Part 15

Hän paiskautui vaatteisiinsa, kiipesi muurin yli ja riensi takaisin taloon. Hänen alakuloisuutensa ja kuumeentapainen epävarmuutensa oli hävinnyt. Hän tunsi itsensä kiinteäksi, tuoreeksi ja hirveän nälkäiseksi, ja pujahtaen pimeään ruokasaliin hän alkoi etsiä ruokaa. Hän löysi pieniä leivoksia ja matusteli niitä parhaillaan, kun näki avoimessa ovessa lordi Dennisin, pistoli toisessa ja sytytetty kynttilä toisessa kädessä. Hienoine piirteineen ja valkoisine partoineen, mitkä pistivät esiin hänen yönutustaan, hän näytti vaikuttavalta ja sillä hetkellä hyvin lady Casterleyn näköiseltä, ikäänkuin vaara olisi terästänyt hänet. "Tätäkö sinä sanot lepäämiseksi?" hän sanoi kuivasti. Sitten, huomattuaan hänen märät hiuksensa, hän lisäsi: "Minä näen, että olet jo uskonut surusi unhotuksen vesille."

Mutta vastaamatta mitään Barbara hävisi himmeään halliin ja yläkertaan vieviin portaisiin.

IV LUKU.

Sillä aikaa kuin Barbara ui päivänkoittoa odottaessaan, Miltoun kylpi noissa lempeyden ja totuuden vesissä, jotka vierivät seinästä seinään parlamentin alahuoneessa. Pitkän, maakysymystä koskevan keskustelun aikana, minkä esilleottamista hän oli odottanut, esiintyäkseen ensi kertaa, hän oli jo kohottautunut yhdeksän kertaa kohtaamatta puheenjohtajan katsetta, ja vähitellen hänet valtasi epätodellisuuden tunne. Totisesti tätä suurta huonetta, missä taukoamatta kaikui yhden ihmisen ääni omituisten mekaanisten hyväksymis- ja paheksumishuutojen säestämänä, ei ollut ollenkaan olemassa muualla kuin hänen omassa jättiläismielikuvituksessaan! Ja kaikki nuo olennot olivat vain hänen aivojensa keksintöä! Ja kun hän lopulta pääsi puhumaan, niin hän puhui oikeastaan vain itselleen! Kankea ihmisäänen tahrima ilma, lukemattomien valojen väsymätön tuijotus, pitkät penkkirivit, omituiset, kaukaiset, korkealle kohotetut, kalpeat, kuuntelevat lihapyöröt, nuo kaikki olivat hänen oman itsensä ilmauksia! Eikä tuo edestakainen kulkukaan käytävällä ollut mitään muuta kuin hänen omien, pienten, itsepäisten osastensa edestakaista kulkua! Ja syvällä tässä hänen mielikuvituksensa jättiläisolennossa kuului hänen oman pitämättömän puheensa kahina, mikä kuljetti eteenpäin hänen pienen, vaihtelevan äänensä singahduttamia, paisuneita sanapalloja.

Sitten tämä unikuva katosi äkisti. Hän oli seisoallaan ja puhui jyskivin sydämin.

Pian häneltä hävisi väristys, ja jäljelle jäi vain hämärä tietoisuus siitä, että hänen sanansa kaikuivat omituisilta, ja kummallinen jäätävä hyväntunne sen johdosta, että singahdutteli niitä tuonne hiljaisuuteen. Hänen ympärillään ei näyttänyt enää olevan ihmisiä, vain suita ja silmiä. Ja hän nautti siitä tunteesta, että nämä hänen sanansa pidättivät nuo ahnaat suut ja silmät mykkinä ja liikkumattomina. Sitten hän huomasi tulleensa puheensa loppuun ja istuutui alas, jääden liikkumattomaksi keskelle moninaista ääntä, tuijottaen edessään olevan henkilön takaraivoon, pitäen käsiään ristissä polven ympäri. Ja pian sen jälkeen, kun tuo pieni, kaukainen ääni kuului uudestaan, hän otti hattunsa ja poistui, luomatta katsettaan oikealle tai vasemmalle.

Lievityksen ja villin ylpeydentunteen asemesta, joka täyttää niiden sydämet, jotka sukeltavat ensi kertaa, Miltounilla ei ollut mitään muuta syvässä, synkässä lähteessään kuin katkeruuden vesiä. Totta puhuen hän oli puheensa kautta luopunut eräänlaisesta tuskanlievityksestä. Hän oli lopultakin tullut vakuutetuksi siitä, miten turhaa hänen vaelluksensa oli ilman Audrey Noelia. Hän kulki hitaasti Templeä kohden, pitkin jokivartta, missä lamput kalpenivat päivänvalon koittaessa.

Sillä Miltoun ei ollut niitä, jotka ottavat asiat kevyeltä kannalta. Hän suhtautui niihin kuten ratsastaja, joka käyttää omaa itseään ratsunaan, kiihtyy ja tuskailee omien kuolaimiensa raaoista kiskaisuista, kestäen yksinäisessä ja ylpeässä sydämessään taistelun kaiken kuorman, minkä tyhmemmät tahi nerokkaammat luonteet jakavat muiden kanssa.

Kulkiessaan siinä kotiinsa hän ei näyttänyt vähemmän menehtyneeltä kuin jotkut noista kodittomista, jotka nukkuivat yönsä joen partaalla ja jotka näyttivät ikäänkuin tietävän, että vain nukkumalla sellaisen lähellä, joka niin helposti saattoi tuottaa unhotuksen, saattoi päästä etsimästä tätä lohdutusta. Hän oli kenties onnettomampi kuin nuo, joiden henget olivat ainakin tauonneet kiusaamasta heitä, lähdettyään heidän ruumiistaan elämän raskaassa painostuksessa.

Nyt kun Audrey Noel ei ollut saapuvilla, niin hänen rakastettavuutensa ja tuo sanoin selittämätön ominaisuus, mikä teki hänet rakastettavaksi, liehui hänen, Miltounin, edessä, tuo oikea kauneuden kiduttaja-kukka, jota oli mahdoton saavuttaa -- ja jonka hän olisi voinut saavuttaa, jos vain olisi tahtonut! Tästä johtui hänen kärsimisensä. Hän olisi saavuttanut, jos olisi tahtonut! Hän kärsi myöskin fyysillisesti eräänlaista hiljaista kuumetta, mikä oli aiheutunut kastumisesta, sinä päivänä, jolloin näki hänet viimeksi. Ja tuon salaisen kuumeen vuoksi asiat ja tunteet, kuten hänen mielenliikutuksensakin ennen hänen puhettaan parlamentissa, olivat kuin hirveällä tavalla verhotut, ikäänkuin kaikki olisi ollut jonkinlaisen flanelliverhon peittämänä, jota hän ei saattanut puhkaista. Ja kaiken aikaa hänessä tuntui kaksi miestä kuolettavasti kamppailevan keskenään; toinen heistä uskoi jumalalliseen voimaan ja auktoriteettiin, toinen oli toivoton, kiihkeä, nälkäinen olento. Hän oli hyvin onneton, kaivaten oudosti jonkun seuraa, joka olisi voinut ymmärtää hänen tunnettaan, ja kun hän ei ollut koskaan hankkinut itselleen uskottuja, niin hän ei tietänyt, miten olisi tyydyttänyt tuon kaipuunsa.

Päivä oli valjennut, kun hän saapui huoneeseensa, ja ollen varma siitä, ettei voinut nukkua, hän ei edes mennyt vuoteeseen, vaan muutti vaatteita, keitti itselleen kahvia ja istuutui ikkunalle, josta näki kukkaisen pihamaan yli.

Keskeisessä Temple Hallissa tanssiaiset jatkuivat vielä, vaikkakin sen kiinalaisten lyhtyjen hohde oli jo himmentynyt ja hävinnyt. Miltoun näki jonkun miehen ja naisen lepäävän viimeisen tanssin jälkeen vanhan suihkulähteen suojassa. Naisen pää oli vaipunut miehen olkapäälle, heidän huulensa yhtyivät. Ja ikkunalle saakka tulvi heliotroopin tuoksu valssin sävelen mukana, jonka tahdissa nuo kaksi olisivat saattaneet tanssia. Tuo niin huomaamatta toisiinsa kietoutunut pari, heidän silmiensä salainen välke, heidän huuliensa kuiske, tuo kivinen ja niin taitavasti keksitty kätkö visertelevien varpusten alla -- se oli se maailma, mistä hän oli vapaaehtoisesti luopunut! Kun hän katsahti uudestaan, niin -- näyn tavoin -- se oli kadonnut. Musiikki oli myöskin tauonnut, heliotroopin tuoksu oli lakannut. Tuossa kivisessä kätkössä oli kulkukissa kyykyllään ja vainusi viserteleviä varpusia.

Miltoun meni ulos ja, kääntyen Strandille, kulki eteenpäin suunnasta välittämättä, kunnes kellon lähestyessä viittä tapasi itsensä Putney Bridgeltä.

Hän pysähtyi siihen, nojasi rintasuojusta vastaan ja katseli veteen. Aurinko pilkisti juuri kuuman sumun läpi, ensimmäiset vaunut menivät ohi, ja miehiä kulki työhön. Mitä varten vaelsi tuo virta, ja mitä varten ihmisvirta vuoti sen poikki kahdesti päivässä? Mitä varten miehet ja naiset kärsivät? Koko tämän elämän kulussa Miltoun ei nähnyt enää mitään päämäärää, yhtä vähän kuin lokkien Heilumisessa tässä varhaisessa auringon valossa.

Jättäen sillan hän meni Barnes Commonia kohden. Yö asusti siellä vielä genista-pensaissa, mitkä olivat harmaan hämähäkinverkon ja kimaltelevan kasteen peitossa. Hän kulki vielä nukkuvan kulkijaperheen ohi, mikä oli yhtenä sekaisena läjänä. Yksin kodittomatkin makasivat toistensa käsivarsilla!

Täältä hän tunkeutui kadulle, mikä vei lähelle Ravenshamia. Kääntyen sinne hän tuli kasvitarhaan ja istuutui penkille, lähelle vaapukkapensaita, jotka olivat suojassa varkailta, mutta joista Miltounin lähestyessä kaksi rastasta tunki esiin suojusverhon läpi ja lensi tiehensä.

Hänen pitkä ja niin liikkumaton olentonsa pisti erään puutarhurin silmään. Hän pani liikkeelle jutun, että hänen ylhäisyytensä oli hedelmätarhassa. Se ulottui Cliftonin korviin asti, joka tuli itse katsomaan, mitä tämä merkitsi. Tuo vanha mies pysähtyi Miltounin eteen hyvin hiljaisesti.

"Teidän ylhäisyytenne on tullut aamiaiselle?"

"Jos minun isoäitini sen sallii, Clifton."

"Oletan, että teidän ylhäisyytenne puhui viime yönä."

"Kyllä minä puhuin."

"Toivon, että alahuone tyydyttää teitä."

"Kohtalaisesti, kiitän teitä, Clifton."

"Nuo edustajat eivät ole enää sellaisia kuin teidän isoisänne aikoina, minä luulen. Hänellä oli hyvin hyvä käsitys heistä. He muuttuvat, epäilemättä."

"Tempora mutantur."

"Niinhän se on. Minä huomaan nykyään suhtauduttavan yleisiin asioihin aivan uudella tavalla. Se johtuu viidenpennin lehdistä. Ihmiset ostavat niitä, mutta tuskin hyväksyvät niitä. Minä odotan kiihkeästi saadakseni lukea teidän puheenne. Sanotaan, että ensimmäinen puhe tuottaa vaivaa."

"Niinpä melkein."

"Mutta _teillä_ ei ole ollut syytä olla huolissanne sen johdosta. Olen varma siitä, että se oli mainio."

Miltoun näki, että tuon vanhan miehen kellahtavat kasvot kävivät oranssinvärisiksi hänen lumivalkeiden poskipartojensa välistä.

"Tätä päivää minä olen odottanut", hän sopersi, "aina siitä saakka, kuin olen tuntenut teidän ylhäisyytenne -- ja siitä on jo kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Nyt se alkaa."

"Taikka loppuu, Clifton."

Vanhan miehen kasvoille ilmestyi syvä hämmästys.

"Ei, ei", hän sanoi, "kun ottaa huomioon teidän esi-isänne, niin ei koskaan".

Miltoun tarttui hänen käteensä.

"Anteeksi, Clifton -- tarkoitukseni ei ollut loukata teitä."

Yhteen minuuttiin ei kumpikaan puhunut mitään, vaan katseli käsiään ikäänkuin hämmästyneenä.

"Jos teidän ylhäisyytenne tahtoisi kylpeä -- aamiainen on kahdeksalta. Minä voin hankkia teille partaveitsen."

Kun Miltoun astui aamiaishuoneeseen, niin hänen isoäitinsä istui pöydässä, _Times_ kädessä, edessään hedelmiä, jotka leivosten kera muodostivat hänen ensimmäisen ateriansa. Hänen ulkonäkönsä vastasi tuskin sitä, mitä Barbara oli hänestä kirjoittanut. Totta puhuen hän näytti hieman kalpealta, ikäänkuin olisi kärsinyt kuumuudesta. Mutta hänen teräksenharmaista silmistään ei puuttunut eloisuutta eikä hänen tavoistaan päättäväisyyttä.

"Minä huomaan", hän sanoi, "että olet lähtenyt kulkemaan omaa latuasi, Eustace. Minulla ei ole mitään sitä vastaan sanottavana, oikeastaan päinvastoin. Mutta rakkaani, muistakin tämä, että miten tuletkin muuttumaan, niin älä horju. Vain yksi seikka merkitsee jotakin parlamentissa, ja se on se, että samalla vasaralla lyö aina samaa naulaa. Sinä et näytä ollenkaan hyvinvoivalta."

Kumartuen suutelemaan häntä Miltoun mutisi:

"Kiitän teitä, minä voin mainiosti."

"Joutavia", vastasi lady Casterley. "Sinusta ei pidetä huolta. Oliko äitisi silloin parlamentissa?"

"Sitä en luule."

"Aivan niin. Ja mitä Barbara nyt tekee? Hänen pitäisi pitää sinusta huolta."

"Barbara on Dennis-enon luona."

Lady Casterley puri yhteen huulensa, ja katsoen sitten tyttärenpoikaansa hän sanoi:

"Minä vien sinut sinne vielä tänä päivänä. Sinun pitää päästä merenrannalle. Mitäs siihen sanotte, Clifton?"

"Hänen ylhäisyytensä näyttää kalpealta."

"Pitäkää vaunut varalla, me lähdemme Clapham Junctionin asemalta. Thomas voi käydä hakemassa sinulle vaatteita. Tai on parempi, että minä soitan äidillesi, että hän lähettää meille auton, vaikka minä en pidäkään noista laitoksista. Junassa on hyvin kuuma. Järjestäkää matkatavarat, Clifton, olkaa hyvä."

Tätä suunnitelmaa vastaan Miltounilla ei ollut mitään muistuttamista. Ja koko matkan hän oli vaipuneena välinpitämättömyyteen ja väsymykseen, mikä lady Casterleystä näytti mitä suurimmassa määrässä pahaenteiseltä. Sillä väsymys oli hänestä outo ja anteeksiantamaton tila. Tuo pieni arvokas nainen -- aristokraattisen periaatteen säiliö -- oli selkärankaansa myöten keinotekoisen energian läpitunkema, tuon valppaan tarmokkuuden, jota niiden, joilla ei ole yhteiskunnassa mitään toivottavaa, täytyy kehitellä itsessään, etteivät kehnontuisi ja olisi pakotettuja taas toivomaan. Rehellisesti sanoen hän ei jaksanut sietää sitä, että jokin vieras vaikutus oli päässyt vallalle hänen tyttärensä pojassa, sillä hän tiesi syyn hänen tilaansa ja oli kärsimätön sellaisen uskostaluopumisen johdosta. Jos hän olisi ollut joku muu hänen lapsenlapsistaan, niin hän ei olisi empinyt, mutta Miltounissa oli jotakin, joka pidätti lady Casterleytäkin, ja vain kerran koko neljän tunnin matkalla hän yritti katkaista hänen äänettömyyttään. Hän teki sen omalta kannaltaan katsoen hyvin pehmeällä tavalla -- sillä olihan Miltoun hänen sydämensä ylpeyden ja kaikkien toiveiden varsinainen esine! Pistäen ohuen, pienen, terävän kätensä hänen käsivartensa alle hän sanoi tyynesti:

"Rakkaani, älä haudo sitä. Siitä ei tule koskaan mitään."

Mutta Miltoun poisti hänen kätensä hienosti ja laski sen takaisin pölyiselle vaipalle vastaamatta mitään tai näyttämättä muutakaan merkkiä siitä, että oli kuullut.

Syvästi loukkaantuneena lady Casterley puristi yhteen kuihtuneet huulensa ja sanoi terävästi:

"Hitaammin, Frith, olkaa hyvä!"

V LUKU.

Loikoessaan samana iltapäivänä takkuisen tamariskipensasaidan alla Miltoun ilmaisi, joskin vain vähän, sielunsa hätää Barbaralle. Hän ei olisi koskaan tehnyt sitä, jollei heidän välillään olisi sattunut tuota odottamatonta yöllistä paljastusta Monklandissa, ja tuskinpa edes nytkään, jollei hän olisi tuntenut tässä sisaressaan sitä elämän lämpöä, jota hän itse kaipasi. Rakkauden asioissa Barbara oli heistä kahdesta vanhempi. Sillä useimmille naisille ominaisen ja hellän sydämentuntemuksensa ohella hänessä oli perittyä maailmannaisellisuutta, mitä saattoikin odottaa lordi ja lady Valleysin tyttäreltä. Jos hän ei ollutkaan selvillä omien mielenliikutustensa tilasta, niin se ei ollut kuten Miltounilla sydämen ja aistien tähden, vaan hänen henkensä ja uteliaisuuden vuoksi, jotka Courtier oli herättänyt ja saanut hieman räpyttelemään siipiään. Hän tuskitteli Miltounin tukalan aseman johdosta, häntä loukkasi myöskin ajatus, että mrs Noel nääntyi yksinäisenä huvilassaan. Agathan kaltainen hyvä ja vakava sisar oli saanut Barbaran omistamaan kapinallisia käsityksiä moraalista ja vieroittanut hänet kokonaan uskonnosta. Ja niin hänestä tuntui, että jos nuo kaksi eivät voineet olla onnellisia erillään, niin he saattoivat sitä olla yhdessä kaiken sen ilon nimessä, mitä oli maailmassa!

Sillä aikaa kuin hänen veljensä loikoi ja katseli taivasta tamariskien alla, hän koetti miettiä, miten olisi lohduttanut häntä, tietäen, ettei vähimmässäkään määrässä ymmärtänyt hänen ajatustapaansa. Kedoilla heidän takanaan kiurut visertelivät tuleentumattoman viljan ylistykseksi, merenrannassa näkyi kaikkia värejä, eloisan vihreästä aina tatinpunaiseen saakka, ja kaukana ulapan reunalla pienet kumarat haamut keräsivät merikuminaa. Ilma tuoksui suloiselta tuossa tamariskien varjossa, ja sanomaton rauha vallitsi. Ja auringonsäteitten hyväilemänä Barbara ei voinut olla käymättä kärsimättömäksi kärsimysten johdosta, jotka olisi voitu poistaa toimimalla. Lopulta hän uskalsi:

"Elämä on lyhyt, Eusty!"

Miltounin eleetön vastaus sai hänet säpsähtämään.

"Minä siunaan sinua, jos saat minut siitä vakuutetuksi, Babs. Jos noiden leivojen liverrys ei merkitse mitään, jos tuo sininen ulappa on meidän mielikuvituksemme rämettä, jos me mitättömästä ryömimme mitättömyyttä kohden, jos meidän elämässämme ei ole mitään päämäärää, niin Jumalan nimessä, saata minut siitä vakuutetuksi."

Johdettuna äkisti syvemmälle kuin käsitti, Barbara saattoi vain ojentaa kätensä ja sanoa: "Oh! Älä ota asioita niin ankaralta kannalta!"

"Koska sinun sanojesi mukaan elämä on lyhyt", mutisi Miltoun omalla hymyllään, "niin älä turmele sitä säälintunteella! Entisaikaan me jouduimme Toweriin vakaumustemme vuoksi. Me voimme sietää hieman yksityistä ahdistusta, niin ainakin toivon, tai olemmeko me sitten niin kokonaan muuttuneet?"

Hänen äänensä sävy vaikutti valtavasti Barbaraan, joka vastasi terävästi:

"Mitä meidän _täytyy_ kestää, meidän täytyy, luulen. Mutta miksi pitäisi meidän itse _aiheuttaa_ itsellemme kärsimyksiä? Sitä minä en voi kestää!"

"Oh! Syvää viisautta!"

Barbara punastui.

"Minä rakastan elämää!" hän sanoi.

Ilta-auringon kaleerilaivat purjehtivat jo leveänä, kultaisena laivueena rannikkoa kohden, missä pienet, synkät, kumartuneet olennot eivät olleet vielä lopettaneet työtään, ja leivoset lauloivat tuleentumattoman viljan yläpuolella -- kun Harbinger, nelistäen hietikkoa pitkin Whitewaterista Sea Houseen, saapui tuon äänettömän, kotia kohti kulkevan parin luokse.

Ei olisi oikein sanoa tästä nuoresta miehestä, että hän kernaasti teki diagnoosin henkisestä ilmakehästä, mutta tätä ei ole suinkaan luettava hänen viakseen, koska hänen kehdostaan lähtien kaikki olivat päättäneet yksissä neuvoin pitää aina hänen ympäristönsä henkistä ilmapuntaria vieläpä varjossakin hyvin korkealla. Ja se seikka, että hänen oma henkinen lämpömittarinsa oli nyt kohonnut niin korkealle, että uhkasi halkaista koko lasin, sai hänet sitäkin huonommaksi huomaamaan, mitä muissa ihmisissä tapahtui. Kuitenkin hän huomasi, että Barbara näytti kalpealta ja -- kuten hänestä näytti -- suloisemmalta kuin koskaan ennen. Hänen vanhemman veljensä seurassa Harbinger tunsi itsensä aina jotenkuten levottomaksi. Hän ei voinut oikein halveksia hänen omassa säädyssään ilmenevää itsepintaisuutta, mutta hän ei voinut paremmin kuin muutkaan tunkeutua Miltounin yleisiä totuuksia kohtaan osoittaman ivallisen, ohuestikätketyn halveksunnan läpi. Pitäen hyvää luuloa itsestään -- kuten kauniit miehet yleensä, joiden kohtalo on sellainen, että tämä luulo ei voi koskaan tai lähes koskaan vakavasti horjua -- hän ei suvainnut sitä, että häntä hiemankaan olisi halveksittu. Hän tunsi sentähden sanomatonta helpotusta, kun Miltoun, sanoen tarvitsevansa jotakin aikakauskirjaa, läksi harppaamaan kaupunkia kohden.

Harbingerille yhtä hyvin kuin Miltounille ja Barbarallekin viime yö oli ollut katkera ja levoton. Tuon kalpean, notkean olennon näkeminen, olennon, jonka suu oli ollut raollaan ja joka oli pyörinyt eteenpäin Courtierin käsissä, oli kiintynyt hänen näkemykseensä noista tanssiaisista lähtien. Viime tanssinsa aikana hänen kanssaan Harbinger oli ollut melkein julman äänetön, saattaen vain äärimmäisillä ponnistuksilla pidättäytyä viittaamasta tuohon "rehentelevään, punatukkaiseen veitikkaan", miksi hän salaa nimitti tuota menetettyjen asiain puoltajaa. Itse asiassa hänen silloiset ja senjälkeiset mielenliikutuksensa olivat olleet jonkinlaisena paljastuksena, tai olisivat voineet olla, jos hän olisi voinut katsoa niitä syrjästä käsin. On totta, että hän oli seuraavana päivänä liikkunut, kuten tavallista, kylmänä ja ujostelemattomana, koska ei tietenkään halunnut antaa ihmisten mitään nähdä, mutta hänessä oli sellaista kaipuun ja mustasukkaisuuden kipua ja raivoa, että häntä täytyi tosiaan sääliä. Hänen kaltaisensa suuret ja rajut tyypit säilyttävät kaikkein viimeisimpinä sielunsa rauhan. Kulkiessaan kotiin tanssiaisista hän päätti seurata häntä merenrantaan, minne Barbara oli pahansuovasti sanonut lähtevänsä. Toisen melkein unettoman yön jälkeen hän ei voinut enää epäröidä. Hänen täytyi saada tavata hänet! Sitäpaitsi saattoihan hän rankaisematta mennä omalle maatilalleen. Hän ei välittänyt siitä, vaikkapa se olisi herättänyt huomiotakin. Herättänyt huomiota! Mitä enemmän, sitä parempi! Hänessä alkoi herätä miehellisen päättäväisyyden ilkeä itsepäisyys. Barbara ei saanut päästä hänen käsistään!

Mutta nyt kun hän käveli hänen rinnallaan, niin kaikki hänen päättäväisyytensä ja varmuutensa oli muuttunut hämmentyneeksi nöyryydeksi. Hän marssi hevosensa rinnalla alla päin, tuntien tuskaa sen johdosta, että oli niin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana, ollen vihoissaan oman äänettömyytensä ja saamattomuutensa johdosta, melkeinpä vihainen Barbaran rakastettavuudenkin ja sen kivun vuoksi, minkä se aiheutti hänelle. Kun he saapuivat kotiin ja Barbara jätti hänet tallin eteen sanoen menevänsä poimimaan kukkia, niin hän tempoi suitsista ja noitui sitä, että hevonen hidasteli talliin mennessään. Häntä peloitti ajatus, että Barbara olisi ennättänyt lähteä ennen hänen tuloaan puutarhaan, ja kuitenkin hän puoliksi pelkäsi sitäkin, että olisi löytänyt hänet sieltä. Mutta Barbara oli edelleenkin poimimassa hajuneilikoita huvimajan aidan vieressä, joka vei ansareihin päin. Ja kun Barbara nousi keräämästä noita kukkia, niin ennenkuin hän, Harbinger, tiesi sitä itsekään, hän oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen ja, pitäen häntä ikäänkuin pihdeissä, suuteli säälimättömästi.

Barbara ei vastustanut ollenkaan, hänen pehmeät poskensa, vieläpä hänen passiiviset huulensakin kävivät kuumemmiksi ja kuumemmiksi; mutta äkkiä Harbinger perääntyi, sydän seisahtuneena väkivaltaisen uskalluksensa johdosta. Mitä oli hän tehnyt? Hän näki hänen, Barbaran, nojaavan melkein kätkettynä leikatun lehvistön sisään ja kuuli hänen sanovan hienon ilkkuisesti: "Kas niin!"

Harbinger olisi syöksynyt hänen jalkainsa juureen pyytämään anteeksi, mutta arveli jonkun tulevan. Hän mutisi käheästi: "Hyvä Jumala, miten mieletön minä olin!" ja seisoi hehkuen juron epätietoisena rohkeuden ja pelon välimailla. Sitten hän kuuli Barbaran sanovan rauhallisesti:

"Niin, sitä te olitte -- melkein."

Nähdessään Barbaran vievän käden huulilleen, aivan kuin ne olisi olleet haavoittuneet, hän mutisi katkonaisesti:

"Antakaa minulle anteeksi, Babs!"

Seurasi minuutin hiljaisuus, jonka kestäessä Harbinger seisoi, uskaltamatta katsahtaa häneen, mielenliikutustensa näännyttämänä. Sitten hän kuuli hämmästyksekseen hänen sanovan:

"En pannut sitä pahakseni -- tällä kertaa!"

Harbinger katsahti ylös. Miten saattoi Barbara rakastaa häntä ja puhua noin kylmästi! Miten saattoi hän olla panematta pahakseen, jos hän ei rakastanut häntä! Barbara vei käden kasvoilleen, kaulalleen ja tukkaansa, korjaillen sitä epäjärjestystä, minkä suuteleminen oli aiheuttanut.

"Lähdemmekö nyt sisään?" sanoi Barbara.

Harbinger astui askeleen eteenpäin.

"Minä rakastan teitä niin", hän sanoi, "minä jätän elämäni teidän käsiinne, ja te saatte tehdä sille mitä tahdotte."

Näiden sanojen johdosta, joiden oikeasta merkityksestä hän tiesi hyvin vähän, hän näki Barbaran hymyilevän.

"Jos minä sallin teidän tulla kolmen yardin päähän, niin käyttäydyttekö kiltisti?"

Harbinger kumarsi, ja äänettömästi he kävelivät taloa kohden.

Illallinen oli outo ja epämukava. Mutta sen komedia näyteltiin niin hienosti, että Miltoun ja lordi Dennis eivät sitä huomanneet, vaikka lady Casterleylle se oli läpinäkyvä. Sillä, kun Harbinger oli lähtenyt ratsastamaan takaisin hietikkoa pitkin, hän otti kynttilän ja pyysi Barbaraa tulemaan mukaansa. Vietyään sitten tyttärentyttärensä siihen osastoon, joka oli aina varattuna hänelle ja erikoisesti kalustettu häntä varten melkein ilman mitään huonekaluja, hän istuutui vastapäätä tuota hoikkaa, nuorta, voimakasta olentoa, ikäänkuin olisi tahtonut toimittaa täyden tarkastuksen, ja sanoi:

"Niin, _sinä_ alat tulla järkiisi, sittenkin. Suutele minua!"

Kumartuessaan suorittamaan tätä seremoniaa Barbara näki kyyneleen vierivän pitkin hänen hienopiirteistä nenäänsä. Tietäen, että sen huomaaminen olisi ollut liian peloittavaa, hän nousi ja meni ikkunan luo. Siellä, tuijottaen ulos synkkien ketojen ja pimeän meren yli, minkä reunaa pitkin Harbinger ratsasti kotiinsa, hän nosti käden huulilleen ja ajatteli sadanteenkin kertaan:

"Niin, sellaistako se sitten onkin!"

VI LUKU.

Kolme päivää ensimmäisten ja samalla, kuten hän itselleen lupasi, viimeisten hienostotanssiensa jälkeen Courtier sai Audrey Noelilta kirjeen, mikä ilmoitti hänen jättäneen Monklandin ja muuttaneen Thamesin rannalle, lähelle Westminsteriä.