Part 20

Tämä tunteenpuuska puistatti lady ja lordi Valleysiä, jotka eivät tietäneet, miten jännittynyt Barbara oli ennen huoneeseen tuloaan. He eivät olleet nähneet Barbaran itkevän vuosikausiin. Nähdessään hänen mielenliikutuksensa heistä hävisi kaikki katkeruus, mitä he mahdollisesti olisivat voineet tuntea häntä kohtaan sen johdosta, että oli toimittanut Miltounin mrs Noelin syliin. Lordi Valleys oli erikoisen liikutettu ja meni tyttärensä luokse ja seisoi hänen vieressään hämärässä nurkassa sanomatta mitään, silittäen vain hellästi hänen kättään. Lady Valleys vetäytyi pidätellen itkuaan ikkunakomeroon.

Barbara hillitsi pian nyyhkytyksensä.

"Millaiset olivatkaan hänen kasvonsa", hän sanoi. "Ja miksi? Miksi? Se on aivan tarpeetonta!"

Kierrellen viiksiään lordi Valleys mutisi:

"Juuri niin! Hän itse tekee asiat vaikeiksi."

"Niin, niin", mutisi lady Valleys ikkunakomerosta, "hän on aina ollut sellainen. Minä muistan hänet lapsesta asti. Bertie ei ole koskaan ollut hänenlaisensa."

Hiljaisuutta häiritsi vain Barbaran syvä hengitys.

"Minä menen tapaamaan äitiä", sanoi lady Valleys äkisti: "pojan koko elämä menee piloille, jos emme voi häntä ehkäistä. Tuletko mukaan, lapseni?"

Mutta Barbara kieltäytyi.

Hän meni huoneeseensa. Miltounin kriisi oli oudosti vaikuttanut häneen. Tuntui siltä, kuin kohtalo olisi äkisti ilmaissut kaiken, mihin poikkeaminen poljetulta ladulta voi johtaa. Kohota korkeuksiin! Nähdä, mitä se merkitsisi! Jos Miltoun pysyi päätöksessään ja luopui poliittisesta urastaan, niin hän oli mennyt mies. Entäs hän itse! Courtierin ritarillisten tapojen lumous, hänen synnynnäinen uljuutensa, mikä ilmaisi ikuista vaaran kaipuuta -- eikö se ollut pikemmin hullua? Ja -- oliko hän, Barbara, lumottu? Eikö asia ollut yksinkertaisesti niin, että hän nautti siitä, että lumosi Courtierin? Näiden ajatusten hämmennyksen läpi syöksähti esiin muisto Harbingerin kasvoista, hänen nyrkeistään ja hänen vaarallisesta miehevyydestään, mikä oli äkkiä ilmennyt. Tämä kaikki tuntui painajaiselta, minkä hirvittävän omituiset mielenliikutukset ja asiat aiheuttivat, asiat, joita ei koskaan voitu järjestää. Hänen voittoisa filosofiansa ei pystynyt estämään hänen hämmennystään. Hänen ajatuksensa lensivät takaisin Miltouniin. Se, mitä hän silloin oli nähnyt heidän kasvoistaan, oli tapahtunut! Ajatellessaan Agathan kauhua, kun tämä sai kuulla tästä asiasta, Barbara ei voinut olla hymyilemättä. Eustace raukka! Miksi hän otti asiat niin raskaalta kannalta? Jos hän tosiaankin pysyi päätöksessään -- eikä hän koskaan muuttanut mieltään -- niin se oli jo traagillista! Se merkitsi hänelle kaiken loppua!

Kenties hän tulisi väsymään mrs Noeliin. Mutta tämä ei ollut sellaisia naisia, joihin kyllästytään. Kokemattomuudessaankin Barbara tunsi tämän. Hän tulisi aina olemaan liian hienosti huolellinen ollakseen kyllästyttämättä Miltounia, ollakseen vaatimatta häneltä mitään tai antaakseen hänen tuntea, että oli hiuskarvallakaan sidottu häneen. Ah! Miksi he eivät voineet esiintyä sillä lailla, kuin ei mitään olisi tapahtunut? Eikö kukaan voinut saada häntä vakuutetuksi siitä? Hän ajatteli taas Courtieria. Jos hän, joka tunsi heidät molemmat ja oli niin hullaantunut mrs Noeliin, puhuisi Miltounille oikeudesta olla onnellinen ja kapinoida? Eustacen pitäisi kapinoida! Se oli hänen velvollisuutensa. Hän istuutui kirjoittamaan; pannen sitten hatun päähänsä hän otti kirjeen ja läksi alas.

XIX LUKU.

Kesäiset kukat Ravenshamin lasihuoneessa olivat jo levolle menossa, kun Clifton lausui lady Casterleylle seuraavat sanat:

"Lady Valleys on valkeassa huoneessa."

Miltounin sairautta ja mrs Noelin sairashoitoa koskevien uutisten jälkeen tuon vanhan ladyn mieli oli pysynyt tyynenä. On totta, että häntä usein vaivasi paha aavistus tuon vaikutuksen suhteen, minkä alaiseksi hänen lempilapsensa oli joutunut, ja että häntä rasitti eräänlainen mustasukkaisuus, jota hän ei sentään myöntänyt tuntevansa edes rukouksissaan, jotka, vaikka olivatkin säännöllisiä, olivat kenties jonkun verran muodollisia. Häntä kun ei huvittanut lähteä kotoaan, ei edes Cattoniin, maataloonsa, hän oli yhä Ravenshamissa, minne lordi Dennis oli tullut vierailemaan sen jälkeen kuin Miltoun oli lähtenyt Sea Housesta. Mutta lady Casterley ei ollut koskaan kovin riippuvainen seurasta. Hän säilytti heikentymättömänä suuren mielenkiintonsa politiikkaan ja oli jatkuvassa kirjeenvaihdossa huomattavien miesten kanssa. Kesäkuun sotahuhujen heikko henkiinherääminen oli viime aikoina lyönyt leiman hänen kasvoihinsa, aiheuttaen eräänlaisen nuorentumisen, minkä kansallisten kriisien tarkastelu sai hänessä aina aikaan, silloinkin kun ne eivät olleet perin vakavia. Kun torvi törähti, niin hänen henkensä hypähti, paljasti miekkansa ja asettui kunniantekoasentoon. Sellaisina aikoina hän nousi varhemmin, kävi maata myöhemmin, kesti paljon paremmin vetoa ja kieltäytyi nauttimasta mitään välipaloja. Hän kirjoitteli myöskin omakätisesti kirjeitä, jotka hän muutoin olisi sanellut sihteerilleen. Onnettomuudeksi nuo huhut olivat haihtuneet melkein heti, ja vaaran ohimeno jätti hänet aina hieman ärtyneeksi. Lady Valleysin vieraissakäynti tuli sentähden sopivaksi lohdutukseksi.

Hän suuteli tytärtään kriitillisestä, sillä tämän tavoissa oli jotakin, josta hän ei pitänyt.

"Niin, tietysti minä voin hyvin!" hän sanoi. "Miks'et sinä tuonut tullessasi Barbaraa?"

"Hän oli väsynyt!"

"Hm! Pelkäsi tavata minua, kun oli menetellyt niin hullusti Eustacen suhteen. Sinun pitää varoa tuota lasta, Gertrude, taikka hän tekee itselleen jonkin tyhmyyden. Minä en pidä siitä tavasta, millä hän kohtelee Harbingeria."

Hänen tyttärensä keskeytti hänet äkisti:

"Minulla on kerrottavana huonoja uutisia Eustacesta."

Lady Casterleyn poskilta hävisi viimeinenkin väri, hän menetti myöskin kiihtyvästä energiastaan kaiken liian.

"Kerro minulle heti!"

Kuultuaan ne hän ei sanonut mitään, mutta lady Valleys huomasi levottomuudekseen, että hänen silmänsä olivat saaneet vanhoille ominaisen, himmeän kiillon.

"No niin, minkäs neuvon sinä annat?" hän kysyi.

Tässä hiljaisessa, valkeassa huoneessa lady Valleys tunsi itsensä väsyneeksi, kiihtyneeksi ja tavattoman masentuneeksi tämän äänettömän pienen olennon edessä. Hän ei ollut koskaan nähnyt äitinsä näyttävän siltä, kuin tappio olisi lähestynyt häntä mustine siipineen. Ja äkillisen hellyydenpuuskan valtaamana tuota haurasta olentoa kohtaan, joka oli synnyttänyt hänet niin kauan sitten, hän mutisi melkein hämmästyneenä:

"Äitikulta!"

"Niin", sanoi lady Casterley ikäänkuin itselleen, "tuo poika kasaa tunteitaan -- ne purkautuvat ja vievät hänet mennessään. Ensin hänen intohimonsa, nyt hänen tunteensa. Hänessä on kaksi miestä, mutta toinen niistä tulee nyt saamaan surmansa." Ja kääntyen äkkiä tyttärensä puoleen hän sanoi:

"Kuulitko hänestä koskaan mitään Oxfordin ajoilta, Gertrude? Hän lankesi kerran, rypi loassa. Sinä et tiedä sitä tietenkään. Sinä et ole koskaan tietänyt hänestä mitään."

Lady Valleys suuttui sen johdosta, että joku muu tunsi hänen poikansa paremmin kuin hän itse, mutta lauhtui jälleen, kun katsahti tuohon pieneen olentoon, ja sanoi huokaisten:

"Entäs sitten?"

Lady Casterley mutisi:

"Lapseni, nyt voit mennä, minun täytyy ajatella. Sinä sanoit, että hän tulee kysymään Dennisin neuvoa? Tiedätkö sinä mrs Noelin osoitetta? Kysy Barbaralta, kun tulet kotia, ja soita se minulle." Tyttärensä suudelman jälkeen hän lisäsi julmasti:

"Minä tulen elämään niin kauan, että näen hänet satulassa, vaikka olenkin seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta vanha."

Kun hänen tyttärensä auton ääni oli hälvennyt, hän painoi sähkökelloa.

"Jos lady Valleys soittaa, niin älkää ottako sanomaa vastaan, vaan kutsukaa minut puhelimeen, Clifton." Nähdessään tämän jääneen paikoilleen hän lisäsi terävästi: "Mitä nyt?"

"Toivon, että hänen ylhäisyytensä terveydestä ei kuulu mitään ikävää!"

"Ei mitään ikävää."

"Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, mutta minä olen jonkun aikaa tuuminut kysyä teiltä jotakin."

Ja tuo vanha mies kohotti kätensä erikoisen arvokkaasti tahtoen sillä sanoa: Suottehan anteeksi, että ihmisenä kerran puhuttelen teitä ihmisenä.

"Minä tiedän hänen suhteensa", jatkoi Clifton, "se on tuottanut minulle suurta levottomuutta, minä kun tunnen hänen ylhäisyytensä niin hyvin ja minä kun kuulin hänen sanovan jotakin erikoista, kun hän oli täällä heinäkuussa. Olisin hyvin kiitollinen, jos voisitte vakuuttaa minulle, että hänen urallaan ei ole mitään esteitä."

Lady Casterleyn kasvoilla oli outo sekoitus hämmästystä, suopeutta, suojelevaisuutta ja kärsimättömyyttä.

"Ei mitään, jos minä voin estää, Clifton", hän sanoi lyhyesti, "teidän ei tarvitse olla huolissanne".

Clifton kumarsi.

"Suokaa minulle anteeksi, teidän ylhäisyytenne, että olen tästä puhunut." Hänen kasvonsa värisivät ja hän lisäsi: "Mutta hänen ylhäisyytensä ura on minulle kalliimpi kuin oma elämäni."

Kun Clifton oli mennyt, lady Casterley istuutui pienelle, matalalle tuolille -- ja istui siinä tyhjän lieden ääressä niin kauan, kunnes päivä oli kokonaan kadonnut.

XX LUKU.

Lähellä tuota mustankiiltävää, epämääräistä hornan esikartanoa, missä Charles Courtierin pöpö, auktoriteetin puoli-totuus asusti, hänellä oli parihuoneet, joista maksoi viisitoista shillingiä viikossa. Niiden pääviehätys oli siinä, että tuo suuri vapauden puoli-totuus oli niitä suositellut. Ne eivät velvoittaneet häntä mihinkään ja olivat aina hänen käytettävissään, kun hän oli Lontoossa, sillä hänen kortteerirouvansa, vaikk'ei ollutkaan tehnyt siitä mitään sopimusta, vuokrasi ne aina sillä lailla, että saattoi häätää asukkaan viikon irtisanomisella. Hän, tuo rouva, oli suopea olento, naimisissa erään levysepän kanssa, joka oli häntä kaksikymmentä vuotta vanhempi. Tuo arvon mies oli tehnyt hänelle kaksi pientä poikaa, ja nuo kolme aiheuttivat hänelle niin paljon jatkuvaa puuhaa, että Courtierin läsnäolo tuotti hänelle mitä suurinta huvia. Kun Courtier läksi tavanomaisille retkilleen, niin mrs Benton, hänen kortteerirouvansa, pani hänen kimsunsa ja kamsunsa kahteen läkkilaatikkoon ja asetti ne astiakaappiin, mikä tuoksui hieman hiirille. Kun Courtier palasi, niin nuo laatikot avattiin, ja niistä pääsi ilmoille voimakas kuivuneiden ruusunlehtien tuoksu. Sillä oivaltaen inhimillisten olentojen kuolevaisuuden mrs Benton hankki joka kesä sisareltaan, joka oli markkinapuutarhurin vaimo, tätä kauppatavaraa, minkä neuloi pieniin pusseihin ja sijoitti Courtierin laatikkoihin. Tämä ja leivän paahtaminen -- hyvin kuivaksi -- ja hänen vaatteittensa kuivaaminen oli kaikki, mitä hän saattoi tehdä tuon miehen hyväksi, joka luonteeltaan niin suuresti rakasti riippumattomuutta ja oli tottunut pitämään huolta omasta itsestään.

Kun mrs Benton huomasi Courtierilla olevan matka-aikeita, niin hän sulkeutui johonkin vaatekomeroon itkeäkseen siellä rauhassa läkkisepältä ja kahdelta lapseltaan, mutta Courtierin läsnäollessa hän ei tahtonut ilmaista suruaan -- yhtä vähän kuin hän olisi tahtonut itkeä kuoleman tai syntymisen tai jonkun muun traagillisen tai huvittavan tapauksen sattuessa. Elämän todellisuus oli opettanut hänet tuntemaan tuon yksinkertaisen verbin "_sto -- stare_" -- "kestää lujana" arvon.

Ja Courtier merkitsi hänelle todellisuutta, elämän päätodellisuutta, hänen toiveittensa keskityskohtaa, oli hänen ilta- ja aamutähtensä.

Kun Courtier -- viisi päivää hyvästijättövierailunsa jälkeen mrs Noelin luona -- pyysi elefantinnahkaista matkalaukkuaan, mikä seurasi häntä hänen matkoillaan, niin siitä aiheutui mrs Bentonin vetäytyminen yksinäisyyteen, minkä jälkeen hän ilmestyi Courtierin työhuoneeseen lasku kädessä ja muutamia ruusunlehtipusseja tarjottimella. Hän tapasi Courtierin paitahihasillaan, pakkaamasta tavaroitaan.

"Niin, mrs Benton, minä matkustan taas!"

Mrs Benton risti kätensä, sillä hän ei ollut vielä kokonaan menettänyt pikku tyttöjen tapoja, ja vastasi litteällä ja kirkkaalla äänellä:

"Niin, herra, mutta minä toivon, että tällä kertaa ette antaudu mihinkään perin vaaralliseen. Minä luulen aina teidän menevän vaarallisiin paikkoihin."

"Tällä kertaa Persiaan, mistä mattoja saadaan."

"Oh! Teidän pesunne on juuri tullut."

Hänen näennäisesti alakuloisissa silmissään oli oikea yksityiskohtien rikkaus, ne näkivät Courtierin tukan kasvun, hänen selkänsä käyristymisen ja housunkannattimiinsa värin. Mutta äkkiä hän sanoi hämmästyttävällä äänellä:

"Teillä ei ole valokuvaa, jonka voisitte jättää? Mr Benton sanoi minulle tässä eilispäivänä, että meillä ei ole mitään, mistä muistaisimme, minkä näköinen hän on, jos hän ei sattuisi enää tulemaan takaisin."

"Tässä on eräs vanha valokuva."

Mrs Benton otti sen.

"Oh!" hän sanoi, "tästä kyllä näkee, kenenkä kuva tämä on". Ja pidellen sitä kenties liian lujasti, sillä hänen sormensa vapisivat:

"Tässä on teille kirje, johon lähettipoika odottaa vastausta."

Sillä aikaa kuin Courtier luki kirjettä, mrs Benton pani osaaottavasti merkille, miten tavarain pakkaus oli nostanut veren hänen päähänsä...

Kun Courtier vastaukseksi tuohon kirjeeseen astui Gustardin hyvintunnettuun kondiittoriin, ei ollut vielä teen aika, ja aluksi hänestä tuntui siltä, kuin huoneessa ei olisi ollut muita kuin kolme keski-ikäistä naista panemassa makeisia laatikkoihin Sitten hän näki eräässä nurkassa Barbaran. Veri ei pysytellyt enää hänen päässään, vaan hän oli kalpea kulkiessaan tuon mahonginvärisen huoneen läpi, mikä oli täynnänsä hääkakun hajua. Barbara oli myöskin kalpea.

Olla niin lähellä häntä, Barbaraa, että saattoi lukea hänen silmäripsensä ja hengittää hänen hiustensa ja vaatteittensa tuoksua -- kuunnella hänen kertomustaan Miltounista, niin epäröivää ja niin hiljaisesti kerrottua, tuntui melkein siltä, kuin nuora kaulassa olisi kuunnellut esitystä jonkun hammassärystä. Tämä tuntui hänestä tarpeettomalta kohtalon puolelta! Ja hänen, Courtierin, mieleen muistui itsepäisesti tuo ratsastus auringon lämmittämällä kanervakankaalla, jolloin hän oli vapaasti tulkinnut vanhaa sisilialaista laulua: "Näin minä tahdon istua ja laulaa." Mutta nyt häntä ei suinkaan laulattanut, liioin hänellä ei ollut armastaan käsivarsilla. Hänen kädessään oli vain teekuppi, hänen sieraimissaan kakun haju ja silloin tällöin sitruunaveden tuoksu.

"Kas niin", hän sanoi, kun Barbara oli lopettanut esityksensä: "Vapaus on loistava juhla! Te tahdotte, että menisin tapaamaan veljeänne ja siteeraisin Burnsia? Te tiedätte, tietenkin, että hän pitää minua vaarallisena."

"Kyllä, mutta hän kunnioittaa teitä ja pitää teistä."

"Ja minä kunnioitan häntä ja pidän hänestä", vastasi Courtier.

Yksi noista keski-ikäisistä naisista meni ohitse, suuri, valkea pahvikotelo kädessä. Hänen kenkänsä narina katkaisi hiljaisuuden.

"Te olette ollut hyvin suosiollinen minua kohtaan", sanoi Barbara äkisti.

Courtierin sydän kiihtyi, aivan kuin se olisi kääntynyt hänen sisässään. Ja tuijottaen teekuppiinsa hän vastasi:

"Kaikki miehet ovat säädyllisiä iltatähteä kohtaan. Minä lähden heti tapaamaan teidän veljeänne. Milloin saan tuoda teille uutiset?"

"Minä olen kotona huomenna kello viisi." Toistaen sanoja "huomenna kello viisi" Courtier nousi.

Katsahtaen taakseen ovella hän näki, miten Barbaran kasvot olivat hämmentyneet ja melkein nuhtelevat, ja meni ulos synkkänä. Kakun ja sitruunaveden tuoksu, naisen kenkien narina ja mahongin väri pysyi yhä hänen nenässään, korvissaan ja silmissään, mutta hänen sisällään kiehui tumma hämmentynyt raivo. Miksi hän ei ollut käyttänyt mahdollisimman suuressa määrässä hyväkseen tätä odottamatonta tilaisuutta, miksi hän ei ollut esittänyt toivotonta rakkauttaan? Hän oli oikea hullu! Ja kuitenkin -- tuo koko asia oli mieletöntä! Barbara oli niin nuori! Jumala ties, vaikka hän, Courtier, olisi saanut olla iloinen päästessään hänestä eroon. Jos hän viipyi, niin hän sai pelätä näyttelevänsä hullun osaa. Mutta hänen sanojensa: "Te olette ollut hyvin suosiollinen minua kohtaan!" ja hänen niin hämmentyneiden ja moittivien kasvojensa muisto ei jättänyt häntä rauhaan. Niin, jos hän viipyi, niin hän tuli näyttelemään hullun osaa! Hän tuli pyytämään häntä sellaisen miehen vaimoksi, joka oli häntä kaksi kertaa vanhempi, jolla ei ollut mitään muuta kuin oma hankkimansa asema ja jolla ei ollut penniäkään. Ja hän tuli kosimaan häntä sellaisella tavalla, että Barbaran oli mahdollisesti hieman vaikea antaa kieltävä vastaus. Hänen oli lähdettävä. Ja Barbara oli -- huolimatta maailmannaisen ilmeestään, vain lapsi! Ei! Hän, Courtier, tuli olemaan hänelle hyödyllinen, jos mahdollista, tämän kerran, ja sitten menemään tiehensä!

XXI LUKU.

Kun Miltoun läksi Valleys Housesta, niin hän kulki Westminsteriin päin. Niinä viitenä päivänä, jotka hän oli taas ollut Lontoossa, hän ei ollut vielä mennyt alahuoneeseen. Sairauden aiheuttaman eristäytymisen jälkeen hän tunsi melkein tuskallista ikävää kaupungin liikettä ja kiihdykettä kohtaan. Kaikki se, mitä hän kuuli ja näki, teki häneen elävän vaikutuksen. Trafalgar Squaren leijonat, Whitehallin suuret rakennukset täyttivät hänet eräänlaisella riemulla. Hän oli sellaisen miehen kaltainen, joka pitkän merimatkan jälkeen saa nähdä maata ja seisoo, silmiään jännittäen, tuskin hengittäen, tarkaten yksitellen edessään olevan näyn piirteitä. Hän kulki Westminster Bridgelle, ja mentyään erääseen sen keskellä olevaan syrjäsyvennykseen hän katsahti taakseen.

On sanottu, että noiden tornien rakastaminen menee vereen. On sanottu, että ne, jotka ovat istuneet niiden alla, eivät jää koskaan aivan samoiksi. Miltoun tiesi sen todeksi -- toivottoman todeksi häneen itseensä nähden. Mieskohtaisesti hän oli istunut siellä kolme viikkoa, mutta hänen sielunsa tuntui istuneen siellä satoja vuosia. Ja nyt hän ei tulisi enää istumaan siellä! Hänessä syntyi melkein hullu halu vapautua tästä kahleesta. Olla kaikkein salaisimman vaistonsa, auktoriteettivaistonsa vankina! Olla kykenemätön edustamaan auktoriteettia, sillä auktoriteetin edustaminen oli auktoriteetin loukkaamista. Hyvä Jumala! Tämä oli ankarata! Hän käänsi selkänsä torneihin päin ja haki huvitusta ohikulkevain kasvoista.

Jokainen näistä, sen hän tiesi, sai ponnistella itsekunnioituksensa säilyttämiseksi. Tai oliko niin, että he eivät huomanneet tätä taistelua tai eivät tienneet mitään itsekunnioituksesta ja antoivat sen tähden asiain mennä menojaan? He näyttivät siltä, useimmat heistä! Ja kaikki hänen sisäinen halveksimisensa keskinkertaista ja tavallista kohtaan kuohui hänessä. Niin, he näyttivät sellaisilta! Oli kohtalon ivaa, että noiden henkilöiden näkeminen, josta hän oli toivonut sovituksen lohdutusta, sen sijaan oli omiaan kiihoittamaan sitä puolta hänessä, mikä kielsi häntä sovittelemasta. He näyttivät pehmeiltä, vettyneiltä olennoilta, joilla ei ollut ylpeyttä eikä tahtoa, ikäänkuin olisivat tietäneet, että elämä oli liikaa heille, ja senvuoksi häpeällisesti hyväksyivät tämän tosiasian. Heille piti ilmeisesti sanoa, mitä he saattoivat tehdä ja minne mennä. He tulivat hyväksymään määräykset samalla lailla kuin he hyväksyivät työnsä ja huvituksensa. Ajatus, että hän nyt tuli olemaan estettynä antamasta heille määräyksiä, sai hänet hirveästi raivoamaan. He loivat vuorostaan satunnaisen katseen hänen pitkään vartaloonsa, joka nojasi sillankaidetta vastaan, tietämättä, miten heidän kohtalonsa hoippui vaa'assa. Hänen ohuet, kellahtavat kasvonsa ja nälkäiset silmänsä herättivät kenties yhdessä tahi kahdessa heistä mielenkiinnon tai epämukavuuden tunteen, mutta useimpien mielestä hän ei varmastikaan ollut enempää kuin joku muu mies tahi nainen tässä hyörinässä ja pyörinässä. Tuo synkkä olento, joka tietoisesti ponnisteli kahleissa, jotka hänen oma uskonsa valtaan olivat takoneet, oli veistotaiteen tuote, jota he eivät tahtoneet oppia ymmärtämään tahi johon heillä ei ollut aikaa, heillä kun ei ollut traagillista aistia -- aistia havaita ihmishenkeä, joka ponnisti seinää vastaan.

Kello oli viisi, ennenkuin Miltoun läksi sillalta ja kulki maanpakolaisen tavoin kirkon ja valtion ovien ohitse, matkalla enonsa klubiin. Hän pysähtyi sähköttämään Audreylle ajan, jolloin hän seuraavana päivänä saapuisi hänen luokseen, ja jättäessään postitoimiston hän huomasi erään vieressä olevan kaupan ikkunassa muutamien italialaisten mestarien jäljennösten joukossa erään Botticellin taulun "Venuksen synty". Hän ei ollut koskaan nähnyt tätä maalausta, ja muistaessaan, että Audrey oli sanonut sitä lempitaulukseen, hän pysähtyi tarkastamaan sitä. Ollen kastinsa mukaisesti kohtalaisesti perillä näissä asioissa Miltounilla ei ollut voimaa antaa taideteoksen petollisesti varastaa hänen omaa yksityistä itseään hänen sielustaan ja sallia koko maailman astua sen tilalle. Ja hän tutki tätä pakanallisen jumalattaren kuuluisaa kuvaa pidättyväisyydellä, vieläpä kiihtymykselläkin. Vartalon hahmoittelu näytti hänestä karkealta, koko kuva hieman litteältä ja pikaiselta. Hän ei pitänyt Floran kuvasta. Kultainen kirkkaus ja hellyys, joista Audrey oli puhunut, jättivät hänet kylmäksi. Sitten hän huomasi tarkastelevansa noita kasvoja ja vähitellen, vaikkakin salaperäisen varmasti, alkoi tuntea katselevansa Audreyn kasvoja. Hiukset olivat kultaiset ja erilaiset, silmät harmaat ja erilaiset, suu hieman täyteläisempi. Kuitenkin -- ne olivat hänen kasvonsa, samat munanmuotoiset kaarevine kulmakarvoineen ja oudon helline, kaihtavine henkineen. Ja ikäänkuin loukkaantuneena hän kääntyi ja kulki eteenpäin. Tuon pienen kaupan ikkunassa oli sen henkilön kuva, jonka vuoksi hän luopui elämästä -- oli passiivisen ja kietoutuvan rakkauden, tuon hienon olennon ilmestysmuoto, olennon, joka oli antautunut hänelle niin täydellisesti ja jolle rakkaus, kukat, puut, linnut, musiikki, taivas ja nopeasti kulkeva virta oli kaiken sisällys ja joka, kuvassa olevan jumalattaren tavoin, tuntui ihmettelevän omaa olemassaoloaan. Hänen päänsä läpi kävi ymmärryksen välähdys, mikä oli outoa hänelle, jolla oli niin vähän kykyä nähdä toisten sydämiin. Olisiko Audreyn pitänyt koskaan syntyä maailmaan sellaisena? Mutta näkemyksen välähdys haihtui pian hänen oman asemansa hivuttavan tietoisuuden tieltä, joka ei jättänyt häntä nykyään koskaan. Mitä ikänänsä hän tekikin, hänen piti päästä eroon tästä sairaudesta! Mutta mitä hän tuli tekemään myöhemmin? Kirjoittamaan kirjoja? Millaisia kirjoja hän saattoi kirjoittaa? Vain sellaisia, jotka ilmaisivat hänen käsityksensä kansalaisesta, hänen poliittiset ja yhteiskunnalliset katsantokantansa. Yhtä hyvä jäädä istumaan ja puhumaan noiden tornien alle! Hän ei saattanut koskaan liittyä taiteilijain onnelliseen seuraan, noihin pehmeihin ja epämääräisiin henkiin, joille raja-aidat eivät merkinneet mitään ja jotka olivat tyytyväisiä, kun ymmärsivät ja saivat tulkita ja luoda. Mitä tehtävää hänellä olisi voinut olla tuossa galeijassa? Tuo ajatus oli käsittämätön. Ruveta asianajajaksi -- niin, siksi hän saattoi ryhtyä, mutta mitä varten? Tulla tuomariksi! Yhtä hyvä jäädä istumaan noiden tornien alle! Liian myöhäistä antautua diplomaattiuralle. Liian myöhäistä liittyä armeijaan. Sitäpaitsi hänellä ei ollut pienintäkään sotilasloiston halua. Hautautua maaseudulle Dennis-enon tavoin ja hoitaa jotakin isänsä maatilaa? Se olisi merkinnyt kuolemaa. Ryhtyä työskentelemään köyhien hyväksi? Hetken aikaa hän luuli keksineensä itselleen uuden kutsumuksen. Mutta millä lailla -- pitikö hänen järjestää heidän elämäänsä, kun ei pystynyt järjestämään omaansakaan, tai pitikö hänen olla vain putkena, jota myöden rahan piti virrata heille, hän kun uskoi, että armeliaisuus turmeli kansan sen sisintä sydäntä myöten? Jokaisen lehtokujan päässä seisoi enkeli tahi piru paljastetuin miekoin. Ja sitten hänen päähänsä tuli toinen ajatus. Koska kerta hänet kirkko ja valtio tuli hylkäämään, niin eikö hän saattanut näytellä langenneen enkelin osaa -- olla Lucifer ja hävittää! Ja hengessään hän näki, miten hän palasi noiden tornien luokse, mitenkä hän kulki poikki lattian ja yhtyi vallankumouksellisiin, radikaaleihin, vapaa-ajattelijoihin ja kuritti omaa puoluettaan, auktoriteetin ja institutsionien puoluetta. Tämä ajatus tuntui hänestä ylen koomilliselta, ja hän nauroi ääneen kadulla...