Part 17

Barbara oli tuskin poistunut, kun hän tunsi itsensä perin uupuneeksi. Pieni ristiinnaulitun kuva riippui hänen sänkynsä yllä, ja laskeuduttuaan makuulle hän pysyi liikkumattomana, kasvot kätkettyinä peitteeseen, kädet ojennettuna seinää kohden. Hän ei rukoillut, haki vain lepoa mielikuviltaan. Läpi hänen puoleksi hypnotisoidun tietoisuutensa kulki pieniä, polttavan mielikuvituksen säikeitä. Sitten hän ei tuntenut mitään muuta kuin pelkkää ruumiillista sairautta, ja sitä vastaan hänen tahtonsa nousi kapinaan. Hän päätti olla tulematta sairaaksi, tuoksi naurettavaksi möhkäleeksi, jota naiset hoitelevat. Mutta sairaustilat kävivät pitemmiksi ja uusiintuivat yhä useammin. Karkoittaakseen ne hän nousi ja käveli jonkun aikaa edestakaisin. Sitten hänet valtasi pyörtymiskohtaus ja hän oli pakotettu istuutumaan, jottei olisi kaatunut maahan. Polttavan kuumasta hän oli muuttunut kuolettavan kylmäksi ja iloitsi voidessaan peittää itsensä sänkyvaatteilla. Hän tunsi itsensä pian uudestaan kuumaksi, mutta sairaan miehen vaisto esti häntä luomasta päältään peitteitä, ja hän pysyi aivan liikkumattomana. Huone näytti muuttuneen paksuksi, valkeaksi, pilvenkaltaiseksi aineeksi, mihin hän oli käärittynä, voimatta liikuttaa kättään tai jalkaansa. Hänen hajuja kuuloaistinsa oli tullut luonnottoman tarkaksi. Hän tunsi kaukaisten katujen, kukkien, tomun, kirjojensa nahan sekä joen mudan hajun, vieläpä Barbaran vaatteiden jättämän tuoksun. Jokin kello löi kuutta, hän laski lyönnit, ja pian koko maailma näytti olevan täynnään lyöviä kelloja, hevosten kavioiden kapsetta, polkupyörän kelloja ja ihmisten askelten ääniä. Hänen näköaistinsa sensijaan rajoittui tähän valkeaan pilvikääröön, millä hänet oli kohotettu maasta, keskelle tuota taukoamatonta vasaroimista. Tuon pilven pinnalla näytti olevan lukemattomia pieniä, liikkuvia pilkkuja, jotka näyttivät korpisammakoilta. Sitten niiden takaa ilmestyi suuret kasvot, hyvin synkät ja aivan kuin pronssiset, ja näiden kasvojen katse tunkeutui polttavana hänen aivoihinsa. Mitä enemmän hän koetti päästä niistä eroon, sitä enemmän ne ahdistivat ja polttivat häntä. Hän oli menettänyt äänensä eikä voinut huutaa, ja äkisti nuo kasvot peittivät hänet.

Kun hän sai takaisin tajuntansa, hänen päänsä oli märkänä jostakin, joka oli pantu hänen otsalleen ja jota piteli jokin olento kumartuneena hänen ylitseen. Kohottaen kättään hän kosketti poskea, ja kuultuaan tukahdutetun nyyhkytyksen hän huokasi. Hänen käteensä tartuttiin, ja hän tunsi sitä suudeltavan.

Huone oli niin pimeä, että Miltoun tuskin saattoi nähdä hänen kasvojaan -- hänen katseensa oli myöskin hämärä, mutta hän saattoi kuulla hänen hengityksensä ja hänen pukunsa ja liikkeittensä synnyttämän pienimmänkin äänen -- Audreyn käsien ja hiusten tuoksu näytti käärivän hänet, ja keskellä tuota syvää kuumeen tuottamaa suruaan hän tunsi kääreen helpotuksen. Hän ei kysynyt, miten kauan Audrey oli ollut siinä, hän lepäsi vain hiljaa, koettaen katsella häntä, peläten noita äskeisiä kasvoja, jotka näyttivät vaanivan häntä jossakin ilmassa, valmiina peittämään hänet uudestaan. Tuntien sitten äkisti, ettei voinut niitä pidättää, hän nyökäytti päätään ja tarttui häneen, koettaen kätkeä itsensä hänen rintansa suojaan. Tällä kertaa hänen pyörtymisensä ei ollut niin syvä. Sitä seurasi kiihkeitä hourailutiloja, joiden väliaikoina hän saattoi tuntea Audreyn läsnäolon ja nähdä hänen kalvaassa kynttilänvalossa, vaaleaan verhoon käärittynä, ajelehtivan lähellä häntä tai istuvan hänen vieressään käsi laskettuna hänen käteensä. Saattoipa hän tuntea kylmän kääreen aiheuttaman helpotuksen ja eau de Colognen tuoksun. Sitten Audrey oli häviämäisillään hänen tietoisuudestaan ja hän itse oli siirtymäisillään ristiriitaiseen maailmaan, missä hänen vuoteensa yläpuolella oleva ristiinnaulitun kuva näytti pullistuvan esiin ja ikäänkuin olevan putoamaisillaan hänen päälleen. Hän tunsi väkivaltaista halua kiskoa sen alas, mikä halu kasvoi ja sai hänet kohottautumaan vuoteessa ja kiskomaan sen irti seinästä. Eräänlainen salaperäinen tietoisuus Audreyn läsnäolosta seurasi häntä kuitenkin hänen matkallaan tuossa oudossa maassa, ja kerran hän tuntui olevan hänen kanssaan paikassa, missä outo valo näytti heille ketoja ja puita, nummen synkän äären ja kirkkaan meren, mitkä kaikki olivat valkaistuja ja suloisen kiihkon kirkastamia.

Pian päivänkoiton jälkeen hän oli pitemmän aikaa täydessä tajussa ja suhtautui eräänlaisella ihmettelyllä Audreyhin, joka istui matalalla tuolilla hänen vieressään. Niin hiljaisena hän istui valkeassa, väljässä nutussaan, kalpeana vartioimisesta, silmät liikkumattomasti kiinnitettyinä häneen, huulet puristettuina yhteen, väristen hänen pienimmänkin liikkeensä johdosta. Hän, Miltoun, ahmi toivottomasti hänen kasvojensa suloutta, joilla näkyi oman itsensä unhotus.

X LUKU.

Barbara ei ilmaissut veljensä sairautta kenellekään, hänen käytännöllinen järkensä kun neuvoi häntä välttämään kaikkea häiritsevää. Omasta aloitteestaan hän hankki lääkärin ja kävi kaksi kerta päivässä kuulemassa, millainen Miltounin tila oli.

Hänen isänsä ja äitinsä olivat menneet viettämään Goodwood-viikkoa lordi Dennisin luo, ja vaikeinta oli selittää heille hänen oma poissaolonsa tuosta niin mieluisasta kokouksesta. Hän oli maininnut heille tuon puolinaisen totuuden, että Eustace kaipasi häntä kaupungissa, ja koska lordi ja lady Valleys eivät olleet päässeet eroon tietystä levottomuudesta poikansa suhteen, niin tuo tekosyy riitti.

Vasta kuudentena päivänä, jolloin kriisi oli ohi ja Miltoun aivan vapaa kuumeestaan, Barbara saattoi mennä takaisin Nettlefoldiin.

Saavuttuaan perille hän meni kohta tapaamaan äitiään, joka oli makuuhuoneessa lepäämässä. Oli ollut hyvin kuuma Goodwood-juhlassa.

Barbara ei pelännyt häntä -- hän ei tosiaankaan pelännyt ketään, paitsi Miltounia ja jollakin omituisella tavallaan kenties hieman Courtieria. Kuitenkaan, kun palvelustyttö oli mennyt, hän ei heti kohta aloittanut. Lady Valleys, joka juuri oli kuullut yksityiskohtia eräästä seuraelämässä sattuneesta skandaalista, alkoi huolellisen varovaisesti tehdä siitä selvää tyttärelleen -- sillä hän tunsi tarvetta tehdä siitä selvää jollekin.

"Äiti", sanoi Barbara äkisti, "Eustace on ollut sairaana. Vaara on nyt ohitse, ja hän voi hyvin." Sitten katsahtaen hämmästyneeseen ladyyn hän lisäsi: "Mrs Noel hoitaa häntä."

Mennyt aikamuoto, missä sairaus mainittiin, ehkäisi alussa lady Valleysin äkillisesti säikähtymästä, mutta Barbaran viime sanat saivat hänet hämilleen. Sen sijaan, että olisi saanut tyydyttää sitä osaa itsestään, mikä pitää häväistysjutuista, hän oli itse joutunut niiden esineeksi, mikä ei ollut koskaan kadehdittavaa. Nainen ei koskaan hoitanut miestä sellaisissa olosuhteissa merkitsemättä tälle miehelle kaikkea, maailman silmissä. Hänen tyttärensä jatkoi: "Minä vein hänet hänen luokseen. Näytti siltä, että muuta ei voinut tehdä -- koska hän kaikkineen kaipasi häntä. Kukaan ei tietenkään tiedä tästä mitään, paitsi tohtori ja -- Stacey."

"Hyvä Jumala!" mutisi lady Valleys. "Se on saanut hänet paranemaan." Äidin vaisto lady Valleysissä pelästyi äkisti. "Puhutko totta, Babs? Onko vaara tosiaankin ohitse? Miten väärin olet tehnyt, kun et ole aikaisemmin minulle ilmoittanut."

Mutta Barbara ei perääntynyt, ja hänen äitinsä vaipui syviin mietteisiin.

"Stacey on kissa", hän sanoi äkisti. Siihen sievisteltyyn kertomukseen, jonka hän tuosta häväistysjutusta oli esittänyt tyttärelleen, oli sisältynyt tavanmukainen palvelustyttö. Lady Valleys ei voinut nauttia tämän yhteensattuman ironiasta. Nähtyään sitten Barbaran hymyilevän hän sanoi happamesti:

"En näe, mikä tässä on naurettavaa."

"Vain se, kun luulin teidän nauttivan siitä, että sekoitin tähän juttuun Staceyn."

"Mitä! Tarkoitatko sitä, että hän ei tiedä?"

"Hän ei tiedä mitään."

Lady Valleys hymyili.

"Mikä pikkuinen heittiö sinä olet, Babs!" ja lisäsi pahanilkisesti: "Claud ja hänen äitinsä tulevat tänne Whitewaterista Bertien ja Lily Malvezin kanssa, niin että sinun olisi parasta mennä pukeutumaan", ja hänen silmänsä etsivät viekkaasti hänen tyttärensä katsetta, niin että puna nousi tytön poskille.

Kun hän oli mennyt, niin lady Valleys soitti palvelijan ja vaipui mietteisiinsä. Ensiksi hän ajatteli kysyä miehensä neuvoa, sitten hän arveli, että vaitiolo oli kultaa. Koska kukaan muu ei tietänyt kuin Barbara, niin ei ollut syytä tietääkään.

Hänen älykkyytensä ja kokemuksensa käsitti tämän jutun kauaskantavat mahdollisuudet. Ei saanut ottaa yhtä ainokaista harha-askelta. Jos hänellä ei ollut muiden toimia tarkastettavina kuin omat toimensa ja Barbaran, niin paljon vähemmän kompastumisen mahdollisuuksia oli olemassa. Hänen sielussaan oli omituinen, melkein koomillinen ja lähes traagillinen ajatusten ja tunteiden sekoitus, jossa oli maallista viisautta ja äidillistä vaistoa, lämminveristä myötätuntoa kaikkia rakkausasioita kohtaan ja kylmäveristä harkintaa hänen poikansa tulevaisuuden suhteen. Kenties ei ollut vielä liian myöhäistä estää todellista tuhoa, semminkään kun jokaisen piti myöntää, että tuo nainen ei ollut mikään seikkailijatar. Mitä ikänänsä tehtiinkin, niin ei saatu unhottaa, että hän oli hoitanut Miltounia -- pelastanut hänet, kuten Barbara sanoi! Häntä piti kohdeltaman kaikella suopeudella ja huomaavaisuudella.

Joudutettuaan vuorostaan pukeutumistaan hän meni tapaamaan tytärtään.

Barbara oli jo pukeutunut ja nojasi ulos ikkunastaan merta kohden.

Lady Valleys alkoi melkein arasti:

"Rakkaani, joko Eustace on ylhäällä vuoteesta?"

"Hänen piti nousta tänään tunniksi tahi pariksi."

"Vai niin. Olisikohan siinä mitään vaaraa, jos sinä ja minä menisimme ja vapauttaisimme mrs Noelin tuosta sairaanhoidosta?"

"Eusty raukka!"

"Niin, niin! Mutta käytähän nyt järkeäsi. Olisiko siitä hänelle vahinkoa?"

Barbara vaikeni. "Ei", hän sanoi, "minä en luule, mutta tohtorin on tässä sanottava sanansa".

Lady Valleys ilmaisi selvää helpotuksen tunnetta.

"Me menemme tietenkin tapaamaan häntä ensin. Eustacen täytyy saada tavallinen hoitaja, niin luulen."

Katsoen huomaamatta Barbaraan hän lisäsi:

"Minä aion olla hyvin kiltti häntä kohtaan, mutta romanttinen ei saa olla, kuten ymmärrät, Babs."

Barbaran huulille ilmestynyt nauru ei rauhoittanut häntä ollenkaan; päinvastoin häntä vaivasi levottomuus tyttärensä suhteen ja tunne siitä, että hän, yhtä hyvin kuin Miltounkin, hoippui jonkun hullutuksen partaalla.

"Kas niin, rakkaani", hän sanoi, "minä lähden alas."

Mutta Barbara viipyi hieman kauemmin tässä sänkykamarissa, missä hän kymmenen päivää sitten oli maannut vääntelehtien siihen asti, kunnes toivottomana meni ulos ja jäähdytti itseään synkässä meressä. Hänen viimeinen kohtauksensa Courtierin kanssa oli sattunut ennen tuoretta kohtausta Harbingerin kanssa, jota hän Valleys Housen juhlassa ei ollut sietänyt kanssaan kahden kesken. Hän tuli alas myöhään.

Samana iltana, rantatiellä, tähtitaivaan alla kuljeskeli kansaa, kaupunkilaisia, viettämässä kahden viikon lomaansa. Kaksittain ja kolmittain, kuuden tai kahdeksan ryhmissä, ne kulkivat lordi Dennisin maita rajoittavan muurin ohi. Heidän hajanainen äänensä ja naurunsa pienien aaltojen huokausten säestämänä kaikui muurin yli Harbingerin, Bertien, Barbaran ja Lily Malvezinin korviin, kun nämä päivällisen jälkeen kulkivat rantaan. Lomallaolijat tuijottivat noihin neljään juhlapukuiseen, heidän yläpuolellaan olevaan olentoon. Heillä oli muuta ajateltavaa kuin näillä, ja he kävivät yhä vaiteliaammiksi illan pimetessä. Nuo neljä nuorta ihmistä olivat myöskin verrattain vaiteliaita. Tässä lämpimässä yössä, joka oli täynnä huokausta, pimeyttä ja tähtiä, oli jotakin, joka ei suosinut puhelua, niin että he erkanivat eri pareiksi ja pyrkivät loittonemaan toisistaan.

Seisoessaan siinä muuria vastaan Harbingerista tuntui siltä, että sanoilla ei ollut mitään tilaa tässä maailmassa. Hänen pahin vihamiehensäkään ei olisi voinut sanoa tätä nuorta miestä romanttiseksi; kuitenkin hänen rinnallaan oleva olento, tämän niskan hohde ja pimeässä näkyvät kalpeat posket tarjosivat hänelle kenties kaikkein selvimmän salaperäisyyden välähdyksen, mitä hän oli koskaan nähnyt. Hänen mielensä, mikä oleellisesti oli käytännöllinen ja luonteeltaan ja tavoiltaan viihtyi parhaiten asiain aineellisessa puolessa, aavisti hämärästi, että täällä, tässä pimeässä yössä, tässä synkässä meressä ja tämän tytön kalpeassa olennossa, tytön, jonka sydän oli hänestä synkkä ja salaperäinen, että täällä oli kenties jotakin -- niin, jotakin --, joka oli käsittämätöntä hänen filosofialleen, oli jotakin, joka vei hänet hänen mukavasta kehyksestään jumalalliseen erämaahan. Jos niin olikin, niin se haihtui pian Barbaran hiusten tuoksun vaikutuksesta hänen aisteihinsa ja halusta päästä tästä lumotusta hiljaisuudesta.

"Babs", hän sanoi, "oletteko antanut minulle anteeksi?"

Kääntämättä päätään Barbara vastasi luonnollisen välinpitämättömästi:

"Kyllä -- kuten jo teille sanoin."

"Siinäkö kaikki, mitä teillä on sanottavana toverillenne?"

"Mistä sitten puhua -- Casettan juoksusta?" Syvällä sisimmässään Harbinger päästi äänettömän kirouksen. Barbarassa oli jotakin ilkeätä, mikä sai hänet käyttäytymään sillä lailla häntä kohtaan! Se oli tuo vekkuli -- tuo vekkuli! Ja äkkiä hän sanoi:

"Sanokaapas minulle -- --", sitten sanat tuntuivat tarttuvan hänen kurkkuunsa. Ei! Jos jotakin olikin, niin hän oli kernaammin sitä kuulematta. Tässäkin oli rajansa!

Joku rakastavainen pari kulki tuolla alhaalla hyvin äänettömänä, kädet kiedottuina vyötäisten ympärille.

Barbara kääntyi ja läksi kotia kohden.

XI LUKU.

Ne päivät, jolloin Miltounin sallittiin ensi kertoja jättää vuoteensa, olivat sille, joka oli hoitanut häntä, surun ja ilon sekaisia. Nähdä hänen istuvan, hämillään heikkoutensa johdosta, oli onnellista, mutta ajatus, että hän ei ollut enää kokonaan riippuvainen hänestä, ei enää tuo pyhitetty olento, avuton olio, sai hänet surulliseksi kuin äidin, jonka lapsi ei enää tarvitse häntä. Tunti tunnilta Miltoun tuli nyt loittonemaan hänestä, tuli astumaan oman henkensä linnoitukseen. Tunti tunnilta hän, Audrey, taukosi olemasta hänen hoitajansa ja lohduttajansa ja muuttui enemmän hänen rakastamakseen naiseksi. Ja vaikka tämä ajatus häämöttikin hämärässä tulevaisuudessa lumoavan kukkasen tavoin, niin se tuotti tällä haavaa liian paljon huolestuttavaa epävarmuutta. Mrs Noel oli myöskin hyvin väsynyt, nyt, kun kaikki kiihoitin oli kadonnut -- hän oli niin väsynyt, että tuskin tiesi, mitä teki ja missä liikkui. Mutta hänen silmiinsä oli niin uskollisesti asettunut hymy, että se peitti väsymyksen varjot ja piti hänen huuliaan vankinaan.

Noiden kahden pronssikuvan väliin hän oli asettanut maljakon täynnään liljoja ja jokaiseen vapaaseen sopukkaan pienen ruusuvaasin tervehtimään Miltounin toipumista.

Miltoun nojasi suuren nahkatuolinsa selkää vastaan, käärittynä lordi Valleysin turkkilaiseen viittaan -- jonka Barbara oli tuonut, kun ei ollut löytänyt veljensä vakavien pukujen joukosta mitään yönuttua vastaavaa. Liljojen haju oli voittanut kirjojen tuoksun, ja hämyinen, seikkaileva mehiläinen täytti huoneen huvittavalla huminallaan.

He eivät puhuneet, vaan hymyilivät heikosti, katsellen toinen toiseensa. Tänä hiljaisena hetkenä, ennenkuin intohimo oli tullut vaatimaan oikeuksiaan, heidän henkensä kulkivat uinailevan ilman läpi ja kietoutuivat toisiinsa, niin että kumpikaan ei voinut irtaantua tuosta pehmeästä, hitaasta, kaikkivoittavasta katseesta. Keskinäisessä tyytyväisyydessä toinen toiseensa, niin lähellä toisiaan kuin sävelet viulun kieliä, heidän henkensä olivat kietoutuneet yhteen -- he olivat niin uppoutuneet toinen toiseensa, että sinä aikana eivät tuntuneet tietävän, kuka kumpikin oli.

Pannakseen toimeen päätöksensä lady Valleys, joka oli palannut kaupunkiin aamujunassa, läksi Barbaran kanssa Templeen kolmen tienoissa iltapäivällä ja poikkesi matkallaan lääkärin luokse. Koko asia olisi ollut niin paljon helpompi, jos Eustace olisi ollut siinä tilassa, että hänet olisi heti voitu muuttaa Valleys Houseen, ja hän tunsi syvää huojennusta huomatessaan, että tohtori ei nähnyt tässä mitään vaaraa. Parantuminen oli ollut huomattava -- likeltä piti, ettei ollut tullut pahaa aivokuumetta -- mikä nyt oli vältetty! Lordi Miltounin ruumiinrakenne oli erittäin vahva. Niin, hän, tohtori, saattoi varmasti suosittaa tätä muuttoa. Miltounin huoneet olivat liian ahtaat tällä säällä. Häntä oli hoidettu hyvin -- varmasti! Oh, niin! Juuri niin! Ja tohtorin silmät kävivät kenties hitusen verran kiivaammiksi. Hän ymmärsi, että hoitaja ei ollut mikään ammattilainen. Saattoi olla hyväkin vaihtaa hoitajaa, jos potilas muutettiin. Heistä tuo lady saattoi olla jo uupunut. Juuri niin! Niin, hän tuli pitämään siitä huolen. Hän piti suotavana sairashuonevaunujen käyttämistä. Se voitiin hyvin järjestää täksi iltapäiväksi -- heti kohta -- hän itse pitäisi siitä huolen. He saattoivat viedä Miltounin juuri sellaisena kuin oli, miehet tiesivät kyllä, mitä heidän tuli tehdä. Ja kun Miltoun oli saatu Valleys Houseen, niin heti kohta, kun hän ilmaisi mielenkiintoa ruokaansa kohtaan, hänet oli vietävä merenrannalle -- merenrannalle! Tähän vuoden aikaan mikään ei ollut sen veroista! Sitten ravintoon katsoen hän oli taipuvainen suosittamaan jotakin kiihoittavaa, jotakin tippasta kenties neljä kertaa päivässä ruoan kera -- mutt'ei ilman -- sekoitettuna munaan, arrowrootiin tai kakkuun. Viikon perästä hän tulisi jaloilleen, kahdessa viikossa hän tulisi merenrannalla tervehtymään täydellisesti. Ylityö -- kynttilän polttaminen loppuun -- vielä hieman enemmän sitä -- olisi saanut aikaan kokonaan toista! Niin juuri, niin juuri! Päivällisen jälkeen hän, tohtori, tulisi itse katsomaan varmuuden vuoksi. Hänen potilaansa saattoi kyllä aluksi rasittua! Hän kumarteli lady Valleysin poistuessa, ja kun tämä oli mennyt, niin hän istuutui puhelimensa ääreen, hymyn väreillessä hänen virheettömillä huulillaan.

Tämän keskustelun johdosta suuresti rohkaistuna lady Valleys nousi autoonsa, mutta kun se kiitti keskelle liikettä, niin tavattoman hermostuneisuuden merkkejä alkoi ilmestyä hänen muuten niin rauhallisille kasvoilleen.

"Toivoisin, rakkaani", hän sanoi äkisti, "että joku muu olisi ottanut tämän tehdäkseen. Olettakaamme, että Eustace kieltäytyy!"

"Sitä hän ei tee", vastasi Barbara. "Mrs Noel näyttää niin väsyneeltä. Sitäpaitsi -- --"

Lady Valleys vilkaisi uteliaasti noihin nuoriin kasvoihin, jotka olivat käyneet neilikanpunaisiksi. Niin, hänen tyttärensä oli jo nainen, jolla oli naisen sisäinen näkemys. Hän sanoi vakavasti:

"Menettelit hätäisesti, Babs. Toivokaamme, että siitä ei koidu onnettomuutta." Barbara puri huultaan.

"Jos olisit nähnyt hänet, kuten minä! Ja mitä onnettomuutta sinä tarkoitat? Eivätkö he saisi rakastaa toisiaan, jos tahtovat?"

Lady Valleys hillitsi virnistyksensä. Se oli juuri hänenkin katsantokantansa. Ja kuitenkin -- --!

"Se on vasta alkua", hän sanoi, "sinä unhotat, millainen poika Eustace on".

"Miksi tuota olentoraukkaa ei päästetä ulos häkistään?" huudahti Barbara. "Mitä hyötyä siitä on kenellekään? Äiti, jos minä joskus olen naimisissa ja haluan päästä vapaaksi, niin minä myöskin pääsen!"

Hänen äänensä värisi ja erosi hänen tavallisesta onnellisesta äänestään, niin että lady Valleys tahtomattaan tarttui hänen käteensä ja puristi sitä.

"Rakkaani", hän sanoi, "älä saata meitä puhumaan sellaisista synkistä asioista".

"Minä tarkoitan sitä, mitä sanoin. Mikään ei voi minua estää."

Mutta lady Valleysin kasvot olivat äkkiä tulleet melkein julmiksi.

"Niin sitä, lapseni, ajatellaan, mutta se ei ole niin yksinkertaista."

"Se ei voi olla ainakaan hullumpaa", mutisi Barbara, "kuin olla haudattuna elävältä, kuten tuo onneton nainen".

Vastaukseksi lady Valleys vain mutisi:

"Tohtori lupasi toimittaa sairashuonevaunut kello neljäksi. Mitä minun tulee sanoa?"

"Mrs Noel ymmärtää jo siitäkin, kun katsot häneen. Hän on senlaatuinen."

Mrs Noel avasi itse heille oven.

Lady Valleys näki hänet tällöin ensi kertaa sisällä, ja hänessä yhtyi uteliaisuus varmuuteen, millä hän peitti hermostuneisuutensa. Sievä olento, vieläpä rakastettava! Mutta hänen sanoissaan ilmenevä teeskentelemätön myötätunto: "Minä olen totisesti kiitollinen. Teidän täytyy olla perin uupunut", ei estänyt häntä lisäämästä nopeasti: "Tohtori sanoo, että hänet on saatettava kotiin näistä kuumista huoneista. Me odotamme täällä sillä aikaa, kuin käytte sanomassa sen hänelle."

Ja sitten hän näki, että se oli totta: Tuo nainen oli sellainen, joka ymmärsi.

Jäätyään pimeään käytävään hän silmäsi Barbaraan.

Tyttö seisoi seinää vasten, pää heitettynä taaksepäin. Lady Valleys ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta kaikki tuntui hänestä äkkiä perin epämukavalta, ja hän kuiskasi:

"Kaksi murhaa ja yksi varkaus, Babs. Niinhän 'Our Mutual Friendissä' kerrottiin?"

"Äiti!"

"Mitä?"

"Hänen kasvonsa! Kun sinä heität pois kukan, niin se katsoo sinuun."

"Rakkaani!" mutisi lady Valleys kovin lohduttomana, "mihin sinä oikein viittaatkaan!"

Tämä pimeässä käytävässä vaaniva, kuiskaava tyttö -- oli niin perin omituinen, sellainen, joita ei tavata itse elämässä.

Ja sitten lady Valleys näki uudestaan avautuneen oven läpi Miltounin, joka oli nojallaan tuolissaan, hyvin kalpeana, silmissä ja huulilla kuitenkin sama ilme, mikä enemmän kuin mikään muu maailmassa vaikutti häneen, lady Valleysiin, nöyryyttävästi, saaden hänet tuntemaan itsensä jotenkuten parantumattoman maalliseksi.

Hän sanoi melkein arasti:

"Olen niin iloissani sen johdosta, että voit paremmin. Millaisia päiviä sinulla on täytynyt olla! Oli pahasti, etten eiliseen asti tietänyt tästä mitään!"

Mutta Miltounin vastaus oli, kuten tavallista, läpeensä hämmentävä:

"Kiitos, niin! Minulla on ollut oivallisia päiviä -- ja luulen saavani nyt sovittaa ne."

Hänen hymynsä esti lady Valleysin kumartumasta suutelemaan häntä ja sai hänet levottomaksi kiireestä kantapäähän asti. Äkillinen pelkän naisellisuuden vaikutus sai kyyneleen putoamaan häneltä hänen kädelleen. Kun Miltoun huomasi tämän, niin hän sanoi:

"Kaikki on hyvin, äitini. Minä olen valmis muuttamaan."

Loukkaantuneena edelleenkin hänen äänensä sävystä lady Valleys karaistui heti. Valmistautuessaan lähtemään hän piti salaa molempia silmällä. He katsahtivat tuskin toisiinsa, mutta kun he sen tekivät, niin heidän katseensa sai hänet hämilleen. Heikkoine, melkein loistavine vakavuuksineen tuo ilme oli hänelle vierasta ja kuului ikäänkuin toiseen maailmaan.

Kun Miltoun turkkiin käärittynä oli viety alas vaunuihin, niin lady Valleys viivytteli hieman saadakseen sanoa jotakin mrs Noelille.

"Me olemme teille suuressa velassa. Asia olisi voinut käydä pahemmaksikin. Teillä ei ole syytä suruun. Käykää vuoteeseen ja levätkää tarpeeksenne." Ja vielä ovelta hän mutisi: "Hän tulee kyllä kiittämään teitä, kun paranee."

Laskeutuessaan alas kiviportaita hän ajatteli: "'Tuntematon' -- 'Tuntematon' -- niin, se oli oikea nimi." Ja äkkiä hän näki Barbaran juoksevan ylös portaita.

"Mikäs nyt on hätänä, Babs?"

Barbara vastasi:

"Eustace tahtoi saada joitakin noista liljoista." Ja sivuuttaen lady Valleysin hän meni ylös Miltounin huoneisiin.

Mrs Noel ei ollut arkihuoneessa, ja mentyään makuuhuoneen ovelle Barbara katsoi sisään.

Mrs Noel seisoi vuoteen vieressä silitellen kädellään päänalustaa. Pujahtaen äänettömästi takaisin Barbara otti liljakimpun ja livisti tiehensä.

XII LUKU.

Miltoun, jonka rakenne oli samanlaista terästä kuin lady Casterleynkin, toipui hyvin pian. Ja kun hän alkoi tuntea mielenkiintoa ruokaa kohtaan, seitsemäntenä päivänä, hänen sallittiin matkustaa Sea Houseen Barbaran hoitamana.

Nuo kaksi viettivät aikansa pienessä kesähuvilassa lähellä merta, loikoillen rannikolla rantapatojen juurella, ja kun Miltoun vahvistui, niin he ajelivat autolla ja kuljeksivat hietasärkillä.