Part 13

Courtier pysähtyi katselemaan näitä suuttuneena. Nämä ilmoitustaulut eivät polkeneet vain hänen rauhanharrastuksiaan, vaan hän näki niissä jotakin muuta, jota epäfilosofinen silmä ei huomannut. Se esitti hänen mielestään vertauskuvallisesti kaikkea arvotonta kansallisessa elämässä -- se oli jalomielisyyden haudalla sanomattoman surullinen hautakirjoitus. Mutta mikä saattoi kuitenkaan olla oikeutetumpaa puolueen näkökannalta katsoen? Eikö ollut toivottoman tärkeätä, että jokainen sininen hermo jännitettiin sinä päivänä käännyttämään keltaisia hermoja, joskaan ei sinisiksi, niin ainakin harmaiksi ennen yön tuloa? Eikö ollut aivan totta, että valtakunta voitiin pelastaa vain sinisillä äänillä? Voitiinko estää sinistä lehteä painattamasta noita sanoja, "Uusia selkkauksia", jotka hän oli lukenut sinä aamuna? Ei sen paremmin kuin keltaiset saattoivat estää keltaista lehteä painattamasta sanoja "Lordi Miltounin yöllinen seikkailu". Heidän ainoa tehtävänsä oli voittaa, taistelemalla aina puhtain asein. Keltaiset eivät olleet taistelleet puhtain asein, eivätkä taistelleet koskaan, ja kaikkein sopimattominta heidän puoleltaan oli syyttää sinisiä tästä sopimattomuudesta, mikä syytös oli totisesti naurettava! Mikä oli totta? Se, mikä teki maailman siniseksi, oli ilmeisesti totta, se, mikä ei sitä tehnyt, ei sitä ollut. Mitään keskitietä ei ollut! Henkilö, joka ei nähnyt asioita kummallakaan tavalla, oli pehmeä eikä mikään oikea kansalainen. Pitikö sitten luottaa keltaisten vakavuuteen -- keltaiset eivät luottaneet heihin koskaan siinä suhteessa! Mutta vaikka Courtier tiesikin kaiken tämän, niin nämä ilmoitustaulut olivat hänestä erikoisen tuomittavia, eikä hän voinut olla iskemättä kepillään erääseen ilmoitustauluun. Käytävän vieressä seisonut teurastajan pony säpsähti tästä, nousi takajaloilleen ja syöksyi eteenpäin, Courtierin kera, joka oli luonnollisesti tarttunut ohjaksiin, pidellen niistä kiinni. Joku koira kiiti ohitse, Courtier kompastui ja kaatui. Ohimennessään pony potkaisi häntä päähän. Hän menetti hetkeksi tajuntansa, mutta tultuaan tajuihinsa kieltäytyi kaikesta avusta ja meni hotelliinsa. Hänen päätään pyörrytti kovasti, ja sidottuaan likaisen haavan hän paneutui vuoteeseensa.

Palattuaan näyttämästä itseään kaikilla vaaliuurnilla, mikä oli tärkein kaikista toimituksista, Miltoun sai aikaa mennä häntä katsomaan.

"Nuo teidän viime taulunne!" alkoi Courtier heti.

"Olen antanut poistaa ne."

"Ne ovat tehneet tehtävänsä -- onnittelen -- tulette pääsemään parlamenttiin!"

"Minä en tietänyt niistä mitään."

"Hyvä ystävä, minä en oletakaan teidän tietäneen."

"Kun erämaa on miehen ja pyhän kaupungin välissä, niin hän ei jätä matkaansa kesken siksi, että on pakotettu peseytymään matkan varrella likaisessa vedessä. Roskaväki -- miten minä sitä vihaan!"

Näissä sanoissa oli niin paljon pidätettyä vihaa, että ne hämmästyttivät Courtieriakin, joka oli aina taistellut enemmistöjä vastaan.

"Minä vihaan sen keskinkertaista typeryyttä, minä vihaan sen äänensävyä ja sen katsetta -- se on niin inhoittava, se on niin vähäpätöinen, Courtier, minä kärsin kiirastulen tuskia ajatellessani, että tulen menemään parlamenttiin roskaväen äänillä. On synti käyttää hyväkseen tätä elukkaa, mutta minä sovitan syntini."

Tähän outoon purkaukseen Courtier ei aluksi vastannut mitään.

"Te olette tehnyt liiaksi ankarata työtä", hän sanoi viimein, "te olette menettänyt tasapainonne. Loppujen lopuksi roskaväki on kokoonpantu sellaisista miehistä kuin te ja minä."

"Ei, Courtier, roskaväki ei ole kokoonpantu meidän kaltaisistamme miehistä. Jos se olisi, niin se ei olisikaan roskaväkeä."

"Näyttää siltä", vastasi Courtier vakavasti, "kuin teillä ei olisi mitään tehtävää tässä galeijassa. Minä olen aina pysynyt siitä erillään."

"Te seuraatte omia tunteitanne. Minä en ole yhtä onnellinen."

Sanottuaan sen Miltoun kääntyi ovea kohden.

Courtierin ääni seurasi häntä kiinteästi.

"Jättäkää politikoiminen -- jos se teistä tuntuu sellaiselta. Älkää saattako turmioon omaa elämäänne kulkemalla sitä uraa, mitä kuljette, älkääkä saattako turmioon hänen elämäänsä!"

Mutta Miltoun ei vastannut.

Oli ihmeellisen hiljainen yö, kun menetettyjen asiain puolustaja jätti hotellinsa muutamia minuutteja ennen kahtatoista, otsa sidottuna hatun sisällä, ja suuntasi kulkunsa latinakoulua kohden kuulemaan vaalitulosten julistamista. Hän ohjasi askeleensa ääntä kohden, mikä muistutti jonkun hirviön hengittämistä, ja joutui jyrkältä, tyhjältä kadulta kaupungin torille, mikä oli täynnään aaltoilevaa joukkoa. Korkealla joukon yläpuolella, latinakoulun terävässä tornissa, oli kirkkaasti valaistu kellotaulu. Taivas kohosi noiden tuhansien sydänten kiihkeiden toiveiden yläpuolella aivan pilvettömänä. Courtierista, joka lähestyi toria, nuo heiluvat, valkeat, samaan suuntaan käännetyt kasvot näyttivät tuulen värisyttämiltä, villien jättiläiskukkien nupuilta. Yö oli loihtinut pois siniset ja keltaiset tosiasiat ja puhaltanut tähän tungokseen mielenliikutuksen hengen. Ja hän oivalsi heti tämän näyn kauneuden ja merkityksen -- ymmärsi sen värisevien voimien ilmaisuksi, voimien, joiden ikuinen tulviminen, tasapainonhengen silmälläpitämänä, oli maailman sielu. Tuhannet itsekkäät sydämet kaikkivaltiaan kiihoituksen valtaamina!

Eräs vanha, pitkä- ja harmaapartainen mies seisoi lähellä hänen kyynärpäätään ja mutisi:

"Jännittävää työtä -- mistään hinnasta en jättäisi tätä."

"Ihanaa, eikö niin?" vastasi Courtier.

"Ai, ai", sanoi tuo vanha mies, "tämä on ihanaa. Tämän vertaista en ole nähnyt sitten tuon suuren vuoden -- neljänkymmenenkahdeksan -- jälkeen. Tuolla ne ovat -- aristokraatit!"

Seuraten tuon laihan käden suuntaa Courtier näki parvekkeella lordi ja lady Valleysin, vieretysten, katselevan kiinteästi alas väkijoukkoon. Siellä oli myöskin Barbara, nojaten ikkunaa vasten ja puhuen jollekin, joka oli hänen takanaan. Vanha mies jatkoi mutinaansa, ja Courtier saattoi nähdä hänen silmäinsä suurenevan ja hänen kasvojensa muuttuvan syvästä vihamielisyydestä. Hän tunsi vetovoimaa tuota vanhaa olentoa kohtaan, joka oli niin sieluaan myöten liikutettu. Sitten hän näki Barbaran katsovan alas häneen, käsi kohotettuna ohimolle, merkiksi siitä, että näki hänen sidotun päänsä. Courtierilla ei ollut luontoa nostaa hattuaan.

Vanha mies jatkoi:

"Te ette muista neljääkymmentäkahdeksaa, niin luulen. Silloin oli kansassa tunnetta -- niihin aikoihin me olisimme kuolleet asioiden vuoksi. Minä olen nyt kahdeksankymmentäneljä vuotta vanha", ja hän nosti vapisevan käden sydämelleen, "mutta tuo henki elää vielä! Suokoon Jumala, että radikaali voittaisi!" Hänestä lähti perunaa muistuttava tuoksu.

Kaukana selän takana, väkijoukon äärimmäisellä laidalla, jotkut äänet alkoivat laulaa: "Way down upon the Swanee ribber." Sävel laajeni, taukosi, kohosi jälleen ja sammui.

Sitten keskellä toria voimakas baritoni parkui: "Should auld acquaintance be forgot!"

Laulu paisui, kunnes lopulta siihen yhtyivät kaikenlaiset äänet sopraanosta vanhan kartistin värisevään bassoon saakka. Siellä ja täällä väkijoukko lainehti pidellen toisiaan käsistä kiinni. Courtier sai oikeaan käteensä nuoren naisen pehmeät sormet ja vasempaansa vanhan kartistin kuivan, vapisevan käpälän. Hän itse lauloi ääneen. Vakava, peloittava sävel kohosi suoraan ilmaan, levisi oikealle ja vasemmalle ja häipyi kukkulain väliin. Mutta tuskin se oli sammunut, kun sama valtava baritoni parkui: "God save our gracios King!" Väkijoukko näytti kohoavan heti kahta jalkaa korkeammalle ja kohotettujen hattujen alta pääsi ilmoille ihmeellinen riemuhuuto. "Tämä", ajatteli Courtier, "on uskontoa!" Parvekkeellakin laulettiin. Lampun valossa saattoi nähdä lordi Valleysin suun, joka ei ollut kylliksi avattu, ikäänkuin hänen äänensä olisi hieman hävennyt ulostuloaan, ja Barbaran, pää pylvääseen nojaten, vuodattavan sydäntään. Mikään suu ei ollut mykkänä koko joukossa. Tuntui kuin Englannin kansan sielu olisi tämän laulun siivillä päässyt vapaaksi vankilastaan.

Mutta äkkiä laulu taukosi ja vaipui maahan kuten ammuttu lintu. Kellotaulun alta oli tullut esiin ohut, musta olento. Toisia seurasi perässä. Courtier saattoi nähdä Miltounin. Ääni huusi kaukaa takaa: "Esiin, Chilcox!" Valtava: "Hush!" seurasi ja sitten sellainen hiljaisuus, että selvästi voitiin kuulla, miten mailin päässä veturi meni syrjäraiteille.

Tuo tumma olento tuli lähemmäksi, ja pieni paperipala loisti hänen mustaa takkiaan vastaan.

"Naiset ja herrat. Äänestyksen tulos: Miltoun -- neljätuhatta kahdeksansataa yhdeksänkymmentäkahdeksan. Chilcox -- neljätuhatta kahdeksansataa kaksi."

Hiljaisuus näytti vaipuvan maahan ja särkyvän tuhansiksi palasiksi. Äänekkäiden eläköönhuutojen ja huokausten läpi Courtier tunkeutui kaikkine voimineen parveketta kohden. Hän saattoi nähdä lordi Valleysin nojaavan eteenpäin leveästi hymyillen, lady Valleysin vievän käden silmilleen, Barbaran käden olevan Harbingerin kädessä ja hänen, itsensä katsovan häntä suoraa kasvoihin. Hän pysähtyi. Vanha kartisti oli vielä hänen vieressään, kyynelten vuotaessa poskilta partaan.

Courtier näki Miltounin astuvan esiin ja seisovan hymyilemättä, kalmankalpeana.

II OSA

I LUKU.

Heinäkuun yhdeksäntenätoista p:nä kello 3:n aikaan iltapäivällä pikku Ann Shropton alkoi nousta Lontoossa olevan Valleys Housen pääportaita. Hän kiipesi hitaasti petin pienenä, valkeana haamuna noita laajoja ja hohtavia askelmia, laskien niitä ääneen. Niiden lukumäärä ei ollut koskaan sama kahta päivää perätysten, mikä seikka teki ne mielenkiintoisiksi hänelle, jolle uutuus oli elämän suola.

Tultuaan siihen paikkaan, missä ne haarautuivat, hän pysähtyi miettimään, kumpaako puolta oli viimeksi kulkenut, ja kun ei muistanut, niin istuutui. Hänellä oli uutinen kuljetettavana. Se oli ollut uutinen hänen lähtiessään, mutta oli jo muuttunut suhteellisen vanhaksi ja oli tulemassa vieläkin vanhemmaksi verrattaessa hänen uuteen aikomukseensa kulkea koko taulukokoelman läpi. Sillä aikaa kuin hän kehitteli tätä tuumaansa, suuren ikkunan kautta tulviva aurinko loi valkean hohteen laajaan, kiiltävän puun ja marmorin rajoittamaan alaan, mistä hän oli tullut. Pikku Ann'in luonne vieroi satuja ja mielikuvituksen luomia asioita, sillä ne olivat hänen mielestään liian löyhiä ja vailla riittävää todellisuutta; ja niin tuo vaeltavassa kirkkaudessaan melkein yliluonnollinen hohde kulki hänen päänsä yli ja heijasteli oudosti hallin pylväissä herättämättä hänessä mitään tunnelmaa tai kuvittelua. Tarkoitus saada selville, mitä oli taulukokoelman päässä, veti puoleensa koko hänen oleellisesti käytännöllisen ja toimeliaan mielensä. Päätettyään kääntyä vasemmalle hän tuli tuohon hyvin pitkään, kapeaan ja melkein pimeään saliin -- varjostimet olivat alasvedetyt. Hän kulki varovaisesti siksi, että lattia oli täällä hyvin liukas, ja eräänlaisen vakavuuden vallassa, osittain pimeyden ja osittain taulujen vuoksi. Ne olivat tosiaankin tässä valossa peloittavia nuo vanhat Caradocit -- muutamat niistä olivat mustia, aseellisia olentoja, jotka näyttivät katselevan eräänlaisella polttavalla, julmalla, puolustavalla ahneudella heidän välitseen kulkevan jälkeläisensä pientä, valkeaa haamua. Mutta pikku Ann, joka tiesi ne vain kuviksi, säilytti kiinteän astuntansa ja silloin tällöin, kulkiessaan erään ohi, joka näytti muita inhoittavammalta, nyrpisteli nykerää pientä nenäänsä. Perällä, kuten hän oli aavistanut, oli ovi. Hän avasi sen ja astui porraskäytävään. Nurkassa oli kiviset portaat ja kaksi ovea. Olisi ollut hauska nousta noita portaita, mutta hauska oli myöskin avata nuo ovet. Mentyään arasti ensimmäiselle ovelle hän käänsi kädensijasta. Se oli yksi noita huoneita, jotka olivat välttämättömiä talossa ja joista hän ei suuresti välittänyt. Suljettuaan tämän oven verrattain kuuluvasti hän avasi toisen ja joutui huoneeseen, joka ei muistuttanut alakerran suojia, mitkä olivat kaikki korkeita ja kullattuja, vaan enemmän sellaista matalaa, kirjoilla täytettyä, missä hän sai yksityisopetusta. Huoneen perältä, jota hän ei voinut nähdä, hän kuuli sellaisen äänen, kuin joku olisi suudellut jotakin, ja hänen vaistonsa olisi saanut hänet melkein kääntymään ja menemään pois, mutta "halloo"-sana sai äkkiä hänet avaamaan suunsa. Ja melkein heti hän näki isoäidin ja isoisän seisomassa tulisijan ääressä. Tietämättä tarkkaan, olivatko nämä iloisia hänen tulostaan, hän lähestyi heitä ja alkoi heti:

"Täälläkös sinä istut, isoisä?"

"Täällä."

"Onko täällä somaa, isoäiti? Minne nuo kiviportaat johtavat?"

"Tornin katolle, Ann."

"Oh! Minulla on uutinen vietävänä perille, niin että minun _täytyy_ nyt mennä."

"Ikävätä menettää sinut."

"Niinhän se on, mutta hyvästi nyt."

Kuultuaan oven sulkeutuvan hänen jälkeensä lordi ja lady Valleys katsahtivat toisiinsa hymyillen epävarmasti.

Pikkuinen neuvottelu, jonka Ann oli keskeyttänyt, oli saanut alkunsa seuraavalla tavalla.

Tottuneena vetäytymään tähän hiljaiseen ja kotoiseen huoneeseen, joka ei ollut hänen virallinen työhuoneensa, missä häntä aina saattoivat sihteerit häiritä, lordi Valleys oli tullut tänne ylös lunchin jälkeen tupakoimaan ja märehtimään erästä kiusallista asiaa.

Asia koski Pendridnyn maatilaa Cornwallissa. Se oli kauan kiihdyttänyt hänen asiamiestään ja häntä itseään, ja hänen oli nyt tehtävä lopullinen päätös. Kysymys oli kahdesta maatilan pohjoispuolella olevasta kylästä, joiden asukkaat olivat kokonaan riippuvaisia erään suuren kivilouhimon käynnistä, louhimon, joka jonkun aikaa oli tuottanut tappiota.

Suopeana miehenä hän oli perin vastahakoinen käyttämään keinoa, joka olisi saattanut hänen alustalaisensa pulaan, semminkin niissä tapauksissa, jolloin ei ollut ollut mitään kahnausta hänen ja heidän välillään. Mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan asia oli seuraava: Lukuunottamatta tätä louhimoa Pendridnyn maatila ei ollut vain kannattava, vaan vieläpä voittoatuottava liike, mikä hankki varoja Valleys Housen, Newmarketissa olevan kilparadan ja muiden yleisten menojen peittämiseen. Käytettäessä tätä louhimoa edelleen ja pidettäessä huolta Pendridnyn kunnossapysymisestä ja maksettaessa eläkkeitä yli-ikäisille palvelijoille asia muuttui kokonaan toiseksi.

Istuessaan siellä tänä iltapäivänä poltellen mielipiippuaan hän oli lopultakin tullut siihen johtopäätökseen, ettei voinut tehdä muuta kuin sulkea louhimon. Hän ei ollut tehnyt tätä päätöstä helposti, vaikka, ollaksemme oikeudenmukaisia häntä kohtaan, tieto siitä, että tämä päätös tuli aiheuttamaan melun paikallisessa ja kenties koko kansallisessa lehdistössä, oli pikemminkin kannustanut häntä tekemään sen kuin pidättänyt häntä siitä. Hän tunsi kuin häntä olisi tahdottu pakottaa, eikä pitänyt pakotuksesta. Riistää noilta köyhiltä ihmisiltä heidän välitön toimeentulonsa oli hänestä, sen hän tiesi, paljon vaikeampaa kuin niistä, jotka tulivat nostamaan siitä melun, mutta hänen omatuntonsa oli puhdas ja hän saattoi jättää huomioonottamatta tuon syntyvän melun pelkkänä puoluevihana. Hän oli koettanut tutkia tätä asiaa rehellisesti kaikilta puolin ja oli tuuminut näin: Jos minä pidän tätä louhimoa käynnissä, niin minä tosiasiassa hyväksyn köyhdyttämisperiaatteen, koska minä luonnollisesti odotan, että jokainen minun maatilani kannattaa omat rakennuksensa, viljelyksensä, metsästysalueensa ja ottaa osaltaan osaa tämän talon, minun perheeni, rotuhevosten ja kaikkien niissä käytettävien ihmisten ylläpitoon. Jos minä sallin jonkun kannattamattoman liikkeen olla käynnissä, niin se merkitsee sitä, että minä köyhdytän toiset vuokralaiseni toisten kustannuksella. Sen täytyy sentähden olla väärää taloutta ja salaista sosialismia. Edelleen, jos loogillisesta asiaa ajatellaan, se saattaa johtaa minut perikatoon, minkä salliminen, vaikka en mieskohtaisesti tekisikään vastaväitteitä, merkitsisi sitä, että en usko olevani perinnäistapojen ja koulutukseni perusteella paras välikappale, jonka avulla valtio voi taata kansan hyvinvoinnin...

Kun hän oli tullut tähän kohtaan mietteissään, hänen mielensä, tai paremmin sanoen hänen olennainen itsensä, oli luonnollisesti noussut pystyyn ja sanonut, että se oli järjetöntä!

Persoonattomuus oli muodissa, ja tavallisesti hän uskoi ajattelevansa sillä lailla. Oli kuitenkin kohta, missä mahdollisuus tehdä siten taukosi ilman että hän itse, hänen säätynsä tai isänmaa tuli petetyksi. Tuohon argumenttiin, jonka hän oli kylliksi viisas esittämään itselleen kernaammin kuin sallimaan, että joku toinen olisi sen hänelle esittänyt, siihen, että oli suhteetonta, että yksi mies saattoi yhdellä kynänpiirrolla määrätä satojen kohtalot, satojen, joilla oli samanlaiset aistit ja tunteet kuin hänelläkin, hän oli vastannut: "Jos _minä_ en sitä tee, niin sen tekee joku rahamies, yhtiö -- tai, mikä pahempi, valtio!" Kun osuustoiminnalliset yritykset olivat hänen mielestään vieraita maan hengelle, niin ei ollut muuta valitsemisen varaa, mikäli hän saattoi ymmärtää. Tosiasiat olivat tosiasioita, eikä niitä saanut jättää huomioonottamatta.

Huolimatta tästä kaikesta päätöksenteon välttämättömyys teki hänet surulliseksi, sillä vaikka hänellä ei ollutkaan hyvää suhteellisuuden aistia, hän oli kuitenkin humaaninen.

Hän poltteli paraikaa piippuaan ja tarkasteli pientä paperiliuskaa, kun hänen vaimonsa astui sisään. Vaikka tämä oli tullut kysymään hänen neuvoaan kokonaan toisenlaisessa asiassa, niin hän näki heti miehensä vaivaantuneeksi ja sanoi:

"Mikäs sinun nyt on, Geoff?"

Lordi Valleys nousi ja meni lieden luokse, tyhjensi piippunsa ja ojensi vaimolleen tuon paperin.

"Tuo louhimo! Siitä ei ole mihinkään -- täytyy sulkea?"

Lady Valleysin kasvot muuttuivat.

"Oh, ei! Se merkitsisi huutavaa hätää."

Lordi Valleys tuijotti kynsiinsä. "Se panee jarrun koko tilalle", hän sanoi.

"Minä tiedän sen, mutta miten me voisimme katsoa noita ihmisiä silmiin -- minä en enää koskaan voisi mennä sinne. Ja useimmilla heistä on sellaiset suuret perheet."

Lordi Valleysin katsellessa edelleen kynsiään lady Valleys jatkoi vakavasti:

"Sen toimenpiteen asemesta minä tekisin uhrauksia. Minä pikemmin vuokraisin Pendridnyn kuin ajaisin kaikki nuo ihmiset työstä. Luulen, että sen saisi vuokratuksi."

"Vuokratuksi? Paras lehtokurppametsä koko maailmassa!"

Seuraten ajatuksiaan lady Valleys jatkoi:

"Aikaa voittaen me voisimme siirtää nuo ihmiset toisiin töihin. Oletko kysynyt Miltounin mielipidettä?"

"En", sanoi lordi Valleys lyhyesti, "enkä aiokaan -- hän on liian epäkäytännöllinen".

"Hän näyttää aina hyvin tietävän, mitä tarvitsee."

"Minä sanon sinulle", toisti lordi Valleys, "Miltoun ei ymmärrä tällaisia asioita -- hän ja hänen aatteensa viittaavat takaisin keskiaikaan."

Lady Valleys tuli lähemmäksi ja tarttui hänen takkinsa kaulukseen.

"Geoff -- tee minulle mieliksi. Jokin toinen keino!"

Lordi Valleys rypisti kulmakarvojaan ja katsoi vaimoonsa jonkun aikaa. Lopulta hän vastasi:

"Miellyttääkseni sinua -- minä lykkään päätöksen täytäntöönpanon toiseksi vuodeksi."

"Luuletko sinä, että se on vuokraamista parempi?"

"Minä en pidä ajatuksesta, että joku sivullinen pääsisi sinne. Siihen on vielä aikaa, jos siihen on pakko. Ota tämä minulta joululahjaksesi."

Lady Valleys punastui hieman, kumartui eteenpäin ja suuteli hänen korvaansa.

Juuri sillä hetkellä pikku Ann oli astunut sisään.

Kun hän oli mennyt ja he olivat vaihtaneet tuon epävarman katseen, niin lady Valleys sanoi:

"Minä tulin Babsin vuoksi. Minä en tiedä, mitä tehdä hänelle, sittenkuin tulimme tänne. Hän ei ryhdy innolla mihinkään."

Lordi Valleys vastasi melkein jurosti:

"Se johtuu luultavasti kuumuudesta -- tai Harbingerista. Huolimatta mukavasta arkuudestaan tuo mies ei pidä ajatuksesta jättää tätä lasta, jota hän niin kiihkeästi ihailee."

"Ah!" sanoi lady Valleys hitaasti, "minä en ole siitä niin varma".

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Barbarassa on jotakin omituista. Minä en ole varma, vaikka hän tuntisi jotakin tuota mr Courtieria kohtaan."

"Mitä!" sanoi lordi Valleys muuttuen epäfilosofisen punaiseksi.

"Sitä, mitä sanoinkin!"

"Älähän joutavia, Gertrude. Miltounin asia riitti jo yhden vuoden osalle."

"Kahdenkymmenenkin", mutisi lady Valleys. "Minä pidän Barbaraa silmällä. Sanotaan, että Courtier aikoo mennä Persiaan."

"Toivon hänen myöskin jättävän sinne luunsa", mutisi lordi Valleys. "Totisesti, tämä on jo liikaa. Minusta tuntuu siltä, kuin te kaikki olisitte väärässä."

Lady Valleys kohotti kulmakarvojaan. Miehet olivat niin omituisia näissä asioissa! Hyvin omituisia ja avuttomiakin kehnompia!

"No niin", hän sanoi, "minun täytyy mennä kokoukseen. Minä otan hänet mukaani ja koetan saada hänet ryhtymään johonkin", ja poistui sitten.

Kysymyksessä oli syntyväisyyden edistämisyhdistyksen avajaisjuhla, minkä puheenjohtajaksi hän oli lupautunut. Suunnitelma on senlaatuinen, että hän oli heti kohta innostunut siitä, se kun vetosi hänen laajaan ja verevään luonteeseensa. Monilla yhdistyksillä, joilta hän ei ollut voinut kieltää kannatustaan, oli itsessään vain vähän vetovoimaa, ja todella virkistävää oli tuntea jotakin julkista toimintahaaraa kohtaan jotakin innostusta lähentelevää. Ei niin, että hän olisi tässä suhteessa ollut akateemisen johdonmukainen, sillä yksityisessä elämässä ja tuttaviensa kesken hän ei pitänyt ahtaan dogmaattisesti kiinni naisten velvollisuudesta synnyttää lapsia ylenmäärin. Hän ajatteli imperialistisesti tässä asiassa ilman tekopyhyyttä. Yksilöiden ohella kaikissa tapauksissa suuret, terveet perheet! Hänen perusaatteensa oli -- kansallinen laajennus! Hänen mottonsa, jonka hän tahtoi mahdollisesti saada myöskin yhdistyksen motoksi, oli: _"De l'audace, et encore de l'audace!"_ Kysymyksessä oli kansan voiman täysi toteuttaminen. Hänellä oli totinen ja eräässä merkityksessä liikuttava usko "lippuun", välittämättä siitä, mitä se mahtoi suojaansa kätkeä. Se oli hänen idealisminsa. "Voitte puhua", hän saattoi sanoa, "niin paljon kuin tahdotte kansallisen elämän ohjaamisesta yhteiskunnallisen oikeuden mukaisesti! Mitä välittää kansa yhteiskunnallisesta oikeudesta? Asia on paljon laajempi. Se on tunneasia. Meidän täytyy laajeta!"

Matkallaan kokoukseen hän mietti puhettaan eikä koettanut saada syntymään keskustelua Barbaran kanssa. Siihen oli kyllä aikaa; vaikka olikin raukea ja kalpea, Barbara näytti kuitenkin niin suloiselta, että oli huvittavaa saada hänen kannatuksensa tässä asiassa.

Toimikunnan jäsenet olivat jo koolla kokoushuoneen takana olevassa pienessä, synkässä huoneessa, ja he läksivät heti puhujalavalle.

II LUKU.

Välittämättä kuulijain katseista Barbara istui surullisiin mietteisiinsä vaipuneena.

Miltounin vaalia seuranneisiin kolmeen viikkoon oli kasaantunut niin paljon hommia, että hänelle ei ollut jäänyt aikaa eikä voimia ottaa selvää omasta tilastaan. Siitä aamusta lähtien, kun Harbinger oli tarkastellut häntä ja Halia, Harbinger oli näyttänyt elävän vain saadakseen olla hänen lähellään. Ja tietoisuus Harbingerin intohimosta tuotti hänelle kirvelevää huvia. Hän oli ratsastellut ja tanssinut hänen kanssaan, mikä oli välistä tuntunut melkein riemastuttavalta. Mutta oli myöskin aikoja, jolloin hän tunsi -- vaikka aina tietyllä tavalla halveksien itseään, samoin kuin silloin, kun istui lämpöisellä kivellä, kallioisen kukkulan juurella -- outoa tyytymättömyyttä, jonkin kaipuuta, joka oli tämän maailman ulkopuolella, maailman, missä hän sai keksiä puutteensa voidakseen uskoa vakaviin pyrkimyksiinsä.