Part 9

Tämä hetki päivästä oli hänelle kaikkein rakkain. Joskin kaste oli jo varissut hänen elämästään, niin sitä oli joka aamu ulkona luonnon kasvoilla ja hänen kukkastensa kasvoilla. Hän tunsi suurta huvia, kun sai katsella, miten nuo pienet olennot puutarhassa olivat nukkuneet, miten monta poikasta oli syntynyt aamunkoiton jälkeen ja mitkä niistä kärsivät ja kaipasivat huolenpitoa. Hän joutui sen tunteen valtaan, joka uusiintuu joka aamu yksikseenelävissä ihmisissä, sen tunteen, että he eivät ole yksinään, kunnes päivän kuluessa taas tulevat tästä seikasta vakuutetuiksi. Ei niin, että hän olisi ollut toimeton, sillä hän oli saanut Courtierin toimesta tehtäväkseen arvostella musiikkia eräässä naislehdessä, mihin työhön hän oli luonteeltaan sopiva. Tämä, hänen kukkansa, hänen oma musiikinharrastuksensa ja tuttujen mökkiläisperheiden askareet anastivat melkein kokonaan hänen aikansa. Eikä hän kaivannut mitään parempaa kohtaloa kuin olla alinomaa toimessa, hänellä kun oli kiihko saada tehdä sellaista työtä, mikä ei kaivannut mitään aloitekykyä, kuten on ominaista sellaisille ihmisille, jotka ovat haluttomia ponnistelemaan. -- Hän pudotti äkkiä sanomalehden, meni aamiaispöydällä olevan kukkamaljan luokse ja otti pois kaksi lavendelin kukkavanaa. Pitäen niitä loitolla itsestään hän meni puutarhaan ja sinkautti ne aidan yli. Näiden kahden niin aikaisin kehkeytyneen oksan uhraaminen, oksain, jotka hänen palvelustyttönsä oli koonnut ja asettanut hänen eteensä, oli sellainen toimenpide, jota kaikkein vähimmän olisi odottanut sellaiselta henkilöltä, joka ei mitenkään tahtonut loukata toisten tunteita ja jonka silmät paistoivat aina kukkasia katsellessa. Mutta totta puhuen lavendelin tuoksu -- tuo tuoksu, jota hänen miehensä kuljetti mukanaan nenäliinoissaan ja vaatteissaan -- vaikutti häneen vielä nytkin niin vahvasti, että hän ei voinut sietää sitä huoneessaan. Jos mikään niin tämä toi hänen mieleensä sen miehen, jonka kanssa elämä oli vähitellen muuttunut kidutukseksi. Päästyään vapaaksi tästä tuoksusta hänessä alkoi tulvia kokonainen muistin virta. Hänen mieleensä muistui ne kolme vuotta, jotka hän oli tarvinnut huomatakseen, että oli kahlehdittu iankaikkiseen onnettomuuteen, hänen mieleensä muistui tuo äkillinen ero ja se, miten hän hiipi pois hankkiakseen kiihtyneille hermoilleen tilaisuuden tyyntyä. Hänen mieleensä muistui, mitenkä hän ensimmäisenä vapautuksenvuotenaan, mikä ei kuitenkaan merkinnyt hänelle vapautta, oli kahdesti muuttanut olinpaikkaa voidakseen unhottaa historiansa -- ei siksi, että olisi hävennyt sitä, vaan siksi, että se muistutti häntä hänen onnettomuudestaan. Hänen mieleensä muistui, miten hän oli tullut Monklandiin, missä rauhallinen elämä oli antanut hänelle takaisin hänen kimmoisuutensa. Ja sitten hän muisti vielä senkin, miten oli tavannut Miltounin ja miten tämä tuttavuus tuotti hänelle odottamatonta iloa ja rohkeata nautintoa neljänä ensi kuukautena. Ja hän muisti kaiken salaisen ilonsa, toisen elämän hiljaisen identifioimisen hänen oman elämänsä kanssa, ennenkuin hän tunsi, tai edes aavisti rakkautta. Ja kun Miltoun kolme viikkoa sitten oli auttanut häntä ruusujen sitomisessa ja koskettanut häntä, niin hän oli saanut sen tietää. Mutta vielä silloinkin ja aina Courtierin onnettomuusyöhön asti hän ei ollut uskaltanut tunnustaa sitä itselleen. Ajatellen nyt enemmän häntä kuin itseään hän kysyi itseltään tuhansia kertoja, voitiinko häntä, mrs Noelia, jostakin syyttää. Hän oli antanut hänen rakastua itseensä, hän, joka ei kuulunut hienostoon ja oli kuollut nainen! Anteeksiantamaton synti! Kuitenkin kaikki riippui siitä, mitä hän oli valmis antamaan! Ja hän oli suoraan sanoen valmis antamaan kaikkensa, vaatimatta mitään. Miltoun tunsi hänen asemansa, sen hän oli sanonut hänelle. Rakkaudessaan häntä kohtaan mrs Noel riemuitsi ja tuli jatkuvasti riemuitsemaan, tuli kärsimään sen vuoksi, valittamatta. Miltoun oli oikeassa uskoessaan, että sanomalehtijuoru ei pystynyt haavoittamaan häntä, vaikkakin hän jäi loukkaamattomaksi kokonaan toisista syistä kuin niistä, joita Miltoun kuvitteli. Mrs Noel ei ollut Miltounin tavoin tuntematta kipua siksi, että sellaiset vihjaukset muiden ihmisten yksityisasioihin olivat alhaisia ja raakoja, joihin ei kannattanut kiinnittää huomiota. Hän ei ollut oppinut vielä katselemaan asioita niin ylevältä ja yleiseltä kannalta, hän ei tuntenut itseään haavoitetuksi yksistään vain siksi, että oli hengessään jo niin syvästi Miltounin omaisuutta, että oli melkein iloinen siitä, että ihmiset paljastivat hänelle loputkin hänestä. Mutta Miltounin vuoksi hän oli sieluaan myöten liikutettu. Hän oli tahrannut hänen kilpensä ihmisten silmissä ja (sillä hän oli omituisen käytännöllinen ja näki asiat niiden oikeissa suhteissa) kenties pysäyttänyt hänen uransa, ties miten moneksi vuodeksi!

Hän istuutui juomaan teetään. Kun hän ei kuulunut itkeviin naisiin, niin hän kärsi äänettömästi. Hän tunsi, että Miltoun oli tuleva hänen luokseen. Hän ei tietänyt ollenkaan, mitä sanoisi hänen tultuaan. Miltoun ei voinut pitää hänestä sellaista huolta, kuin hän piti hänestä! Hän oli mies, ja miehet unhottavat pian! Ah! Mutta hän ei ollut niin monien muiden miesten kaltainen. Hänen silmiinsä ei voitu katsoa tuntematta, että hän saattoi kärsiä hirveästi! Tässä kaikessa mrs Noelia ei liikuttanut hänen oma maineensa ollenkaan. Elämä ja hänen selvä tapansa katsella asioita oli saanut hänet syvästi vakuutetuksi siitä, että naisen maineen kallisarvoisuus oli kuvittelua, jonka miehet olivat kokonaan keksineet omaksi hyväkseen, oli kulunut fetishi, jonka miehet olivat romaaneissa, näytelmäkappaleissa ja tuomioistuimissa kavalasti ja välttämättömästi kohottaneet palveluksen esineeksi. Hänen vaistonsa sanoi hänelle, että miehet eivät voineet tuntea olevansa varmoja naistensa omistamisesta, jolleivät voineet uskoa, että nämä pitivät äärettömän suuressa arvossa sukupuolimainettaan. Mitä he tahtoivat uskottavaksi, siihen he uskoivat! Mutta mrs Noel ajatteli toisin. Ne suurisieluiset naiset, jotka hän oli tavannut ja joista hän oli lukenut, olivat tehneet häneen aina sen vaikutuksen, että maine oli heille aina henkistä ja että sillä oli hyvin vähän tekemistä sukupuolen kanssa. Oman tuntemuksensa perusteella hän tiesi, että yksinkertaiselle naiselle maine merkitsi sitä, että suhtautui hyvin mieheensä tai parhaaseen naistuttavaansa. Maailmannaisista -- ja niitä oli niin monenlaatuisia, muotinaisista alkaen -- hän oli aina huomannut, että niiden arvo ei ollut sisäistä, vaan kaupusteltavaa, että se ei ollut mikään kunniakehä, vaan markkinatavaraa. Hän ei vähimmässäkään määrässä pelännyt sitä, mitä ihmiset saattoivat sanoa hänen suhteestaan Miltouniin; liioin ei hänen mielestään hänen purkamaton avioliittonsa estänyt häntä rakastamasta häntä. Hän oli salaisesti tuntenut itsensä vapaaksi aina siitä saakka, kun oli huomannut, ettei ollut oikeastaan koskaan rakastanut miestään. Sulasta passiivisuudesta hän oli jatkanut velvoituksenmukaista elämää eroon saakka ja myöskin siksi, että hänen luonteensa vastaista oli tuottaa kipua kenellekään. Se mies, joka yhä vieläkin oli hänen puolisonsa, oli nyt hänestä yhtä kuollut, kuin jos hän ei olisi koskaan syntynytkään. Oli totta, että hän, mrs Noel, ei voinut enää mennä naimisiin, mutta hän saattoi rakastaa. Jos tämän rakkauden täytyi kuihtua ja kuolla, niin ei se aiheutunut suinkaan mistään moraalisista epäilyistä.

Hän avasi lehtensä hitaasti, ja melkein ensimmäiset sanat, jotka hän luki vaaliuutisten joukosta, olivat seuraavat:

"Mr Courtieria kohdanneen loukkauksen johdosta meitä on pyydetty ilmoittamaan, että se nainen, joka seurasi lordi Miltounia mainitun herran avuksi, oli mrs Lees Noel, arvoisan Stephen Lees Noelin, Clathamptonin kappalaisen puoliso, Warwickshirestä."

Tämä epäilyttävä töherrys toi vain surullisen hymyn hänen huulilleen. Hän jätti teensä ja meni ulos raittiiseen ilmaan. Siellä hän näki Miltounin tulevan portista sisään. Hänen sydämensä hyppi. Mutta hän kulki eteenpäin rauhallisesti ja tervehti tulijaa alasluoduin katsein, aivan kuin mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei olisi tapahtunut.

XV LUKU.

Mielenylennys ei ollut jättänyt Miltounia. Veri oli noussut hänen kellahtaviin kasvoihinsa, hänen silmissään oli eräänlainen kaunis hehku. Ja Audrey Noel, joka taisi paremmin kuin monet muut naiset lukea, mitä oli kätkettynä joihinkin kasvoihin, katseli noita silmiä sellaisen koiperhosen ihastuksella, joka liitelee lamppua kohden. Mutta hyvin rauhallisella äänellä hän sanoi:

"Olette siis tullut aamiaiselle. Hyvin kauniisti tehty teidän puoleltanne!"

Miltounin ominaisuuksiin ei kuulunut kiinnittää huomiota kohtauksen muodollisiin puoliin. Jos hänen olisi pitänyt mennä kaksintaisteluun, niin mitään valmistuksia ei olisi tarvittu, siihen olisi vain riittänyt katse, kumarrus, ja miekanmittely olisi alkanut. Hänen laitansa oli nyt sama, kun ensi kertaa kohtasi naisen sielun!

Miltoun ei istuutunut itse eikä sallinut mrs Noelinkaan istua, vaan seisoi ja katsoi kiinteästi häntä kasvoihin ja sanoi:

"Minä rakastan teitä."

Kun tämä oli nyt tapahtunut tällä hämmästyttävällä nopeudella, niin mrs Noel oli oudon tyyni ja ujostelematon. Ylpeänä siitä, että tiesi varmasti olevansa rakastettu, hän oli kuin taikasauvan iskusta kadottanut kaiken väristyksen ja rauhoittunut ja tullut helläksi. Koska mikään ei voinut riistää häneltä tätä tietoa, niin hänestä tuntui siltä, ettei enää koskaan voinut tulla perin onnettomaksi. Sitten, ollen luonteeltaan niin syvästi, järjettömästi kykenemätön ymmärtämään minkään muun periaatteen kuin rakkauden tärkeyttä, hänessä heräsi myöskin salainen turvallisuuden ja voiton tunne. Miltoun _rakasti_ häntä! Ja hän häntä! Hyvä! Ja äkisti, peläten, että Miltoun voisi peruuttaa sanansa, hän kohotti kätensä hänen rinnalleen ja sanoi:

"Ja minä rakastan teitä!"

Miltounin käsivarsien kosketus, tämän hetken voima ja kiihko olivat niin hirveän suloisia, että mrs Noel taukosi ajattelemasta, katsoen vain häneen suu raollaan ja silmät niin tummina rakkauden syvyydestä, ettei olisi voinut uneksiakaan silmien voivan olla sellaiset. Miltoun jäi oman tunteensa rajuudesta äänettömäksi. Ja he seisoivat siinä uppoutuneina toinen toiseensa, ajattelematta ja välittämättä mistään mitään. Huoneessa oli hyvin hiljaista. Loistomaljassa olevat ruusut ja neilikat näyttivät oivaltavan, että heidän valtiattarensa oli kohotettu taivaisiin, ja antoivat tuoksunsa levitä ja vallata kaikki ilman raot. Liitävä mehiläinen lenteli myöskin rakastavien pään ympärillä ikäänkuin vainuten heidän sydämensä hunajan.

On jo mainittu, että Miltounin kasvot eivät olleet epämiellyttävät. Tällä hetkellä, kun hänen silmänsä olivat niin lähellä tuon naisen silmiä ja hänen huulensa koskettivat hänen huuliaan, mrs Noelista tuntui, että Miltoun oli muuttanut muotoaan ja tullut kaiken kauneuden hengeksi. Ja hän, jonka sydän sykki lujasti Miltounia vasten, silmät puolittain suljettuina ilosta, tukka kiitettävän hyvätuoksuisena, posket riutuvan kalpeina mielenliikutuksesta ja kädet onnen uuvuttamina siinä määrin, etteivät voineet kietoutua Miltounin ympäri -- hän tuntui hänestä sellaisen naisen inkarnatiolta, jollaisia me saamme nähdä vain unessa.

Näin kului tämä hetki.

Mehiläinen lopetti sen, mehiläinen, joka suuttuneena kukkiin, jotka kätkivät hunajansa niin syvälle, oli kietoutunut Audreyn hiuksiin. Nähdessään sitten, että Miltounin huulille pyrki sanoja, noita peloittavia asioita, hän koetti estää niiden tuloa suutelolla. Mutta ne tulivat sittenkin:

"Milloin tahdotte ottaa minut puolisoksenne?"

Tuntui kuin kaikki olisi horjunut. Ja ihmeteltävän nopeasti koko asema selvisi mrs Noelille. Hän näki yliluonnollisella selvyydellä sen soppiin ja nurkkiin. Hänelle selvisi jotakin, jonka Miltoun oli sanonut joku päivä sitten, kun he olivat keskustelleet kirkon kannasta avioliittoon ja avioeroon nähden. Miltoun ei ollut siis tosiaankaan tietänyt hänen historiaansa! Tällä äärimmäisen pahoinvoinnin hetkellä mrs Noelin pelasti pyörtymästä hänen taipumuksensa huumoriin -- hänen kyynillisyytensä. Kun ihmiset eivät olleet tyytyneet jättämään häntä rauhaan, niin he olivat erottaneet hänet miehestään, ja Miltoun oli uskonut heitä! Ja ivan huippu oli siinä, että hän tahtoi naida hänet, hetkenä, jolloin mrs Noel tunsi olevansa niin kokonaan hänen, niin että hän saattoi tehdä mitä tahtoi ilman muodollisuuksia ja menoja. Katkeran tunteen aalto sitä miestä vastaan, joka seisoi hänen ja Miltounin välillä, sai hänet melkein itkemään. Tuo mies oli vanginnut hänet, ennenkuin hän tunsi maailmaa tai omaa sieluaan, ja hän oli sidottuna häneen, jollei joku siunauksellinen sattuma saanut häntä, tuota pappia, vetämään viimeistä kertaa henkeään -- aina siihen asti kuin hänen hiuksensa olivat jo harmaat ja hänen silmissään ei ollut enää mitään rakkauden liekkiä ja hänen poskensa eivät enää käyneet kalpeiksi, kun niitä suudeltiin, aina siihen asti kuin hämärä oli jo laskeutunut ja kukat ja mehiläiset eivät enää välittäneet hänestä.

Tämä tunne ja toivottoman vangin äkillinen kapinoiminen terästivät hänet ja saivat tarttumaan sanomalehteen ja antamaan sen Miltounille.

Kun Miltoun oli lukenut tuon pienen kohdan, niin seurasi yksi noita iankaikkisuuksia, jotka kestävät kenties kaksi minuuttia.

Sitten hän sanoi:

"Saanko olettaa, että se on totta?" Ja mrs Noelin vaietessa hän lisäsi: "Pyydän anteeksi."

Tämä omituisen kuiva sanonta oli hirveämpi kuin mikään huudahdus, niin että mrs Noel jäi, voimatta edes vetää henkeään, tuijottamaan Miltouniin kasvoihin.

Vanhan kardinaalin hymy oli ilmestynyt niille, ja se näytti mrs Noelista elävältä syytökseltä. Tuntui omituiselta, että perhosten ja hyttysten humina ja lehmuksen vieno suhina tuolla ulkona saattoi jatkua, osoittaen siten, että siellä oli maailma, joka liikkui ja hengitti välittämättä hänestä ja hänen surkeudestaan. Sitten hänen rohkeutensa tuli osittain takaisin ja sen mukana naisen äänetön voima. Se ilmestyi hänen täysin liikkumattomille kasvoilleen, hänen herkkätuntoisille ja kokoonvedetyille huulilleen ja hänen tummille silmilleen, jotka hohtivat melkein kapinallisina kaartuvien kulmakarvojen alla. Hän seisoi siinä vetäen häntä puoleensa hiljaisuudellaan ja kauneudellaan.

Miltoun sanoi lopulta:

"Tuntuu siltä, että olen tehnyt hullun virheen. Minä luulin teitä vapaaksi."

Mrs Noelin huulilta pääsivät seuraavat sanat: "Minä luulin teidän tietävän. Minä en koskaan uneksinutkaan sitä, että tahtoisitte naida minut."

Mrs Noelista tuntui luonnolliselta, että Miltoun olisi ajatellut vain itseään, mutta mitä notkeimmalla puolustusvaistolla hän esitti oman tragediansa.

"Luulen tottuneeni liiaksi pitämään itseäni kuolleena."

"Onko tässä mitään vapautumisen keinoa olemassa?"

"Ei mitään. Kumpikaan meistä ei ole tehnyt rikosta. Sitäpaitsi _hänen_ kannaltaan avioliitto on -- ikuinen."

"Hyvä Jumala!"

Mrs Noel oli särkenyt hänen hymynsä, joka oli ollut karkea, tarkoittamatta sitä, ja hymyillen vuorostaan myöskin karkeata hymyä mrs Noel sanoi.

"Minä en liioin luullut _teidän_ uskoneen mihinkään vapautukseen."

Sitten, ikäänkuin hän olisi pistänyt itseään miekalla haavoittaessaan häntä, hänen kasvonsa värisivät.

Miltoun katsahti nyt häneen ja ymmärsi viimein hänen kärsivän. Mrs Noel tunsi, että Miltoun käytti kaiken voimansa estyäkseen ottamasta häntä jälleen syliinsä. Nähdessään tämän mrs Noel lämpeni ja hänen silmänsä alkoivat loistaa, silmänsä, jotka hän oli kätkenyt häneltä. Vaikka hän seisoi siinä niin ylvään liikkumattomana, niin jokin voima virtasi hänestä kuten magneetista, ja Miltounin käsiä ja kasvoja tempoi aivan kuin ne olisivat halpautuneet. Tästä äänettömästä, säälittävästä taistelusta ei näyttänyt tulevan ollenkaan loppua tuossa pienessä vaaleassa huoneessa, minkä kuistikon olkikatto teki hämärämmäksi ja neilikkain ja juuri sytytettyjen palavien puiden tuoksu suloiseksi. Sitten, sanaakaan sanomatta, Miltoun kääntyi ja läksi. Mrs Noel kuuli pikkuportin vavahtavan. Hän oli mennyt.

XVI LUKU.

Lordi Dennis oli kalastamassa perhosongella -- sää oli liian kirkas, jotta pienet raudut tuossa matalassa, aina levottomassa virrassa olisivat voineet ahnaasti tarttua pieneen syöttiin, jota hän heitteli niiden eteen. Siitä huolimatta hän jatkuvasti houkutteli niitä, tutkien jokaisen sopukan niiden vesitiestä tuolla pehmeästi vitsovalla siimallaan. Puettuna karkeaan pukuun ja kuluneeseen hattuun, mitä keinotekoiset ja muut perhoset koristivat, hän ryömi pähkinäpensaiden ja orapihlajain välissä täysin onnellisena. Vanhan koiran tavoin, joka on kerran ollut kuuluisa jänisten, kaniinien ja kaikenlaisten lintujen etsimisessä ja nyt on iloinen, jos sille heitetään keppi, hän, joka ennen muinoin oli ollut kalastaja Jumalan armosta, hän, joka oli verottanut Skotlannin, Norjan, Floridan ja Islannin vesiä, nyt pyydysteli rautuja, jotka eivät olleet sardiineja suurempia. Tuhansien muistojen lumous pyhitti nämä tunnit, jotka hän täten vietti ruskean veden partaalla. Hän kalasteli hitaasti, uskonnollisesti, hyvän katolilaisen tavoin, joka siirtää helmen helmen jälkeen rukousnauhassaan, aivan kuin hän olisi vakavana, valittamatta, halunnut kalastaa itsensä toiseen maailmaan. Saadessaan kalan hän tunsi aina juhlallista tyydytystä.

Vaikka hän olisi tahtonutkin, että Barbara olisi ollut hänen kanssaan tänä aamuna, niin hän oli vilkaissut häneen vain kerran aamiaisen jälkeen sellaisella tavalla, jota tämä ei ollut voinut huomata, ja oli sitten mennyt itsekseen tiehensä. Joen reunalla oli hyvin vaihtelevaa, viileää, lämmintä ja tuulta. Puiden oksat tapasivat toisensa joen yläpuolella, ja monet kivet muodostivat pieniä lampia, aiheuttaen samalla vesipyörteitä, niin että perhosen heittäminen vaati suurta kykyä. Tämä pitkä rotko oli metsää kasvavan kukkulajonon juurella. Naakat pitivät siitä, mutta siellä ei ollut muita ihmisolentoja kuin kananhoitajan vaimo, joka asui eräässä olkikattoisessa, matalassa majassa ja ansaitsi leipänsä toimimalla matkailijain oppaana, tehden sen sellaisella taidolla, että nämä tulivat pian takaisin teelle hänen luokseen. Heittäessään siimansa tavallista pitemmälle tarkoituksessa ulottaa sen erääseen synkkään paikkaan, mikä oli värisevässä vedessä, lordi Dennis kuuli jonkun nopeasti lähestyvän henkilön aiheuttaman narinan ja töminän. Hän rypisti hieman kulmakarvojaan ajatellen herkkätuntoisia kalojansa, joita hän ei olisi sallinut säikytettävän. Tulija oli Miltoun, joka saapui kuumissaan, kalpeana, pörrötukkaisena, katse omituisen harhailevana. Hän pysähtyi nähdessään äidinäitinsä veljen ja veti kohta hymy-naamionsa kasvoilleen.

Lordi Dennis ei ollut niitä miehiä, jotka haluavat nähdä sellaista, mikä ei ole heille tarkoitettua, ja sanoi vain:

"Kas niin, Eustace!" aivan kuin hän olisi puhutellut häntä jossakin klubissa Lontoossa.

Miltoun mutisi yhtä kohteliaasti:

"Toivon, että en ole karkoittanut ainoatakaan kalasta."

Lordi Dennis pudisti päätään ja sanoi, pannen vapansa joen äyräälle:

"Istuudupas, niin saamme hieman haastella, vanha ystäväni. Luulen, että sinä et kalasta!"

Häneltä ei ollut suinkaan jäänyt huomaamatta Miltounin naamarin alle kätkeytynyt kärsimys. Hänen silmänsä näkivät vielä hyvin, hän oli kerran itse kärsinyt kaksikymmentä vuotta naisen vuoksi -- nyt vanha historia -- mikä oli jättänyt hänet ikäänsä katsoen omituisen tunteelliseksi huomaamaan toisten kärsimyksiä.

Miltoun ei olisi noudattanut tätä kehoitusta, jos se olisi tapahtunut jonkun muun puolelta, mutta lordi Dennisissä oli jotakin, jota ihmiset eivät vastustaneet. Hänen voimansa oli kuivan ivallisessa suloudessa, joka ei voinut olla saattamatta ihmisiä vakuutetuksi siitä, että oli kerrassaan uutta ja raakaa olla epäkohtelias.

Molemmat istuutuivat vieretysten puiden juurelle. Ensiksi he puhuivat vähän linnuista ja vaikenivat sitten niin perinpohjin, että metsän näkymättömät olennot keskustelivat keskenään kuuluvasti. Lordi Dennis katkaisi äänettömyyden.

"Tämä paikka", hän sanoi, "tuo aina minun mieleeni Mark Twainin teokset -- en osaa sanoa miksi, jollei kenties niiden ikituoreuden vuoksi. Minä pidän ikituoreista filosofeista, Twainista ja Meredithistä. Meitä ei pelasta mikään muu kuin rohkeus, vaikka minä en ole koskaan voinut sulattaakaan tuota 'voima-ihmistä' -- sielunsa herraa, Henleytä ja Nietzscheä ja muita sellaisia -- mitkä sotivat minun luontoani vastaan. Mitä sinä sanot tähän, Eustace?"

"He tarkoittivat hyvää", vastasi Miltoun, "mutta protesteerasivat liiaksi".

Lordi Dennis liikautti päätään myöntymisen merkiksi.

"Olla sielunsa herra", jatkoi Miltoun katkeralla äänellä, "on soma lause!"

"Tarpeeksi soma", mutisi lordi Dennis.

Miltoun katsahti häneen.

"Ja sopiva sinulle", hän sanoi.

"Ei, rakkaani", vastasi lordi Dennis kuivasti, "kaukana siitä, Jumalan kiitos".

Hänen katseensa oli kiintynyt erääseen paikkaan, missä iso rautu oli noussut tyynempään, kahvinväriseen syvänteeseen. Hän tunsi tuon vähintään puolen naulan painoisen veitikan, ja hänen ajatuksensa alkoivat pyöriä hänen päässään, punniten perhosten erilaisia ansiopuolia. Hänen sormiaan syhyi myöskin, mutta hän ei liikahtanut, ja saarnipuu alkoi värisyttää lehtiään, ikäänkuin myötätunnosta.

"Katsoppas tuota haukkaa!" sanoi Miltoun. Suoraan heidän yläpuolellaan, hieman ylempänä kukkulain huippuja, hiirihaukka pysyttelihe paikoillaan. Heidän liikkumattomuutensa vaikutuksesta se katseli alas heihin, nähdäkseen, olivatko he jotakin syötävätä. Sen suurten siipien ylöspäin käännetyt päät lerppuivat, aivan kuin näyttääkseen, että tuo haukka oli osana ilman elävää riemua -- että se oli vapauden symbolina ihmisille ja kaloille.

Lordi Dennis katsahti sisarensa tyttärenpoikaan. Tuo poika -- sillä mitä muutakaan oli kolmekymmentä seitsemäänkymmeneenkuuteen verrattuna? -- otti kaikki vakavalta kannalta, oli sitten kysymyksessä mikä tahansa, hyvin vakavalta kannalta! Hän oli sellaisia -- juoksi kunnes kaatui. Hän oli sellaisia, joita on kaikkein vaikein auttaa -- sellaisia, jotka aiheuttavat ikävyyksiä -- jotka saattavat asiat haitallisiksi itselleen! Ja vanhan miehen mieleen muistui Prometheuksen kuva, Prometheuksen, jota kotka raateli. Se oli hänen lempitragediansa, jota hän luki vielä ajoittaisin kreikankielellä, käyttäen apunaan silloin tällöin sanakirjaa, jonkun unhotetun sanan merkityksen selvillesaamiseksi. Niin, Eustace oli korkeuksien ja syvyyksien mies!

Hän sanoi rauhallisesti:

"Luulen, ettet halua puhua siitä!"

Miltoun pudisti päätään, ja jälleen seurasi hiljaisuus.

Nähdessään heidän liikkuvan hiirihaukka räpäytteli siipiään koiperhosen tavoin ja liiteli tiehensä. Punarintasatakieli katseli heitä sensijaan sammaleisen kiven kirjavasta lämmöstä. Syvänteestä kuului toinen molskahdus.

Lordi Dennis sanoi joustavasti:

"Tuo veitikka on ilmestynyt toistamiseen. Minä luulen, että se tarttuu 'Wistmanin syöttiin'." Irroitettuaan hatustaan viimeisen perhosen ja kiinnitettyään sen hän alkoi uittaa siimaansa.

"Nyt minä pyydystän sen!" hän mutisi, mutta Miltoun oli jo mennyt tiehensä...