Part 12

Hän olisi tyynesti antanut syleillä itseään, jos Harbinger olisi vain uskaltanut. Mutta sitä hän ei tehnyt, vaan siirtyi irtokarsinan seinustalle. Purren sormeaan hän tuijotti Barbaraan synkästi. Tämä siveli hevosensa turpaa. Kuiva raivo alkoi kaivella Harbingerin sydäntä. Tämä tyttö oli työntänyt luotaan hänet -- Harbingerin! Hän ei ollut tietänyt, ei ollut aavistanut, miten paljon kaipasi Barbaraa. Saattoiko tämän nuoren, tyynen, hyvätuoksuisen, hymyilevän olennon eläessä olla ketään muuta, joka olisi pannut hänen päänsä pyörälle, saanut hänen hermonsa pakottamaan ja sydämensä täyttymään kaipuulla! Hän tunsi itsensä tällä kertaa kaikkein onnettomimmaksi mieheksi.

"Minä en tule jättämään teitä", hän mutisi.

Barbara vastasi vain hymyllä, joka oli hieman utelias, myötätuntoinen, melkein suloinen, aivan kuin olisi sanonut:

"Kiitän teitä -- kuka tietää?"

Ja melkein äkisti, yardin päässä toinen toisistaan, puhellen hevosista he palasivat taloon.

Puolenpäivän tienoissa Barbara lähti Courtierin kanssa ratsastusretkelle.

Lounaismyrskyä -- jota oli kestänyt kolme päivää -- seurasi säteilevä tyven, ja jo pelkkä eläminen merkitsi mielenliikutusta. Pienen puron rannalla, mikä virtasi nummen reunaa pitkin villin, kivisen miehen alapuolella, ratsastajat pysähdyttivät hevosensa, kuunnellakseen vain ja vetääkseen ilmaa sisäänsä. Elämän ylensuloinen kuoro oli muuttunut mitä ihanimmaksi sopusoinnuksi. Mikään noista pienistä, toisiinsa kietoutuneista, virtain, tyynen ilman, elukkain, ihmisten, mehiläisten tai lintujen piipityksistä ei työntynyt esiin liian karkeasti maata ympäröivän äänivaipan läpi. Oli keskipäivä -- tuo tyyni hetki -- mutta tuo auringon ylistyslaulu sen liian pitkän poissaolon vuoksi ei tauonnut hetkeksikään. Ja maan yllä oli tuoksuva alusvaate, suloinen, hyvin hienosti kudottu nuoresta sanajalan, kanervanvesan, lehtikuusen, savun ja orapihlajan hajusta. Näiden kahden -- ääni- ja tuoksupeitteen päällä oli sininen ilmahuntu, tuo äänetön laaja tasanko, vain vapauden siipien pingoittamana.

Nautittuaan kauan päivän ihanuudesta ratsastajat nousivat melkein äänettöminä nummen laelle. Siellä he jälleen istuivat hiljaa hevostensa selässä, tutkien maisemaa. Kaukana etelässä ja idässä lepäsi meri, selvästi nähtävänä. Kaksi pientä, villiä ponylaumaa kulki laitumella toisiaan vastaan, alhaalla kukkulan kupeella.

"Näin minä tahdon istua ja laulaa, rakkaani käsivarsillani, katsellen kahden karjalauman sekaantumista toisiinsa, kaukaisen, jumalaisen, sinisen meren ollessa tuolla alhaalla!" sanoi Courtier matalalla äänellä.

Ja toisen vaitiolon jälkeen, katsoen kiinteästi Barbaraa kasvoihin, hän lisäsi:

"Lady Barbara, pelkään että tämä on viimeinen kerta, kun saamme olla kahden kesken. Kun minulla on nyt tilaisuus, niin täytyy minun tuoda esiin kunnioitukseni. Te tulette aina olemaan jumaloimanani tähtenä. Mutta teidän säteenne ovat liian kirkkaat, minun täytyy palvoa teitä matkan päässä. Seitsemännestä taivaastanne katselkaa sentähden alas minuun suopein silmin älkääkä aivan kokonaan unhottako minua."

Tämän puheen kestäessä, missä iva ja into niin oudosti sekaantuivat toisiinsa, Barbara istui hyvin hiljaa, hehkuvin poskin.

"Niin", sanoi Courtier, "vain kuolematon saa syleillä jumalatarta. Sovinnaisuuden rajojen tuolla puolen minä tulen istumaan jalat ristissä ja kumartumaan maahan kolmesti päivässä."

Mutta Barbara ei vastannut mitään.

"Varhain aamulla", jatkoi Courtier, "jätettyäni vapauden synkät ja suuret asuinsijat, minä tulen kohottamaan katseeni suuren hengen temppeleihin, missä minä olen näkevä teidät uskon silmillä".

Hän pysähtyi, sillä Barbaran huulet liikkuivat.

"Pyydän, älkää loukatko minua."

Courtier kumartui eteenpäin, otti hänen kätensä ja vei sen huulilleen. "Nyt me voimme ratsastaa eteenpäin..."

Kun lordi Dennis sinä iltana istui pöydässä, vastapäätä sisarensa tyttärentytärtä, niin tämä teki häneen ulkonäöllään hyvin syvän vaikutuksen.

"Hyvin ihana lapsi", hän ajatteli, "mitä rakastettavin nuori olento!"

Barbara oli asetettu Courtierin ja Harbingerin väliin. Vanhan miehen vielä terävät silmät tarkastelivat näitä molempia. Vaikka olivatkin huomaavaisia naapureilleen, he molemmat katselivat syrjäsilmällä Barbaraa ja toinen toistaan. Tämä seikka oli ilmeinen lordi Dennisille, jonka valkeakärkisen parran ja viiksien väliin syntyi hymy. Mutta hän odotti, kalastajan vaisto kun kehoitti häntä olemaan laiminlyömättä mitään paikkaa vedestä, kunnes huomasi lapsen vaikenevan ja lepäävän, ja tarkasti huolellisesti, nähdäkseen mitä piti tuleman. Vaikka Barbara oli niin tyyni ja söi täydellä ruokahalulla, niin hänen silmänsä vilkaisivat Courtieriin. Tuo äkillinen katse näytti lordi Dennisistä kiihtyneeltä, aivan kuin jokin olisi kuohuttanut häntä. Sitten Harbinger puhui, ja Barbara kääntyi vastaamaan hänelle. Hänen kasvonsa olivat nyt tyynet, hieman hymyilevät, hitusen innostuneet ja kiihoittavat elämänilossaan. Tämä sai lordi Dennisin ajattelemaan omaa nuoruuttaan. Mikä loistava pari! Jos Babs meni naimisiin nuoren Harbingerin kanssa, niin koko Englannissa ei ollut hienompaa paria. Hänen katseensa siirtyi takaisin Courtieriin. Kylliksi miehevä! Häntä sanottiin vaaralliseksi! Hänen katseessaan oli kuohuntaa, huolellisesti hillittyä -- saattoi kenties vetää tyttöä puoleensa! Hänen oleellisesti käytännölliselle ja kirkkaalle mielelleen Courtierin kaltainen henkilö teki ällistyttävän vaikutuksen. Hän piti hänen katseestaan, mutta epäili hänen ivallista ilmettään ja hänen päähänsä nousevaa verta. Aika poika -- epäilemättä -- saattoi vaeltaa aatteineen, tuo humanisti! Lordi Dennisistä humanistit olivat hyvin omituisia. Ne loukkasivat kenties hänen kuivaa ja tarkkaa muotoaistiaan. He etsivät aina raakuutta tai vääryyttä ja tuntuivat olevan hyvillään, kun löysivät sitä -- he kiihtyivät vainutessaan sitä, ja kun sitä oli koko joukon olemassa, niin he eivät olleet koskaan aivan normaalitilassa. Aatteissa elävät ihmiset olivat itse asiassa hänestä, tosiasioihin tyytyvästä, aina hieman kiusoittavia! Barbara liikahti, ja se sai hänet takaisin todellisuuteen. Oliko tuo pikku Babs tuon hiuskruunun ja noiden jumalaisten olkapäiden omistaja, Babs, joka oli ratsastellut hänen kanssaan? Aika oli varmastikin aika piru! Barbaran silmät etsivät jotakin. Seuratessaan hänen katseensa suuntaa lordi Dennis joutui katsomaan Miltouniin. Mikä ero näissä kahdessa! Molemmat epäilemättä nuoruuden huolissaan, mitkä välistä, kuten hän liikaakin hyvin tiesi, kestivät melkein vanhuuden päiviin asti. Lapsi loi veljeensä omituisen katseen, ikäänkuin olisi pyytänyt tältä apua. Lordi Dennis oli aikoinaan nähnyt monen nuoren olennon jättävän vapaudenmajansa ja astuvan suureen arpajaistaloon, hän oli nähnyt monen voittavan ja menettävän siten ikuisiksi ajoiksi elämänsä kylmyyden, hän oli myöskin nähnyt monen silmäin himmenneen tuon talon ikkunaluukkujen takana, sen johdosta, että olivat nostaneet tyhjän lipun. Ajatellessaan, että "pikku" Babs oli tuon tutkimattoman salin kynnyksellä, hän kävi hyvin alakuloiseksi, ja noiden kahden Barbaraa katselevan miehen näkeminen tuntui hänestä vastenmieliseltä. Taivaan tähden älköön hän missään tapauksessa menkö niin pitkälle, että ottaisi tuon keski-ikäisen, punatukkaisen veitikan, jolla saattoi olla ajatuksia, mutt'ei mitään sukuluetteloa. Takertukoon nuoruuteen ja omaan säätyynsä, menköön naimisiin tuon nuoren miehen kanssa, saattakoon hänen päänsä pyörälle, hänen, joka näytti kreikkalaiselta jumalalta, tosin väärään aikakauteen joutuneelta, hän kun oli saanut viikset. Lordi Dennis muisti Barbaran näistä miehistä ja heidän erilaisesta elämästään lausumat sanat. Jokin romanttinen halu tai jokin senlaatuinen vaikutti hänessä! Ja jälleen lordi Dennis katsahti Courtieriin. Don Quixotetyyppi -- mies, joka ratsasti päätä pahkaa kaikkea vastaan! Tehköön vain niin -- mutta hänestä ei ollut Babsille! Barbara ei ollut loistavan Garibaldin loistava Anita! Oli luonteenomaista lordi Dennisille -- yhtä hyvin kuin muillekin -- että hänestä vapauden sankarivainajat olivat paljon rakkaampia kuin elävät vapaudensankarit. Niin, Babs kaipasi jotakin enempää, tai oliko se kenties jotakin vähempää, kuin nukkumista paljaan taivaan alla rakastamansa miehen tai tämän puolustaman asian vuoksi. Hän kaipasi huvia ilman suuria ponnistuksia ja hieman valtaa, ei mitään sellaisen naisen epämukavaa jälkimainetta, joka oli kestänyt tulikokeen, vaan kauneuden ja yhteiskunnallisen arvonannon mainetta ja valtaa. Tällainen kuvittelu, jos se sitä sitten oli, ei olisi ollut mitään muuta kuin nuoren tytön romanttisuutta. Pitikö luopua todellisuudesta haihtuvan varjon vuoksi? Ei mitenkään! Ja jälleen lordi Dennis loi tarkan katseensa sisarensa tyttärentyttäreen. Nuo silmät ja tuo hymy! Niin! Hän tuli kyllä selviytymään tästä ja ottamaan tuon kreikkalaisen jumalan, tuon kuolevan gallialaisen -- kumpi niistä nyt sitten tuo nuori mies saattoi ollakin!

XXI LUKU.

Courtier ei lähtenyt Monklandin hovista ennenkuin vasta vaalipäivän aamuna. Häntä oli jo jonkin aikaa omatunto soimannut. Sillä hänen polvensa oli parantunut, ja hän tiesi hyvin, että Barbara ja vain Barbara pidätti häntä siellä. Tuon suuren talon ilmakehä ärsytti häntä kovasti, tuon talon, missä oli kokonaisia palvelija-armeijoita, missä oli mahdoton tehdä mitään itseään varten ja missä tunsi olevansa toivottomasti eristettynä kaikista elävistä ja välttämättömistä elämän puolista. Hän tunsi totisesti puhdasta sääliä näitä ihmisiä kohtaan, jotka näyttivät viettävän elämää, joka tuntui olevan heidän oman yhteiskunnallisen tärkeytensä tukahduttama. Se ei ollut heidän vikansa. Hän myönsi heidän tekevän parhaansa. He olivat hyviä lajinsa edustajia, eivät olleet pehmeitä eikä ylellisiä, kuten tänä tuhlaavana ja rappeutuneena aikana oli tavallista. Ilmeisesti he koettivat elää yksinkertaisesti -- mikä hänen mielestään tuntui kohottavan heidän asemansa mahtipontisuutta. Kohtalo oli tarjonnut heille liikaa. Kuka olisi voinut kohota tästä aineellisten etujen suuresta, kaikkinielevästä paljoudesta vapaana ja kutistumattomana? Courtierin tapaisesta paimentolaisesta tuntui siltä, kuin hänen silmiensä edessä olisi yhtämittaa näytelty hienoa, mutta hyvin hirveätä tragediaa, ja että tämän näytelmän keskustassa oli tyttö, joka niin suuresti veti häntä puoleensa. Joka yö, kun hän palasi tuohon korkeaan huoneeseen, joka tuoksui niin hyvältä ja jossa kaikki oli, liioittelematta, niin mainiosti järjestetty hänen mukavuudekseen, hän ajatteli:

"Hyvä Jumala, _huomenna_ -- minä olen jo poissa!"

Mutta joka aamu, kun hän tapasi Barbaran pöydässä, hänen ajatuksensa olivat aivan samoja, ja toisinaan hän ihmetellen kysyi itseltään: "Olenko minä joutumassa tuon tytön lumoihin -- olenko minä muuttumassa pehmeäksi?" Hän tunsi nyt paremmin kuin ennen, että tuo erikoinen ylimysten keinotekoinen "kovuus" oli suolavettä tai etikkaa, mihin he itsesäilytysvaistosta varovaisesti upottautuivat, estääkseen siten liiaksi-suojatut kudoksensa kuihtumasta. Hän huomasi sen Barbarassakin -- tuon eräänlaisen tunteenkoetuksen kaikessa, eräänlaisen epäluulon tunteellista tai lyyrillistä kohtaan, tuon eräänlaisen sympatian ja tunteen halveksimisen. Ja hänen mielensä teki yhä enemmän ja enemmän käydä kovakouraisesti tuohon verhoon, saada nähdä, saattoiko sytyttää hänet tuleen ja saada hänet leimahtamaan jonkun tunteen tai aatteen vaikutuksesta. Huolimatta Barbaran kiusoittavasta, nuoresta mielenmaltista Courtier näki hänen tuntevan hänen halunsa ja huomasi silloin tällöin huolimattomuuden piirteen väläyksen, mikä kovin veti häntä, Courtieria, puoleensa.

Ja kuitenkaan, kun hän viimeinkin jätti hyvästi vaalipäivän edellisenä iltana, hän ei voinut mairitella itseään sillä, että olisi iskenyt hänestä kipinääkään. Tuona viime hetkenä Barbara ei antanut hänelle kylläkään tilaisuutta, seisoi vain muiden naisten keskellä tyynenä ja hymyillen, ikäänkuin olisi päättänyt estää Courtierin pilkkaamasta häntä ivallisella hartaudellaan.

Hän nousi aikaisin seuraavana aamuna, aikoen poistua huomaamatta. Vaunuissa, jotka oli jätetty hänen käytettävikseen, hän tapasi pienen olennon, joka nojasi tyynyjä vastaan, niin että varpaat osoittivat, autonkuljettajan selkää. Ne kuuluivat pikku Ann'ille, joka askarrellessaan oli huomannut ajoneuvot oven edessä. Hänen kimeä pieni äänensä, joka tuli hänen nykerän nenänsä alta ystävällisenä, mutt'ei liian ystävällisenä, rohkaisi Courtieria.

"Lähdettekö te pois? Minä voin tulla veräjälle asti."

"Sepä hauskaa."

"Niin. Tuossako on kaikki teidän tavaranne?"

"Pelkään olevan."

"Oh! Onhan niitä siinä jo aika paljon!"

"Niin paljon kuin minulle sopii."

"Tietenkään _teillä_ ei ole tapana pitää merisikoja mukananne?"

"Ei tavallisesti."

"Minulla on aina. Tuollapas on isoäidinäiti!"

Lady Casterley oli tosiaankin tiensyrjässä, neuvomassa hoikkaa puutarhuria, miten vanhaa tammea oli hoidettava. Courtier astui alas ja meni jättämään hänelle hyvästi. Tämä tervehti häntä eräänlaisella julmalla sydämellisyydellä.

"Te siis menette! Olen iloinen sen johdosta, vaikka hyvin ymmärrättekin, että minä pidän teistä persoonallisesti."

"Aivan niin!"

Lady Casterleyn silmät hohtivat pahanilkisesti.

"Miehet, jotka nauravat teidän tavallanne, ovat vaarallisia, kuten olen teille aikaisemmin sanonut!"

Sitten hän hyvin vakavasti lisäsi:

"Minun tyttärentyttäreni tytär tulee menemään naimisiin lordi Harbingerin kanssa. Minä sanon tämän, mr Courtier, teidän sielunne rauhan vuoksi. Te olette kunnian mies, pitemmälle tässä ei saa mennä."

Kumartuen hänen kätensä yli Courtier vastasi:

"Hän on oleva onnenpoika."

Pikkuinen vanha lady katsoi häneen kiinteästi.

"Varmasti. Hyvästi!"

Courtier kohotti hattuaan hymyillen. Hänen poskiaan poltti. Päästyään vaunuihin hän katsahti ympärilleen. Lady Casterley antoi edelleen neuvoja hoikalle puutarhurille. Pikku Ann'in ääni keskeytti hänen ajatuksensa:

"Minä toivon, että tulette takaisin. Sillä minä toivon olevani täällä jouluna, ja minun veljeni tulevat myöskin silloin tänne, Jack ja Tiddy, mutt'ei Christopher, sillä hän on nuori. Minun _täytyy_ nyt mennä. Hyvästi! Halloo, Susie!"

Courtier näki hänen liukuvan tiehensä ja yhtyvän portinvartijan tyttäreen, pieneen, kalpeaan, kunnioitusta ilmaisevaan olentoon.

Auto kääntyi kujalle.

Jos lady Casterley oli suunnitellut tämän paljastuksen, mitä hän ei tosiaankaan ollut tehnyt, sillä hän oli saanut sen päähänsä Courtierin naurun johdosta, niin hän ei olisi voinut keksiä mitään tepsivämpää, sillä syvällä Courtierin sydämessä oli kulkijan hyvin todellinen epäluulo, mikä läheni melkein halveksuntaa, ihmisiä kohtaan, joilla kaikki oli niin valmiina ja järjestyksessä, kuten ylimystöllä ja porvaristolla, oli toiminnan miehen koko kauhu kaikkea sitä kohtaan, mitä hän nimitti -- "puskemiseksi ja oksentamiseksi". Barbaran tavoitteleminen jossakin muussa kuin avioliiton tarkoituksessa ei ollut koskaan juolahtanut hänen päähänsä, hänen, jolla oli niin vähän sovinnaista moraalia, mutta niin paljon itsekunnioitusta. Ja salainen halu syrjäyttää Harbinger ja joutua naimisiin, missä olisi näyttänyt merirosvolta, oli aivan yhtä vähän sellaisen miehen maun mukaista, jolle ei ollut outoa pitää itseään muiden ihmisten veroisena. Hän antoi vaunujen poiketa kujalle, joka vei Audrey Noelin asunnolle, sillä hän ei voinut poistua käymättä rohkaisemassa tuota ahdingossa olevaa olentoa.

Mrs Noel tuli häntä vastaan verannalle. Ohuen ja hieman ruskettuneen käden puristuksesta -- käden, joka ei ollut koskaan jouten -- Courtier tunsi hänen luottavan hänen myötätuntoonsa ja haluunsa ymmärtää häntä; eikä mikään taas herättänyt parasta, mitä oli Courtierissa, niin hyvin kuin tämänlaatuinen äänetön vetoaminen hänen suojelukseensa. Hän sanoi kohteliaasti:

"Älkää antako ihmisten ajatella, että olette masennuksissa", ja puristaen hänen kättään lujasti: "Miksi teidän pitäisi menehtyä tällä tavalla? Se on synti ja häpeä!"

Mutta hän pysähtyi tuntiessaan puhuvansa sopimatonta näiden kasvojen edessä, jotka liikehtimättä ilmaisivat niin paljon enemmän kuin hänen sanansa. Courtier protesteerasi sivistyneenä miehenä, mrs Noelin kasvot olivat luonnon protesti, vasten tahtoaan menehtyvän kauneuden äänetön julistus, kauneuden, joka oli elämän kutsu syleilyyn, mistä elämä sai alkunsa.

"Minä lähden, minä", hän sanoi, "te ja minä, kuten tiedätte, emme ole sopivia näille ihmisille. Mitään vapauden lintuja ei sallita!"

Puristaen Courtierin kättä mrs Noel kääntyi pois taloon, jättäen hänet katsomaan sitä paikkaa, missä hänen valkea vartalonsa oli ollut. Courtier oli aina tuntenut suojelevaa tunnetta Audrey Noelia kohtaan, mikä vain hieman rohkaistuna olisi tullut lämpimäksikin. Mutta sen jälkeen kuin mrs Noel oli joutunut omituiseen asemaansa, Courtier ei olisi mistään hinnasta karistanut hänestä pois sitä uskoa, että hän, mrs Noel, saattoi luottaa häneen. Ja nyt kun hän oli kiinnittänyt katseensa muualle, ja kun mrs Noel oli vaikeassa pulassa, hän tunsi hänen puolestaan sitä vihaa, mitä veli tuntee, kun oikeus ja sääli ovat yhtyneet pilkkaamaan hänen sisartaan. Frithin, autonkuljettajan, ääni herätti hänet synkistä unelmista.

"Herra, katsokaapas lady Barbaraa!"

Seuraten miehen katseen suuntaa Courtier näki taivaanrantaa vastaan kallioisella kukkulalla, Ashmanin hullutuksen yläpuolella, ratsastajan patsaan. Hän pysäytti auton heti ja astui alas.

Courtier tapasi Barbaran raunioiden luota, jotka olivat tiepuolessa, jumalaisen sallimuksen suojaamina, joka odottaa siihen uskovia ihmisiä. Hän ei voinut sanoa, huomasiko Barbara hänen lähestymistään, ja hän olisi antanut kaikkensa, mikä ei ollut paljon, jos olisi saanut nähdä hänen kankean nuttunsa ja hänen ruumiinsa pehmeän lihan läpi tuohon ihmeelliseen luolaan, sydämeen, jos olisi saanut hetkenkin Ashmanin tavoin jättää kaiken aineellisuuden ja elää tuota kirkasta elämää, missä ei ole mitään raja-aitoja miehen ja naisen välillä. Barbaran hymy sai hänet niin hämille, tuo hymy, jonka hänen henkensä työnsi esiin, kuten ensimmäinen kukka työntyy maan pinnasta tekemään pilaa kevättuulista. Miten tietää, mitä se merkitsi! Ja kuitenkin Courtier ylpeili naistuntemuksellaan, jota hänellä jonkun verran olikin. Mutta hän ei keksinyt muuta sanoakseen:

"Tämä sattuma on minulle hyvin mieleinen."

Katsahtaen sitten äkkiä ylös Courtier huomasi hänet oudon kalpeaksi ja väriseväksi.

"Minä tulen näkemään teidät Lontoossa!" sanoi Barbara, ja iskien hevostaan ruoskallaan, katsahtamatta taakseen, hän ratsasti pois kummun yli.

Courtier kääntyi nummelle vievälle tielle, ja päästyään autoonsa hän mutisi:

"Nopeammin, Frith, olkaa hyvä!"...

XXII LUKU.

Vaalitoiminta oli jo reippaassa käynnissä, kun Courtier saapui Bucklandburyyn. Osittain luonnollisesta mielenkiinnosta tuloksiin, osittain puoleksi tiedottomasta harrastuksesta päästä mahdollisesti vilahdukselta näkemään Barbaran hän jätti matkalaukkunsa hotelliin ja päätti jäädä odottamaan äänestyksen tulosten julistamista. Astellen pääkatua kohden hän alkoi tarkastella päivän huvittavuuksia. Poliittisen uskon kukoistus oli karissut hänen siivissään, hänen, joka oli lentänyt ympäri maailman. Hän oli nähnyt paljon paljon elävämpiä värejä voidakseen nyt suuresti kunnioittaa noita himmeitä ja epäilyttäviä värejä, sinistä ja keltaista. Nämä jättivät hänet perin filosofiselle tuulelle. Kuitenkin oli mahdotonta päästä niistä eroon, sillä sinä päivänä itse maailma näytti siniseltä ja keltaiselta, eikä tuo kolmas, molempien puolueiden käytäntöönottama punainen väri tarjonnut mitään selvää taetta siitä, että ne olisivat nähneet jotakin hyvää toisissaan. Pikemminkin se näytti vertauskuvallisesti esittävän kumpaisenkin halua saada vihollisensa verta. Mutta Courtier havaitsi pian hänen vapaille ja kenties ivallisille kasvoilleen luoduista katseista, että kumpaisestakin riitapuolesta filosofinen silmä oli vastustajaakin vihattavampi. Aivan yksimielinen oli halu heittää sellaisia kasvoja, näyttäytyivätpä ne sitten missä tahansa, tiilenpalasella. Niiden kirotulla puolueettomuudella, niiden tavalla katsoa asiain suojusverhon läpi, tarkoituksessa nähdä, oliko mahdollisesti jotakin niiden sisällä, hän tunsi, että he pitivät niitä todellisena vastustajana -- kaikkien pienien, lihavien "tosiasiain" ikuisena vihollisena, jotka siniseen ja keltaiseen pukeutuneina kerskuivat ja horjuivat sinne tänne, nimitellen toisiaan, iskien toisiaan vasten silmiä ja lyöden nenät verille. Näistä pienistä, juhlallisista, miellyttävistä olennoista, joiden naama oli vain näkyvissä, mutt'ei koskaan selkä, filosofinen silmä, jolla oli tapana kurkistaa nurkan taakse, oli inhoittava. Nuo hyvin keltaiset ja hyvin siniset, pienet, meluavat sotilaat, tinasapelit käsissä ja soitellen tinatorvillaan, tungeskelivat kaikissa ikkunoissa ja kaikilla seinillä, kääntyen vuoronperään kaikkien kansalaisten puoleen, vakuuttaen kullekin, että he ja vain he saattoivat johtaa hänet Westminsteriin. Useimmissa tapauksissa valitsijat eivät tuottaneet suurtakaan vaivaa, sillä pitäen epävarmuutta vastenmielisenä he halusivat kiihkeästi tulla vakuutetuksi siitä, että maa saatettiin heti pelastaa pienillä keltaisilla tosiasioilla tai pienillä sinisillä tosiasioilla, aina asianhaarain mukaan. Epäilemättä heillä oli tusinan verran muitakin syitä kuulua toiselle tahi toiselle puolelle, esimerkiksi se, että heidän isänsä oli ennen heitä ollut sitä ja sitä, että heidän voileipänsä oli keltainen tai sininen, että he olivat äänestäneet toista puolta viime kerralla, että he olivat miettineet uudestaan ja tarkistaneet kantansa, että olivat tulleet juoneeksi joko viatonta sinistä tai naiivia keltaista olutta, että hänen ylhäisyytensä oli oikea mies, tai että "äänestäkää Chilcoxia" tuntui niin sopivalta heidän suussaan. Mutta kaikkein tärkeimpänä ja kaikkein luotettavimpana syynä oli se, että, mikäli he saattoivat tuntea ja käsittää, totuus sillä hetkellä oli joko sininen tahi keltainen.

Ahdas pääkatu oli täynnänsä äänestäjiä. Sinne asetetuilla hoikilla poliiseilla ei ollut mitään tehtävää. Varmuus siitä, että tulivat voittamaan, näytti pitävän kaikki hyvällä tuulella. Vielä ei ollut mitään syytä halkaista kenenkään kalloa, sillä vaikka mitä tarkimmin pidettiinkin silmällä kaikkia filosofisen silmän ilmestyksiä, niin sitä tavattiin -- Courtieria lukuunottamatta -- vain lastenvaunuissa, eräässä vanhassa miehessä, joka horjuen ajoi pyörällä pitkin katua ja pysähtyi kysymään poliisilta, mitä kaupungissa oli tekeillä, ja kahdessa viheriänaamaisessa nuorukaisessa, jotka työntivät sekä sinisellä että keltaisella värillä koristettuja käsirattaita.

Mutta vaikka Courtier tarkastelikin näitä "tosiasioita" sellaisella epäilyllä, niin kaikkien asiaa kohtaan osoittama hartaus teki häneen tosiaan loistavan vaikutuksen. He kävivät siihen halulla käsiksi. Odotettuaan sitä kuukausia he tulivat muistelemaan sitä myöskin kuukausmääriä. Se oli epäilemättä uskonnollinen meno, mihin sisältyi mitä syvimpiä tunteita. Ja tämä tuntui Courtierista, joka oli toiminnan mies, luonnolliselta, kenties pateettiselta, mutta ei mitenkään ivattavalta asialta.

Oli jo myöhäinen iltapäivä, kun tuolle pääkadulle ilmestyi pitkä jono miehiä marssien. Jokaisella heistä oli edessään ja takanaan ilmoitustaulu, mihin oli kirjoitettu tummansinisillä, suurilla, kauniilla kirjaimilla vaaleansinistä taustaa vastaan seuraavat sanat:

Uusia selkkauksia.

Vaara ei ole vielä voitettu.

Antakaa äänenne Miltounille ja hallitukselle ja pelastakaa valtakunta.