Part 14

Hän oli nähnyt Courtierin kolmesti. Kerran tämä oli tullut päivällisille kutsun johdosta, jonka lady Valleys oli kirjoittanut tuolla lumoavalla, melkein syvämietteisellä tyylillään, jonka hän oli opetellut kirjoittaakseen sellaisille, jotka olivat yhteiskunnallisesti häntä alempana, semminkin, jos nämä olivat älykkäitä. Kerran oli Courtier ollut Valleys Housessa, puutarha-juhlassa. Ilmoitettuaan hänelle, milloin lähtisi seuraavana päivänä ratsastamaan, Barbara oli tavannut hänet ratsastusradalla, seisomassa radan vieressä, siinä paikassa, mistä hänen piti ajaa ohitse. Courtierin kasvoilla oli silloin hänelle niin ominainen, kunnioituksen ja ivallisen itsetietoisuuden sekainen ilme. Kävi selville, että hän tuli matkustamaan pois, mutta Barbaran kysymyksiin, miksi ja minne, hän oli vain kohauttanut olkapäitään. Kun hän nyt istui siinä pölyisellä puhujalavalla, tässä kuumassa, paljaassa kokoushuoneessa, missä näki kaikki nuo ihmiset ja kuuli puheita, joiden sisältöön ei jaksanut syventyä, niin ajatusten sekasotku, hänen ympärillään olevat kasvot ja puhujain äänet vaikuttivat painajaisen tavoin. Tämän kaiken keskeltä hän erotti kuitenkin hyvin selvästi suuren hatun alta äitinsä niskan värin ja erään oikealla istuvan toimikunnan jäsenen kasvojen ilmeen, jäsenen, joka pureskeli kynsiään sinisen paperin suojassa. Hän huomasi, että joku puhui kuulijain joukossa, ikäänkuin työntäen suustaan sanaryhmiä. Hän saattoi nähdä hänet -- pienen miehen, mustassa takissa, kalpeine tempovine kasvoineen.

"Minusta tuntuu, että tämä on hirveätä", hän kuuli hänen sanovan, "minusta tuntuu, että tämä on jumalanpilkkaa. Minusta on hirveätä, että meidän pitäisi sekaantua suurimpaan voimaan, suurimpaan ja pyhimpään ja salaisimpaan -- voimaan, joka liikuttaa maailmaa. Minä en jaksa sitä kuunnella, se näyttää minusta tekevän kaiken niin vähäpätöiseksi!" Barbara näki hänen istuutuvan ja äitinsä nousevan vastaamaan.

"Meidän kaikkien täytyy olla myötätuntoisia sitä vakavuutta ja tiettyyn määrään saakka sitä tarkoitusta kohtaan, joka on meidän kuulijaimme joukossa olevalla ystävällämme. Mutta meidän täytyy kysyä itseltämme: Onko meillä oikeutta myöntää itsellemme yksityisten tunteitten ylellisyyttä asiassa, mikä koskee kansallista laajenemista. Meillä ei ole oikeutta jättäytyä tunteen valtaan. Meidän ystävämme tuolla kuulijain joukossa -- suokoon hän anteeksi minun sanani -- puhui pikemmin runoilijan kuin vakavan reformaattorin tavoin. Minä pelkään, että jos annamme itsemme vaipua runouteen, niin tämän maan syntyneisyys on pian myöskin vaipuva runouteen. Ja sitä meidän on mahdoton ajatella ristissäkäsin. Olin aikeissa esittää seuraavan loppuponnen, kun meidän ystävämme tuolla kuulijain joukossa -- --"

Mutta Barbaran huomio oli jälleen siirtynyt tuohon omituiseen ajatusten ja tunteiden sekoitukseen, mistä tuo pieni mies oli hänet niin äkkiä herättänyt. Sitten hän huomasi, että kokous loppui ja hänen äitinsä sanoi:

"Nyt, rakkaani, on sairashuonepäivä. Me ennätämme juuri sopivaan aikaan."

Kun he olivat jälleen autossa, Barbara nojasi taaksepäin hyvin äänettömänä, tarkastaen katuliikennettä.

Lady Valleys katseli häntä syrjäsilmällä.

"Mikä pikkuinen pommi tuo pieni mies oli!" hän sanoi. "Oli varmastikin tullut sisään erehdyksestä. Kuulin, että mr Courtier on saanut kutsun Helen Gloucesterin tanssiaisiin tänä yönä, Babs."

"Miesparka!"

"_Sinä_ menet sinne", sanoi lady Valleys kuivasti.

Barbara vetäytyi takaisin nurkkaansa.

"Älä härnää minua, äiti!"

Katumuksen ilme tuli lady Valleysin kasvoille. Hän koetti tarttua Barbaran käteen, mutta tuo väsynyt käsi ei vastannut hänen puristukseensa.

"Minä tiedän, missä mielentilassa sinä olet, rakkaani. Sen voittamiseen tarvitaan rohkea ote. Älä anna sen kasvaa itsessäsi. Sinun olisi parasta mennä eno Dennisin luokse huomenna. Sinä olet vaivannut itseäsi liiaksi."

Barbara huokasi.

"Toivon, että olisimme jo huomispäivässä."

Auto oli pysähtynyt, ja lady Valleys sanoi:

"Tuletko sisään, vai oletko liiaksi väsynyt? Heistä tuntuu aina niin hyvältä nähdä sinut."

"Sinä olet kahdesti niin väsyksissä kuin minä", vastasi Barbara, "tietenkin minä tulen".

Näiden kahden naisen astuessa sisään laitoksessa syntyi heti kohta heikkoa kuiskinaa ja mutinaa. Lady Valleys, jonka laaja olemus herätti heti toimeliasta ja rohkaisevaa luottamusta, istuutui erään sängyn laidalle. Mutta Barbara seisoi keskellä kapeata auringonvalon juovaa, tietämättä mistä aloittaisi, häneen päin kääntyneiden kasvojen keskellä. Nuo köyhät rakkaat näyttivät niin nöyriltä, niin äänettömiltä, niin väsyneiltä. Eräs heistä makasi aivan liikkumattomana, nostamatta edes päätään tulijan näkemiseksi. Nuo uinuvat, kalpeat kasvot ulkonevine poskipäineen näyttivät niin haurailta, että kosketus tai henkäys olisi murtanut ne; otsalla lepäsi silkkiäkin hienompi, tumma hiussuortuva; suljetut silmät olivat syvällä päässä; toinen käsi, joka oli työstä melkein kokonaan näivettynyt, lepäsi rinnalla. Hengitys kulki aivan verettömien huulien läpi. Hänen nukkuva olentonsa näytti omalla tavallaan kauniilta. Barbaran valtasi omituinen mielenliikutus. Nukkuja näytti niin kokonaan irtaantuneen tästä maailmasta ja kaikista sen muodollisuuksista ja kankeudesta. Katsellessaan häntä Barbara menetti väsymyksensä ja onttouden tunteensa ja johtui ajattelemaan kotoisia kivikunnaita, kun tuuli puhalteli niillä ja kaikki oli alastonta, suurta ja välistä hirveätä. Tuossa hiljaisessa unessa oli jotakin alkuperäistä. Naapurivuoteessa oleva vanha nainen ruskeine kurttuisine kasvoineen ja kirkkaine, tummine ja eloisine silmineen näytti tämän tällaisen rauhallisuuden rinnalla melkein raa'alta selittäessään Barbaralle, että pieni kanervakimppu saippua-astian toisessa päässä, ikkunalaudalla, oli tuotu Walesista, sillä, kuten hän selitti: "Minun äitini oli syntynyt Stirlingissä, niin että minä pidän hieman kanervista, vaikka en itse olekaan koskaan poistunut Bethnal Greenistä."

Mutta kun Barbara uudestaan kulki ohitse, niin tuo nukkuva nainen oli istuallaan ja näytti vain tavalliselta olennolta -- hänen outo, hauras kauneutensa oli kadonnut.

Tuntui huojentavalta, kun lady Valleys sanoi:

"Rakkaani, minun täytyy olla merimiesbasaarissa puoli kuusi. Sillä aikaa kuin minä olen siellä, sinun täytyy mennä kotiin ja levätä ja virkistää itseäsi illaksi. Me menemme päivällisille Plassey Houseen." Gloucesterin herttuattaren kutsut, joita kukaan ei kernaasti laiminlyönyt, olivat määrätyt näin myöhäiseksi päiväksi herttuattaren ilmaiseman halun johdosta pitkittää sesonkia ja sillä lailla auttaa vuokra-ajureita. Ja vaikka jokainen oli asiaa kohtaan myötätuntoinen, niin useimmista oli tuntunut yksinkertaisemmalta matkustaa pois, saapua kaupunkiin kutsupäivänä ja poistua taas seuraavana aamuna. Läpi koko tuon viikon, millä sesonkia oli näin pidennetty, ajurit olivat pitkissä riveissä rautatieasemilla ja pysähdyspaikoillaan, tietämättä, mitä tehtiin heidän hyväkseen, odottaen yhtä kärsivällisenä kuin heidän hevosensakin. Mutta koska kaikki olivat erityisesti ponnistelleet tällä lailla, niin poikkeuksellisen suuri, valittu ja loistava seura kokoutui Gloucester Houseen.

Laajan tanssisalin kattoon oli ripustettu suuria viuhkoja yhteenkietoutuneiden, pyörivien parien yläpuolelle puhdistamaan ja tuulettamaan raskasta ilmaa, ja nuo suuret viuhkat, jotka liikkuivat uskomattoman hitaasti, johtivat heikon, vilvoittavan ilmavirran valkeiden paidanrintojen ja paljaiden kaulojen mereen ja panivat liikkeelle lukemattomien kukkien tuoksun.

Myöhään yöllä, lähellä erästä suurta kukkakimppua, eräs hyvin sievä nainen seisoi ja jutteli Bertie Caradocin kanssa. Tuo nainen oli Bertien serkku, Lily Malvezin, Geoffrey Winlowin sisko ja erään vapaamielisen päärin vaimo, lumoava olento, jonka neilikanväriset posket, kirkkaat silmät, nopeat huulet ja pyöreä vartalo antoivat hänelle mitä sievimmän vilkkauden ilmeen. Puhuessaan hän katseli ovelasti toveriaan, koettaen ikäänkuin tunkeutua tuon nuoren, itsehillintäisen miehen varustusten läpi.

"Ei, rakkaani", hän sanoi pilaatekevällä äänellään, "sinä et koskaan saa minua vakuutetuksi siitä, että Miltoun tulisi takertumaan. _Il est trop intransigeant_. Ah! Sielläpäs on Babs!"

Sillä Barbara oli lipunut ohitse, silmät laiskan harhailevina, huulet hieman raollaan, niska jotenkuten yhtä kalpeana kuin hänen valkea takkinsa, kasvot kalpeina ja ilmeisesti uupuneina hänen raskaan, ruskehtavan hiusvyyhtensä alla, ruumis taipuisana ja aivankuin pyörryksissä, mistä tanssikumppanin käsivarsi sai hänet herättää valssin joka pyörteessä.

Liikuttaen tuskin ollenkaan huuliaan, kuten ylhäisöpiirien vankien oli tapana puhua, Lily Malvezin mutisi:

"Kenen kanssa hän tanssii? Onkos se nyt se tuntematon juoksija, Bertie?"

Vallan yhtä liikkumattomin huulin Bertie vastasi:

"Neljäkymmentä yhtä vastaan, ei mitään vedonlyöjiä."

Mutta nuo tutkivat, kirkkaat silmät seurasivat yhä Barbaraa, joka ajelehti tanssissa suuren pyörteeseen joutuneen vesililjan tavoin, ja seuraava ajatus kulki tuon sievän pään läpi:

"Babs on takertunut häneen. Se on häneltä kehnosti tehty, totisesti!" Ja sitten hän näki erään toisen, joka nojasi pylvääseen ja jonka silmät myöskin seurasivat noita kahta, ja hän ajatteli: "Hm! Claud -- raukka -- ei ihme, että hän katselee tuolla tavalla. Oh! Babs!"

Erään patsaan vieressä, terassilla, Barbara ja hänen toverinsa seisoivat, siellä, missä juhlalyhdyt eivät muuttaneet puiden näköä, puiden, jotka tarjosivat synkkyytensä ja kirkkautensa virkistyksen.

Uuden kalpean uupumuksensa valtaamana, hengittäen vielä syvään valssin johdosta, Barbara näytti Courtierista olevan täynnänsä rakastettavuutta. Miksi pitäisi ihmisen sepitellä puheita unikuville! Barbara oli vain ilmaanpainettu kauneuden ilmestyskuva, mikä olisi hävinnyt kosketuksesta -- hän oli lumouksen aaveiden kaltainen, jotka ilmestyvät ihmiselle öisen sinisen taivaan alla vuoriston tähtihohteisessa lumossa tai hiljaisen kultaisessa koivumetsässä! Puhuminen olisi ollut pyhyydenhäväisemistä. Sitä paitsi, mitä hyötyä olisi Courtierille tuottanut puhuminen tässä Barbaran maailmassa, mikä oli niin hurmaava ja vilkkaan vaikuttava -- tässä maailmassa, mikä oli rakennuksen kaltainen, jossa kaikki ikkunat olivat peitetyt ja varjostimet alasvedetyt, rakennuksen, minne ei päästetty ketään, joka ei ollut vannonut uskovansa, että se oli maailma, koko maailma, eikä mitään muuta kuin maailma, minkä ulkopuolella oli vain jätteet kaikesta siitä, mistä se oli rakennettu. Miksi olisi Courtier puhunut tässä seurapiirin maailmassa, missä hän tunsi olevansa kuin erämaassa, missä etsi kanssaihmistä!

Harbingerin ääni sanoi heidän takanaan:

"Lady Babs!"

Kauan löyhyttelivät viuhkat tämän uljaan huvipyörteen yläpuolella ja viulut valittivat ja vinkuivat myöhään aamuun asti. Sitten äkkiä, aivan kuten kastekimallus katoaa ruohosta auringon noustua, kaikki haihtui pois, ja suuriin huoneisiin jäi vain jäljelle livreepukuisia palvelijoita, jotka kiiltävillä lattioilla näyttivät samanlaisilta kuin flamingot lammen rannalla päivän sarastaessa.

III LUKU.

Fitz-Haroldien perintökartanossa, pienen merenrantakaupungin Nettlefoldin ulkopuolella, lordi Dennis vietti rauhallisia päiviään. Tässä etelärannikon ilmanalassa, mikä oli Englannin kaikkein terveellisin ja leppoisin, hän vanheni hyvin hitaasti, nauttien täysin siemauksin rauhallisesta elämästä, ajatellen tuskin ollenkaan kuolemaa. Hän oli ihmeellisen itsehillintäinen, kuten tuo vanha korkea rakennuskin korkeine ikkunoineen ja kyyryllään olevine tulisijoineen. Hänen kirjansa, sillä hän tutki kutakuinkin kiihkeästi vanhoja sivistysmuotoja ja kuvasi niiden tapoja silloin tällöin kuivalla, kohtalaisen terävällä kynällään määrätyissä, vanhanaikaisissa julkaisuissa; hänen mikroskooppinsa, sillä hän tutki vesiäisiä, ja hänen ystävänsä John Boglen kalastajavenhe, John Boglen, joka oli aikaa sitten huomannut hänet parhaaksi kalakseen, kaikki nämä ynnä jotkut tilapäiset vierailijat sekä hänen pienet käväisynsä Lontoossa, Monklandissa ja muissa maakartanoissa muodostivat hänen elämänsä, mikä, joskaan se ei ollut suunnattoman hyödyllinen, oli kuitenkin kauttaaltaan laatuisaa ja hyväntahtoista, vaikuttaen tunnetulla yksinkertaisuudellaan tietyn negatiivisesti ei ainoastaan hänen omaan luokkaansa, vaan tämän luokan ja koko maan välisiin suhteisiin. Nettlefoldissa sanottiin yleensä, että hän oli gentlemanni ja että jos kaikki lordit olisivat hänen kaltaisiaan, niin heitä vastaan ei olisi mitään muistuttamista. Kauppakansa ja majatalonpitäjät tunsivat, että maan edut olivat turvallisemmin hänen käsissään kuin sellaisten käsissä, jotka tahtoivat sekaantua asioihin kaikkien niiden hyväksi, jotka eivät halunneet muuta kuin saada olla rauhassa. Sellainen mies, joka saattoi niin täydellisesti unhottaa olevansa herttuan poika ja jota muut ihmiset eivät koskaan unhottaneet, oli mies, joka tuotti heille rahaa. Oli totta, että hänellä ei ollut koskaan ollut paljon sanottavaa yleisissä asioissa, mutta tämä jätettiin huomioonottamatta, sillä hänellä olisi sitä ollut, jos olisi tahtonut, ja se seikka, että hän ei ollut tahtonut, osoitti vielä paremmin, että hän oli gentlemanni.

Samalla lailla kuin hän oli pienen kaupungin ainoa henkilö, jota vastaan ei koskaan voitu mitään sanoa, samalla lailla hänen talonsakin oli talo, joka uhmasi arvostelua. Aika oli tehnyt siitä perin sopivan. Kaikki oli siinä hienoa -- muratin peittämät seinät, purppuraanvivahtava, paikoittain lehtisammalen peittämä katto, rauhaisat niityt, joilla ponyja ja lehmiä kävi laitumella ja jotka ulottuivat aina mereen saakka. Seisoen yksinään muiden talojen takana, ikäänkuin niiden mestarina, joskin hieman liian esteettisen erillään tavallisista tarpeista -- se teki muut arvottomiksi.

Hänellä ei oikeastaan ollut naapureita, joita olisi koskaan tavannut, lukuunottamatta nuorta Harbingeria, joka asui kolmen mailin päässä Whitewaterissa. Mutta koska hän osasi välttää oman piirinsä aiheuttaman vaivan, niin tämä ei kiusannut häntä. Paikallisessa laupeudentyössä, semminkin mikäli kaupungin kalastajat olivat kysymyksessä, joiden talvikuukaudet tuottivat nykyjään hyvin vähän, hän oli tuhlaavainen aina liiallisuuteen asti, sillä hänellä ei ollut suuria tuloja. Lukuunottamatta sitä, että toimi muutamien kunnallisten yritysten etunenässä, hän otti osaa politiikkaan hyvin vähän tai ei ollenkaan. Hänen torylaisuutensa oli laadultaan lempeätä, hän ei uskonut maan uudistuvan muutoin kuin siten, että eri luokat suhtautuivat toisiinsa suopeasti. Kun häneltä kysyttiin, miten tämä saattoi käydä päinsä, hän saattoi vastata kuivalla, hieman pahanilkisellä miellyttävyydellään, että jos herhiläisten pesiä härnättiin kepillä, niin herhiläiset tulivat esiin. Kun hänellä itsellään ei ollut maata, niin hän oli arka lausuessaan kantansa tässä pulmallisessa kysymyksessä. Mutta jos hänen päällensä hyökättiin kiivaasti, niin hän saattoi sanoa seuraavasti: "Maa on yleensä parhaimmassa tilassa meidän käsissämme, mutta keskuudessamme saisi olla vähemmän sellaisia, jotka eivät viljele itse maata eivätkä anna muidenkaan sitä viljellä."

Hänellä oli maata kohtaan lempeä ja suojeleva tunne, mitä saattoi odottaakin, eikä hän voinut ajatella, että se olisi jäänyt tuon kylmän äidin, valtion, vuokrattavaksi. Hän suhtautui ivallisesti radikaalien ja sosialistien mielipiteisiin, mutta ei pitänyt siitä, että näitä ihmisiä mieskohtaisesti paneteltiin heidän selkäinsä takana. On kuitenkin myönnettävä, että jos hänelle tehtiin vastaväitteitä, niin hän kävi huomattavasti ivallisemmaksi. Kun hänellä ei ollut mitään tilaisuutta julkisessa elämässä vaikuttaa mielipiteineen toisiin, niin synnynnäinen aristokraatti oli hänessä pakotettu jollakin lailla tulemaan ilmi.

Joka vuosi, heinäkuun lopulla, hän jätti talonsa lordi Valleysin käytettäväksi, joka piti sitä mukavana paikkana, missä saattoi odottaa Goodwood-juhlaa.

Herttuatar Gloucesterin kutsujen jälkeisenä aamuna hän sai seuraavan kirjeen:

Valleys House.

Rakkahin Dennis-enoni.

Saisinkohan tulla luoksesi hieman aikaisemmin lepäämään? Lontoossa on niin hirveän kuuma. Äidillä on vielä kolme tehtävää suoritettavana, ja minun on tultava takaisin viimeiseen illatsuun, mikä on poliittinen luonteeltaan -- joten en halua mennä Monklandiin asti. Ja kaikkialla muualla, paitsi sinun luonasi, on meluisata. Eustace näyttää niin uupuneelta. Minä koetan saada hänet mukaani. Isoäiti voi hirveän hyvin.

Rakkaimpia, parhaimpia terveisiä lähettää Sinun

Babsisi.

Samana iltapäivänä hän saapui, mutta ilman Miltounia, ajaen asemalta kevyillä vaunuilla. Lordi Dennis kohtasi hänet veräjällä ja suudeltuaan häntä tarkasteli häntä jotenkuten levottomasti, sivellen valkeata suippopartaansa. Hän ei ollut koskaan nähnyt Babsia kyllästyneenä johonkin, paitsi silloin, kun vei hänet John Boglen venheeseen. Barbara näytti varmasti kalpealta, hänen tukkansakin oli kammattu eri tavalla -- mikä seikka häiritsi sellaista, joka ei tietänyt syytä siihen. Pujottaen kätensä Barbaran käsikoukkuun hän vei hänet niitylle, mikä oli vielä täynnään voikukkia ja missä vanha valkea pony, joka oli kantanut Barbaraa ratsastusradalla kaksitoista vuotta sitten, lähestyi heitä ja hieroi turpaansa Barbaran vyötäisiin. Ja äkkiä lordi Dennisissä heräsi epämukava ja outo aavistus siitä, että vaikka Barbara ei tullutkaan itkemään, niin kaipasi kuitenkin aikaa nykyisen mielentilansa voittamiseen. Näyttämättä siltä, kuin eroaisi hänestä, hän kulki kedon toisessa päässä olevalle muurille ja seisoi siellä katsellen merta.

Vesi oli melkein korkeimmillaan. Etelätuuli puhalsi hänen ylitseen ja toi tullessaan merikukkien tuoksun, ja pienten laineiden hauras kahina tuli melkein hänen jalkoihinsa. Kaukana ulapalla laskevan auringon valossa hymyilevät vedet lepäsivät valkeina ja salaperäisinä heinäkuun sumussa, herättäen hänessä omituisen tunteen. Mutta lordi Dennis, vaikka hänellä olikin runolliset tunnehetkensä, pystyi sentään pitämään meren oikealla paikallaan -- sillä loppujen lopuksi se oli vain Englannin kanaali, ja hyvän englantilaisen tavoin hän oivalsi, että jos me kerta erotamme asiat niiden oikeista nimistä, niin ne lakkaavat olemasta tosiasioita, ja jos ne lakkaavat olemasta tosiasioita, niin ne tulevat -- pirullisiksi! Itse asiassa hän ei paljoakaan ajatellut merta, vaan Barbaraa. Oli totta, että tuo tyttö oli jossakin pulassa. Ja ajatus, että Babs saattoi olla pulassa, oli perin outoa, sillä lordi Dennis tunsi tiedottomasti, mikä suuri ja mahtava häiritsevä voima tarvittiin tunkeutumaan tuon satalaskoksisen ja loistavan kaavun läpi, mikä kääri itseensä tuon niin nuoren ja onnensuosiman olennon. Se ei ollut kuolema, siksi se oli pakostakin rakkaus. Ja hän ajatteli heti kohta tuota punaviiksistä veitikkaa. Aatteet olivat kylläkin hyviä -- kellään ei voinut olla mitään niitä vastaan oikeassa paikassa -- esimerkiksi päivällispöydässä. Mutta rakastua, jos siitä nyt oli kysymys, mieheen, jolla ei ollut vain aatteita, vaan myöskin taipumus elää niille ja niistä, eikä mistään muusta, tuntui lordi Dennisistä olevan _outré_.

Barbara oli seurannut häntä muurille, ja lordi Dennis katseli häntä epäilevästi.

"Sinä tahtoisit levätä unhotuksen virrassa, Babs? Sivumennen sanottuna, oletko nähnyt meidän ystäväämme Courtieria? Hyvin maalauksellista -- tuo hänen Don Quixotelainen elämänkatsomuksensa!" Hänen äänensä (monen muun hienostuneen äänen tavoin, joka on kyllästynyt spekulatsioniin) oli kolminainen -- ivasi aatteita, ivasi itseään aatteitten ivaamisen vuoksi, osoittaen kuitenkin selvästi, että se pohjimmiltaan ivasi vain itseään aatteitten ivaamisen vuoksi, sillä olisi ollut raakaa, jollei se olisi sitä tehnyt.

Mutta Barbara ei vastannut hänen kysymykseensä, vaan alkoi puhua muista asioista. Ja koko tämän iltapäivän ja illan hän jutteli niin kevyesti, että lordi Dennis, jollei hänen vaistonsa olisi sitä estänyt, olisi tullut petetyksi.

Tuo ihmeellinen hymynaamio -- tuo nuoruuden tutkimattomuus -- hävisi yöllä Barbaralta. Istuen ikkunallaan, kuunvalossa, mikä näytti "kullanhohteiselta, taivaalla kiitävältä koilta", hän katseli ahnaasti pimeyteen, ikäänkuin se olisi ollut suuri aate, jonka sydämeen hän koetti nähdä. Silloin tällöin hän siveli itseään, joutuen oudon mukavasti erilleen ruumiistaan. Onnettomuudekseen hän tunsi taas olevansa kaksoisolento. Tuo pehmeä yö, joka oli täynnänsä meren hiljaista liikutusta ja syvää mittaamattomuutta, herätti hänessä hirveän halun olla yksimielinen jonkin, jonkun kanssa, joka oli ulkopuolella häntä. Viime yön tanssiaisissa tuo "lentävä tunne" oli vallannut hänet jälleen ja vaikutti edelleenkin -- hänen välinpitämättömyyden-piirteensä omituisena ilmaisuna. Ja tämä Courtierin kosketuksen tuottama tunne, _cacoethes volandi_, ja typistettyjen siipien tunne haavoitti häntä -- kuten kielto haavoittaa lasta.

Hän muisti, miten Monklandissa isännöitsijän talossa oli ollut harakka, joka kerran oli hakenut turvaa vainoojilta orkideain huoneesta. Niin pian kuin sitä luultiin tarpeeksi kesyksi, sen annettiin lentää, jotta olisi nähty, tuliko se enää takaisin. Neljä tuntia se oli istunut korkean puun latvassa ja lopulta tullut alas vankilaansa. Peläten, että naakat kävisivät sen kimppuun sen seuraavalla löytöretkellä, sen toinen siipi leikattiin. Sen jälkeen tuo hämyinen lintu, vaikka elelikin kyllin onnellisena, hypellen sinne tänne häkissään ja terassilla, mitkä olivat sen koekenttänä, näytti silloin tällöin levottomalta ja pelästyneeltä, liikutellen siipiään, ikäänkuin olisi hengessään lentänyt, ja surulliselta sen johdosta, että täytyi pysyä maassa.

Ikkunansa ääressä hän myöskin räpytteli siipiään, ja sitten vuoteeseen mentyään lepäsi huokaillen ja kierrellen. Jokin kello löi kolmea. Sietämättömän kärsimättömyyden valtaamana oman epämukavuutensa johdosta Barbara veti yöpukunsa päälle auto-takin, pisti tohvelit jalkaansa ja pujahti käytävään. Talo oli hyvin hiljainen. Hän hiipi alakertaan pehmein askelin. Hapuiltuaan hallin läpi, missä syntymäisillään olevan valon ohuet aaveet asustivat, hän irroitti oven ketjut ja pakeni merta kohden. Juostessaan kasteessa hän ei synnyttänyt suurempaa melua kuin lintu lentäessään ilmassa, ja kaksi ponya, jotka tunsivat hänen haamunsa pimeässä, puhalsivat, lähettäen täten pehmeät hälyytyshuokauksensa suljettujen voikukkien keskeltä. Hän kiipesi muurin yli rannalle. Juostessaan hän oli päättänyt paiskautua mereen viihdyttääkseen itseään, mutta se oli niin synkkä, siinä oli vain pieni valkeanhäivä, ja taivaskin oli niin synkkä, odottaen päivän tuloa!

Hän seisoi ja katseli. Hengen ja ruumiin sykintä ja syöksyminen taukosi vähitellen tässä laajan synkässä yksinäisyydessä, missä vain pienten aaltojen hiljaista murtumista kuului. Hän oli hyvin tottunut näihin pimeihin hetkiin -- vain viime yönä tähän samaan aikaan Harbingerin käsivarsi oli ollut kiedottuna hänen vyötäisilleen viimeisessä valssissa! Mutta täällä pimeän hetket näyttivät niin erilaisilta, juhlallisilta, ja Barbarasta tuntui siltä, kuin pimeys olisi nähnyt hänen sisimpänsä läpi ja tehnyt hänet niin pieneksi ja vauhkoksi. Hän värisi turkisreunuksisessa takissaan huomatessaan itsensä niin ihmeellisen mitättömäksi tuon mustan taivaan ja synkän meren edessä, jotka näyttivät muodostavan yhden suuren säälimättömän kokonaisuuden. Kumartuen maahan hän jäi odottamaan päivän koittoa.

Se saapui Downsin puolelta ja kiiti merta kohden laahaten mukanaan siivissään kylmän ilma-aallon. Sen mukana rohkeus palasi pian Barbaran vereen. Hän riisuutui ja juoksi synkkään, nopeasti vaalenevaan veteen. Se peitti hänet ahnaasti, ja hän alkoi uida. Vesi oli ilmaa lämpimämpi. Hän makasi selällään ja molski, tarkastaen taivaan punertumista. Kylpeä tällä lailla puolipimeässä, hiukset levällään, ilman märkiä vaatteita jäsenten ympäri kietoutuneina, tuntui hänestä yhtä huvittavalta kuin pahanteko lapsesta. Hän ui ulapalle päin, mutta pelästyi rohkeuttaan ja ui takaisin rantaan, auringon noustessa.