Part 2

_Haikonen_. Minun on sääli sinua Heikki... Mutta... (Ellille). Menehän käymään sisässä, -- äitisi kaihosi... Tulet sitte tänne vahtia pitämään...

_Elli_. Voi isä... (Lähtee verkkaan kuivaten kyyneleitään.)

_Heikki_ (laulaa katkerasti):

Ne rahat, jotka vaskesta valetaan ne annetaan vaivaisille, tytölleni oisin mä kelvannut vaan en kelvannut vanhemmille...

Niin! Hih!

_Haikonen_. Rauhoituhan nyt ja istuhan tuohon kivelle. Ja kerro nyt kaikki suoraan... niin ehkä tässä vielä kaikki selvennee hyvin.

_Heikki_. Ei isäntä... Ei ole minulla mitään muuta kerrottavaa, kuin minkä jo olen kertonut...

_Haikonen_. Hm! -- (Katselee metsään päin.)

_Heikki_. Katselkaa vain, ei siellä mitään rahan piilotusjälkiäni näy... Ja eipä tuo poliisikoirakaan minua nuuskinut!

_Haikonen_. No eipä sitä sentään tiedä, jos olisit tänne metsään ne setelit viskannut... (Menee katsellen.)

_Heikki_. Ha, ha, ha! -- turhaa, turhaa... Voi maailman menoa... (Istuutuu miettimään. Hetken kuluttua laulaa):

Voi äiti parka ja raukka j.n.e.

_Puhakka_ (tulee, Eeva seuraa.)

_Haikonen_ (tulee samalla metsästä).

_Puhakka_. Eikö näkynyt mitään?

_Haikonen_. Enpä paljoa katsellutkaan...

_Puhakka_. Annahan, kun minä lähden perkaamaan joka kiven ja kannon... Vai joko tunnustat itse, mihin setelitukkoni pistit?

_Heikki_. Hm! ha, ha, ha! -- Ja jätin lompakon taskuuni? Ha, ha, ha. -- Ei ole minulla mitään tunnustamista.

_Haikonen_. Minä lähden käymään tuolla tuvassa... Pitäkäähän silmällä tätä... (Menee).

_Eeva_. No, eipä hän karanne! Kyllä kai hän selvitystä odottaa...

_Puhakka_. Eihän hän meidän hyppysistä pääsekään... No, kun te emäntä olette siinä -- niin minä lähden tuosta vähän möyrimään... Näytäs kenkäsi pohjallista... (Katsoo Heikin jalkaan). Hm! -- hyvä... Mutta jos nyt löytyy... niin rangaistuksen silti saat, kun et itse ilmaissut... Tuossa onkin vähän koholla oleva kanto, jos hän olisi sen alle ne tuikannut. (On kiskovinaan kantoa näyttämön syrjässä, että silloin tällöin selkänsä näkyy). Hep hee! hep hee! etkös liiku... Uh! (Keikkoaa selälleen näkyviin.) Ähä! irtauduitpas! (Nousee, menee katsomaan.) Hm! Lepänlehtiä sen alla vain oli... Mutta ehkä on setelitukkoni tuolla toisen juurakon alla. (Menee).

_Eeva_. Voi lapsi parka, etkö sinä nyt voi tunnustaa, jos ajattelemattomuudessasi tuon kepposen teit?

_Heikki_ (hymähtää katkerasti.) Ei hyvä emäntä! En minä voi tunnustaa tekoa, jota en ole tehnyt...

_Eeva_. Niinpähän kyllä minunkin mieleni tekee uskomaan... Mutta... Ja niinhän Ellikin uskoo... Vaan ihmeellistä...

_Heikki_. Niin! Kummalta se kuulostaa... Mutta kova onni minua vainoaa tänään kaikessa...

_Elli_ (tulee).

_Eeva_ (Heikille). Poika parka! (Ellille). Koetahan sinä vielä saada hänet muistelemaan ja selvittämään... Jos hän sittenkin vaikka unissaan olisi sen tehnyt. (Menee).

_Elli_ (Istuutuu Heikin vieren.) En minä voi kysyä sinulta mitään...

_Heikki_. Turhaa se olisikin.

_Elli_. Mutta ihmeellistä tämä on.

_Heikki_. Niin on!

_Elli_. Ja sinä nyt joutunet vankilaankin...

_Heikki_. Sama se minulle nyt on, mihin joudun, kun en sinuakaan saanut.

_Elli_. Mutta etkö todellakaan voi tunnustaa, jos... Minähän kyllä käsitän asemasi...

_Heikki_ (katsoen pitkään). Mitä! Joko sinäkin käyt uskomaan, että olen sen työn tehnyt?

_Elli_. No, enpä kylläkään. En viimeksikään!... Ajattelin vain... Mutta miten kumman lailla se on voinut tapahtua?

_Heikki_. No, onhan se karhu, joka tuolla noita kantoja kääntelee, ja on niitä rahoja etsivinään, -- onhan hän saattanut itse piilottaa rahat jonnekin, ja pisti sitte lompakkonsa taskuuni, saadakseen sitten minut syytteeseen ja niin pois tieltänsä, etten olisi estämässä hänen lemmentarjoustaan sinulle...

_Elli_. Heikki! Ole nyt... Tuota en myöskään usko... Eikä sinun tarvitse luulla, että minä hänen kanssaan... Pyh! Mutta ei hän niin ilkeä ole voinut olla...

_Heikki_. No sanoin vain, että niinkin olisi voinut tapahtua...

_Puhakka_ (tulee puhkien hikisenä, hihat käärittynä). Ei totta totisesti sieltä mitään löytäisi aarteen kaivajakaan! -- Huh, huh! Mutta saunan löylystä se kävi...

_Elli_ (Heikille). Näethän... Ei hän noin hikeen olisi itseänsä teeskennellen raatanut...

_Puhakka_ (Ellille). Mutta tutkikos isäsi hänen taskunsa?

_Elli_. Tutki kyllä, eikä siellä ollut...

_Puhakka_. Niinpä niin! .. Mutta luulitko tosiaan noin kömpelöllä tavalla saavasi Amerikkaan menorahat... Tai rikastuvasi... Ja sitte vävyksi kelpaavasi... Ja niin minut syrjäyttäväsi...

_Heikki_. En luullut mitään...

_Elli_. Mistä teidät syrjäyttävän!

_Puhakka_. No, ka, sinun omistamisesta! Olkoon se nyt vihdoin suoraan sanottu...

_Elli_. Ei hyvä kauppias! Siinä suhteessa te saatte olla yhtä toivoton, kuin Heikki vapaaksi pääsemisestään!

_Puhakka_. No, no, -- laula, laula nyt vanhan kultasi kuullen tuollaista... Mutta kun hän on mennyt, niin uusi armas on vanhan lääke.

_Elli_. Niin lienee... Mutta toisenmoinen se mies on... Vaan koska teillä on ollut tuollaiset meiningit, niin ehkä sitte itse tiedättekin paremmin missä rahanne ovat...

_Puhakka_. Mitä... tarkoitatteko, että minä itse, ja... Oo! ohohoo! Jopa nyt voisin suuttua, -- mutta... hillitsenpä luonteeni, kuin kaikessa muussakin,...

_Heikki_. Parasta se onkin...

_Haikonen_ (ja Eeva tulevat.)

_Haikosella_ (on pullo kädessä). No, joko on tullut mitä selvää?

_Puhakka_. Eipä tässä... Päinvastoin, kohta voi vain enemmän kaikki sotkeutua...

_Haikonen_ (Heikille). Otahan tuosta nyt sentään murheeseesi ryypyt, että kielesi jälleen vähän norjistuu. Minä tarjoan...

_Heikki_. Ja, ettäkö sitte humalassa paremmin tunnustaisin... Ei, en... Kiitos vain... Mutta ei ole ollut minulla tapa ryypätä muutenkaan...

_Haikonen_. Mitä! Ihanko todella?

_Heikki_. En ota... vaikka se ehkä vähän huoliani haihduttaisikin. Mutta uskon kerran muutenkin totuuden tulevan päivänvaloon.

_Haikonen_. Kuulehan poikaa. Tuo alkaa tuntua jo miehekkäältä! Olisi tosiaan sinun nyt, jos milloin, luullut ryypyn ottavan... Huomaanpa, että ennakkoluuloni heikkouksistasi on ollut perätön.

_Elli_. Siinä näitte isä! Ja samoin hän on Helsingissäkin kaikesta kieltäytynyt.

_Heikki_ (nousee). Niin! Lähdetään vain muuten kaupunkiin ajamaan, jos jo tahdotte! (Laulaa. Sävel: Tuomi oli virran reunalla...):

Et tiennyt äiti, kun mun synnytit, että kerran mä kahleita kannan, et tiennyt kulta, kun minuun rakastuit, että kerran sulle surua annan.

Vaan tulkoon nyt elo mikä tulkoonkin, ei Eedeni ois mennyt kyyttä, mut murheen kuorman tään raskahan, sain harteilleni mä syyttä.

Niin!

_Elli_. Ja uskokaa vain tekin isä, että hän ei ole tähän rahain häviämiseenkään syypää...

_Poliisi_ (palaa). Eikä olekaan! Koirani johdatti minut tuohon Heikkilän latoon. Ja siellä oli ne kaksi miestä, jotka olivat Inkiseltä varastaneet. Ja kun Heikkilän Pekan kanssa heidät pidätimme, löysimme heiltä tämän setelitukon, jonka he sitte tunnustivat täältä varastaneensa. Ja tyhjän lompakon sanoivat he panneensa valkolakin taskuun siksi, kun luulivat, ettei hänellä ole rahamassia.

_Kaikki_. Oo! -- Siinä oli!

_Puhakka_. Leikkisiä miehiä.

_Eeva_. Mutta se leikki oli vähällä toisen viedä ikuiseen onnettomuuteen.

_Haikonen_. Mutta nyt se tuokoon ikionnen. Suostun nyt ensimäiseen ehdotukseesi. Ja nämä kahleet minä nyt päästän (ottaa kahleet Heikiltä). Ja näihin sinut sidon... (Yhdistää Heikin ja Ellin kädet.)

_Elli_. Enkös minä sanonut, isä!

_Heikki_. Vähälläpä sittenkin selviydyin! (Laulaa. Sävel: Läksin minä kerran kesäyönä käymään...):

Kaiken kadottavain koska luulin mä milloin, aarteen kalleimman juuri saavutin silloin, kun sain sun armahin parhain, palkaks' vaikeiden harhain, ja nyt on tiemme kuin kulku läpi onnentarhain.

Elli (laulaa):

Niinpä tiellään ken uskollisena kulkee, puhtaan syömen ja toivon rintaansa sulkee, kun hän uskossa raataa, myrskyt hänt' ei voi kaataa, ja lopuks' palkkio hälle parhain taataan!

(Heikki ja Elli laulavat ensi värssyn yhdessä.)

_Haikonen_. Ja jos nyt tahdot vielä opintojasikin jatkaa, niin kyllä minä sen kustannan.

_Eeva_. No, saatte nyt kesäaikana harkita...

_Puhakka_. Ja minä myös suostun kaikkeen, -- kun sain rahani pois. Saanhan teistä sitte uuden ostajan! Niin, sillä haihdutan surun! -- Mutta tuo koira nyt kumminkin ansaitsee sokerimurun!

Loppu.