Part 1

YLIOPPILAAN KOSINTA

1-näytoksinen laulunsekainen kansannäytelmä

Kirj.

RUUPERT KAINULAINEN

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1917.

HENKILÖT:

_Juho Haikonen_, talokas ja vanginkuljettaja. _Eeva_, hänen vaimonsa. _Elli_, heidän tyttärensä. _Heikki Tuominen_, ylioppilas. _Antti Puhakka_, kauppias. Kaksi varasta ja poliisi.

Tapahtuu nykyaikana Vuoksen rannalla olevassa kylässä.

Haikosen talon edusta, alalla aita ja siinä portti. Kartanon pääty perällä. Etualalla aita ja siinä portti. Perällä järvimaisema. Toisella sivulla metsää... Silloin tällöin kuuluu lintujen laulua...

_Elli_ (tulee metsästä päin, katselee taakseen... Pysähtyy... Laulaa... Sävel: Tuoll' on mun kultani...).

Tuolta hän tulee, josta päiväkin koittaa, armaani soma, joka sydämeni voittaa, tule, tule armas, ja liennä kaiho karmas, kuin päivä kukalta multa kuivaa kyyneleet...

Tuolta hän tulee, josta aalto käy rantaan kultani soma, jonka kuvaa syömein kantaa, tule, tule kulta, ja liennä kaiho multa, kuin laine lummetta mun viihdä sydäntäin.

(Menee portista verkkaan... Lintujen laulua...)

_Heikki_ (tulee hetken kuluttua... Katselee... Laulaa... Sävel: Yksi ruusu on kasvanut...):

Tääll' on lähde, min raikasta vettä niin mun mieleni halajaa... täällä valo, joka synkkinä hetkinäin, johtotähtenäin tuikahtaa...

Mut janoain jos sammuttaa ei sallittais, kaihon kuumeeseen nääntyisin, ja valo se jos varjohon peittyisi, ikiyöhön mä eksyisin.

_Elli_ (tulee). Heikki! Siinähän vihdoin tulet!

_Heikki_. Ja sinä suljet minut lämpimästi syliisi. (Syleilevät). Elli...

_Elli_. Kävin sinua jo vastassa...

_Heikki_. Saavuin juuri tuonne kievarin pihalle... Ja läksin suoraa päätä tänne... No, kuinka menestyksellisesti olet valmistanut asiaamme?

_Elli_. Olenhan siitä hiukan koettanut puhella... Äiti kyllä suostuu... Ja hän arvelee, että isänikin...

_Heikki_. Mutta isäsi kumminkin tahtoisi kai mieluummin rikkaamman vävyn. Ja minä olen vain orpo mökin poika...

_Elli_. Mutta sinulla on sivistysrikkaus...

_Heikki_. Jolle isäsi ei pane paljonkaan arvoa...

_Elli_. Ole... Ja paljon muuta on sinulla... Ja pääasiahan on, että minä sinusta pidän...

_Heikki_. Niin kylläkin. Mutta näin ollen, emme me sillä pitkällekään pääse...

_Elli_. No älä nyt noin murheelliseksi tule... Toivotaanhan nyt vain parasta... Mitäs sinulle nyt muuta kuuluu?

_Heikki_. Vanha rauha, senkuin jauha...

_Elli_. Ja päätöksesi on, kuten olet kirjoittanut?

_Heikki_. Niin, se kestää kuin Pilatuksen tuomio...

_Elli_. Mutta sinähän nyt seisot synkkänä kuin ristinpuu?

_Heikki_. No, onhan jo viisi vuotta kulunut, kun viimeksi tämän kotikyläni näin... että...

_Elli_. Mitäs olit sitte kaikki nämä kesät siellä pohjanmaan pappilassa... että minäkin olen sinua vain kolmena talvena, Helsingissä käydessäni nähnyt...

_Heikki_. Niin, mutta tiedäthän miksi... Muistatko, kuinka monesti syksyin ja joulun jälkeen, milloin veneellä milloin taas jäätä myöten menimme tuota Vuoksea myöten kaupunkiin kouluun? Minä kun siellä pohjanmaalla kävin ne viimeiset kolme vuotta lukujani jatkamassa, niin minä aina ne yhteiset matkamme muistin... Ja nyt kaikki tuntuu niin kummalliselta... Ja sinä...

_Elli_. Olenko minäkin kummallinen?

_Heikki_. Oh! Ei! Mutta sinä... Sinä... Sanon taas niillä Heinen sanoilla: "Du bist wie eine Blume..."

_Elli_. Noo... Ei lääketieteen ylioppilaan sovi enää hentoa Heineä deklamoida... Hahaha...

_Heikki_. Kyllä vain... Ja etenkin nyt... Tiedäthän... Aion tästä lähtien olla vain entinen medisiinari... (Lausuu taas): "Mun on kuin rukoilla täytyis, mun vait, käsi kutreillas..."

_Elli_. Mutta ole nyt! Ja lähde sisälle...

_Heikki_. Ovatko vanhuksesi kotosalla?

_Elli_. On! Ja meillä on taas kesävieraskin. Kaupungista se Puhakka...

_Heikki_. Niinkö! Vai ei se laiska kauppias ole vielä lakannut täällä luitaan hautomasta...

_Elli_. No, hän tykkää niin tästä seudusta. Ja uinnista tuolla rannassa. Ja kannattaahan hänen laiskotella. Kokoovathan hänen palvelijansa hänelle sill'aikaa edelleen kaupassa rahaa...

_Heikki_. Mutta eipä hän vain vipannut silloin muinoin minulle yhtään lukujeni jatkamiseen...

_Elli_. Noo, mitäpä niistä nyt enää muistelemme... Tulehan... Ah, äiti! Lypsämäänkö?

_Eeva_ (tulee). Niin! Ajattelin käskeä sinut sinne Honka-ahon niitylle päivällislypsylle, -- kun päiväläisemme Mari ja Riitta jo ehtivät sinne mennä. -- Mutta saahan nyt mökin Liisa kiidättää tämän rainnan sinne, koska sinulle on, näkyy, vieras tullut...

_Elli_. Niin! -- Tunnettehan?

_Eeva_. Kyllä!

_Heikki_ (on nostanut lakkiaan, tervehtivät). Terveisiä Helsingistä. Ja nyt viimeksi sieltä Pohjanmaalta...

_Eeva_. Kiitos! No tulit monesta aikaa viettämään tänne synnyinseudullesi juhannusta...

_Heikki_. Niin! -- Johan sekin tosiaan on viikon päästä...

_Elli_. ... ja jouluakin, jos...

_Eeva_. Niin! Miksi ei sitäkin... Elli on kertonut minulle... Ja olkaa minun puolestani onnelliset... Mutta sieltäpä isä Juhokin tulee... ja kauppias... Pianpa he söivätkin... Mene sinä Elli nyt laittamaan Heikillekin ruokaa pöytään! Minä toimitan tämän kiulun... (Naiset menevät.)

_Heikki_ (nostaa lakkiaan Haikoselle ja Puhakalle, jotka samalla tulevat.)

_Haikonen_. Päivää! Tuomisen Heikkikös siinä... Pulskistunutpa olet... Ja miehistynyt... Terve! (Kättelevät.)

_Puhakka_. Tuominen tuli tuomen kukkiessa... (Kättelee). Joko Pohjanmaan kesät alkoivat ikävystyttää?

_Heikki_. Melkeinpä vain... Kuin Helsingin talvetkin...

_Puhakka_. Vai jo Helsingin talvetkin... No pannaanhan sauhu...

_Heikki_. Kiitos... en...

_Puhakka_. Voi kilonkiira! Vai on sinulla tupakkaan kauhu... Ha, ha, ha! Minä nääs puhun oppineiden kanssa loppusoinnuilla, tai miksi ne niitä myös sanovat: riimeillä...

_Haikonen_. Niin no, kävithän sinäkin sitä porvari- tai yhteiskoulua...

_Puhakka_. Niin! Kolme vaivaista vuotta, -- mutta suotta...

_Haikonen_. No tuskinpa niinkään suotta...

_Puhakka_. No, ehkä on sentään tullut nyt paremmin vedetyksi se kauppa-nuotta...

_Haikonen_. Se on selvä. Ja se sinulle olikin parahiksi, samoin kuin meidän tytölle viisi luokkaa...

_Puhakka_. Naiset eivät minun laskujeni mukaan tarvitsisi kansakoulua enempää... Vai et tykkää tupakan savusta... sitä enemmän sitte kai väkevämmän mavusta... Mutta minä lähden ottamaan taas vain siitä terveyslähteestä ryypyt, ruuan päälle... On sekin mukavaa! Syömisen alle käyn uimassa lahden uomassa, ja ruuan päälle lähteen vettä juomassa... Ja silti minä täällä laihtumisen sijaan lihon, ja sentään kohta itseäni vihon...

_Haikonen_. No mitäs sinulla sitte on muutakaan tekemistä!

_Puhakka_. No niin! Maa kasvaa maatessakin, -- ja kauppa käy tappiota saadessakin... (Menee puhkuen.)

_Haikonen_ (katsoo Puhakan menoa). Hm! -- Niinhän ne nuoret ja rikkaat rehkivät... (Heikille). Vai tulit monesta aikaa tänne kotipuoleesi kesää viettämään.

_Heikki_. Tulin...

_Haikonen_. Hm.! -- Elli on vähän kertonut, että sinä et oikein tykkää enää lukemisesta...

_Heikki_. Puultahan se alkaa jo maistua.

_Haikonen_. No minkä takia? Vastahan pari vuotta olet ylioppilaana lukenut...

_Heikki_. Syyt on monet...

_Haikonen_. Hm! Sinua taitaa vain vetää se sama laiskansuoni kuin muinoin isä-vainajaasikin. Hänhän ei myös kehdannut juuri mitään torppansa eteen tehdä, senkuin joi. Äitisi sai melkein yksin häärätä ja teille elatuksen hankkia.

_Heikki_. Niin kai! Mutta kyllä minä lienen tullut äitiini...

_Haikonen_. Mitä vielä! Miehet on miehiä! -- Tai lue pois sitte edelleen vain! Mutta olet varmaan tainnut periä sen isäsi juoppouden synninkin ja sillä veltostuttanut hermosi!

_Heikki_. Olen yhtä raitis alkoholista kuin tupakastakin. En ole montakaan lasia kallistanut.

_Haikonen_. Montakaan! Ha, ha, ha! Kun pahalle antaa sormen, vie se koko käden! Kyllä minä jo tiedän millaista elämää suurin osa ylioppilaista siellä Helsingissä viettää. Juoda renttuilevat vain!

_Heikki_. Kyllä minä olen poikkeus.

_Haikonen_., Poikkeus! -- Niinhän se sanoi isälleen tämä Vuohelaisen Yllikin! Ja kuitenkin mitä villittyä elämää hän siellä pääkaupungissa vietti, sen sijaan että olisi lukenut? Joi ja mässäsi! Ja teki sitä niin, että kohta on koko kotiväkensä keppikerjäläisiä... Isänsä lähetti rahaa ja rahaa vain, -- ja muka pojan lukuihin...

_Heikki_. Ei minulla ole ollut rahaa sellaiseen. Ja vaikka olisi ollutkin, niin kohtuuden aisoissa olisin pysynyt. Mutta nyt olen päättänyt joka tapauksessa jättää lukuni.

_Haikonen_. Hm! no eikö lääkäriläksysi menneet päähäsi, vai...

_Heikki_. Eivätpä oikein menneetkään... Ja lisäksi se Pohjanmaan pappi, jonka luona nämä kesät olen ollut, ei luvannut minun opintojani enää kustantaa. Enkä muualtakaan lainaa saa... Ja vaikka nyt niin onnellisesti sattuisikin käymään, että rahoja saisin, niin mitäpä niitä lukuja päähän takomaan käyn, kun eivät oikealla ota mennäkseen... Lukekoot ne, joilla on terävämpi pää...

_Haikonen_. Kyllähän sinäkin pystyvä voit olla, mutta... Hm! -- Muuttaisit ainetta... Ja kai se pappi vielä sinua auttaisi.

_Heikki_. Ei hän auta, kun ruumiin- tai hengenlääkäriksi lukemisessa! -- Ja kuten sanoin, ei nyt enää siinäkään. -- Ja alaa olenkin päättänyt muuttaa, mutta en lukemisessa...

_Haikonen_. Kyllähän se Elli on vähän sitäkin sanonut...

_Elli_ (ja Eeva tulevat seisahtuen edemmäksi kuuntelemaan).

_Heikki_. Niin! Olen päättänyt muuttaa ihmisruumiin parantajaksi valmistumiseni, maankasvun parantajaksi ruvetakseni. Ja onko Elli senkin jo sanonut... Teillähän on paljon vielä perkausten tarpeessa olevia maita.

_Haikonen_. Hm, hm! Olenhan kyllä Ellin puheista vähän tuotakin aavistellut. Mutta ei sinusta ole minun maitteni kääntäjäksi, ja niin ollen ei myös vävyksenikään...

_Heikki_. Mutta... isäntä...

_Haikonen_. Niin! Ei herroista ole siihen työhön!

_Heikki_. Mutta olenhan minä jo viitenä kesänä siellä pappilan maita möyrinyt. Ja olen saanut maanviljelijäksi oikein sisällisen kutsumuksen... Paljon syvemmän, kuin mitä aikoinaan lukemiseen... Ja ennenkaikkea, olen siihen aatteeseen nyt innostunut.

_Haikonen_. Ei innostus yksin riitä, siihen tarvitaan myös voimia ja tahdonlujuutta! -- Minä kyllä alan käydä jo vanhaksi ja heikoksi ja tarvitsen pehtoorin, -- mutta en usko sinun siihen pystyvän! Ja sillä hyvä! -- Isäsi oli niin paha esimerkki. Ja olet tosiaan sinäkin jo voinut oppia siellä Helsingissä kaikenlaista, mikä on sinun jäntereesi, kuin myös tahtosi veltostuttanut. -- Niin! -- Ei mitään puhetta enää! -- Mutta enhän sinulle silti nyt vihaa kanna, että aatteesi minullekin tunnustit, en! Monestikos sitä ei ihminen karille aja.

_Heikki_ (katkerasti). Ja rukkasia saa...

_Haikonen_. Vaikka niinkin... Mutta käy nyt silti ruualle, koska naiset sitä varten varmaan sinua odottavat... (On menossa metsään päin.)

_Elli_ (hädissään). Mutta isä, ajattelitteko tarkoin, ennenkuin tuollaisen vastauksen Heikille annoitte?

_Haikonen_. Kyllä! Suoraan sanoen, se oli jo pitkänaikaisen mietintäni tulos. Sillä arvasin jo ennen kaikki puheistasi ja kirjevaihdostanne!

_Elli_. Ettäkö Heikistä ei olisi miestä maanviljelykseen, siinä missä muistakin?

_Haikonen_. Niin! en luota häneen... (Menee).

_Elli_. Isä! (Tyrskähtää itkemään, istuutuu).

_Eeva_ (Heikille). Tule nyt toki ruualle...

_Heikki_. Kiitos! Eipä tässä oikein...

_Elli_ (kuivaten kyyneleitään). Niin, mene, mene sisään... Minäkin tulen kohta... Isä on niin kauhea, kun hän alkaa mitä epäillä. -- Mutta sinä näytä hänelle vielä töilläsi, että olet mies siinä missä muutkin! Jos ei muuta, niin pyydä siltä papilta työtodistuksesi, josta isä näkee, että sinä jo maanviljelysopistoittakin osaat tilaa hoitaa.

_Heikki_. Onhan minulla sieltä paperit... Tässä... Mutta eipä nämä mitään merkinne...

_Elli_ (ottaa ne ja panee taskuunsa).

_Eeva_ (katselee syrjään). Mitäs väkeä sinne kievariin nyt... Ka, poliisi, ja... Se varmaan on niitä varkaita kyttäämässä, jotka olivat tuosta kirkon luota, Inkiseltä tavaroita varastaneet... Tuleekohan tuo meidän Juhoakin avukseen pyytämään? -- Mutta tulkaa te nyt...

_Elli_. Mene, Heikki... (Heikki ja Eeva poistuvat... Elli katselee miettien... Laulaa):

"En voi sua unhoittaa poies..." (j.n.e.)

(Lakattuaan laulamasta). Oi lintuset, kuinka te laulatte iloisina.

_Puhakka_ (tulee Haikosen kera. Haikonen menee suoraan portista kartanolle.)

_Puhakka_. No, laula, laula vielä sinäkin. Laula minulle tuutulaulu. Minä kellahdan tähän nyt nukkumaan...

_Elli_. Kylläpä sääsketkin teidät uneen hyrisevät kuin ennenkin. Antakaa niiden ensin vain kupata teistä vähän liikaa verta ja ihraa pois. (Menee).

_Puhakka_. No niinpä niin! -- Mutta voi sun kangaspakka, kuinka hänestä tulisi komea akka! (Heittäytyy pitkälleen nurmelle.) Ehhee! Mutta ihmisen on hyvä olla yksinkin, niinkauan kuin ei toveria saa, -- näin ikään! sanoi Häsän Jussikin, kun putkaan pistettiin! Mutta... Hm! Vai oli se poika kosassut... Ja sentään se Elli minulle niin komeaa oli... (Väättäen itikoita). No, eno, eno, eno! mihin meno, meno, meno? Tääll' on veno, veno, veno! -- No, kaula keno, keno! Täällä veri virtaa kuin Teno! -- Mutta ka! he, no! (Alkaa kuorsata. Unissaan). Niin... tuota... yksi kilo... Vai niin... mikä ilo... (Kuorsaa.) Hyvästi... Kiitos... Päivää... Mitä saisi luvan olla? Viidelläpennillä hiivaa... dynämiittia, -- keikutusta... (Kuorsaa silloin tällöin).

Heikki ja Elli tulevat.

_Heikki_. -- Ei! Niinkuin sanoin! Amerikkaan minä nyt lähden. Ja jos en saa mistään matkarahoja, niin menen laivamiehenä, -- jolloin saan vielä vähän palkkaakin...

_Elli_. Heikki! älä tee tuota päätöstä...

_Heikki_. Kyllä! -- Sen jo tein, ja pidän... Nyt Amerikka houkuttaa minua. Siellä koetan kunnostautua. Ja isäsikin saakoon kerran nähdä, että olen mies! -- Mutta minusta tuntuu niin painostavalta nyt... Hervottaa niin...

_Elli_. Söitkin niin vähän...

_Heikki_. Eihän tällaisissa tunteissa ollut ruokahalua... Tuo pöhkä kuorsaa tuossa, että lehdet karisevat puista...

_Elli_. Ole... hän kuulee...

_Heikki_. Os! Ei hän heräisi, vaikka tuli polttaisi sormiensa päitä... Mutta olisikohan isäsi ajatellut häntä sinulle, kun hän minut niin jyrkästi kielsi...

_Elli_. Oh! -- Eihän toki... älä luule! -- Ja tuosta pölkkyliinistäkö olisi sitte maanviljelijäksi... Ha, ha, ha!

_Heikki_. Niin, mutta... hänellä on rahaa -- jolla saa palkata työnjohtajan...

_Elli_. Olkoon vain... Ei isä sitä ajattele... Onhan meilläkin sitte jo rahoja... Mutta, kun maanviljelijä on isän ihanne... niin hän myös tahtoo minut naittaa maanviljelykseen innostuneelle miehelle...

_Heikki_. Niin kuulostaa... Ja voi etten minäkin näitä kahta lääketieteen tutkimis- tai ruumiin penkomisvuotta, lukenut agronoomiksi, eli opetellut talvetkin tunkionhautomissysteemiä. Niin ehkä nyt olisin onnistunut paremmin. -- Ah! raukaisee niin... Suo anteeksi, että minäkin heittäyn tähän hetkeksi pitkäkseni, ennenkuin lähden... (Käy loikomaan).

_Elli_. Sinä et saa vielä lähteä. Sinun täytyy edes joku päivä olla meillä... Ja minä lähden nyt vielä isälle juttelemaan... Hän meni tuohon torpparin mökille... Toivotaan vielä parasta... Näytän nämä työpaperisikin hänelle... (Menee heiluttaen kättään.)

_Heikki_. Turhaan! .. (Nousee istumaan. Alkaa hyräillä. Sävel: Kun ystävä jätti...):

Voi eloni juoksu sä myrskyinen, voi toivoni taivas sä pilvinen! Miksi peitit tähteni johtavan, miksi kaasit purteni vakavan?

Hm! -- mutta tuutulaulujakos minä tässä tuolle tynnyrille hyrisen... Ah! (Käy jälleen pitkälleen. Kuorsaisee tovin mentyä jonkun kerran. Unissaan) Otsaluu, sormiluu... nenäluu... häntäluu... Lääkäri, kanditaatti... Agronoomi, maanviljelijä... Luujauhoja... Tuomaskuonaa, Kainiittia... Kalisuolaa... Ameriikka... Elli... Elli...

(Hetken kuluttua tulee kaksi kurjasti puettua miestä arkaillen, hiipien.)

_1:nen mies_ (ottaa pienen pullon, josta kostuttaa nenäliinaa. Pitäen sitä sitte nukkujain nenän edessä).

_2:nen mies_. St, älä paljoa heitä huumaa...

_1:nen mies_. Hips! Nyt he nukkuvat molemmat, kuin haot meren pohjassa... St... (Peräytyvät. -- Puhakka kääntää ruumistaan.) St! -- Karhu käänsi vain kylkeään...

_2:nen mies_. Mutta uskallammeko koettaa...

_1:nen mies_: Totta kai... Tässä lähettyvillähän meidän vähimmin luullaan piilevän... joten meitä ei täällä niinkään vainuta sen viime anastuksemme johdosta tuossa kirkon ääressä...

_2:nen mies_. No, -- ja tällä turvonneella, on varmaankin myös turpeampi lompakko... (Ottaa Puhakan taskusta lompakon.)

_1:nen mies_. St, näytähän... (Ottaa rahat sen sisästä ja antaa arviolta puolet toiselle.) Ja tämä toinen lie vain tavallinen "keltanokka", ja niin ollen köyhä kuin muinoin teini. -- Ja hän saakoon nyt edes tuon tyhjän massin... (Panee lompakon Heikin povitaskuun.) Ja nyt vaikka lännen kultamaille. St! (Menevät.)

_Puhakka_ (unissaan hetken kuluttua.) Uh, ui, ui! -- märkää on vesi... Uh! Ja savipohjahan tässä on... ui, ui, uh! (Kuorsaa taas.)

_Heikki_ (hetken kuluttua unissaan). Kai minä nyt konetta lämmittää osaan... Osaanhan vaikka konetta käyttää... Kyllä!... Olenhan tutkinut ihmiskoneistoa... (Kuorsahtaa.)

_Haikonen_ (ja Elli tulevat). Ei, ei, ei! -- Äskeisissä sanoissani pysyn! Ja jätä sinäkin ne haaveesi! Ethän sinäkään tunne häntä viimeisiltä vuosilta... Et tiedä, miten hän on Helsingissä esiintynyt...

_Elli_. Mutta hän on ollut yhtä kiltti kuin ennenkin...

_Haikonen_. Oh! -- Kunnostautukoon jotenkin ensin! -- Vielähän sinäkin naimisiin ehdit... Antaa pojan mennä nyt Ameriikkaan...

_Eeva_ (tulee). No, tulkaas nyt sieltä kaikki kahville...

_Haikonen_. Mutta täällähän molemmat vieraat nukkuvat, että maa tärisee... Hoi, Puhakan Antti! Nouse puotis aukasemaan! Ha, ha, ha! -- Palat! Ha, ha, ha. Ei hän tiedä mitään...

_Elli_. Antakaas minä...

_Haikonen_. Anna olla, -- nukkukoot...

_Elli_. Ei, minä herätän... Tässähän he kohta saavat auringonpistoksen. -- Ka Heikkihän jo heräsikin... teidän huutoonne.

_Heikki_. Enpähän tässä juuri nukkunutkaan... (Nousee.)

_Elli_ (kutittaa heinän helpeellä Puhakan huulia, hymyillen.)

_Puhakka_ (unissaan). Aa! oi, armas! vielä... vielä yksi muisku... (Herää, huomaa... Kaikki nauravat.)

_Haikonen_. Ha, ha, ha! Ennemmin nyt kai korvatuisku...

_Puhakka_ (vähän nolona). -- Olin suutelevinani jotain...

_Haikonen_. No, mistäs se vanhapoika muustakaan uneksuisi, -- ha, ha, ha!

_Eeva_. Kahville, kahville! -- Olkaa hyvä...

_Puhakka_ (istuillaan). No, hyppääpäs sinä, Elli, sitte taas niitä kermapaakelseja tuosta leipurista...

_Eeva_. Onhan siellä meidän leipää jo pöydässä...

_Haikonen_. Mutta Antti on herkkusuu...

_Puhakka_. Eipä muuten näin lihaa kasvaisi luu... (Ottaa kukkaron.) Oh! Ei olekaan pientä... (Käy ottamaan lompakkoa.) Mitä! Mihinkäs lompakkoni on... Varmasti oli se taskussani, kun lähteeltä tulin... (Nousee, katselee.)

_Eeva_. Herran ihme! -- Ettäkö se olisi nyt hävinnyt...

_Puhakka_. Hävinnyt kuin tina tuhkaan...

_Haikonen_. No johan nyt on jotain...

_Elli_. Mutta jospa se on jäänyt teidän kamariinne... (Yrittää lähteä.)

_Puhakka_. Ei, älä mene... Taskussani se oli, kun loikomaan kävin...

_Heikki_. Varmaankin on varkaita käynyt...

_Haikonen_. Ha, ha, ha! Nyt keskellä päivää... Ja, kun niitä entisistä tepposistaankin jo ahdistellaan?

_Eeva_. Mutta siinähän poliisikin koirineen...

_Poliisi_ (tulee). Mikä on hätänä?

_Puhakka_. Lompakko tässä lojahtaessani taskustani hävisi, kuin ilmaan olisi tempaistu...

_Poliisi_. No ketä on käynyt tässä, että...

_Eeva_. En ole nähnyt ketään...

_Poliisi_. No ketä oli läsnä, kun...

_Haikonen_. Mehän tässä vain olemme olleet... Mutta eihän se vain minun taskuuni ole lentänyt, ha, ha, ha! (Kopeloi leikillään.)

_Heikki_. Eikä minun... Minähän tässä myös loikoilin... Mutta mitä!... Tässä se on minun taskussani...

_Haikonen_. No siinä oli...

_Heikki_. Mutta en minä tätä ainakaan itse ole taskuuni pannut... (Antaa sen Puhakalle).

_Haikonen_. No itsestäänkös se olisi sinne kävellyt...

_Eeva_. No voihan unissaankin ottaa...

_Heikki_. Ei minulla ole ollut tapana unissani kävellä, -- joskin, kyllä, kuuluu, on tapana vähän puhella...

_Puhakka_. Mutta tämä on tyhjä... Tyhjä kuin toiskätisen hiha!

_Haikonen_. Ahaa! Minä alan aavistaa! (Katsoo Heikkiin). Siinä oli, Elli...

_Elli_. Isä älkää luulkokaan mitään sellaista Heikistä...

_Heikki_. Luulkaa mitä luulkaa... Mutta viaton olen minä...

_Puhakka_. Hm! niinhän tuon luulisi... että miksi sitte tämän lompakon olisit taskuusi jättänyt, jos rahat olisit metsään kätkenyt... Mutta...

_Haikonen_. Monesti juuri sellaisella kepposella koetetaan tekoa kattaa...

_Puhakka_. Hm! -- Jos niin on, -- niin etpä nyt onnistunut.

_Eeva_. Poika parka...

_Heikki_. Minä olen viaton. En tosiaan tiedä enempää, kuin tekään, miten lompakko oli taskuuni joutunut...

_Puhakka_. Ha, ha, ha! -- Kas sitä viatonta ilmettä!

_Elli_. Ja hän on viaton.

_Haikonen_. Ole sinä tyttö... Jos hän ei ole sitä tehnyt, niin jopa hänet sitten uskon muutenkin mieheksi ja kadun, etten äsken suostunut... Mutta... Hui!

_Puhakka_ (Heikille). Sinähän tässä vain nukkuma-aikanani olit. Ja olet voinut tehdä mitä hyvänsä, sillä minä nukun raskaasti...

_Eeva_. No, tätä se vielä puuttui...

_Poliisi_ (katseltuaan). Tuomisen Heikkihän se... No ei olisi uskonut... Niin vastenmielistä, kuin se minulle onkin... täytyy minun kruunun virkailijana, surukseni, käskeä sinut vangitsemaan...

_Elli_ (hätäisesti). Olkaa nyt! Älkää nyt toki hulluja olko.

_Haikonen_. Tyttö, -- älä puutu asiaan! -- Kaikki seikat puhuvat häntä vastaan. Hänhän oli Ameriikkaan menorahojen tarpeessakin...

_Puhakka_. Niin, -- tai aikoi minun rahoillani rikastua, että paremmin kelpaisi teille vävyksi... Ja aika summan saikin. Kolmatta tuhatta...

_Eeva_. Herran ihme! -- niinkö paljon...

_Puhakka_. Mutta, jos nyt suoraan ilmoitat, mihin paikkaan ne metsään kätkit, -- niin koetamme tässä sopia asian ilman kruunun kihlakaluja?

_Heikki_. Tämä on jo liian paksua leikkiä! Minä en tiedä puhua teille asiasta sen enempää, kuin minkä itsekin tiedätte...

_Puhakka_. Hm! -- vai niin! -- no hyvä sitte! -- Vanginkuljettajana, Haikonen, saatte sitte täyttää poliisin käskyn...

_Poliisi_. Niin! -- Mutta mitäs koirani on niin levoton? Ehkä se on nyt vihdoinkin haistanut niiden toisten varkaiden jäljet... Minä lähden sitä seuraamaan... Vartioikaa Heikkiä niin kauan, -- palaan illemmalla, -- ja sitte hän saa seurata minua... (Menee koiransa perästä.)

_Haikonen_ (Heikille). Tulehan tupaan...

_Eeva_. Niin tulkaa... tule... juot nyt sentään vielä sinäkin kahvin...

Haikonen ja Eeva menevät... Heikki seuraa kuin unissaan.

_Elli_ (hetken kuluttua). Kauppias, älkää te nyt edes epäilkö Heikkiä syylliseksi sellaiseen!

_Puhakka_. Hm! -- Kyllä minun täytyy, en muuta voi!

_Elli_. Mutta hän ei ole voinut sitä tehdä.

_Puhakka_. Miksi ei, Ellini, karamellini...

_Elli_. Älkää nimittäkö minua niin, -- nyt ainakaan...

_Puhakka_. Miksi ei! Ja nyt juuri enemmän, kun ei entisestä armaastasi ole enää haitaksi... Ja isäsi kyllä suostuu minuun...

_Elli_. Mutta minä en...

_Puhakka_. Kyllä... Älä vain nyt kiivaudessasi puhu tyhmyyksiä.

_Elli_. Mutta Heikki ei ole ottanut teidän rahojanne!

_Puhakka_. No, hommaa ne takaisin, -- niin selvä on minun puolestani... Mutta minäkin lähden kahville... Ja sitte pitää ryhtyä oikein tositavalla niitä takaisin hakemaan... (Menee.)

_Elli_ (istuu kivelle, itkien. Laulaa. Sävel: Älä itke äitini...):

Voi sun kohtaloas armas, kuin se onkaan kurja... äsken toivon-elo tyyni, nyt jo myrsky hurja...

Vaan sä tuuli rukouksein taivahaseen kanna, -- Luoja kaikki tietäväinen totuus ilmi anna.

(Kuivaa kyyneleitään.)

Heikki ja Haikonen tulevat. Heikki kahlehdittuna.

_Haikonen_. No, voithan nyt oleilla täällä ulkonakin... Ethän karkuun lähtene...

_Heikki_. En! Enhän ole mitään tehnytkään... (Katkerasti:) Mutta, hih! nythän se vetäsi... Ha, ha, ha! -- (Huomaa Ellin.) Voi Elli! Katso nyt minkälaiset kihlat isäsi minulle antoi! -- Ha, ha, ha! Voi iankaikkinen erheluulo...

_Elli_ (nousee). Ah! isä... Heikki... (Purskahtaa jälleen itkemään, nojaten Heikin rintaan.)