Part 19

Vaikk'ei kello ollutkaan vielä neljää, niin Audrey alkoi jo lannistua kukan tavoin, joka kaipaa vettä. Mutta hän istuutui pianon ääreen ja pysyi siinä päättävästi aina teen tuloon saakka, soitellen katkonaisesti, hajamielisesti, ajatusten vaeltaessa puolittain kaupungilla, Miltounia etsimässä. Teen jälkeen hän koetti aluksi lukea, sitten ommella, ja tuli vielä kerran pianon ääreen. Kello löi kuutta, ja ikäänkuin sen viimeinen lyönti olisi särkenyt hänen varustuksensa, hän tunsi äkisti itsensä kipeäksi levottomuudesta. Miksi hän viipyi niin kauan? Mutta hän jatkoi soittoaan, käännellen lehtiä ymmärtämättä kuitenkaan nuotteja, sen ajatuksen vaivaamana, että Miltoun saattoi olla uudestaan sairastunut. Pitikö hänen lähettää sähkösanoma? Mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut, kun ei tietänyt, missä hän oli? Ja kauhu sen johdosta, ettei tietänyt, missä Miltoun oli, valtasi hänet siinä määrässä, että hänen kätensä putosivat koskettimilta pelkästä turtumuksesta. Kykenemättä pysymään paikoillaan hän siirtyi ikkunan luota ovelle, siitä pieneen halliin, ja taas takaisin ikkunan luo. Hänen levottomuutensa yläpuolella leijaili pimeys ja synnytti kasvavan pelon. Mitäs, jos tämä merkitsikin loppua? Mitäs, jos Miltoun olikin valinnut tämän armollisen keinon hänen hylkäämisekseen? Mutta varmastikaan hän ei koskaan olisi niin raaka! Tämän liian tuskallisen ajatuksen kantapäillä seurasi vastavaikutus, ja hän sanoi itselleen, että oli hullu. Miltoun oli parlamentissa, jokin aivan tavallinen seikka pidätti häntä siellä. Oli mieletöntä olla levoton! Hänen piti toki tottua sellaiseen. Olisi ollut hirveätä olla hänen jarrunaan. Jos näin olisi ollut, niin hän olisi tahtonut -- niin -- tahtonut pikemminkin, että Miltoun ei olisi tullut koskaan takaisin! Ja Audrey tarttui jälleen kirjaansa ja päätti lukea hänen tuloonsa asti. Mutta heti kun hän istuutui, niin hänen pelkonsa palasi kaksinkertaisena -- tuo epävarmuudesta aiheutuva sairaan hirveä tunne siitä, ettei voinut tehdä muuta kuin odottaa siksi, kunnes jokin sellainen, jota hän ei voinut hallita, vapautti hänet. Taikauskoisessa luulossaan, että seisomalla siinä ikkunan ääressä, mistä saattoi nähdä hänen tulevan, pidätti hänen tuloaan, hän meni sänkykamariin. Täältä hän saattoi tarkastella pilviä, jotka liitelivät ilta-auringossa joen yli viinintummina. Pieni tuulenhenkäys värisi talojen välissä, ja hämy hiipi sisään. Hän ei halunnut sytyttää sähkövaloa, kun ei tahtonut myöntää, että oli jo niin myöhä, vaan alkoi muuttaa pukua, vitkastellen siinä mahdollisimman paljon, tuntien heikkoa, salaperäistä lohdutusta siitä, kun koetti saattaa itsensä tuntemaan itsensä suloiselta. Pelkästä pelosta palata vastaanottohuoneeseen ennen hänen tuloaan hän antoi hiustensa hajota, vaikka ne olivat jo mukiinmenevässä kunnossa, ja alkoi harjata niitä. Äkkiä hänet valtasi kauhu koristelemishalunsa johdosta -- sievistellessään itseään sillä lailla hänen piti välttämättömästi näyttää kohtalosta julkealta. Pienimmänkin äänen johdosta hän pysähtyi kuulemaan -- ollen, hiuksia ja silmiä lukuunottamatta, kiireestä kantapäähän asti valkea kuin narsissi hämärässä, narsissi, joka kallistuu jotakin kedolta tulevaa, heikkoa ääntä kohden. Mutta kaikki nuo pienet äänet taukosivat toisensa jälkeen -- tarkoittamatta mitään, ja joka kerta hänen henkensä, joka palasi takaisin huoneen kalpeiden seinien sisäpuolelle, virtasi hänen vitkasteleviin sormiinsa. Tänä tuntina sänkykamarissaan hän eli vuosia. Kun hän jätti sen, oli pimeä.

XVI LUKU.

Kello kävi kymmenettä, kun Miltoun lopulta saapui.

Äänettömänä, mutta kokonaan väristen Audrey kietoutui Miltouniin hallissa. Tämä mielenliikutuksen kiihko, jota mikään ääni ei säestänyt, vaikutti häneen syvästi. Miten hirveän tunteellinen ja herkkä hän oli! Hänellä ei näyttänyt olevan mitään varustusta. Mutta vaikka Miltoun olikin niin kiihtynyt Audreyn liikutuksen johdosta, hän ei ollut vähääkään suuttunut. Sillä hetkellä Audrey oli sen elämän ilmaisumuoto, mihin hänen nyt täytyi tottua -- elämän, missä oli rajattomasti hellyyttä, huomioonottoa ja passiivisuutta.

Pitkään aikaan Miltoun ei voinut ryhtyä puhumaan päätöksestään. Audreyn jokainen silmäys ja jokainen hänen ruumiinsa liike näytti pyytävän häntä ylläpitämään hiljaisuutta, mutta Miltounin luonteessa oli peräänantamattomuutta, mikä ei sallinut hänen koskaan poiketa sovitusta päämäärästä.

Kun hän oli lopettanut esityksensä, niin Audrey sanoi vain:

"Miksi me emme voisi rakastaa salaisesti?"

Miltoun tunsi eräänlaisella kauhulla, että oli pakotettu aloittamaan alusta. Hän nousi ja avasi ikkunan. Taivas oli synkkänä joen yläpuolella, oli alkanut tuulla. Levoton mumina ja harvatähtisen yön leveys näytti hyökkäävän hänen kasvoilleen. Hän vetäytyi pois ja nojaten ikkunalautaan loi katseensa Audreyhin. Miten kukkasmaisen miellyttävä hän olikaan! Hänen päänsä läpi välähti muisto lakastuvista kukista, mitkä hän keväällä oli nähnyt Audreyn heittävän tuleen ja samalla kuullut hänen sanovan: "Minä en voi sietää kukkasten kuihtuvan, minä aina tahdon polttaa ne." Hän saattoi nähdä jälleen noiden pehmeiden terälehtien joutuvan raivoisain, räiskyväin kipinäin kynsiin ja hoikkien korsien värisevän, hehkuvan ja hiiltyvän elävän olennon tavoin. Ja hämillään hän aloitti:

"Minä en voi elää valheessa. Mikä oikeus minulla on johtaa, jos en itse osaa totella? Minä en ole ystävämme Courtierin kaltainen, joka uskoo vapauteen. Minulla ei koskaan ole tuota oikeutta eikä saa olla. Vapaus! Mitä on vapaus? Vain ne, jotka mukautuvat auktoriteettiin, voivat vaatia, että muutkin siihen mukautuvat. Ihminen on roisto, jos hän vaatii noudatettavaksi lakeja, joita ei itse noudata. Minä en tahdo olla niitä, joista voidaan sanoa: 'hän voi hallita muita -- mutt'ei itseään!'"

"Kukaan ei ole tietävä siitä mitään."

Miltoun kääntyi pois.

"Minä olen", hän sanoi, mutta näki selvästi, että Audrey ei ymmärtänyt häntä. Hänen kasvoillaan oli outo, suljettu katse, ikäänkuin olisi pelästynyt Miltounin sanojen johdosta. Ajatus siitä, että Audrey ei ymmärtänyt, tuotti Miltounille mielipahaa.

Hän sanoi järkähtämättömästä "Ei, minä en voi jäädä julkiseen elämään."

"Mutta mitä tekemistä tällä on politiikan kanssa? Tämähän on sellainen pikku seikka."

"Jos se olisi ollut minulle pikkuinen seikka, niin olisinko minä jättänyt teidät Monklandiin ja viettänyt nuo viisi viikkoa kiirastulessa ennen sairastumistani? Pieni asia!"

Audrey huudahti äkillisen kiihkeänä:

"Olosuhteet ovat pieni asia, rakkaus vain on suuri."

Miltoun tuijotti häneen, ymmärtäen ensi kertaa, että Audreyllä oli oma ja yhtä syvä ja järkähtämätön filosofiansa kuin hänelläkin. Mutta hän vastasi julmasti:

"Niin! Tuo suuri asia on voittanut minut!"

Ja sitten hän huomasi hänen katsovan häneen, ikäänkuin olisi nähnyt hänen sielunsa sisimpään sopukkaan asti ja tehnyt jonkun kauhean keksinnön. Tuo katse oli niin surullinen, niin kamalanharras, että hän käänsi päänsä sivulle.

"Kenties se on pieni asia", Miltoun mutisi, "minä en sitä tiedä. Minä en näe enää eteeni. Minä olen menettänyt tasapainoni. Minun täytyy saada se jälleen, ennenkuin voin tehdä mitään."

Mutta Audrey sanoi jälleen, ikäänkuin ei olisi kuullut tai ymmärtänyt mitään:

"Oh! Älkäämme muuttako mitään, minä en tule koskaan vaatimaan sellaista, jota ette voi antaa."

Tämä järkähtämättömyys tuntui Miltounista järjettömältä, kun hän nyt halusi tehdä jotakin sellaista, minkä piti antaa hänet kokonaan hänelle.

"Minä olen tehnyt päätökseni", hän sanoi. "Älkäämme puhuko tästä enää mitään."

Eräänlaisella kuivalla surullisuudella Audrey mutisi taas:

"Ei, ei! Jatkakaamme vain tällä lailla."

Tuntien kuulleensa niin paljon kuin jaksoi kestää Miltoun laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi: "Riittää!"

Sitten, tuntien äkillistä tunnonvaivaa, hän kohotti hänet ja veti syliinsä.

Mutta Audrey pysyi liikkumattomana hänen käsivarsillaan, silmät suljettuina, vastaamatta hänen suudelmiinsa.

XVII LUKU.

Päivää ennen parlamentin hajaantumista lordi Valleys nousi kevein sydämin hevosensa selkään ratsastaakseen radalle. Vaikka hänen tammansa olikin täysiverinen, niin hän käytti yksinkertaisia suitsia, hän kun oli taitava ratsastaja, joka oli ottanut osaa metsästyksiin seitsenvuotiaasta lähtien ja ollut kaksikymmentä vuotta vapaaehtoisen ratsurykmentin päällikkönä. Tervehtäen ystävällisesti kaikkia, jotka hän tunsi, hän suhtautui suorasti kaikkiin asioihin, semminkin hallituksen politiikkaan, nauttien salaa aavistuksista ja enteistä, mitkä niin huonosti kävivät toteen, ja siitä tavasta, millä kysymykset ja neuvot katosivat hänen sfinksimäisen vilpittömyytensä edestä. Hän puhui iloisesti myöskin Miltounista, joka oli taas "hyvässä kunnossa" ja "paloi taisteluhalusta", odottaen parlamentin uutta kokoontumista syksyllä. Ja hän ivasi lordi Malvezinia hänen vaimonsa johdosta. Jos mikään -- hän sanoi -- voi saada Bertien innostumaan politiikkaan, niin se on oleva hän, lady Malvezin. Hän ajoi aika laukkaa, poliisi kun tunsi hänet. Päivä oli kirkas, eikä hän olisi mielellään ajanut kotiin. Tavattuaan Harbingerin hän pyysi häntä tulemaan lunchille. Tuon nuoren Harbingerin katseessa oli viime aikoina ollut jotakin äreätä, ja lordi Valleysin mieleen muistuivat hänen vaimonsa Barbaraa koskevat, levottomuutta herättävät sanat. Viime aikoina hän oli vain vähän nähnyt tytärtään, ja tänä vuoden yleisenä selvityskautena hän oli unhottanut kaiken, mikä koski sitä asiata.

Agatha, joka yhä vieraili Valleys Housessa pikku Ann'in kanssa, odottaen lähtöä Skotlantiin, oli ulkosalla, eikä lunchilla ollut ketään muita kuin lady Valleys ja Barbara. Keskustelu hoippui, sillä nuoret olivat hyvin äänettömiä, lady Valleys mietti erästä seikkaa, mikä oli saatava järjestetyksi ennen hänen lähtöään, ja lordi Valleys itse piti silmällä melkein huolellisesti tytärtään. Uutinen siitä, että lordi Miltoun oli työhuoneessa, tuli yllätyksenä ja jonkinlaisena huojennuksena kaikille. Kehoitukseen tulla lunchille oli Miltoun vastannut jo syöneensä ja kyllä odottavansa.

"Tietääkö hän, että täällä ei ole ketään?"

"Kyllä." Lady Valleys työnsi syrjään lautasensa ja nousi:

"Oh, no niin!" hän sanoi, "minä olen lopettanut".

Lordi Valleys nousi myöskin, ja he menivät pois yhdessä jättäen Barbaran, joka oli noussut, katselemaan epäluuloisesti ovelle.

Lordi Valleysille oli hiljattain kerrottu tuo sairashoitohomma, mihin hän oli suhtautunut epäluuloisesti, aivan kuin olisi kuullut jutun jostakin eriskummaisesta henkilöstä. Jos hän olisi kuullut sen jostakin muusta, niin sillä olisi ollut vain yksi merkityksensä. Jos Eustace olisi ollut normaalinen nuorimies, niin hänen isänsä olisi vain kohauttanut olkapäitään ja ajatellut: "Oh, kas niin! Sitä se nyt on!" Hän ei ollut tietänyt, mitä ajatella. Ja nyt kulkiessaan salin läpi työhuoneeseensa hän sanoi levottomana vaimolleen:

"Asia koskee taas tuota naista -- vai mitä?"

Lady Valleys vastasi olkapäitään kohauttaen:

"Jumalaties, rakkaani."

Miltoun seisoi ikkuna-aukossa terassin yläpuolella. Hän näytti terveeltä ja tervehti heitä omalla erikoisella tavallaan.

"Kas niin, hyvä ystäväni", sanoi lordi Valleys, "olet ilmeisestikin tullut täysin terveeksi -- mitäs muuta kuuluu?"

"Vain sitä, että minä olen päättänyt luopua edustajapaikastani."

Lordi Valleys tuijotti häneen.

"Minkä ihmeen vuoksi?"

Aavistaen jotakin tuosta syystä naisen suuremmalla nopeudella lady Valleys oli käynyt neilikanpunaiseksi.

"Joutavia, rakkaani", hän sanoi, "se ei varmaankaan ole välttämätöntä, eipä edes -- --". Malttaen mielensä hän lisäsi kuivasti:

"Mainitsehan jokin syy siihen."

"Syy on yksinkertaisesti se, että minä olen yhdistänyt elämäni mrs Noelin elämään enkä voi elää valheessa. Jos se tunnettaisiin, niin minun pitäisi ilmeisesti luopua heti edustajapaikastani."

"Hyvä Jumala!" huudahti lordi Valleys.

Lady Valleys teki nopean liikkeen. Tämän vakavan kriisin sattuessa kahden toiseen sukupuoleen kuuluvan, niin perin erilaisen olennon, miehensä ja poikansa, välillä hän menetti naamarinsa ja muuttui oikeaksi naiseksi. Tiedottomasti nuo molemmat miehet tunsivat tämän muutoksen ja kääntyivät puhuessaan häntä kohden.

"Minä en osaa sitä selittää", sanoi Miltoun, "minä pidän itseni velvollisena tekemään sen kunnian vuoksi".

"Entäs sitten?" kysyi lady Valleys.

Lordi Valleys pisti tähän väliin painavalla äänellä:

"Hyvä Jumala! Minä en uskonut sinun pitävän yksityisiä asioitasi isänmaata tärkeämpinä."

"Geoff!" sanoi lady Valleys.

Mutta lordi Valleys jatkoi:

"Ei, Eustace, minä en ollenkaan käsitä sinun tapaasi suhtautua asioihin. Enkä minä ala sitä edes ymmärtää."

"Se on totta", sanoi Miltoun.

"Kuunnelkaa minua, te molemmat!" sanoi lady Valleys. "Te olette niin erilaisia, eikä teidän pidä riidellä. Sitä minä en tahdo. Nyt, Eustace, sinä olet meidän poikamme, ja sinun tulee olla kiltti ja laatuunkäypä. Istuudupas tuohon, niin saamme keskustella tästä asiasta."

Viitaten miehelleen erästä tuolia lady Valleys istuutui ikkuna-aukkoon. Miltoun jäi seisomaan. Äkillisen pelon valtaamana lady Valleys sanoi:

"Onko niin -- sinä et ole -- mitään häväistysjuttua ei ole tästä tulossa?" Miltoun hymyili julmasti. "Minä tulen kertomaan asian tuolle miehelle, tietenkin, mutta te saatte olla levollisia. Minä ymmärrän, että hänen käsityksensä avioliitosta ei salli avioeroa missään tapauksessa."

Lady Valleys huokasi peittelemättä helpotuksesta.

"Kas niin, rakas poikani", hän aloitti, "vaikkapa sinä tuntisitkin olevasi pakotettu kertomaan hänelle, niin ei ole varmastikaan olemassa mitään syytä, miksi se ei muutoin saisi pysyä salassa."

Lordi Valleys keskeytti hänet:

"Olisin iloinen, jos tahtoisit esittää, mitä yhteyttä on sinun kunniasi ja edustajapaikkasi jättämisen välillä", hän sanoi jäykästi.

Miltoun pudisti päätään.

"Jos sinä et sitä jo näe, niin sitten on hyödytöntä sanoa mitään."

"Minä en sitä näe. Koko asia on -- on onneton, mutta minusta on luonnotonta ja mieletöntä, että sinä jättäisit toimesi, ennenkuin siihen on ehdoton pakko. Miten paljon onkaan miehiä, joilla elämässään on ollut joskus sellainen suhde; tämä ajatus tekisi puolet kansaa kelvottomaksi." Hänen katseensa näytti tässä kriisissä kysyvän hänen vaimonsa neuvoa ja samalla välttävän sitä, aivan kuin hän samalla kertaa olisi pyytänyt mielipiteensä hyväksymistä ja ottanut huomioon sen säädyllisyyden. Keskellä levottomuutta lady Valleysin huumori pääsi valloilleen. Oli niin hullunkurista, että Geoffin piti paljastaa itsensä, hän ei voinut mistään hinnasta olla kiinnittämättä katsettaan mieheensä.

"Rakkaani", hän mutisi, "sinä et suinkaan liioittele -- kolme neljäsosaa, vähintään!"

Mutta lordi Valleys kävi tiukemmaksi vaaran uhatessa.

"Se seikka käy kokonaan yli minun ymmärrykseni", hän sanoi, "että sinä ollenkaan sekoitat sukupuoliasioita politiikkaan".

Miltounin vastaus tuli hitaasti, ikäänkuin tunnustus olisi loukannut hänen huuliaan:

"On olemassa -- antakaa anteeksi, että käytän sitä sanaa -- sellainen asia kuin uskonto. Minulla ei ole tapana pitää elämää jaettuna kahteen, julkiseen ja yksityiseen, osastoon. Minun näkyni on hävinnyt -- on särkynyt -- minulla ei ole mitään päämäärää julkisessa elämässä -- ei mitään suuntaa -- ei mitään varmuutta."

Lady Valleys tarttui hänen käteensä:

"Oh, rakkaani!" hän sanoi, "se on liian peloittavan puritaanista!" Mutta Miltounin hymyn johdosta hän lisäsi nopeasti: "loogillista -- minä tarkoitan".

"Kysy neuvoa terveeltä järjeltäsi, Eustace, jumalan tähden", pisti tähän väliin lordi Valleys. "Eikö sinun yksinkertainen velvollisuutesi olisi pistää tällaiset arvelut taskuusi ja toimia parhaasi mukaan maan hyväksi, käyttämällä niitä lahjoja, jotka olet saanut?"

"Minulla ei ole mitään tervettä järkeä."

"Siinä tapauksessa saattaa tietenkin olla samantekevä, vaikka luovutkin julkisesta elämästä."

Miltoun kumarsi.

"Joutavia!" huudahti lady Valleys. "Sinä et ymmärrä, Geoffrey. Minä kysyn sinulta uudestaan, Eustace, mitä sinä aiot tehdä jäljestäpäin?"

"Sitä en tiedä."

"Sinä tulet suremaan itsesi kuoliaaksi."

"On hyvinkin mahdollista."

"Jos et voi tulla järkevään järjestelyyn omantuntosi kanssa", tokaisi lordi Valleys, "niin jumalan tähden luovu hänestä, miehen tavoin, ja katkaise kaikki nuo solmut."

"En ymmärrä teitä, arvoisa herra!" sanoi Miltoun jäätävästi.

Lady Valleys laski kätensä hänen käsivarrelleen. "Sinun täytyy myöntää meidänkin olevan jossakin määrin loogillisia, rakkaani. Ethän sinä voi vakavasti kuvitellakaan, että tuo nainen tahtoisi sinun turmelevan elämäsi hänen vuokseen! Niin huono luonteidentuntija minä en ole."

Hän pysähtyi nähdessään Miltounin ilmeen.

"Sinä pidät kiirettä", sanoi Miltoun, "minusta tulee kuitenkin vapaa henki".

Näihin sanoihin, jotka tuntuivat lady Valleysistä salaperäisiltä ja pahaenteisiltä, hän ei tietänyt mitä vastata.

"Jos sinä tunnet, kuten sanot", sanoi lordi Valleys, "että tämän asian vuoksi pohja on hävinnyt sinun jalkaisi alta, niin -- niin herran tähden älä tee mitään kiirehtien. Odota! Lähde ulkomaille! Hanki tasapainosi takaisin! Sinä tulet huomaamaan, että tämä asia järjestyy itsestään muutamissa kuukausissa. Älä jouduta asioita. Sinä voit olla poissa syysistuntokaudella huonon terveytesi varjolla."

Lady Valleys säesti häntä hartaasti:

"Sinä näet tosiaankin tämän asian ilman mitään suhteellisuutta. Mitä on jokin rakkausasia? Rakkaani, luuletko sinä kenenkään ajattelevan sinusta hetkeäkään pahempaa, vaikkapa tietäisivätkin? Ja totisesti ainoankaan sielun ei tarvitse tietää."

"Minun päähäni ei ole pälkähtänyt tuumiakaan sitä, mitä muut tulisivat ajattelemaan."

"Sitten", huudahti lady Valleys. "Se on vain sinun omaa ylpeyttäsi!"

"Sinäpä sen sanoit."

Lordi Valleys, joka oli kääntynyt pois, sanoi melkein traagillisella äänellä:

"Minä en luullut, että minun kunniakysymyksissä olisi tarvinnut olla eri mieltä poikani kanssa."

Tarttuen "kunnia" sanaan lady Valleys huudahti äkisti:

"Eustace, lupaa minulle, että kysyt Dennis-enon mielipidettä, ennenkuin ryhdyt mihinkään."

Miltoun hymyili.

"Tämä käy koomilliseksi", hän sanoi.

Näiden sanojen johdosta, jotka näyttivät tosiaankin hävyttömiltä lordi ja lady Valleysistä, he kääntyivät poikaansa kohden, ja he kaikki kolme tuijottivat toisiinsa täysin äänettöminä. Pieni hälinä, mikä tuli ovelta päin, keskeytti heidät.

XVIII LUKU.

Kun isän ja äidin mentyä Barbara oli jäänyt Harbingerin seuraan, niin hän sanoi:

"Juokaamme täällä kahvimme", ja siirtyi toiseen huoneeseen.

Lukuunottamatta sitä iltaa, jolloin he olivat yhdessä katselleet kansaa, hän ei ollut ollut Harbingerin kanssa kahden kesken sen jälkeen, kun tämä oli suudellut häntä pensasaidan turvissa. Ja nyt hän katseli häneen tyynesti, vaikka hänen sydämessään jyskytti, ikäänkuin vankina oleva lintu olisi taistellut häkkinsä pehmeää ja vankkaa seinää vastaan. Hänen riitainen keskustelunsa Courtierin kanssa oli jättänyt hänen sydämensä kipeäksi. Sitäpaitsi eikö hän tietänyt kaikkea sitä, mitä Harbinger saattoi hänelle antaa?

Nymfin tavoin, jota fauni ahdistaa, fauni, joka pitää lehtoja hallussaan, hän ikäänkuin pakeni ja katseli taakseen. Tuon faunin metsässä ei ollut mitään, jota hän, Barbara, ei olisi tuntenut, ei mitään tiheikköjä, jonka läpi hän ei olisi kulkenut, ei mitään virtaa, jonka yli hän ei olisi astunut, ei mitään suudelmaa, johon hän ei olisi voinut vastata. Faunin maa oli jo keksitty; siinä hän, Barbara, olisi tullut hallitsemaan. Hänellä, Barbaralla, ei ollut mitään toivottavana häneltä, paitsi valtaa ja varmaa huvia. Hänen silmänsä sanoivat: Miten minä voisin saada tietää, tulisinko kaipaamaan enemmän kuin sinä, tuntemaan itseni läkähtyneeksi sinun käsivarsillasi, kyllästymään kaikkeen siihen, mitä sinä voit tarjota minulle? Enkö minä jo ole saanut kaikkea sitä?

Barbara tiesi Harbingerin alasluodusta, synkästä katseesta, miten tylyltä hän hänestä näytti, ja oli pahoillansa sen johdosta. Hän tahtoi olla hyvä häntä kohtaan ja sanoi melkein ujosti:

"Oletteko vihainen minulle, Claud?"

Harbinger katsahti ylös.

"Mikä saa teidät niin julmaksi?"

"Minä en ole julma."

"Te _olette_. Missä on teidän sydämenne?"

"Täällä!" sanoi Barbara koskettaen rintaansa.

"Ah!" mutisi Harbinger, "minä en tee pilaa".

Barbara sanoi kohteliaasti:

"Ystäväni, mitäs tämä nyt sitten on?"

Mutta hänen äänensä pehmeys näytti puhaltavan ilmiliekkiin Harbingerissa kytevän tulen.

"Tämän kaiken takana on jotakin", hän änkytti, "teillä ei ole oikeutta tehdä minusta hullua!"

"Sanokaa minulle, mitä tuo jokin on, olkaa hyvä!"

"Teidän tehtävänne on sanoa se. Mutta minä en ole sokea. Mitäs te tuumitte tuosta Courtierista?"

Sillä hetkellä Barbara huomasi jotakin uutta -- miehen sellaisenaan. Ei, elämä hänen kanssaan ei tulisi olemaan kokonaan vailla seikkailuja!

Harbingerin kasvot synkkenivät, hänen silmänsä suurenivat, koko hänen vartalonsa näytti kasvaneen. Barbara huomasi äkkiä Harbingerin nyrkkejä peittävät ihokarvat. Harbingerin kaikki sulavuus oli kadonnut. Hän tuli hyvin lähelle.

Barbara ei tietänyt tarkkaan, miten kauan heidän välinen katseensa kesti ja mitä se sisälsi. Hänen lävitseen kulki ajatus toisensa jälkeen, tunne toisensa jälkeen. Kapina ja viehätys, halveksunta ja ihaileminen, omituinen inhon ja huvin tunne, kaikki toisiinsa sekaantuneina -- samoin kuin toukokuun päivänä voidaan nähdä rakeita, auringon paistetta ja maasta lähtevää höyryä.

Harbinger sanoi sitten käheästi:

"Oh! Babs, te saatte minut niin hulluksi!"

Asetellen huuliaan, ikäänkuin paremmin hallitakseen niitä, Barbara vastasi:

"Niin, minä luulen tämän riittävän", ja meni isänsä työhuoneeseen.

Nähdessään lordi ja lady Valleysin tuijottavan niin kiinteästi Miltouniin hän sai takaisin itsehillintänsä.

Näky tuntui hänestä hieman koomilliselta, vaikka hän ei tietänytkään, että tuo pieni näytös oli saanut alkunsa juuri tuosta sanasta. Totta puhuen vastakohta Miltounin ja hänen vanhempainsa välillä näytti sillä hetkellä melkein hullunkuriselta.

Lady Valleys avasi ensiksi suunsa.

"Kernaammin koomilliseksi kuin romanttiseksi. Minä luulen, että Barbara saa tämän tietää, kun otamme huomioon hänen osansa tässä asiassa. Sinun veljesi jättää edustajapaikkansa, hänen omatuntonsa ei salli hänen sitä säilyttää niissä olosuhteissa, mitkä nyt ovat syntyneet."

"Oh!" huudahti Barbara: "mutta varmastikaan --"

"Asiaa on pohdittu, Babs", sanoi lordi Valleys lyhyesti, "jos sinulla ei ole parempia keinoja esitettävänä kuin tavallinen terve järki, yhteishenki, perheseikkojen huomioonottaminen, niin on tuskin tarpeellista uudistaa keskustelua."

Barbara katsahti Miltouniin, jonka kasvot, silmiä lukuunottamatta, olivat kuin naamarin peittäminä.

"Oh, Eusty!" hän sanoi, "ethän sinä tule turmelemaan elämääsi tällä lailla! Ajattele edes sitä, miten se minuun koskee."

Miltoun vastasi kylmästi:

"Sinä teit sen, minkä katsoit oikeaksi, niin teen minäkin."

"Tahtooko _hän_, että sinä menettelet tällä lailla?"

"Ei."

"Minä luulen", sanoi lordi Valleys, "ettei koko maailmassa ole yhtä ainokaista olentoa, joka sinun veljeäsi lukuunottamatta tahtoisi tälle asialle sellaista loppua. Mutta hänestä tämä seikka ei paina mitään!"

"Oh!" huokasi Barbara, "ajattele isoäitiä!"

"Minä kernaammin olen ajattelematta häntä", mutisi lady Valleys.

"Hän on niin kiintynyt sinuun, Eusty. Hän on aina uskonut sinuun niin perin pohjin."

Miltoun huokasi. Tämän äänen rohkaisemana Barbara tuli lähemmäksi.

Oli selvää, että tuon tunteettomuuden takana Miltounissa kävi toivoton taistelu. Hän sanoi lopulta:

"Jos minä en ole vielä mukautunut hänen tahtoonsa, hänen, joka on minulle enemmän kuin mikään muu, niin se johtuu seikoista, joita te ette voi käsittää. Minä pyydän anteeksi sen, että käytin äsken sanaa 'koomillinen', minun olisi pitänyt sanoa traagillinen. Minä tulen esittämään asian Dennis-enolle, jos se teitä huvittaa, mutta oikeastaan tämä ei ole kenenkään muun asia kuin minun." Ja katsahtamatta kehenkään tai sanomatta sanaakaan hän meni ulos.

Kun ovi sulkeutui, niin Barbara juoksi sitä kohden ja sanoi, ikäänkuin väännellen käsiään:

"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" Kääntyen sitten erästä kirjakaappia kohden hän purskahti itkuun.