsensieluja, joissa suuren maailman elämä vielä uinui rehellisissä, kaipaavissa silmissä, kainosti punastuvissa poskissa, hieman avatussa suussa ja kuulostavissa korvissa, kun varttuneemmat keskustelivat; he säpsähtivät niinkuin arka hirvi, kun heitä katsoi tai puhutteli, mutta he antoivat koko puhtaan sydämensä ajatuksineen ja kaipauksineen, kun oli saavuttanut heidän luottamuksensa. Ja minä olen nähnyt samat muutaman vuoden kuluttua. Mitä he olivat oppineet? He osasivat heitellä niskojansa ja heilutella vannehamettaan; he saattoivat käyttää viuhkaa ja hymyillä mauttomille huomautuksille; he saattoivat juoruta teeseurassa ja kertoa uusista kihlauksista. Oi, he olivat ottaneet helyt oikean kullan asemesta, tanssisalin valon lämmittävän, virkistävän auringonpaisteen asemesta. Loistava sotilaspuku häikäisee heitä, tyhjät pähkinänkuoret, ulkonainen kiilto; he ovat vaihtaneet elämän Jumalassa tämän maailman elämään, herra pastori."

Ylioppilas nousi tuoliltaan ja asetti käden raskaasti pöydälle. Hänen kasvonpiirteensä olivat päättäväiset ja vakavat, eikä tarvinnut muuta kuin kuulla sanojen soinnun ymmärtääkseen, että tässä kyti muisto, jota ei mikään vieras käsi uskaltanut koskea. Pappi huomasikin sen ja hän näki sen vielä selvemmin ylioppilaan leimuavista silmistä. Hän istui siksi ääneti hetkisen ja taivutti päätään aivan kuin ajatuksissaan.

"Älkäämme nyt kiistelkö tästä", sanoi hän lopuksi tyynesti ja kohotti päätään, "on valitettavasti aivan liian totta, että meidän aikamme nuoret tytöt liiaksi hääräävät ja hyörivät, mutta ettekö luule, että vaimonne voisi tehdä olonne kodikkaaksi, vaikkakaan hän ei olisi aivan teidän määräyksienne mukainen; sillä nähkääs, on vaikeata löytää täydellistä. Ja jos teillä nyt olisi läheisyydessänne yksi, joka voisi järjestää kaikki hyvin, keittää ruokanne ja panna vaatteenne kuntoon sekä pitää kaikki puhtaana ja siistinä, ettekö luule, että te silloin tulisitte lempeämmäksi mieleltänne ja saisitte enemmän uskoa elämään, ja --"

"Pelkäänpä, että se ei riitä, herra pastori. Jos kerta kaikkiaan valitsen vaimon, ei hän saa olla kyökkipiika tai ompelijatar tai pesijätär, mutta hänen täytyy olla tasa-arvoinen kanssani hengessä ja totuudessa. Hänen täytyy voida seurata minua, minne menen, ei vain pöytään, mutta kirkkoon: ylt'ympäri koko maailmaan, niin laajalle kuin ajatukset kantavat. Hänen täytyy voida lukea minun sisimmät ajatukseni ja kuitenkaan ei hän koskaan saa toivoa muuta kuin lukea uudestaan. Hänen on parannettava kaikki, mikä tuottaa tuskaa; hänen on pyyhittävä pois kaikki varjot pehmeällä kädellään; hänen on avattava sylinsä lepoa varten koko sielulleni, kun se on väsynyt. Hänen on rakastettava minua yli kaiken maailmassa, ja hänen kaikkensa on sisältyvä tähän rakkauteen. Hänen on oltava omissa silmissään pieni ja kuitenkin suuri, rikas, niin äärettömän rikas, että hän on arvokas saamaan toisen ihmissydämen lahjaksi. Mutta missä hän on löydettävissä, herra pastori, siinäpä on kysymys."

Samassa aukeni ovi ja sisään pyrähti tyttönen, loistavana ja lämpimänä tanssin jälkeen, valkeassa, vaaleanpunaisilla nauhoilla koristetussa hameessa ja kukkaseppele sileässä tukassa. Hän huusi: "Isä, isä! nyt on sinun --"

Hän pysähtyi äkkiä, huomatessaan ylioppilaan, hänen kaulansa tuli hehkuvan punaiseksi; hän seisoi kuin kivettyneenä, puri huultaan eikä tietänyt minne kääntää päänsä, mutta oli kuitenkin niin suloinen kainoudessaan. Ylioppilas ei myöskään voinut luoda katsettaan hänestä.

"No lapseni, mikäs oli?" sanoi pappi, hymyili ja kääntyi tuolissaan.

"No eipä mitään", sanoi tyttö ja kallisti hieman päätään, mutta ei katsonut ylös, -- "niin se oli" -- sipsutti hän isän luo, pani suunsa hänen korvansa lähelle ja kuiskasi muutamia sanoja, joita ylioppilas ei voinut kuulla. Pappi alkoi tutista kovasti tuolissa. "Ha, ha, ha, -- he tahtovat saada minut sisälle tanssimaan, ne hulluttelijat. Mitäs te arvelette, herra ylioppilas?"

"Missä sellainen rehti mies menee edellä, siellä voi turvallisesti seurata mukana", vastasi ylioppilas; hän oli noussut ja tuijotti kauniiseen sanantuojaan.

"Niin, sinä voit kernaasti tulla, isä. Löin veikkaa Markuksen kanssa kahdesta appelsiinista, että saisin sinut taipumaan", sanoi hän, otti isäänsä käsivarresta ja painoi päänsä sitä vasten.

"Ja sellaista uskallat sinä tehdä, niin pieni hassuttelija kuin oletkin", sanoi pappi, nipisti hänen kukoistavaa poskeansa ja antoi hänelle suukkosen.

"Tiedättekö mitä, ystäväni", sanoi hän äkkiä ja kääntyi ylioppilaan puoleen, "heittäydymmekö me kaksi tänä iltana hulluiksi ja menemme sisälle tanssimaan nuorison kanssa? -- Oi, älkää puhuko turhia! Ei mitään vastaväitteitä nyt, -- teille koituu siitä hyvää, sen saatte nähdä. Ja ehkäpä voisitte saada sieltä sisältä jonkun, joka voisi vangita teidät", lisäsi hän leikkiä laskien ja uhkasi varoittavasti sormellaan. Ylioppilas seisoi epäröiden. Hän katseli papintytärtä, mutta tämä puristautui kiinni isänsä käsivarteen, aivan kuin hän ei olisi ollut turvallinen missään muussa paikassa.

Pappi edelleenkin koetti saada hänet taipumaan, ja ylioppilas puhui jotakin matkavaatteista ja muusta sellaisesta; ja päätökseksi tuli, että hän olisi siellä vähintäinkin tunnin, kunnes reki tulisi oven eteen. Papintytär oli kiitänyt ilmoittamaan, että "hassu ylioppilas" oli sisällä ja olisi siellä sen illan; silloinpa syntyi melua. He hyökkäsivät ryhmään, he nauroivat, taputtivat käsiään, ja ennenkuin pastori uuden ystävänsä kanssa näyttäytyi oven kynnyksellä, olivat he päättäneet, että ylioppilaan oli tanssittava, he hakisivat häntä kukkatanssiin, ja Agnes (se oli papin tyttären nimi) olisi oleva ensimäinen. Ylioppilas nyökäytti heille kaikille, kun hän astui sisälle suureen tupaan, jossa koivunoksat kesän ajalta vielä olivat jääneet seinänrakoon ja missä monet tulet loistivat. Siellä istuivat nyt kaikki tyttölapset henkikirjurin, voudin ja tilanomistajan luota, ja mitä he lienevät kaikki nimeltään olleetkaan. Useimmat olivat kehitysijässä, eivät lapsia eivätkä täysikasvuisia, eivät lintuja eivätkä kaloja, tyttöjä, jotka tosin vielä käyvät koulua mutta jotka pysyvät asunnossaan ja puhuvat tanssiaisista, puvuistaan ja nuorista luutnanteista. Mutta tänä iltana oli tanssi sulattanut heidät, posket hehkuivat, silmät loistivat, he unohtivat naisen ja olivat lapsia, he leikkivät ja juoksivat, tekivät vuoroja tuoleilla ja nyökäyksillä ja tuomitsivat pojat huuhmaroimaan pippuria.

Syntyi aivan kuin pieni väliaika ylioppilaan astuessa sisälle, ja muutamat suurimmista pojista nousivat ja tarttuivat taskuissa oleviin valkoisiin hansikkaisiinsa, mutta asettivat ne kokoon taasen, kun ne eivät sopineet.

"No, kas se oli oikein! Reipasta ja hupaisaa, niin pitää ollakin nuorison keskuudessa", sanoi pastori, kun hän tuli sisälle takki napitettuna yli vatsan, patalakki päässä ja hieroskellen käsiään. "Yritämmekö me kaksi, Sanna?" sanoi hän ja vangitsi pienen tyttösen käsiinsä. "Miten kotiväki jaksaa? -- Mutta sinähän olet tullut melkein täysikasvuiseksi sitte viimeisen näkemisemme; niin, se on siksi että niin harvoin käyt meillä. Nyt galoppadi, soittajat, niin Sanna ja minä tanssimme." He nauroivat kaikki, mutta Sanna hymyili, puri huultaan ja painoi päätään alas, siksi että tämä oli niin noloa.

"Niin, te tanssitte myös, herra ylioppilas", sanoi pastori, "saammepa sitte nähdä, kumpi tekee sen paremmin -- pysy nyt vain tahdissa, Sanna."

"Ei, herra pastori, minä en enää tanssi", vastasi ylioppilas ja pudisti päätään.

"Totisesti teidän on tanssittava -- eikö täällä ole ketään, joka voisi pyytää ylioppilasta?"

Hänen ei tarvinnut kysyä; sillä samassa seisoi Markus, hän joka oli menettänyt nuo kaksi appelsiinia, ylioppilaan edessä Agneksen ja toisen pienen tytön kanssa, yksi kummassakin kädessä.

"Ylioppilas vai kandidaatti?" sanoi Markus ja raapasi jalallaan.

"Ei ylioppilas eikä kandidaatti", vastasi ylioppilas, naurahti ja vetäytyi takaisin. "Kiitos, minä en tanssi."

"Oi kyllä, teidän on tanssittava", pyysi Agnes hänen jälkeensä ja nipisti Markusta käteen, että hän seuraisi mukana. "Ylioppilas vai kandidaatti?" kajahti taasen, ja joukko seurasi häntä kintereillä. "Oi kyllä, Teidän on tanssittava", sanoi sama pehmeä ääni taasen, ja siinä seisoi Agnes ja katseli ylioppilaaseen niin veitikkamaisesti, niin veitikkamaisesti.

"No, jos minun on tanssittava, niin ei kai vastustaminen auta", vastasi ylioppilas ja katseli näitä kahta, jotka seisoivat hänen edessään.

"Ylioppilas vai kandidaatti?" kuului ääni taasen. "Jaa -- ei kannata nousta korkeammalle kuin siivet kannattavat; olkoonpa sitte menneeksi, ylioppilas".

Agnes niiasi hänelle, ja nyt oli näiden kahden alotettava. Ylioppilas ei ollut tanssinut, ei ollut ajatellut tanssia moneen vuoteen, mutta aikaisemmin, ensimäisinä ylioppilasvuosinaan oli hän ollut mukana ryöpyssä, tanssija kiireestä kantapäähän. Nyt oli aivan niinkuin jalat olisivat pelänneet seurata mukana, sillä soitettiin lentävän nopeasti. He etenivät alussa jäykkinä ja arvokkaina, mutta tahdissa oli pysyttävä, tanssi kiihtyi kiihtymistään, lattiata edes ja lattiata takaisin. Ylioppilas unohti itsensä, hän katseli Agnesta, joka lepäsi hänen käsissään raikkaana kuin kasteenkostuttama ruusunnuppu. Hän oli taivuttanut päänsä taaksepäin, puolittain sulkenut silmänsä ja antoi nyt sävelten ja tanssin viedä itseään. Ja se luisti! Se oli kuin lento halki taivaan, kautta ilmojen, liidellen autuaallisesti, loppumattomasti. Hän oli niin kevyt, hän nojasi niin luottamuksellisesti ylioppilaaseen; valkoinen hame lenteli hänen ympärillään niinkuin pilvenhattara, ja uumanauhan pitkät päät hulmusivat molemmin puolin. Ylioppilas tointui vasta sitte, kun hän kuuli Agneksen sanovan: "Ei, nyt on minun levättävä!" -- Ylioppilas vei hänet istumaan; hän huomasi, että hän itsekin oli kuuma ja hengästynyt; mutta oli aivan kuin uutta elämää olisi virrannut häneen. Koko nuoruus muistoineen, tunteineen, toiveineen oli taasen elvytetty eloon, ja hän tunsi, että hän ei vielä ollut vanha ja jäykistynyt. Tanssilla oli valtaa hänen ylitseen, tanssilla, jolle hän oli pudistellut päätään.

"Te siis tahtoisitte ylioppilaan, Agnes?" kysyi hän leikkiä laskien, seistessään Agneksen vieressä.

"Minä en tahdo ketään!" vastasi hän nauraen ja lensi taasen pois tanssiin, kun joku tuli ja pyysi hänet.

Ylioppilas tuijotti hänen jälkeensä ja huomasi erään pienen näppärän, joka jo kolmannen kerran niiasi hänen edessään.

"Mitäs sinä tahdot?" kysyi hän ja tarttui hänen leukaansa.

Niin, hänen oli tanssittava ylioppilaan kanssa, sillä nyt oli naisten vuoro.

Eipä ylioppilas siis voinut vastata kieltävästi ja hänen täytyi uudestaan yrittää. "Miltä tuntui tanssia ylioppilaan kanssa?" kysyivät ystävättäret ja ryhmittyivät yhteen joukkoon. "Oi, hän oli niin hyvä -- niin hyvä, ja hän piti niin tukevasti kiinni." "Ei, onko se todellakin totta, no, sittepä minun täytyy yrittää"; -- "ja minun" -- "ja minun". Ylioppilas oli nyt huutavassa hukassa, sillä he sipsuttelivat toinen toistensa perästä niiaamaan hänelle. Tanssia hänen täytyi, sillä hän oli vastannut myöntävästi yhdelle ja myöntävästi toiselle, eikä hän nyt siis voinut vastata kieltävästi.

"Kun haluatte, on reki valmiina", kuiskasi pappi hänelle korvaan, kulkiessaan ohi.