Part 11
"On helppoa, lady Valleys, niille, jotka eivät ole koskaan olleet yksinäisen naisen asemassa, syyttää häntä."
Tottumattomana vastarintaan lady Valleys katsahti häneen kiinteästi:
"Minä olen viimeisimpiä tuomitsemaan ketään naista sovinnaisista syistä. Mutta minä luulen, että hän osoitti luonteen puutetta."
Courtierin vastaus oli ollut melkein karkea. "Kasvit eivät ole yhtä vahvoja, lady Valleys. Jotkut, kuten tiedätte, ovat tunteellisia." Lady Valleys oli vastannut päättävästi: "Te haluatte sillä lailla kaunistaa yksinkertaisemman 'heikko'-sanan."
Tästä oli Courtier käynyt hyvin ankaraksi ja purren syvästi viiksiään sanonut:
"Mitä rikoksia on tehtykään tuon 'parhaimpien jälkeenjäämis'-opin nimessä, mikä sopii niin hyvin teille onnellisille ihmisille!"
Ylpeänä itsehallinnastaan lady Valleys vastasi: "Ah! Meidän täytyy puhua tästä suumme puhtaaksi. Heihin sovellutettuina teidän sananne kaikuvat hieman epäfilosofisilta, eikö niin?"
Courtier oli katsahtanut häneen omituisella epämiellyttävällä hymyllä, ja lady Valleys oli tuntenut itsensä heti hämmentyneeksi ja vihaiseksi. Oli kylläkin oikein hemmoitella, vieläpä ihaillakin näitä tällaisia alkuperäisiä miehiä, mutta silläkin oli rajansa. Muistaen kuitenkin, että Courtier oli hänen vieraanaan, hän sanoi vain:
"Kenties on sittenkin parempi, ettemme enää kajoa tähän", ja mennessään tiehensä hän kuuli Courtierin vastaavan: "Joka tapauksessa minä olen varma siitä, että Audrey Noel ei ole koskaan tahallaan pitänyt teidän poikaanne tietämättömänä. Siihen hän on liian ylpeä."
Vaikka olikin hämmentynyt, niin lady Valleys ei voinut olla pitämättä siitä tavasta, millä Courtier puolusti tätä naista, ja hän sinkautti häntä vastaan seuraavat sanat:
"Mr Courtier, meidän täytyy kerran navakasti otella!"
Hän meni miestään vastaan tuntien sitä iloa, minkä ottelu aina herätti hänessä.
He kaksi olivat hyvin hyviä tovereita. He olivat menneet naimisiin rakkaudesta ja olivat pysyneet, kun otetaan huomioon tilaisuuden ihmisluonnolle tekemät myönnytykset, läpeensä uskollisina ja vankkoina ystävinä. Ottaessaan niin huomattavalla tavalla osaa julkiseen elämään he saattoivat viettää yhdessä vain harvoja hetkiä, mutta nekin tuottivat molemminpuolista hyötyä ja vahvistusta. Heillä ei ollut vielä ollut tilaisuutta puhella poikansa asiasta. Pistäen kätensä miehensä käsikoukkuun lady Valleys vei hänet mennessään.
"Minä haluan puhua kanssasi Miltounista, Geoff."
"Hm!" sanoi lordi Valleys. "Niin, tuo poika näyttää rasittuneelta. Kun vaalit menevät ohi, niin sillä hyvä."
"Jos hän kärsii tappion ja jos hänellä ei ole mitään uutta ja vakavaa, mihin keskittäisi huomionsa, niin hän kuluttaa sydämensä naisen vuoksi."
Lordi Valleys mietti hieman, ennenkuin vastasi:
"Sitä en luule, Gertrude. Hänellä on älyä."
"Tietenkin! Mutta hänen tunteensa on todellista. Ja, kuten tiedät, hän ei ole monien muiden poikien kaltainen, jotka ottavat mitä voivat."
Hän sanoi tämän hieman terävästi.
"Minä säälin tuota naista", mutisi lordi Valleys, "totisesti minä säälin".
"Sanotaan, että tämä huhu on tehnyt paljon vahinkoa."
"Meidän vaikutusvaltamme kyllä kestää sen."
"Siitä on syntyvä äänekäs melu. Minä tahtoisin tietää, mitä hän aikoo tehdä. Tahdotko kysyä häneltä?"
"Sinä olet juuri se henkilö, jonka pitää puhua hänelle", vastasi lordi Valleys. "Minä en ole siihen sopiva."
Mutta lady Valleys mutisi harmistuneena:
"Rakkaani, minä niin hermostun Eustacen läsnäollessa. Kun hän hymyilee tuolla omituisella tavallaan, niin minä olen heti kohta nolattu."
"Tämä on ilmeisesti naisen tehtävä. Kukaan ei siihen sovi niin hyvin kuin äiti."
"Jospa hän olisi niinkuin muut", mutisi lady Valleys. "Eustacella on tuo omituinen tapa saada muut tuntemaan itsensä tylsiksi."
Lordi Valleys katsahti häneen syrjäsilmällä. Hänellä oli tuollaista kriitillistä oikullisuutta, minkä yksi sana voi saada toimimaan. Oliko hänen vaimonsa tylsä? Tuo ajatus ei ollut koskaan käynyt hänen aivojensa läpi.
"No niin, minä teen sen, jos minun täytyy", huokasi lady Valleys.
Kun hän aamiaisen jälkeen astui Miltounin "tyyssijaan", niin tämä kiinnitti kannuksiaan lähteäkseen ratsastamaan johonkin etäisempään kylään. Apashipäällikön naamion alla seisoi Bertie tutkimattomampana ja siistimpänä kuin koskaan, kaulassa moitteettomasti sidottu nauha, jalassa moitteettomasti leikatut housut, saappaat kiilloitettuina aivan hohtavan kiiltäviksi. Vaikk'ei ollutkaan erikoisen dandymainen tavallisessa pukeutumisessaan, Bertie Caradoc olisi melkein pikemmin kuollut kuin häväissyt hevostaan. Hänen silmänsä, jotka olivat terävämmät sen vuoksi, että niillä oli vain puolet tavallisen silmän tirkistämistilasta, huomasivat heti, että hänen äitinsä halusi olla kahden kesken Miltounin kanssa, ja siksi hän varovaisesti poistui huoneesta.
Se mikä hämmensi kaikkia, jotka joutuivat tekemisiin Miltounin kanssa, oli tuo ennemmin tahi myöhemmin tehty havainto, että he eivät voineet olla varmoja siitä, miten mikin vaikutti häneen. Hänen kasvoissaan oli samoin kuin hänen mielessäänkin eräänlainen tietty säännöllisyys, ja sitten -- mahdotonta sanoa missä -- ne vääntyivät jostakin paikastaan. Se oli se perintö, jonka hän oli epäilemättä saanut piintyneeltä individualismilta, joka oli tehnyt huomattavaksi niin monta hänen esi-isäänsä, sillä Miltounissa ei ollut ainoastaan Caradocien ja Fitz-Haroldien, vaan myöskin kuningaskunnan useimpien muiden etevien sukujen verta, joilla kaikilla oli täytynyt olla, niinä aikoina, jolloin raha ei vielä tehnyt miestä, joitakin selväpiirteisiä ominaisuuksia, jotka eivät aina olleet hienoja, mutta kuitenkin silmiinpistäviä.
Ja nyt, vaikka lady Valleys olikin ruumiillisesti rohkea eikä joutunut tavallisesti hämilleen, hän alkoi puhua politiikasta, toivoen poikansa antavan keskustelulle sopivan käänteen. Mutta Miltoun ei sitä antanut, ja äiti tuli hermostuneeksi. Lopulta, keräten kaiken kylmäverisyytensä, hän sanoi:
"Rakas poikani, minua kovin surettaa tuo juttu. Isäsi kertoi minulle teidän välillänne tapahtuneesta keskustelusta. Koeta olla ottamatta sitä liian vakavalta kannalta."
Miltoun ei vastannut, ja kun lady Valleys tavallisesti pelkäsi eniten äänettömyyttä, niin hän tarttui uudestaan puheeseen, esittäen pojalleen koko tuon jutun omalta näkökannaltaan, lopettaen seuraavilla sanoilla:
"Varmastikaan se ei ole sen arvoinen."
Miltoun kuunteli häntä, silmissä hänen oma erikoinen katseensa, ikäänkuin hän olisi tirkistänyt tähtäimen läpi. Sitten hän sanoi hymyillen:
"Kiitän teitä", ja avasi oven.
Tietämättä tarkkaan, mitä Miltoun tarkoitti, tietämättä tosiaankaan mitään sillä hetkellä lady Valleys läksi ulos, ja Miltoun sulki oven hänen jälkeensä.
Kymmenen minuuttia myöhemmin hänen ja Bertien nähtiin ratsastavan kujaa pitkin.
XIX LUKU.
Tasaisesti kiihtyvä tuuli oli tuonut tullessaan joukon pilviä lounaasta. Syntyneinä keskellä Atlanttia ne purjehtivat ensin eteenpäin nopeasti ja pehmeästi suuren laivaston valkeiden venheiden tavoin ja pimittivät sitten auringon sullottuna massana. Noin neljän tienoissa ne ratkesivat satamaan, kulkien tuulen mukana vaakasuorasti, suhisten kylmää uhkuvasti. Ilo katosi nummelta, samoin kuin nuoruus ja lumous häviää elämän kylmän sateen langetessa. Kalliot lakkasivat olemasta korkeita, villejä linnoja ja muuttuivat pelkiksi harmaiksi kasvannaisiksi. Välimatkat hävisivät, käet vaikenivat. Mitään kuolemassa ilmenevää kauneutta, mitään traagillista suuruutta ei ollut havaittavissa -- kaikki oli yksitoikkoista ja voivottavaa. Mutta seitsemän tienoissa aurinko mursi itselleen tien verhon läpi ja leimahti ilmiliekkiin. Suuren tähden tavoin, jonka säteet levisivät taivaanrannalta ilmakukkulan huipulle asti, se paistoi hämmästyttävän synkäntenhoisasti. Pilvet pirstoutuivat sen nuolten vaikutuksesta ja kasaantuivat saframinvärisinä, ikäänkuin ihmeissään. Tämän uuden suuren tähden tukalankuumassa lämmössä kanerva alkoi hiukan höyrytä, ja sen märkien, aukeamattomien kellojen hohde muistutti lukemattomia pieniä tulia. Nuo molemmat veljekset olivat läpimärkiä nelistäessään äänettömästi kotiin. Kun olivat aina hyviä ystäviä, heillä ei ollut koskaan paljon sanottavaa toisilleen. Sillä Miltoun tiesi katselevansa asioita toiselta kannalta kuin Bertie, ja Bertie antoi veljensä vain vastenmielisesti tietää, mitä hänen mielessään liikkui, samoin kuin hän vastenmielisesti jakeli diplomaattisia tietojaan tai tallin salaisuuksia tai jotakin sellaista, mikä saattoi vähentää hänen vaikutusvaltaansa. Hän menetteli näin siitä syystä, että pelkäsi vähentävänsä omaa arvonantoaan omaa stoalaista itsetietoisuuttaan kohtaan, loukkaavansa jotakin sielunsa esikammiossa asuvaa ylpeyttä. Mutta vaikka hän puhelikin vähäsen, niin hänellä oli mietiskelyn voimaa -- mitä usein tavataan selväpiirteisillä, sapekkaisuuteen taipuvaisilla miehillä. Ollessaan kerran Nepalissa metsästysretkellä hän oli viettänyt kokonaisen kuukauden vain ghurka-palvelijan seurassa, joka ei osannut ollenkaan englantia. Niille, jotka kysyivät häneltä, eikö hän ollut ollut hirveän kiusaantunut sen johdosta, hän oli aina vastannut: "En ollenkaan, ajattelin koko paljon."
Miltounin huoliin hän suhtautui veljelle kuuluvalla myötätunnolla ja sillä suvaitsemattomuudella, mikä on ominaista paatuneille vanhoillepojille. Naiset olivat hänestä oikeita kissanpoikasia. Hän epäili sielunsa pohjasta noita olentoja, joilla oli sellainen ilmeinen voima houkutella esiin miesten salaisuuksia. Hän oli niitä miehiä, joissa nainen jonakin päivänä saattoi herättää todella hienon mieltymyksen, mutta jotka siihen saakka suhtautuvat täysin miehellisellä tavalla koko tuota sukupuolta kohtaan ja sen jälkeen koko sukupuolta kohtaan, yhtä lukuunottamatta. Naiset olivat, kuten elämä itsekin, olentoja, joita piti vartioida, käyttää huolellisesti ja pitää sopivan alistetussa asemassa. Ainoa viittaus, minkä hän sentähden teki Miltounin huoliin, oli hyvin äkkinäinen.
"Vanha veli, toivon, että lopetat jo tuon turhan suremisen."
Sanoja seurasi häiritsemätön hiljaisuus. Mutta heidän tultuaan mrs Noelin huvilan kohdalle Miltoun sanoi:
"Vie sinä minun hevoseni, minun täytyy poiketa tänne..."
Mrs Noel istui pianon ääressä, sormet toimettomina, tarkastellen nuotteja. Hän oli istunut tällä lailla useampia minuutteja, mutta ei ollut vielä kajonnut koskettimiin.
Kun Miltounin varjo sulki valon, jonka avulla hän muutenkin näki niin huonosti, hän säpsähti ja ponnahti pystyyn. Mutta hän ei mennyt häntä vastaan eikä puhunut mitään. Sanaakaan sanomatta Miltoun tuli sisään ja seisoi lieden vieressä, katsellen alas tyhjää hiiliristikkoa. Kilpikonnankuoren värinen kissa, joka oli väijynyt pääskysiä, häiriintyi hänen tulonsa johdosta ja vetäytyi ikkunalta erään tuolin alle.
Tämä äänettömyys, jonka kestäessä kysymys heidän tulevaisuudestaan oli ratkaistava, näytti molemmista ikuiselta. Kuitenkaan ei kumpikaan heistä voinut tehdä loppua siitä.
Koskettaen hänen hihaansa mrs Noel sanoi lopulta: "Tepäs olette märkä!"
Miltoun värisi tämän aran omistusoikeuden merkin johdosta. Ja he seisoivat jälleen hiljaisuudessa, mitä häiritsi vain ääni, mikä syntyi kissan nuollessa käpäliään.
Mutta mrs Noelin kyky vaieta oli vahvempi kuin Miltounin, joka lopulta puhui.
"Suokaa anteeksi tuloni. Jotakin on järjestettävä. Tuo huhu -- --"
"Oh!" sanoi mrs Noel. "Voinko minä tehdä jotakin teitä kohdanneen kiusan lopettamiseksi?"
Miltounin huulten vuoro oli käyristyä. "Hyvä Jumala! Ei, antaa niiden puhua!"
Heidän katseensa olivat kohdanneet toisensa, ja kohdattuaan kerran näyttivät kykenemättömiltä eroamaan.
Mrs Noel sanoi viimein:
"Voitteko koskaan antaa minulle anteeksi?"
"Mitä niin -- se oli minun syyni."
"Ei, minun olisi pitänyt tuntea teidät paremmin."
Näissä sanoissa ilmenneen tarkoituksen syvyys -- kaiken sen hirveä ja hieno myöntäminen, sen nimittäin, mitä mrs Noel oli ollut valmis tekemään, tuo niihin liittyvä epätoivoinen tieto siitä, että hän, Miltoun, ei ollut, eikä ollut koskaan ollut, valmis "kestämään aina tuomiopäivään asti" -- tempasi Miltounin mukaansa.
"Se ei ole aiheutunut pelosta -- uskokaa minua, kaikin mokomin."
"Uskon kylläkin."
Seurasi toinen pitkä, pitkä äänettömyys. Mutta vaikka he olivatkin niin lähellä, että melkein koskettivat toisiaan, he eivät katsoneet enää toisiinsa. Sitten Miltoun sanoi:
"Sitten tässä ei ole muuta tehtävää kuin sanoa hyvästi."
Näiden hänen huuliltaan päässeiden selvien sanojen johdosta, jotka huulet, vaikka juuri hymyilivätkin, eivät ollenkaan voineet salata hänen kurjuuttaan, mrs Noelin kasvot kävivät yhtä värittömiksi kuin hänen vaalea pukunsa. Mutta hänen suurentuneet silmänsä näyttivät pelkästä muiden värien puutteesta saaneen itseensä koko hänen eloisuutensa ja vuodattavan nyt ylpeää ja surullista nuhdetta.
Väristen ja puristaen itseään käsillään Miltoun käveli ikkunaa kohden. Kuulematta pienintäkään ääntä hän kääntyi taaksepäin. Mrs Noel seurasi häntä katseellaan. Miltoun nosti käden kasvoilleen ja poistui nopeasti. Mrs Noel seisoi hetkisen paikallaan, sitten, istuutuen uudestaan pianon ääreen alkoi tutkia nuottirivejä. Mutta kissa pujahti takaisin ikkunalle väijymään pääskysiä. Auringon valo sammui hitaasti saarnen latvoissa. Alkoi vihmoa vettä.
XX LUKU.
Claud Fresnay, kreivi Harbinger, oli kolmannellakymmenelläensimmäisellä ikävuodellaan Englannin ja Skotlannin kenties kaikkein vähimmän työn rasittama pääri. Erään esi-isän, joka hankki maata ja kuoli 130 vuotta ennen Nettlefoldin kaupungin perustamista eräälle sen pienelle palaselle, ja isän, joka kuoli pojan pienenä ollessa, myytyään viisaasti sanotun kaupungin alueen, ansioksi oli luettava se seikka, että hänellä, Harbingerilla, oli nyt maanvuokrain ohella hyvin suuret korkotulot. Solakkana ja hyvärakenteisena sievine, terävine piirteineen hän teki ensi näkemältä voimakkaan vaikutuksen -- mikä heikkeni jonkun verran, kun hän alkoi puhua. Tämä ei aiheutunut niin paljon hänen puhetavastaan -- nopeine erikoisuuksineen ja tapoineen laskea kaikki leikiksi -- kuin siitä hänen herättämästään tunteesta, että hänen aivonsa valitsivat vähimmän vastarinnan tien. Hän oli itse asiassa niitä persoonallisuuksia, jotka ovat kylliksi huomatuita politiikassa ja yhteiskuntaelämässä ulkomuotonsa, asemansa, varmuutensa ja erikoisen pontevuutensa vuoksi, millä on puoleksi alkuperäistä, puoleksi pelkkää perittyä taipumusta käyttää oikoteitä. Hän ei ollut kylläkään joutilas, hän oli kirjoittanut erään kirjan, oli matkustellut, oli tilanomistajayhdistyksen puheenjohtaja, rauhantuomari, hyvä kriketinpelaaja ja usein esiintyvä sujuva puhuja. Olisi ollut väärin sanoa hänen yhteiskunnallisten uudistusten harrastustaan keinotekoiseksi. Se oli tavallaan todellista ja osoitti varmastikin, että häneltä ei kokonaan puuttunut mielikuvitusta eikä hyväsydämisyyttä. Mutta siinä oli aivan liikaa tuota ylimysten kouluille ominaista tapaa -- tuota erikoisesti englantilaista tapaa, joka on niin mahtava ja huvittava, että se muuttuu kokonaan toiseksi luonteeksi -- tapaa ottaa kaikki yhden luokan ennakkoluulojen ja arvomittojen kannalta. Koska käytännöllisesti katsoen kaikki hänen läheisimpänsä olivat uppoutuneet siihen, hän ei luonnollisestikaan huomannut tuota tapaa; tosiaankaan ei ollut olemassa mitään, jota hän ei olisi politiikassa niin suuresti valittanut, kuin tuo ahdas ja ennakkoluuloinen käsityskanta, jonka hän huomasi nonconformisteilla ja työväenpuolueen politikoitsijoilla. Hän ei olisi koskaan myöntänyt sitä, että tietyt ovet olivat suljetut häneltä hänen syntyessään, salvatut hänen mennessään Etoniin ja teljetyt ulkoapäin hänen mennessään Cambridgeen. Oli myönnettävä, että hänen ohjesäännöissään oli paljon arvokasta -- korkea rehellisyyden taso, vilpittömyys, urheilunharrastus, mieskohtainen puhtaus, itseluottamus, yhtyneenä kaiken (niin sanoaksemme) virallisesti tunnustetun raakuuden vastenmielisenä-pitämiseen ja terveeseen käsitykseen siitä, miten valtiota on palveltava ja koulun hyväksi työskenneltävä. Mutta hän olisi tarvinnut paljon enemmän alkuperäisyyttä voidakseen suhtautua elämään jollakin muulla kuin sillä tavalla, mihin hän syntyperänsä ja koulutuksensa perusteella oli tottunut. Ymmärtääkseen täysin Harbingeria olisi pitänyt olla katselemassa ennakkoluulottomin silmin ja aivoin jotakin suurta krikettikilpailua, missä hän poikana ollessaan oli saanut kehityksensä, ja olla joltakin korkealta puolueettomalta paikalta tarkastamassa lunchin aikaan kilpakenttää, mikä köydestä köyteen ja paalusta paaluun oli ihmeellisen parven peittämänä, parven, jossa kaikki kulkivat tarkalleen samalla lailla, tarkalleen sama ilme kasvoilla, tarkalleen samanlainen hattu päässä -- parven, joka säilytti tapojen ja uskontunnustuksen täydellisimmän yhtäläisyyden, mitä koskaan on tavattu maailman alusta lähtien. Hänen ympäristönsä ei ollut suosinut omintakeisuutta. Sitäpaitsi hän oli luonteeltaan pikemmin nopea kuin syvä, eikä elämä jättänyt häntä juuri yksikseen tai hiljaisuuteen. Hän joutui päivin ja öin kosketukseen ihmisten kanssa, joille politiikka oli enemmän tai vähemmän peliä, häntä tavoiteltiin kaikkialla, hän oli vapaa kaikesta kurista -- oli ihme, että hän oli niinkin vakava kuin oli. Koskaan ennen hän ei ollut rakastunut, ennenkuin viime vuonna Barbara, esiintyessään ensi kertaa seuraelämässä, oli "satuttanut häntä kaikkein arimpaan paikkaan", kuten hän -- muiden ollessa kysymyksessä -- olisi saattanut sanoa. Vaikka olikin niin syvästi liikutettu, hän ei ollut vielä kosinut häntä -- hänellä ei ollut ollut aikaa, niin näytti, tai ei kenties kylliksi rohkeutta tai vakaumusta. Ollessaan lähellä Barbaraa hänestä tuntui mahdottomalta mennä pitemmälle tietämättä etukäteen kohtaloaan, ollessaan hänestä erillään hän tunsi melkein huojennusta, siksi, että niin paljon oli tehtävänä tahi sanottavana ja niin vähän aikaa siihen käytettävänä. Mutta nyt näinä parina viikkona, jotka hän pyhitti Miltounin asialle, hänen tunteensa olivat käyneet häiritseviksi.
Hän ei myöntänyt Courtieria levottomuutensa syyksi, sillä kaiken kaikkiaan Courtier ei ollut mitään, oli vain "äärimmäinen", joka saattoi tulla kysymykseen, ja äärimmäiset kiihdyttivät aina Harbingerin sisintä, synnyttäen hänessä erikoisen hymyn ja äänensävyn. Kuitenkin hänen silmänsä, kun ne vain osuivat tuohon vilkasveriseen, kiinteään, ivalliseen naamaan, osoittivat eräänlaista kylmää tarkastelua, tai ilmestyi niihin pelonsekaista tummuutta. On totta, että he tapasivat toisensa vain harvoin, sillä hän vietti suurimman osan aikaansa autonajossa ja puheidenpidossa, kun Courtier taas pääasiallisesti kirjoitti ja ratsasti, hänen jalkansa kun oli vielä liian heikko kävelemiseen. Mutta kerran tai kahdesti hän oli myöhään yöllä tupakkahuoneessa joutunut ivalliseen keskusteluun tuon menetettyjen asiain puolustajan kanssa, ja hyvin pian huonosti salattu kärsimättömyys oli ilmennyt hänen ääneensä. Oli käsittämätöntä, miten joku saattoi tuhlata aikansa koettamalla ratsastaa kuolleella hevosella kuuhun! Tosiasiat olivat tosiasioita, ihmisluonne ei tullut koskaan olemaan muuta kuin ihmisluonne! Erittäin ärsyttävää oli nähdä Courtierin silmäin kiiltoa, panna merkille hänen äänensä sävyä, joka tuntui sanovan: "Nuori ystäväiseni, keittonne jäähtyy!"
Eräänä aamuna tuollaisen kohtauksen jälkeen, nähdessään Barbaran rientävän ulos ratsastuspuvussa, hän kysyi, saiko tulla mukaan talliin, ja läksi astelemaan hänen rinnallaan harvinaisen äänettömänä, outo tunne sydämessä, kurkku selittämättömän kuivana.
Monklandin hovin talli oli niin laaja kuin moni maalaistalo. Siihen mahtui kolmekymmentä hevosta, mutta siinä oli nyt vain kaksikymmentäyksi, pikku Ann'in ponykin niihin luettuna. Koko kreivikunnassa ei ollut sen veroista korkeudessa, valaistuksessa, kirkkaudessa ja ilman puhtaudessa. Näytti tosiaankin mahdottomalta, että mikään hevonen olisi koskaan sellaisessa paikassa siinä määrin unhottanut itseään, että olisi muistanut olevansa hevonen. Joka aamu pikkuinen porkkana-, omena- ja sokeripala-astia oli pantuna pääkäytävän viereen niiden käytettäväksi, jotka halusivat ruokkia noita kalliita asukkaita.
Sidottuna pilttuiden kummallakin puolella oleviin vaskirenkaisiin, turvat ovea kohden käännettyinä, niitä oli aina nähtävänä kymmenkunta kappaletta, kaulat kaarevina, korvat höröllään, loimet hohtavina, ihmetellen asiain menoa, toimeliaiden tallirenkien rauhoitellessa niitä vihellyksillään, valmiina nostamaan turpansa nähdessään jonkun tulevan sisään.
Laajassa irtokarsinassa, tallin pohjoispäässä, Barbaran kastanjanvärinen lempiratsu, jonka kaikki kuusitoista esi-isää olivat poikkeuksetta kantakirjassa, seisoi aivan hiljaa, kaula käännettynä, kun kuuli hänen tulonsa. Se pureskeli paraikaa appeen sekaan pantua omenaa, ja sen aistimuksissa tapahtui taistelu tuon herkun miellyttävän maun ja erään äänen välillä, minkä se tajusi lähtevän porkkanoista. Kun Barbara avasi oven ja sanoi "Hai", niin se riensi hoitajaansa kohden, osoittaakseen riippumattomuuttaan, mutta kun hän sanoi: "Oh, kas niin!" niin se kääntyi ympäri ja tuli häntä kohden. Pehmeine hohteineen sen paksujen, kastanjanväristen luomien alla olevat silmät tarkastelivat häntä ylt'yleensä. Huomatessaan, että hänen porkkanansa eivät olleet etupuolella, se kurkotti kaulaansa, antoi turpansa harhailla hänen vyötäistensä ympäri ja nipisti hieman huulillaan hänen rautakintaista kättään. Kun se ei tuntenut porkkanan makua, se veti pois turpansa ja puhalsi. Sitten, astuen varovasti, jottei olisi polkenut hänen jalalleen, se töytäsi häntä hieman lautasillaan, kunnes äkkikäänteellä pääsi hänen taakseen ja puhalsi pitkään ja matalasti hänen niskaansa. Kun tämäkään ei haissut porkkanalta, niin se pisti turpansa hänen olkapäänsä yli hänen poskeaan vastaan ja kuolasi hieman. Porkkana ilmestyi Barbaran vyötäisten kohdalle, ja kurkottaen päällään se koetti tavoittaa sitä. Tuntiessaan sen lujasti ja pehmeästi leukansa alla se nuuskasi uudestaan ja työnsi häntä hyvin hienosti polvellaan. Mutta kykenemättä vieläkään tavoittamaan sitä se veti pois päänsä, perääntyi eikä ollut huomaavinaankaan häntä. Ja äkkiä se tunsi kaksi esinettä kaulassaan ja jotakin pehmeää painettavan turpaansa vastaan. Se sieti tämän äänettömästi luimistaen korviaan. Tuo pehmeä alkoi painaa sen turpaa vastaan. Höristäen jälleen korviaan se työntyi hieman taaksepäin, uteliaampana, mutta tuo pehmeä perääntyi. Äkisti se huomasi saaneensa porkkanan suuhunsa.
Harbinger oli katsellut tätä näkyä omituisen kalpeana, nojaten irtokarsinan seinää vastaan. Sen loputtua hän sanoi:
"Lady Babs!"
Hänen äänensä sävy mahtoi olla tosiaankin outo, sillä Barbara pyörähti ympäri.
"Niin?"
"Miten kauan minun täytyy olla näin?"
Muuttamatta väriään tai luomatta katsettaan alas Barbara katsahti häneen heikonkysyvällä mielenkiinnolla. Hänen katseensa ei ollut raaka, eikä siinä ollut vallattomuutta taikka sukupuoli-ilkeyttä, kuitenkin se säikähdytti Harbingerin rauhallisella tutkimattomuudellaan. Mahdotonta oli sanoa, mitä siihen kätkeytyi. Harbinger tarttui hänen käteensä, kumartui sen yli ja sanoi matalalla äänellä:
"Te tiedätte minun tunteeni. Älkää olko julma minua kohtaan!"
Barbara ei vetänyt pois kättään, tuntui kuin hän ei olisi ajatellutkaan sitä.
"Minä en ole ollenkaan julma."
Katsahtaessaan ylös Harbinger näki hänen hymyilevän.
"Sitten -- Babs!"
Harbingerin kasvot olivat lähellä Barbaran kasvoja, mutta tämä ei perääntynyt, pudisti vain päätään. Harbinger kiihtyi.
"Miksi?" hän kysyi ja, aivan kuin tuohon torjuvaan liikkeeseen sisältynyt vääryys olisi äkkiä iskenyt häneen, päästi irti hänen kätensä.
"Miksi?" hän sanoi uudestaan, terävästi.
Hiljaisuutta häiritsi vain pyöreän ikkunan ulkopuolella olevien varpusten viserrys ja Halin ääni, Halin, joka pureskeli viimeistä porkkananpalasta. Harbinger tunsi jokaisessa hermossaan irtokarsinan suloisenkatkeran hajun sekaantuvan Barbaran hiusten ja vaatteiden tuoksuun. Ja melkein säälittävästi hän sanoi:
"Miksi?"
Mutta pannen kätensä ristiin selkänsä takana Barbara vastasi kohteliaasti:
"Hyvä ystävä, miten minä voisin tietää, miksi?"