Part 18

Barbarasta, joka piti häntä tarkoin silmällä, hän näytti kyllin rauhalliselta nauttiessaan luonnosta, mikä oli välttämätön tasapainon saavuttamiseksi menneiden viikkojen taistelun ja riutumisen jälkeen. Kuitenkaan hän ei päässyt kokonaan eroon tuosta omituisesta tunteesta, että Miltoun ei tosiasiallisesti ollut siellä ollenkaan. Katsella häntä oli samaa kuin katsella asumatonta taloa, joka odotti asukkaita.

Kahteen viikkoon Miltoun ei viitannut sanallakaan mrs Noeliin, kunnes viimeisenä aamuna merenrannalla hän sanoi omituisesti hymyillen:

"Tämä saa melkein uskomaan Audreyn oppiin, että vanhat jumalat eivät ole kuolleet. Näetkö sinä niitä koskaan, Babs, tai oletko sinä tylsä, kuten minäkin?"

Varmastikin noissa aalloissa, jotka vedenneidon tavoin harmaine, hajallisine hiuksineen heittäytyivät maan syliin, oli vanhaa pakanallista viehätystä, haihtumatonta iloa, kiihkeätä, pehmeätä, ikuisen kohtalon hyväksymistä, ihmeellistä luottamusta suuttumattomaan elämän salaperäisyyteen.

Mutta Barbara, joka oli tapansa mukaan hämillään hänen äänensä johdosta ja sen johdosta, että oli upotettu outojen ajatusten vesiin, ei keksinyt mitään vastausta.

Miltoun jatkoi:

"Hän sanoo myöskin, että me voimme kuulla Apollon laulavan. Mitäs, jos koettaisimme?"

Mutta he kuulivat vain meren huokauksen ja tuulen suhinan tamariskipensaissa.

"Ei", mutisi Miltoun lopulta, "hän yksinään voi kuulla sen".

Ja Barbara näki vielä kerran hänen kasvoillaan tuon katseen, joka ei ollut synkkä eikä kärsimätön, vaan sellainen, joka oli asumaton ja odottava.

Barbara läksi Sea Housesta seuraavana päivänä liittyäkseen äitiinsä, joka, oltuaan Cowesissa ja Gloucesterin herttuattaren luona, oli jälleen kaupungissa, odottamassa parlamentin hajaantumista, ennenkuin lähtisi Skotlantiin. Ja samana iltapäivänä tuo tyttö meni tapaamaan mrs Noelia. Tällä vieraskäynnillä häntä ei niin paljon liikuttanut myötätunto kuin levottomuus ja outo uteliaisuus. Nyt kun Miltoun oli jälleen terve, hän oli hyvin hämillään Oliko hän tehnyt virheen kutsuessaan mrs Noelin hoitamaan häntä?

Kun hän astui pieneen seurusteluhuoneeseen, niin Audrey istui ikkunakomerossa, kirja polvillaan. Siitä seikasta päättäen, että se oli avoinna sisällysluettelon kohdalta, mrs Noel ei ollut lukenut liian suurella mielenkiinnolla. Hän ei näyttänyt kiihtyvän vieraan ilmestymisestä, eikä hänessä ollut mitään intoa kuulla uutisia Miltounista. Mutta tuo tyttö ei ollut ollut viittakaan minuuttia huoneessa, kun tuli ajatelleeksi: "Miksi! Hänellä on samanlainen katse kuin Eustacellakin!" Mrs Noel oli myöskin tyhjän talon kaltainen, hän ei ollut kärsimätön, tyytymätön tai surullinen -- hän vain odotti! Tuskin Barbara oli mielipahakseen oivaltanut tämän, kun Courtierin tulo ilmoitettiin. Johtuiko tämä ehdottomasta yhteensattumasta vai harkinnasta, mikä oli saattanut hänen, Courtierin, puolelta aiheutua Sea Housesta lähetetystä kirjeestä -- missä sanottiin, että Miltoun voi jälleen hyvin ja että hän, Barbara, tuli kaupunkiin ja aikoi käydä kiittämässä mrs Noelia -- ei ollut selvää, eivätkä hänen omat mielialansakaan olleet selviä, ja hän veti kasvoilleen tuon panssaroidun katseen, jota, sikäli kuin hän arveli, Courtier ei kenties voinut sietää. Heidän kätellessään Courtierin kasvot olivat joka tapauksessa hyvin punaiset. Hän oli tullut, kuten hän sanoi mrs Noelille, heittämään hyvästit. Hän matkustaisi varmasti seuraavalla viikolla. Taistelu oli syntynyt, kumoukselliset olivat vähälukuisempia. Hänen olisi tosiaankin pitänyt olla siellä jo aikaa ennen! Barbara oli mennyt ikkunan luokse. Hän kääntyi äkisti ja sanoi:

"Tehän saarnasitte rauhaa kaksi kuukautta sitten!"

Courtier kumarsi.

"Me emme ole kaikki täysin johdonmukaisia, lady Barbara. Noilla onnettomilla on pyhä asia puolustettavanaan."

Barbara ojensi kätensä mrs Noelille.

"Te vain luulette heidän asiansa pyhäksi, siksi, että he sattuvat olemaan heikkoja. Hyvästi, mrs Noel. Maailma on tarkoitettu vahvoille, eikö niin!"

Hän sanoi tämän loukatakseen Courtieria, ja tämän äänestä hän kuuli, että noilla sanoilla oli ollutkin sellainen vaikutus.

"Johan nyt, lady Barbara, sen olette kuullut äidiltänne, se ei ole teidän mielipiteenne!"

"Kyllä vain on. Hyvästi!" Ja hän meni ulos.

Hän oli sanonut Courtierille, ettei nähnyt mielellään hänen lähtevän -- ainakaan vielä. Ja kuitenkin hän läksi!

Mutta tuskin hän oli päässyt ulos tämän oudon purkauksensa jälkeen, kun hän jo puri huuliaan vihoissaan ja tuntien itsensä onnettomaksi. Courtier oli ollut raaka häntä kohtaan, ja hän samoin häntä kohtaan. Silläkö lailla he olivat heittäneet hyvästit! Sitten astuessaan päivänvaloon hän ajatteli: "No niin, hän ei siitä välitä, ja minä olen varma siitä, etten minäkään!"

Hän kuuli äänen takanaan sanovan:

"Saanko toimittaa teille ajurin?" ja heti kohta tuo vaikea tunne alkoi hävitä, mutta hän ei katsahtanut taakseen, hymyili vain ja pudisti päätään, tehden Courtierille tilaa katukäytävällä.

Mutta vaikka he kävelivät, niin he eivät aluksi puhuneet mitään. Barbarassa heräsi kiusoittava piru, joka tahtoi tietää, mitä tunteita tosiaan oli Courtierin kunnioittavaan vakavuuteen kätkettynä. Se tahtoi saada hänet osoittamaan, minkä verran Courtier tosiaankin välitti hänestä. Barbara katseli kainosti alas, mutta salli hymyn väreillä huulillaan. Hän tiesi myöskin poskiensa hehkuvan, eikä ollut siitä suruissaan. Pitikö hänen jäädä ilman mitään -- mitään -- pitikö Courtierin lähteä pois -- ilman -- --. Ja hän ajatteli: "Hänen täytyy sanoa jotakin! Hänen täytyy näyttäytyä minulle ilman tuota hänelle niin ominaista hirveätä ivaa!"

Hän sanoi äkisti:

"Nuo kaksi odottavat -- jotakin täytyy tapahtua!"

"On luultavaa", sanoi Courtier vakavasti.

Sitten Barbara katsahti häneen -- häntä huvitti nähdä hänen värisevän, aivan kuin hänen katseensa olisi tunkeutunut häneen. Ja hän sanoi pehmeästi:

"Ja minä luulen, että he ovat aivan oikeassa."

Barbara tiesi nuo sanat huolimattomiksi eikä välittänyt suuria siitä, mitä ne merkitsivät, mutta hän tiesi, millaisen kapinan ne tulivat nostamaan Courtierissa. Hän näki sen myöskin hänen kasvoistaan ja sanoi pienen vaitiolon jälkeen:

"Onni on suuri asia", ja pehmeän vallattomasti: "Eikö niin mr Courtier?"

Mutta kaikki iloisuus oli hävinnyt Courtierin kasvoilta, jotka olivat muuttuneet melkein kalpeiksi. Hän kohotti kätensä ja antoi sen vaipua. Silloin Barbara kävi surulliseksi. Näytti siltä, kuin Courtier olisi pyytänyt häntä säästämään häntä.

"Mitä siihen tulee", sanoi Courtier, "meidän täytyy onnettomuudeksemme ottaa vastaan niin ilot kuin surutkin. Mutta elämä on välistä peloittavan hauskaa."

"Kuten nytkin?"

Courtier katsahti häneen lujan vakavasti:

"Kuten nytkin."

Äärimmäinen masentuneisuus valtasi Barbaran. Courtier oli hänelle liian vahva -- hän oli Don Quixotemainen -- hän oli vihattava! Ja päättäen olla sitä osoittamatta, tahtoen olla ainakin yhtä vahva kuin hän, hän sanoi tyynesti:

"Nyt minä luulen, että ajuri olisi tarpeen!"

Kun Barbara oli autossa ja Courtier seisoi hattu koholla, niin Barbara katsahti häneen tavalla, jonka vain naiset taitavat, niin että Courtier ei tietänyt hänen edes katsoneen.

XIII LUKU.

Kun Miltoun tuli kiittämään, niin Audrey Noel oli keskellä huonetta, puettuna valkeihin, huulet hymyssä, tummat silmät hymyssä, hiljaisena, kuten kukka tyynenä päivänä.

Ensi silmäyksellä he unhottivat kaiken, onnellisuutta lukuunottamatta. Pääskyset saattavat tuskin paremmin unhottaa onnettomuudenhetkiään kuin nämä kaksi -- pääskyset, jotka kesän ensi päivinä lauhkeassa ilmassa eivät voi muistaa kylmiä tuulia eivätkä kuvitella auringonpaisteen kuolevan heidän suliltaan, pääskyset, jotka kiitäessään tuntikaupalla kultaisten ketojen yli eivät näytä enää linnuilta, vaan uuden vuodenajan henkäykseltä. Miltounin katse oli yhtä tyyni kuin Audreyn koko olemus, Audreyn katseessa oli taas kaiken mielenliikutuksen hiljaisuus.

Kun he istuutuivat puhumaan, niin heistä tuntui siltä, kuin he olisivat joutuneet takaisin Monklandiin, missä Miltoun oli tullut niin usein hänen luokseen keskustelemaan kaikesta, mitä oli taivaassa ja maan päällä. Ja kuitenkin tuon rauhallisen kiihkeän juopumisen yläpuolella, mikä aiheutui heidän keskinäisestä vuorovaikutuksestaan, leijaili eräänlainen kammo. Heissä oli vallalla aamun mieliala ennen auringonnousua. Kasteenharmaa hämähäkinverkko kietoi itseensä heidän sydämiensä kukkaset -- kuitenkin jokainen vankina oleva kukkanen voitiin nähdä. Ja he näyttivät tarkastavan tuon verkon läpi noita niin hartaasti peitettyjä värejä ja muotoja. Kumpainenkin pelkäsi liiaksi paljastavansa kumppaninsa sydäntä. He olivat rakastajien kaltaisia, jotka kuljeksiessaan vauhkossa metsässä eivät uskaltaneet ollenkaan keskeyttää lepertelevää puhettaan puista ja linnuista ja kuihtuneista sinikelloista, jottei heidän tulevaisuudentähtensä olisi pudonnut ja hukkunut suudelman vesiin. Jokaisella hetkellä on omat tunnelmansa -- ja tällä hetkellä vallitsi Audreyn pään yläpuolella olevaan maljakkoon pantujen valkeiden kukkain tunnelma.

He puhuivat Monklandista, Miltounin sairaudesta, hänen ensi puheestaan ja alahuoneesta saamistaan vaikutelmista, musiikista, Barbarasta, Courtierista, virrasta. Miltoun kertoi hänelle terveydestään ja kuvasi oloaan merenrannalla. Audrey puhui, kuten tavallista, vähän itsestään, mutta enemmän oopperasta ja siitä, mitenkä hän oli National Galleryssa löytänyt kuvan, joka muistutti Miltounia. Näille kaikille joutaville ja lukemattomille muille asioille heidän äänensä sävy -- joka oli pehmeä, melkein mumiseva, ja jossa oli huvittavaa suopeutta -- antoi korkean suloisen tärkeyden, sädekehän, jota kumpainenkaan ei olisi tahtonut mistään hinnasta siirtää paikaltaan.

Kello oli kuusi, kun Miltoun nousi, eikä koko aikana ollut ollut hetkeäkään, mikä olisi hävittänyt heidän sydämissään olevan pyhän tunteen. Erotessaan he vaihtoivat uuden rauhallisen katseen, joka näytti sanovan: "Meidän asiamme on hyvällä tolalla -- me olemme juopuneet onnesta".

Ja tässä ihmeteltävässä tyyneydessä Miltoun pysyi aina puoli kymmeneen asti illalla, jolloin hän läksi parlamenttiin. Oli lämmin, kirkas yö, mikä maalla vaikuttaa tulenlieskan taikuuden tavalla, vieläpä kaupungissakin levittää synkkää hohdetta. Kulkeminen tämän yön lämmön ja kauneuden läpi tuotti Miltounille pelkkää huvia hänen uuden terveytensä ja hyvinvointinsa ilossa, missä kaikki hänen aistinsa olivat hereillä ja selvinä. Hän kulki St. James's Parkin kautta, tallaten plataanipuiden lehtien purppuraisia varjoja lampunvalon lammikkoihin, tuntien siitä melkein tunnonvaivoja -- niin suloisia ja ikäänkuin eläviä ne olivat. Ilmassa oli sääskiä ja koita, ja vastaniitetyn heinän tuoksu kohosi nurmesta. Hänen sydämensä tuntui keveältä kuten pääskynen, jonka hän sinä aamuna oli nähnyt sieppaavan harmaan höyhenen, kuljettavan sitä mukanaan, antaen sen liehua tiehensä ja sitten sukeltavan sieppaamaan sitä jälleen. Sellainen oli hänen ylpeytensä tänä ihanana yönä! Lähestyessään alahuonetta hän ajatteli kävellä vielä vähän ja kääntyi länteenpäin, jokea kohden. Tänä lämpimänä iltana vesi, joka oli sillä hetkellä liikkumattomana tulvaveden vuoksi, muistutti mustaa käärmeenpehmoista luonnon tukkaa, mikä virtaili maan uomassa ja odotti jumalallisen käden hyväilyä. Jossakin kauempana joen toisella rannalla jyskytti jokin suuri kone. Joitakin tähtiä oli synkällä taivaalla, mutt'ei mitään kuuta verhoamassa lamppujen valoa kalpeudellaan. Tuskin ketään oli liikkeellä. Miltoun vaelsi jokivartta pitkin, kulki sen yli ja tuli takaisin sen talon edustalle, missä Audrey asui. Kaidepuun vieressä hän seisoi äänettömänä. Audreyn pienessä arkihuoneessa ei ollut valoa, mutta lasioven puolikas oli selkoselällään, ja maljassa olevien valkeiden kukkien kruunu hohti pimeässä kuten kasvava kuu. Äkkiä hän näki kahden kalpean käden nousevan ja kohottavan maljakkoa. Häntä värisytti, aivan kuin joku olisi koskettanut häntä. Nuo kaksi kättä kohosivat uudestaan pimeyden erottamina. Kukkaskuu oli kadonnut, ja sen tilalle oli ilmestynyt kourallinen purppuranpunaisia kukkia. Lämmin henkäys toi höysteneilikan tuoksun hänen kasvoilleen. Hän pidätti henkeään, sillä hän pelkäsi mainitsevansa Audreyn nimen.

Taasen nuo kädet katosivat -- avonaisen ikkunan läpi näkyi vain pimeätä. Miltounin valtasi sellainen kaihonpuuska, että häneltä hävisi kaikki liikkumiskyky. Hän kuuli nyt Audreyn soittavan. Sävelten humiseva virta oli tuon huokaavan, jyskyttävän, kaihoisan, pehmeän yön kaltainen. Tuntui siltä, että tuolla musiikillaan Audrey kutsui häntä, ilmaisi hänelle, että hän myöskin kaipasi ja että myöskin hänen sydämensä oli tyhjä. Se taukosi, ja ikkunalle ilmestyi Audreyn kalpea haamu. Miltoun ei halunnut eikä pyrkinyt väistämään tätä näkyä, vaan astui esiin lampunvaloon. Nyt hän näki Audreyn äkkiä ojentavan kätensä häntä kohden ja painavan ne sitten sydämelleen. Miltounista katosi silloin kaikki muu paitsi hänen kaihonsa hulluus. Hän juoksi pienen puutarhan läpi, hallin poikki, ylös portaita.

Ovi oli auki. Hän meni sisään. Sitten, arkihuoneessa, missä punaiset kukat täyttivät ilman tuoksullaan, oli pimeä, niin että hän ei voinut nähdä häntä aluksi, kunnes pianoa vastaan hän huomasi hänen vaalean pukunsa hohteen. Audrey istui, kädet kalpeilla nuoteilla. Heittäytyen polvilleen Miltoun kätki kasvonsa Audreyn syliin. Katsahtamatta ylös hän kohotti sitten kätensä. Audreyn kyyneleet putosivat niille, niiden peittäessä hänen sydäntään, mikä jyskytti ikäänkuin kiihkeä yö itse olisi sykkinyt siinä ja kaikki muu, paitsi rakkaus ja yö, olisi kadonnut.

XIV LUKU.

Sussexin särkkien kielekkeellä, Nettlefoldin lähellä, oli pyökkilehto. Matkustaja, joka astuu sinne kuumasta ja auringonvalosta, riisuu henkensä kengät sen pyhyyden edessä ja, saavuttuaan sen keskelle, istuutuu lauhduttamaan otsaansa hiljaisessa ilmassa. Sillä näiden oksien alla auringonvalon kukkaset ovat harvinaisia ja kalpeita, mitkään hyönteiset eivät humise, ja linnut ovat melkein mykkiä. Lähellä reunapuita maidonvalkeat lampaat ovat hiljaisena laumana, varjossa. Täällä, ketojen ja ihmisasumusten, ihmisten levottoman hyörinän ja pyörinän ja heidän puheensa sorinan yläpuolella matkustaja tuntee juhlallisuuden. Kaikki tuntuu ilmaisevan jumaluutta -- hänen yläpuolellaan liikkuvat suuret, valkeat pilvet, oksain kaipaava mumina ja etäinen meri. Ja hetkeksi hänen levottomuutensa ja pelkonsa tuntee Jumalan rauhan.

Niin kävi Miltouninkin, kun hän tuli tähän temppeliin kolmen päivän perästä tuon kiihkeän yön jälkeen, kuljettuaan tuntikaupalla yksinään, täynnänsä ristiriitoja. Noina kolmena päivänä nousuvesi oli kuljettanut häntä mukanaan; ja nyt, irtaannuttuaan Lontoosta, missä ajatteleminen oli mahdotonta, hän oli tullut tänne yksinäisyyteen kävelemään ja miettimään uutta asemaansa.

Sillä tämän aseman hän huomasi hyvin vakavaksi. Asiain nykyisellään ollessa ei voinut olla kysymystäkään perääntymisestä. Audrey oli hänen, ja hän, Miltoun, oli hänen, se oli päätetty asia, mutta mitä oli hänen tehtävä? Mitään tilaisuutta ei ollut olemassa saada Audreytä vapaaksi. Hänen aviomiehensä mielestä avioliitto ei näyttänyt missään olosuhteissa purettavalta. Miltouninkaan mielestä avioero ei voinut tehdä asiaa helpommaksi, hän kun uskoi, että he, hän ja Audrey, olivat syyllisiä ja että syylliset eivät voineet mennä naimisiin. Oli totta, että Audrey ei pyytänyt mitään muuta kuin saada kuulua hänelle salaisesti, ja tähän olisivat useimmat miehet, sen hän tiesi, tyytyneet, ajattelematta mitään muuta. Ei ollut olemassa mitään asiallista syytä, miks'ei hänkin olisi voinut menetellä sillä tavalla ja ylläpitää muuttumattomana muun elämänsä kulun. Se olisi ollut helppoa, tavallista. Eikä Audreykään itsensäunhottavine ominaisuuksineen tulisi olemaan onneton, sen hän tiesi. Mutta omatunto oli Miltounissa hirveä ja ankara voima. Hänen sairautensa hulluudessa se oli muuttunut noiksi suuriksi kasvoiksi, jotka olivat peittäneet hänet. Ja vaikkakin hänen toipumisensa aikana kaikenlainen taistelu oli tauonnut, niin nyt, kun hän oli antanut perään intohimolle, omatunto oli uudestaan asettunut hänen sydämeensä uudessa synkässä muodossa. Hänen täytyi ja hän tahtoi ilmoittaa asian Audreyn puolisolle. Mutta vaikka tämä ei aiheuttaisikaan mitään julkista häväistysjuttua, niin saattaisiko hän jatkuvasti pettää niitä, jotka, jos tuosta luvattomasta rakkaudesta tietäisivät, eivät enää sallisi hänen olla heidän edustajanaan? Jos tiedettäisiin, että Audrey oli hänen rakastajansa, niin hän, Miltoun, ei voisi enää säilyttää asemaansa julkisessa elämässä -- eikö hänen pitäisi sen tähden kunnian miehenä jättää se? Yötä ja päivää häntä kiusasi ajatus: Miten minä voin, uhmatessani auktoriteettia, vaatia muita sitä kunnioittamaan? Miten minä voin jäädä julkiseen elämään?-- Mutta jos hän ei jäänyt, niin mitä tuli hänen tehdä? Tuo elämäntapa oli hänen veressään, hän oli syntynyt siihen ja kasvatettu sitä varten eikä ollut ajatellut mitään muuta poikavuosistaan alkaen. Ei ollut olemassa mitään muuta toimintaa, joka olisi voinut pidättää häntä hetkeäkään -- hän näki selvään, että olisi tullut erotetuksi koko olemassaolosta.

Taistelu raivosi hänen ylpeässä ja vääntyneessä hengessään, mikä otti kaikki niin ankaralta kannalta -- hänen luonteensa kun niin ehdottomasti vaati häntä pysymään työssään ja käyttämään voimansa hyödyllisesti, hänen omatuntonsa kun taas sanoi hänelle yhtä painavasti, että jos hän tahtoi nojata auktoriteettiin, niin hänen täytyi myöskin itse sitä totella.

Hän astui plataanilehtoon mitä kurjimmassa tilassa, kapinoiden sitä pulmaa vastaan, minkä kohtalo oli hänen eteensä pannut, haluten nousta intohimoa vastaan, mikä pakotti hänet luopumaan joko urastaan tahi itsekunnioituksestaan, tuntien taas tunnonvaivoja sen johdosta, että oli hetkenkään verran katunut, rakkauttaan tuota hentoa olentoa kohtaan. Luciferin kasvot eivät olleet synkemmät eivätkä enemmän kiusaantuneet kuin Miltounin kasvot tuossa lehdon hämyssä, niiden kuningaskuntien yläpuolella, joiden vuoksi hänen kunnianhimonsa ja omatuntonsa taistelivat keskenään. Hän heittäytyi maahan puiden väliin ja, ojentaen kätensä, kosketti sattumalta kuoriaista, mikä konttasi paljaalla maalla. Jokin lintu oli saanut sen vioitetuksi. Hän otti tuon pienen olennon käteensä. Se ei varmastikaan voinut enää tehdä työtä, mutta siltä puuttui kyky ymmärtää tulevaista kohtaloaan. Tuo kuoriainen ei tietenkään tietänyt elämäänsä menneeksi, kuten hän olisi, jos hänen liikuntakykynsä olisi hävitetty. Hän olisi tietänyt itsensä muiden vastukseksi, jos hänen voimansa olisi riistetty häneltä. Tämä ajatus tuotti tuskaa. Miksi hänen oli sallittu tavata hänet, rakastaa häntä ja saada vastarakkautta? Mikä oli tehnyt hänet niin varmaksi ensi hetkestä alkaen, jos Audrey ei ollut tarkoitettu hänelle? Jos hän eli vaikka sadan vanhaksi, hän ei tullut enää tapaamaan ketään toista. Miksi piti hänen rakkautensa vuoksi haudata miehellinen voimansa ja tahtonsa? Jos Jumalan suunnitelmissa ei ollut enemmän johdonmukaisuutta kuin tässä, niin miks'ei hän voinut olla epäjohdonmukainen. Miks'ei hän voinut pitää kiinni auktoriteetista ja elää ilman sitä! Miksi piti hänen tukahduttaa kykynsä johdonmukaisuuden vuoksi, mitä ei ollut olemassakaan! Tämä oli tosiaankin suurempaa hulluutta kuin koko hullu maailma!

Lehdon hiljaisuudessa hänen ajatuksensa eivät saaneet mitään vastausta, jollei oteta lukuun kyyhkysen kuherrusta ja lampaan heikkoa määkimistä, kun se astui taas päivänvaloon. Mutta vähitellen tuo rauhallisuus hiipi Miltounin sydämeen. "Onkohan haudassa tällaista?" hän ajatteli. "Ovatko nuo puiden oksat mustaa maata minun päälläni? Onko tuo niissä oleva ääni sitä ääntä, mitä kuolleet kuulevat, kun kukat kasvavat ja tuuli kulkee niiden välitse? Ja onko tämän maan tuntu samanlaista kuin kuollut tuntee maatessaan ja katsellessaan ylös ikuisesti olemattomuuteen? Eikö elämä ole muuta kuin painajainen, muuta kuin unta, ja eikö tämä ole todellisuutta? Miksi minun raivoni, minun vähäpätöinen tuleni leiskuu sinne ja tänne, jos ei ole olemassa todellisesti mitään tuulta, vaan ainoastaan ilmaverho ja nämä auringonkukat, jotka ovat pudonneet minun päälleni! Miks'ei minun henkeni saa levätä, sen sijaan että se repii itsensä raivossaan, miks'en minä tyynny odottamaan todellisuutta, jonka varjoa tämä on vain!"

Hän makasi tuskin hengittäen, katsellen liikkumattomia lehtiä, joiden välistä taivaan helmet tirkistelivät.

"Eikö rauha riitä?" hän ajatteli. "Eikö rakkaus riitä? Eikö minua voida sovittaa, kuten naista? Eikö tämä ole pelastusta ja onnellisuutta? Eikö kaikki muu ole vain 'ääntä ja raivoa, mikä ei merkitse mitään'?"

Ja ikäänkuin peläten kadottavansa tämän ajatuksen hän nousi ja riensi ulos lehdosta.

Koko maaseutu ketoineen ja metsineen, kalpeiden teiden halkomana, hohti iltapäivän auringossa. Täällä ei ollut mitään villiä, tuulenraastamaa, punaisen ja purppuran väristä, harmaiden kallioiden vartioimaa maata, ei mitään tuulten ja villien jumalien kotia. Kaikki oli kirkasta ja hopeankultaista. Hiirihaukan räikeän, valittavan äänen asemesta näkymättömät leivoset lauloivat rauhallisuuden ylistykseksi. Vieläpä merikin näytti lepäävän maan kupeella -- mikään seikkaileva henki ei näyttänyt pyyhkivän sen rantaa siivillään.

XV LUKU.

Kun Miltoun ei tullut saman päivän iltapäivänä, niin kaikki ne synkät epäilyt, jotka vain hänen läsnäolonsa saattoi häätää, kerääntyivät runsaina ja kiinteinä Audreyn mieleen, joka oli liiankin altis epäilemään omaa onneaan. Sitä ei voinut jatkua -- miten olisi voinut?

Miltounin luonne ja hänen oma luonteensa olivat niin erilaiset! Vieläpä antautuessaankin, mikä oli tuottanut sellaista onnea, Audrey oli kuitenkin epäillyt, sillä Miltounissa oli niin paljon sellaista, mikä oli hänelle liian salaperäistä. Kaikessa siinä, mistä Miltoun piti runoudessa ja luonnossa, oli jotakin karvasta ja liiaksi pyrkivää. Pehmeä ja hehkuva, hieno ja sopusointuinen näytti jättävän hänet kylmäksi. Hän ei rakastanut erikoisesti noita yksinkertaisia, luonnollisia asioita, kuten lintuja, mehiläisiä, eläimiä, puita ja kukkia, jotka Audreystä näyttivät kallisarvoisilta ja jumalaisilta.