Part 16

Kun Courtier meni sinne samana heinäkuun päivänä, niin parlamenttitalo hohti auringon paisteessa, mikä lämmitti sen viisaista päätöksistä virtaavan, vakavan ilman. Courtier kulki ohi epäilevin mielin. Noiden tornien läheisyydessä hänen tunteensa olivat aina sekavia. Hänessä ei ollut siinä määrin runoilijaa, ettei olisi nähnyt niissä mitään muuta kuin muutamia taivasta vastaan piirtyviä viivoja, mutta hänessä oli tarpeeksi runoilijaa saamaan hänet potkimaan jotakin, ja tässä mielentilassa hän kääntyi kulkemaan jokivartta pitkin.

Mrs Noel ei ollut kotona, mutta kun palvelija ilmoitti hänen heti saapuvan, niin Courtier istuutui odottamaan. Audreyn huoneistosta, mikä oli ensi kerroksessa, nähtiin yli virran, ja se oli ilmeisesti vuokrattu kalustettuna, sillä siellä nähtiin selviä merkkejä eri makusuuntien välisestä taistelusta, missä Edward VII:n aikainen oli voittanut Victorian aikaisen ja täyttänyt huoneet varhais-yrjöläisillä jätteillä. Courtier istuutui ainoalle, varmalle voitonmerkille, hyvin mukavalle ja uudelle, ruusunpunaiselle, ikkunakomerossa olevalle istuimelle, ja tyytyi vanhan sotilaan helppoudella olemaan tekemättä mitään.

Tuota hyvin suloista, tummatukkaista tyttöä kohtaan hän oli kerran tuntenut suojelevaa tunnetta. Nyt hänessä yhtyi siihen ei vain lämminsydämisen miehen ritarillinen sääli pulassa olevaa naista kohtaan, vaan myöskin sellaisen miehen kärsimättömyys, joka, ollen luonteenlaadultaan kykenemätön tuntemaan itseään sorretuksi, nousi kapinaan kaikkea muihin kohdistuvaa tyranniutta vastaan.

Noiden harmaiden tornien näkeminen, joiden alla Miltoun ja hänen isänsä istuivat, kiusasi häntä nyt syvästi; ne olivat hänestä auktoriteetin vertauskuvia, auktoriteetin -- joka oli hänen kuolemattoman haltiattarensa, tuon suloisen, voittamattoman vapauden menetetyn asian vihollinen. Mutta tällä haavaa joki, joka tulvanaan toi tullessaan vapaata vettä, joka oli huuhdellut kaikkia rantoja, kosketellut kaikkia hietikoita ja nähnyt kaikkien kuolevaisten tähtien nousun ja laskun, oli siinä määrin rauhoittanut häntä äänettömällä vapauden hymnillään, että Audrey Noel tapasi hänet syvästä unesta tullessaan sisään kädet täynnä kukkia.

Laskien kukat äänettömästi käsistään hän jäi odottamaan Courtierin heräämistä. Noilla verevillä kasvoilla punertavine viiksineen, ulkonevine leukoineen, v:n muotoisine kulmakarvoineen, oli unessakin iloinen uhka. Ja tuskin kellään koko Lontoossa oli niin kokonaan toisenlaiset kasvot kuin tällä tummalla, pehmeätukkaisella naisella, joka hentona, passiivisena, ilonsekaisella pelolla katseli sitä ainoata henkilöä koko maailmassa, jolta saattoi kuulla jotakin Miltounista menettämättä itsekunnioitustaan. Hän heräsi lopultakin ja ilmaisematta mitään hämmennystä sanoi:

"Se oli niin teidän tapaistanne, ettette herättänyt minua."

He istuivat kauan puhellen, virran varrella tapahtuvan liikkeen nukuttavasti säestäessä heidän ääniään ja kukkien nukuttavasti täyttäessä huoneen tuoksullaan. Kun Courtier läksi, niin hänen sydämensä oli herkkänä. Mrs Noel ei ollut puhunut itsestään ollenkaan, vaan melkein koko ajan Barbarasta, ylistäen hänen kauneuttaan ja ylevää henkeään, kalveten kerran tai kahdesti, nauttien ilmeisestikin salaisella ahneudella kaikista Miltouniin sattuvista viittauksista. Selvästi näkyi, että hänen tunteensa eivät olleet muuttuneet, vaikka hän ei tahtonut sitä osoittaakaan! Courtierin sääli häntä kohtaan muuttui melkein rajuksi.

Tässä mielentilassa, mihin sekoittui vielä paljon muutakin, hän pukeutui juhlatakkiin ja läksi Valleys Houseen, sesongin viimeiseen juhlaan, mikä pakostakin näin myöhään heinäkuussa oli luonteeltaan poliittinen.

Noustessaan leveitä ja hohtavia portaita, mitkä niin usein olivat pilkanneet pikku Ann'in laskutaitoa, hänen mieleensä muistui lastenkamarinaikainen taulu, mille oli annettu nimeksi "Taivaaseen johtavat askeleet". Näiden portaiden yläpäässä hän tapasi Harbingerin, joka oli tuttavien ympäröimänä, ja nyökäytti hänelle lyhyesti päätään. Tuon nuoren miehen sievät kasvot ja muhkea vartalo näyttivät Courtierin karsaissa silmissä menestyksellisemmiltä ja miellyttävämmiltä kuin koskaan ennen, niin että hän sivuutti hänet ivallisesti ja johti askeleensa lady Valleystä kohden, jonka hän näki kenraalin tavoin seisovan pienellä, avonaisella paikalla, missä jatkuva ihmisvirta kulki sinne ja tänne tähden säteiden tavoin. Lady Valleys näytti olevan parhaimmalla tuulellaan, sopien niin hyvin kirkkaaksi kiilloitettuihin paikkoihin, ja hän tervehti Courtieria erittäin sydämellisellä äänensävyllä, mihin sisältyi suopeuden ohella sellaista kohtaan, jota täytyi pitää outona lintuna, tietty diplomaattinen ominaisuus, yhtyneenä haluun ikäänkuin "varoittaa häntä" ja pelkoon tulla sanoneeksi jotakin, mikä saattoi kiihdyttää ja tehdä Courtierin vielä vaarallisemmaksi. Hän sanoi kuulleensa, että Courtier lähtisi Persiaan, ja toivoi, että tämä ei saattaisi siellä asioita vielä sotkuisemmiksi, ja sanottuaan: "Hyvin tehty, että tulitte!" hän asettui entiseen asentoonsa.

Huomattuaan keskustelun loppuneeksi Courtier seisoi selkä seinää vasten ja odotti. Näin eristettynä hän näytti yksinäiseltä käeltä, joka tarkasti naakkaparven kiertoliikettä. Niiden liikkeet näyttivät hieman tarkoituksettomilta sellaisen mielestä, joka oli niin erillään Westminsterin fetisheistä ja tunnussanoista. Hän kuuli heidän keskustelevan Miltounin puheen johdosta, jonka oikea merkitys vasta nyt näyttiin oivallettavan. Hänen korviinsa kuuluivat sanat "doktrinääri", "äärimmäinen", "uusi voima". Ihmiset olivat ilmeisestikin ymmällä, hämillään ja pahoillaan -- ikäänkuin jokin tähän asti vähäpätöinen tähti olisi äkkiä ilmennyt tähtisikermien joukkoon.

Etsien katseellaan Barbaraa tästä joukosta Courtier oli koko ajan levoton ja häpeissään. Miksi hän oli tullut tänne niin outojen ihmisten sekaan vain saadakseen nähdä hänet! Miksi hän ikävöi ollenkaan tätä tyttöä tietäessään, ettei voinut viikkoakaan sietää sitä ilmapiiriä, missä tämä tyttö eli, ja että Barbara perin huonosti soveltui sellaiseen ilmapiiriin, minkä hän, Courtier, olisi voinut tarjota hänelle, puhumattakaan siitä epätodenmukaisuudesta, että olisi saattanut saada itseään puolta nuoremman henkilön hermot väräjämään!

Ääni hänen takanaan sanoi: "Mr Courtier!"

Hän kääntyi ja näki Barbaran.

"Minä haluaisin puhella kanssanne eräästä vakavasta asiasta. Tahdotteko tulla taulukokoelmaan?"

Kun he viimein olivat hyvin lähellä erästä Caradocien kuvaryhmää ja saattoivat ikäänkuin leikata itsensä eroon tuosta tungoksesta yksityistä keskustelua varten, niin Barbara alkoi:

"Miltoun on niin hirveän onneton. En tiedä, mitä hänelle tehdä. Hän saattaa itsensä kipeäksi."

Ja hän katsoi äkisti Courtieriin, josta hän sillä hetkellä näytti hyvin nuorelta ja liikuttavalta. Barbaran silmissä oli, kuten lapsen silmissä, uskovan hehku, ikäänkuin hän olisi tahtonut Courtierin avulla häätää tuon pulan, kertoa hänelle ei ainoastaan Miltounin hädästä, vaan koko elämästä, sen tarkoituksesta ja sen onnen salaisuudesta. Courtier sanoi sitten kohteliaasti:

"Mitä minä voin tehdä? Mrs Noel on kaupungissa. Mutta siitä ei ole mitään apua, jollei -- --". Tietämättä miten lopettaa, hän vaikeni.

"Toivoisin olevani Miltoun", mutisi Barbara.

Näiden näppärien sanojen johdosta Courtierin oli hyvin vaikeata olla tarttumatta hänen käsiinsä. Tämä kapinallinen välähdys Barbarassa oli saanut hänen verensä kiertämään nopeammin. Mutta tuo tyttö näytti aavistaneen, mitä hänen sisässään liikkui, sillä hänen seuraavat sanansa olivat viileitä.

"Ei ole hyvä, vaan suorastaan tyhmää, että minä kiusaan teitä."

"Teidän on mahdotonta kiusata minua."

Barbaran katse siirtyi äkisti hänen sormikkaistaan suoraan Courtieriin.

"Matkustatteko tosiaankin Persiaan?"

"Kyllä."

"Mutta minä en tahtoisi teidän lähtevän, en ainakaan vielä!" Ja kääntyen äkisti hän jätti hänet.

Oudon hämillään Courtier seisoi liikkumattomana tarkastaen Caradocien kuvaryhmän vakavata tuijotusta.

Eräs ääni sanoi:

"Mainio maalaus, eikö totta?"

Lordi Harbinger oli hänen takanaan. Ja hänen mieleensä muistuivat vielä kerran lady Casterleyn sanat, hänen mieleensä muistuivat nuo kaksi olentoa, jotka hän näki äänestäjäjoukon yläpuolella olevalla parvekkeella käsitysten, ja koko hänen mustasukkaisuutensa tätä sievännäköistä nuorta kolossia kohtaan, hänen vihansa sellaista kohtaan, jonka hän saattoi ikäänkuin vainuta aina taistelevan voittajan puolella, ja hänen tietoisuutensa siitä, miten menetetty hänen asiansa oli, hänen epäilynsä siitä, saattoiko sitä rehellisesti pitää ollenkaan minään asiana, leimahti hänessä leikkiin, niin että hänen vastauksensa jäi vain tuijotukseksi. Harbingerin kasvoille oli ilmestynyt myöskin jäykkä, väkivaltainen ilme, mikä tuli vähitellen näkyviin.

"Minä sanoin: 'Mainio, eikö totta?' Mr Courtier."

"Kyllä minä sen kuulin."

"Ja mitä te suvaitsitte vastata?"

"En mitään."

"Te käyttäydytte niin kohteliaasti kuin teiltä sopii odottaakin."

Kylmän ylenkatseellisesti Courtier vastasi: "Jos tahdotte sanoa jotakin sellaista, niin valitkaa paikka, missä minä voin vastata teille", ja kääntyi äkisti kantapäillään.

Mutta mennessään ulos kadulle hän kiristeli hampaitaan.

Hyde Parkissa ruoho oli kuivunut ja kasteeton taivaan alla, jonka tähdet olivat kuumuuden ja tomusumun peitossa. Koskaan ei Courtier ollut niin kiihkeästi kaivannut taivaan lohdutusta -- tuota siunattua mitättömyyden tunnetta yön synkän kauneuden edessä, joka, estäen kaiken alhaisen raivon ja nälän, saattaa ihmiset osallisiksi omasta ylevyydestään ja kohottaa heidät suuruuden tuntoon.

VII LUKU.

Kello kävi viidettä seuraavana päivänä, kun Barbara läksi Valleys Housesta jalan. Puettuna vaaleaan säämiskätakkiin hän veti kaikkien huomion puoleensa. Noustuaan pian autoon hän ajoi Templeen, pysähtyi Strandin puoleiselle sisäänkäytävälle ja kulki kapean pihamaan poikki lainkäytön keskukseen. Oikeudenpalvelijat riensivät istuinhuoneistaan ja osastoistaan, matkalla teelle, krikettikentälle tai puistoon -- nuoret virkamiehet, joita ei sitonut vielä maineen tai palkkioiden lumous. Ohimennessään jokainen loi katseen Barbaraan, sormet syyhyten halusta nostaa lakkiaan hänelle. Vietettyään päivänsä oikeustapausten tarkastamisessa ja asianajotyössä, koetettuaan vähintään kuusi tuntia keksiä, mitä mahdollisuuksia A:lla oli voittaa asiansa tai B:llä estää hänet siitä, heidän oli vaikea tuntea muuta tätä tyyntä näkyä kohtaan, mikä oli kultaisen, hoikan, vaeltavan puun kaltainen. Kun hän kysyi yhdeltä heistä tietä Miltounin luokse, niin tämä kulki hänen edellään aran juhlallisesti, ja kun Barbara oli hävinnyt tomuisiin portaisiin, niin hän jäi odottamaan, toivoen että Barbara ei olisi tavannut etsimäänsä henkilöä, vaan olisi ollut pakotettu palaamaan ja kysymään häneltä tietä takaisin. Mutta Barbara ei palannutkaan, ja hän meni surren tiehensä sisimpäänsä myöten liikutettuna.

Kun kukaan ei vastannut hänen koputukseensa ja kun ovi antoi perään, Barbara vaelsi kirjurien, keittiöksi muutetun tyyssijan eteisen läpi arkihuoneeseen. Se oli tyhjä. Hän ei ollut koskaan ennen ollut Miltounin huoneissa ja vilkui uteliaasti ympärilleen. Kun Miltoun ei harjoittanut asianajoa, niin hänen huoneestaan puuttuivat siihen kuuluvat välineet. Siinä oli vain kulunut matto, muutamia vanhoja tuoleja ja kirjoja maasta kattoon asti. Ikkunain välisellä seinällä oli hyvin suuri Englannin kartta, missä oli kaikkialla merkkejä ja ristejä. Tämän kartan edessä oli suuri pöytä, jolle oli läjättynä kirjoituspaperia, joissa näkyi Miltounin sievää ja kärkevää kirjoitusta. Barbara tutki niitä vetäen otsansa ryppyyn. Hän tiesi veljensä kirjoittavan kirjaa maakysymyksestä, mutta hän ei ollut aavistanut, että kirjantekemisessä tarvittaisiin niin paljon kirjoittamista. Toisella pöydällä oli myöskin paperia ja Blue Bookeja, hajallaan, sekä Aiskhyloksen ja Danten pronssiset rintakuvat. "Mikä epämukava paikka!" hän ajatteli. Huoneessa oli tosiaankin sellainen ilmakehä, sellainen henki, joka masensi häntä hirveästi. Nähdessään muutamia kukkia alhaalla pihalla hän sai halun mennä niiden luokse. Sitten hän kuuli takanaan jonkin äänen puhuvan. Mutta huoneessa ei ollut ketään, ja tuon katkonaisen yksinpuhelun vaikutus oli niin kammottava, että hän peräytyi ovea kohden. Tuo ääni, mikä tuntui siltä, kuin kaksi eri henkilöä olisi puhunut samalla äänellä, kävi kuuluvammaksi, ja tahtomattaan hän loi katseensa rintakuviin. Nämä näyttivät aivan moitteettomilta. Vaikka tuo ääni oli kuulunut takaapäin, kun hän oli ikkunan luona, niin se kuului taasen takaapäin, kun hän oli ovella, ja äkisti hän huomasi sen tulevan kirjakaapista, mikä oli keskellä seinää. Barbaralla oli isänsä hermot, ja mentyään kirjakaapin luokse hän huomasi, että se oli kiinnitetty oveen, minkä se kokonaan peitti. Hän veti sitä luokseen ja meni ovesta sisään. Keskellä epäjärjestyksellistä sänkykamaria Miltoun oli hajasäärin, päällään vain paita ja polvihousut. Hänen jalkansa olivat paljaat ja hänen hiuksensa hikipisaroissa. Hänen synkkä katseensa kouristi Barbaran sydäntä. Barbara astui eteenpäin ja tarttui hänen käteensä. Tämä oli polttavan kuuma, mutta hänen ilmestymisensä näytti jäädyttäneen Miltounin silmät ja kielen. Barbaraa peloitti hirveästi tuo vastakohta, mikä oli tuon jäätävän hiljaisuuden ja hänen polttavan kätensä välillä. Hän ei voinut ajatella mitään, kohotti vain toisen kätensä hänen otsalleen, mikä oli myöskin polttavan kuuma!

"Mikä on saanut sinut tulemaan tänne?" sanoi Miltoun.

Barbara saattoi vain mutista:

"Oh, Eusty! Oletko sinä sairas?"

Miltoun tarttui hänen ranteeseensa.

"Kaikki hyvin, minä olen vain tehnyt liiaksi työtä ja saanut pienen kuumeen."

"Niin, minä huomaan", mutisi Barbara. "Sinun pitäisi olla vuoteessa. Tule kotiin minun kanssani."

Miltoun hymyili. "Tässä ei auta puoskaroiminen."

Hänen hymynsä ja hänen äänensä sävy sai Barbaran vavahtamaan.

Mutta Miltoun likisti vielä lujemmin hänen ranteitaan.

"Hyvä Babsini, sinä teet niin kuin minä tahdon. Mene kotiin, pidä kielesi kurissa ja anna minun palaa loppuun rauhassa."

Barbara kesti tuon kipeän puristuksen arastelematta. Hän oli saanut takaisin kylmyytensä.

"Sinun _täytyy_ tulla! Sinulla ei ole täällä mitään, ei edes kylmää vettä."

"Jumalani! Ohra-juomaa!" Näissä sanoissa oli enemmän ivaa kuin kokonaisessa palopuheessa aineellisen hyvinvoinnin evankeliumia vastaan. Tuntiessaan sen koskevan itseensä Barbara sulki silmänsä. Mutta Miltoun oli irroittanut hänen ranteensa ja alkanut kävellä edestakaisin lattialla. Äkkiä hän pysähtyi:

"'The stars, sun, moon all shrink away, A desert vast, without a bound, And nothing left to eat or drink, And a dark desert all around.'"

[Tähdet, aurinko, kuu, kaikki haihtuvat, laaja erämaa, ilman rajaa, ei mitään syötävää tai juotavaa jäljellä, ja synkkä erämaa kaikkialla ympärillä.]

"Sinun pitäisi lukea Blakea, Audrey."

Barbara kääntyi äkisti ja poistui pelästyneenä. Hän kulki arkihuoneen ja käytävän läpi portaille. Miltoun oli sairas -- hän houri! Hänen suontensa kuume näytti tunkeutuneen hänen kynsiensä välityksellä Barbarankin suoniin. Hänen kasvojaan poltti, hän ajatteli sekavasti ja hengitti epätasaisesti. Hän oli arka ja samalla kertaa hirveän surullinen, ja kaiken lisäksi hänessä heräsi Harbingerin suudelman myrkyllinen muisto.

Hän riensi alas portaita, kääntyi vaistomaisesti kulkemaan alamäkeä ja joutui Thamesin rannalle. Ja äkisti, luontaisen nopean päättäväisyytensä avulla hän huusi ajurin ja ajoi lähimmälle puhelinasemalle.

VIII LUKU.

Audrey Noelin kaltaiselle naiselle, joka oli syntynyt toisen vastakuvaksi ja täydennykseksi ja jonka hommat ja ponnistukset erosivat hänen luonteensa mukaisesti kaikesta itsepäisestä ja uupumattomasta oman tarkoitusperän tavoittelemisesta, hänen vapaaehtoinen asuinpaikanmuuttonsa oli vakava asia.

Erotettuna kukistaan, lehmuksensa ystävällisistä huokauksesta ja farmarien tarpeista, erotettuna pienen kotinsa toimeliaasta yksitoikkoisuudesta, mikä on yksinäisen naisen tuki ja lohdutus, hän oli suorastaan hukassa. Vieläpä musiikinkin harrastus näytti olevan hänelle mahdotonta. Hän ei ollut koskaan elänyt Lontoossa, niin että hän ei voinut turvautua vanhoihin tottumuksiin ja tapoihin, vaan oli pakotettu tekemään itselleen omat ja uudet -- mutta siihen tarvittiin vähintään tuntosarvet, millä voitiin kurkottaa ja tarttua asioihin, mutta siihen hän ei pystynyt. Kun hän oli taistellut Edward VII:n makusuuntaa vastaan ja pannut käyntiin yksinkertaisen ruokajärjestyksensä, niin hän oli yhtä avuton kuin konsanaan vankilasta päässyt pahantekijä. Hänellä ei ollut edes sitä tukea, mikä tulee välttämättömyydestä kätkeä tunteensa pelosta, että häiritsee muita. Hän oli istutettuna sinne kaipuineen ja suruineen, eikä ollut olemassa ketään eikä mitään, mikä olisi saanut hänet niistä irroitetuksi. Hankittuaan tahallaan itselleen tämän asunnon hän koetti parhaansa mukaan sopeutua siihen, tuntien sen joka tapauksessa siedettävämmäksi kuin oleskelun Monklandissa, missä hän oli tehnyt tuon surullisen ja anteeksiantamattoman virheen -- oli rakastunut.

Tämä sellaisen ihmisen puolelta sattunut loukkaus, joka tunsi itsensä kykeneväksi nauttimaan onnesta ja tuottamaan sitä toisille, oli saanut alkunsa -- kuten tuo toinen surkea ja anteeksiantamaton loukkaus, hänen avioliittonsa -- liiallisesta taipumuksesta uhrautua toisen hyväksi. Mutta vähän lohdutusta tuotti tieto siitä, että halu antaa ja vastaanottaa rakkautta oli kahdesti tehnyt hänestä -- kuolleen naisen. Millaisia sitten olivatkin nuo kypsymättömät mielenliikutukset olleet, joiden vallassa hän kaksikymmenvuotiaana tyttönä oli suostunut ottamaan miehen, hänen tunteissaan Miltounia kohtaan ei ollut vain antautumista, vaan itsekieltäymyksen korkeampaa liekkiä. Hän halusi tehdä parhaansa hänen hyväkseen, eikä häntä edes lohduttanut tieto siitä, että hän oli uhrautunut hänen parhaakseen. Kaikki oli otettu hänen käsistään! Kuitenkaan hän ei ominaisella fatalismillaan kapinoinut. Jos olisi ollut säädettynä, että hänen olisi pitänyt viisikymmentä tai kuusikymmentä vuotta katua tomussa ja tuhassa ensimmäistä tyttönä tekemäänsä virhettä, niin kapina olisi yhtäkaikki ollut kaukana hänestä. Jos hän olisi kapinoinut, niin se ei olisi tapahtunut hengessä, vaan itse toiminnassa. Yleiset periaatteet eivät merkinneet hänelle mitään. Hän ei tuhlannut voimiaan miettiäkseen asemansa oikeutta tahi vääryyttä, hän vain koetti sulattaa sen aiheuttamat tosiasiat.

Hän vietti Courtierin käyntiä seuranneen päivän National Galleryssä, jonka katto kaikista Lontoon katoista yksinään näytti tarjoavan hänelle suojelustaan. Hän oli keksinyt erään italialaisen mestarin taulun, jonka aihe muistutti Miltounia, ja sen edessä hän istui hyvin kauan, vetäen lopulta erään vahtimestarin luuvaloisen tuijotuksen puoleensa. Tämän naisen hiljainen haamu, naisen, jolla oli soikeat kasvot ja vakava kauneus, herätti hänen uteliaisuutensa ja kiihdytti määrättyjä moraalisia arveluita. Mrs Noel odotti hänen mielestään epäilemättä rakastajaansa. Hän tiesi kokemuksesta, että mikään nainen ei ollut koskaan istunut minkään kuvan edessä niin kauan ilman syvempää syytä, ja hän piti silmänsä auki saadakseen nähdä, mikä tuo mahtoi olla. Hänelle tuotti sentähden melkein tuskaa, kun kiertomatkallaan tuli paikalle ja huomasi, että nämä olivat päässeet häneltä karkuun ja menneet pois yhdessä joutumatta hänen tarkastuksensa alaisiksi. Tuntien jalkansa väsyneiksi, sillä hän oli ollut koko päivän liikkeellä, hän istuutui siihen aukkoon, jonka mrs Noel oli jättänyt, ja huomasi vasten tahtoaan katselevansa tuota taulua. Hän ei välittänyt siitä, millä tavalla se oli maalattu, mutta hänkin sai tuosta taulusta sen omituisen vaikutuksen, että tuo herrasmies paloi sisältäpäin. Hän ei ollut kuitenkaan kauan istunut siinä, kun näki tuon naisen seisovan taulun vieressä ja tuon herrasmiehen huulten liikkuvan. Se näytti hänestä sääntöjenvastaiselta, ja hän nousi ja meni sitä kohden. Mutta kun hän teki sillä lailla, niin hänen silmänsä sulkeutuivat, ja kun hän avasi ne äkisti, niin hän ei nähnyt enää tuota naista.

National Gallerystä Audrey meni A. B. C.-kahvilaan ja sieltä kotiinsa. Hänen asumuksensa edessä odotti auto, ja palvelustyttö ilmoitti hänelle, että lady Caradoc oli arkihuoneessa.

Barbara oli tosiaankin siellä, kasvoilla sellainen ilme, joka oli ominainen hänen isälleen kilpa-ajoissa, metsästysretkillä tai myrskyisissä ministeristön istunnoissa, ilme, joka oli sekä päättävä että terävä. Hän puhui heti kohta:

"Minä sain teidän osoitteenne mr Courtierilta. Minun veljeni on sairas. Minä pelkään, että se on aivokuumetta, ja luulen, että olisi parasta, jos te menisitte katsomaan häntä hänen huoneisiinsa Templessä. Aikaa ei pitäisi lainkaan tuhlata."

Audreystä tuntui, kuin huoneessa olisi kaikki pyörinyt; kuitenkin hänen aistinsa olivat erinomaisen terävät, niin että hän saattoi selvästi haistaa laskuvedenaikaisen joen mudan. Hän sanoi väristen:

"Oh! Minä menen, niin, minä menen heti kohta."

"Hän on aivan yksinään. Hän ei ole pyytänyt teitä tulemaan, mutta minä luulen, että tämä on ainoa keino. Hän luuli minua teiksi. Tehän sanoitte kerta olevanne hyvä sairaanhoitajatar."

"Kyllä."

Huone tuntui nyt kyllin kiinteältä, mutta hän oli kadottanut aistiensa yliluonnollisen herkkyyden ja tunsi olevansa hämillään. Hän kuuli Barbaran sanovan: "Minä voin viedä teidät autollani ovelle asti", ja mutisten: "Minä laitan itseni valmiiksi", hän meni makuuhuoneeseensa. Hetken aikaa hän oli niin huumaantuneena, ettei tehnyt mitään. Sitten hänet valtasi outo, pehmeä, melkein tuskallinen ilo, aivan kuin jokin uusi vaisto olisi syntynyt hänessä, ja nopeasti, ilman mitään hämmennystä tai hätiköimistä, hän alkoi panna tavaroitaan kokoon. Hän pani matkalaukkuun vaatetarpeensa, flanellia, pumpulia, eau de Colognea, lämminvesipullon, vedenkeittäjän, shaaleja, lämpömittarin ja kaikkia, mitä hänellä oli sellaista tarkoitusta varten. Puettuaan yksinkertaisen puvun päälleen hän tarttui matkalaukkuunsa ja palasi Barbaran luokse. He menivät yhdessä autoon. Kun se alkoi viedä häntä tuolle niin kauan kaipaamalleen ja niin hirveälle koetukselle, häntä alkoi uudestaan peloittaa, niin että hän vetäytyi hyvin kalpeana ja äänettömänä omaan nurkkaansa. Hän huomasi Barbaran sanovan ajurille: "Strandin kautta. Pysähtykää jonkun lintukauppiaan ovelle jäiden saantia varten!" Ja kun jäälaatikko oli saatu autoon, min hän kuuli hänen sanovan: "Minä tuon teille kaikkea, mitä tarvitsette -- jos hän tosiaankin sairastuu."

Kun sitten auto pysähtyi ja avonainen käytävä oli hänen edessään, hän sai takaisin kaiken rohkeutensa.

Hän tunsi tytön lämpimän käden omassaan ja tarttunen matkalaukkuunsa ja jäälaatikkoon hän poistui ajoneuvoista ja riensi ylös portaita.

IX LUKU.

Lähdettyään Nettlefoldista Miltoun oli mennyt suoraan huoneisiinsa ja alkanut valmistaa maakysymystä käsittelevää kirjaansa. Hän teki työtä koko yön -- mikä oli jo kolmas uneton yö, ja koko seuraavan päivän. Illalla, tuntien jotakin outoa päässään, hän meni ulos ja käveli edestakaisin Thamesin rannalla. Sitten, peläten mennä vuoteeseen, missä olisi joutunut kenties makaamaan unettomana, hän istuutui nojatuoliinsa. Vaivuttuaan siinä uneen hän näki peloittavia unia ja heräsi virkistymättömänä. Kylvettyään hän joi kahvia ja pakotti itsensä uudestaan työhön. Keskellä päivää häntä huimasi ja väsytti, mutta hän oli aivan haluton syömään. Hän meni ulos kuumalle Strandille ja osti itselleen erään tarpeellisen kirjan. Juotuaan jonkun verran kahvia hän tuli takaisin ja alkoi tehdä työtä. Kello neljän aikaan hän huomasi, ettei ymmärtänyt enää sanoja. Hänen päänsä oli polttavan kuuma, ja hän meni makuuhuoneeseensa lauhduttamaan sitä. Senjälkeen jotenkuten hän alkoi kävellä edestakaisin, puhellen itsekseen, mistä Barbara hänet sitten tapasi.