Part 10

Tuo mrs Noelia koskeva lisätiedonanto, jonka Barbara jo tunsi ja jota _Bucklandburyn uutiset_ olivat levittäneet, ei ollut tullut hovissa yleiseksi tiedoksi, ennenkuin lordi Dennis oli lähtenyt kalaan. Sen tiedon ohella, että Miltoun oli saapunut ja lähtenyt ulos ilman aamiaista, se oli vastaanotettu sekavin tuntein. Tultuaan lyhyessä neuvottelussa yksimieliseksi siitä, että vaalien kannalta oli kenties parempi, että mrs Noel oli erossa miehestään, kuin jos hän olisi ollut saanut avioeron, Bertie, Harbinger ja Shropton olivat edelleenkin taipuvaiset uskomaan, että aikaa ei ollut hukattava -- kykenemättä kuitenkaan päättämään, mitä olisi ollut tehtävä. Lukuunottamatta mahdottomuutta tietää, miten Miltounin kaltainen henkilö tuli suhtautumaan asiaan, heidän edessään oli kaikkien tilanteiden pirullinen sukkeluus, mihin soveltuu sananlasku "vähemmän puhuttu, pikemmin korjattu". Heidän vastassaan oli kammoaherättävä tosiasia, häväistysjutun mahti. Yksinkertaisten tosiasiain yksinkertainen esittäminen (mistä mitään oikeutettua poikkeusta ei voida tehdä) ilman mitään moraalisia viittailuja, niiden asettaminen yleisön nähtäväksi mielenkiintoisena tiedonantona, tai pahimmassa tapauksessa niiden paljastaminen siinä mielessä, että yleisö ei sokeasti valitsisi edustajakseen sellaista henkilöä, jonka yksityiselämä ei mahdollisesti kestä julkista tarkastelua -- mikä voisi olla sen oikeutetumpaa! Ja Miltounin kannattajat tiesivät kuitenkin, että tuolla yksinkertaisella maininnalla siitä, missä hän vietti iltansa, oli tuhoava teho sen vuoksi, että se vaikutti siihen puoleen ihmisten mielikuvituksessa, mikä oli helpoimmin kiihotettavissa. He tiesivät liiankin hyvin, miten vahva eräs alkuperäinen halu oli, erittäinkin maaseudulla, halu, jonka tyydyttämisestä maailman pystyssäpysyminen riippui, miten niin perin vaikeata oli olla tyydyttämättä sitä, miten mielenkiintoista ja kiihoittavaa oli nähdä tai kuulla toisten noudattavan sitä ja miten (vaikka tässä kohden ihmiset tietenkin saattoivat olla salaa eri mieltä) moitittavaa se heistä oli! He tiesivät liian hyvin, miten eräänlainen omatunto osasi pitää arvossa tätä huhua ja miten puritaanit nuolivat venyneitä huuliaan. He tiesivät myöskin, miten ihmisiin, joilla oli hitunenkin mielikuvitusta, vaikutti vastustamattomasti tuo pelkkä yhteys yksinään asuvan naisen ja sellaisen henkilön välillä, joka kuului yhteiskuntaluokkaan, minkä oletettiin perinnäistapojensa mukaisesti aina tyydyttävän halunsa! Kuten Harbinger oli sanonut: asia oli tosiaankin pirullisen kiusallinen! Sillä jos siihen kiinnitettiin jotakin huomiota, sitä paremmin uskoi kansa sen todeksi. Ja kuitenkin he tiesivät, että se oli tekevä tuhoa, sillä sen sanoi heille heidän oman sielunsa salainen ääni, joka vakuutti heille, että he itsekin olisivat uskoneet sitä, jolleivät olisi paremmin tietäneet. He eivät päättäneet tehdä mitään, vaan jäivät odottamaan Miltounin tuloa.

Lady Valleys vastaanotti uutisen huokaisten syvään helpotuksesta ja huomauttaen, että se oli kenties uusi vale. Kun Barbara vakuutti sen todeksi, niin hän vain sanoi: "Eustace rukka!" ja kirjoitti heti miehelleen, ilmoittaen hänelle, että "tuntematon" oli vielä naimisissa ja että näin ollen kaikkein pahinta ei tarvinnut pelätä.

Miltoun saapui puolipäiväaterialle, mutta hänen kasvoistaan ja tavoistaan ei voitu mitään arvata. Hän oli jonkun verran tavallista puheliaampi ja kertoi yhtä ja toista Brabrookin puheesta -- jostakin, jonka oli kuullut. Hän katsahti Courtieriin merkitsevästi ja sanoi hänelle aterian jälkeen:

"Tahdotteko tulla minun tyyssijaani?"

Elisabethin-mallisen kylkirakennuksen seurusteluhuoneessa -- missä kerran oli ollut kirjo-ompeluksia, gobeliineja ja kiihtyneiden naisten messukirjoja -- nyt oli kirjoja, lentokirjasia, tammilaudoituksia, piippuja, miekkailupukuja ja yhdellä seinällä kokoelma punanahkain aseita, jotka Miltoun oli tuonut Yhdysvalloista. Niiden yläpuolella ja niiden hallitsijana oli kuuluisan apashipäällikön pronssinen kuolinnaamio, minkä eräs Yalen yliopiston professori oli valanut kipsiin ja mitä hän oli pitänyt kuolevan rodun mainiona edustajana. Nämä kasvot, jotka aivan kummallisella tavalla muistuttivat Dantea, holhosivat huonetta raa'alla traagillisella stoalaisuudella. Kukaan ei voinut katsella niitä tuntematta, että ihmistahto oli niissä jännitettynä kaikkein viimeisimpiä voimia myöten.

Nähden tämän ensi kertaa Courtier sanoi:

"Mainio naamio -- tämä tässä! Sielu vain puuttuu!"

Miltoun nyökäytti päätään.

"Istuutukaa", hän sanoi.

Courtier istuutui.

Seurasi sitten senlaatuinen hiljaisuus, jonka kuluessa ihmiset -- joiden hengillä, vaikka ovatkin erilaiset, on tietty yhteinen suuruutensa -- voivat sanoa niin paljon toisilleen.

Lopulta Miltoun puhui:

"Minä olen elänyt pilvissä, siltä tuntuu. Te olette mrs Noelin vanhempi ystävä. Nyt on kysymys siitä, mitä olisi tehtävä, jotta hänelle olisi mahdollisimman vähän häiriötä tuosta kurjasta huhusta!"

Ei edes Courtier olisi voinut lausua kärkevämmin tuota "kurja" sanaa.

Hän vastasi:

"Oh! Älkää kiinnittäkö siihen mitään huomiota. Antaa niiden hautua omassa hapatuksessaan. Hän ei siitä välitä."

Miltoun kuunteli liikuttamatta lihastakaan kasvossaan.

"Teidän ystävänne täällä", jatkoi Courtier hieman halveksivasti, "näyttävät olevan hämillään. Älkää salliko heidän tehdä mitään, älkää salliko heidän sanoa sanaakaan. Kohdelkaa tätä juttua sillä lailla kuin se ansaitsee. Se on kuoleva itsestään."

Miltoun hymyili kuitenkin.

"En ole varma siitä", hän sanoi, "että seuraukset olisivat sellaisia kuin luulette, mutta tulen kuitenkin noudattamaan neuvoanne."

"Mitä teidän ehdokkuuteenne tulee, jokainen vähänkin jalomielinen mies on liittyvä teihin sen vuoksi."

"Mahdollisesti", sanoi Miltoun. "Yhtäkaikki minä häviän vaaleissa."

Sitten hämärästi tietoisina siitä, että heidän viime sanansa olivat ilmaisseet heidän luonteenlaatunsa ja uskontunnustuksensa erilaisuuden, he tuijottivat toisiinsa.

"Ei", sanoi Courtier, "minä en koskaan usko, että ihmiset olisivat niin alhaisia".

"Ette usko, ennenkuin saatte nähdä."

"Kuitenkin kaikitenkin, vaikka me katselemmekin asioita eri kannalta, me tulemme samaan lopputulokseen."

Miltoun nojasi kyynärpäällään uuninreunukseen ja varjostaen kasvojansa kädellään sanoi:

"Te tunnette hänen historiansa. Eikö ole mitään keinoa hänen vapauttamisekseen?"

Courtierin kasvoille ilmestyi sama katse, joka tuli niihin niin usein silloin, kun hän puolusti jotakin menetettyä asiaa -- aivan kuin hänen sydämessään palavan tulen savu olisi noussut hänen päähänsä.

"Vain se keino", hän vastasi tyynesti, "jota minä käyttäisin, jos olisin teidän asemassanne".

"Ja mikä se sitten olisi?"

"Omankäden oikeus."

Miltoun otti pois käden kasvoiltaan. Hänen katseensa näytti harhailevan rajattomissa avaruuksissa, ennenkuin saapui Courtieriin. Hän vastasi:

"Niin, sellaista vastausta minä teiltä odotinkin."

XVII LUKU.

Kun kaikki sinä yönä oli hiljaista, niin Barbara hiipi huoneestaan hämärään käytävään, hiukset riippuen levällään yönutulla. Hänen paljaat jalkansa olivat pistetyt turkistohveleihin, jotka eivät synnyttäneet mitään ääntä, ja niin hän kulki ovelta ovelle. Pitkän goottilaisen verhottoman ikkunan kautta leppoisa kuunvalo tunkeutui sisään. Hän pysähtyi juuri siinä paikassa, mihin valo tunkeutui, ja koputti. Mitään vastausta ei kuulunut. Hän raotti ovea ja sanoi:

"Nukutko sinä, Eustace?"

Kun mitään vastausta ei kuulunut, niin hän meni sisään.

Verhot olivat alasvedetyt, mutta kuunvalon juova tunkeutui niiden läpi ja sattui vuoteeseen. Tämä oli tyhjä. Barbara seisoi epäröiden, kuunnellen. Tämän pimeyden keskeltä ei kuulunut mitään ääntä, mutta sen sijaan jotakin tukahdutettua, outoa värinää, kuten liekin nuoleskellessa äänettömästi ilmaa. Hän pani käden sydämelleen, joka sykki niin valtavasti kuin olisi tahtonut hypähtää ohuen silkkipeitteen läpi. Mistä nurkasta sitten tuli tämä mykkä värinä? Pujahtaen ikkunan luo hän avasi verhot ja tuijotti taakseen huoneeseen. Etäällä, lattialla, makasi Miltoun kädet puristettuina lujasti pään ympärille, kasvot seinään päin käännettyinä. Barbara antoi verhon laskeutua alas ja seisoi hengittämättä, tuntien rinnassaan kerrassaan omituista ja outoa -- aivan kuin hänen ylpeyttään olisi loukattu. Se hävisi kuitenkin äkillisen säälintunteen vaikutuksesta. Hän astui nopeasti eteenpäin pimeässä, hänet valtasi pelko, ja hän pysähtyi. Miltoun oli koko illan näyttänyt ehdottomasti siltä, miksi hänet tunnettiin. Kenties hieman puheliaammalta, hieman tavallista katkerammalta. Ja tavata nyt hänet tällaisena! Barbara ei tuntenut juuri kunnioitusta ketään kohtaan, mutta oli kuitenkin aina hieman kunnioittanut vanhinta veljeään, jonka eristäytyneisyys oli lapsuudesta saakka vaikuttanut häneen. Barbara oli ollut ylpeä saadessaan suudella häntä, siksi, että kenellekään muille se ei näyttänyt olevan sallittua. Noissa hyväilyissä oli epäilemättä valloituksen viehätystä. Miltounin kasvot olivat olleet hänen huulilleen jokin keksimättä oleva maa. Barbara piti hänestä kuten sellaisesta, joka tuottaa tyydytystä ylpeydentunteelle, hän osoitti häntä kohtaan jonkinlaista äidillistä huolenpitoa, kuten nukkea kohtaan, joka ei oikein tahdo soveltua muiden mukaan, ja tunsi samalla häntä kohtaan outoa pelkoa.

Uskalsiko hän nyt sukeltautua tähän toisen ihmisen tuskaan? Olisiko hän kestänyt sitä, että joku muu olisi nähnyt hänet itsensä tuolla lailla vaipuneena maahan? Miltoun ei ollut kuullut hänen tuloaan, ja hän koetti päästä ovelle. Mutta jokin pöytä narahti, hän kuuli hänen liikahtavan, ja karistaen pois pelon hän kuiskasi: "Minä, Babs, se vain täällä!" ja hän laskeutui polvilleen hänen viereensä. Jos ei olisi ollut niin pilkkosen pimeä, niin hän ei olisi koskaan tehnyt sitä. Hän koetti ottaa hänen päätään käsivarsilleen, mutt'ei voinut nähdä sitä ja onnistui huonosti. Hän saattoi vain tavata hänen käsivartensa ja ajatteli, tuliko Miltoun vihaamaan häntä jäljestäpäin, kiittäen pimeyttä, joka sai kaikki näyttämään siltä, kuin ei mitään tapahtuisi, ja kuitenkin tuntumaan siltä, kuin kaikki olisi vielä merkitsevämpää. Äkisti Barbara tunsi hänen luiskahtavan käsistään ja sitten pujahtavan ulos. Tuon huoneen pimeyden jälkeen käytävä näytti vihreän valoharson täyttämältä, ikäänkuin unen hämähäkit olisivat yhdistäneet seinät verkoillaan, missä lukemattomat valkeat, pienen pienet koiperhoset ponnistelivat päästäkseen niistä irti. Kuului pientä peloittavaa ääntä. Barbaran valtasi äkkiä lämmön, valon ja värien pelokas kaipuu. Hän pakeni huoneeseensa. Mutta hän ei voinut nukkua. Tuo hirveä, äänetön, näkymätön värinä tuossa valaisemattomassa huoneessa -- mikä muistutti sitä, kun liekki äänettömästi nuolee paljasta ilmaa, Miltounin käden kosketus, mikä hänen poskellaan ja kaulallaan oli tuntunut tulikuumalta, koko tuo värisyttävä episodi oli vallannut hänet kokonaan. Näin oli rakkauden itsepäinen voima suvainnut näyttäytyä hänelle kaikessa äänettömässä väkivaltaisuudessaan. Intohimon punaisen kukan ensikertainen näkeminen oli saanut hänen poskipäänsä polttamaan, ja pieni, kuuma, raaka väristys kävi hänen ruumiinsa läpi viileiden lakanain välissä. Hän makasi silmät selällään, tuijottaen kattoon. Hän ajatteli naista, jota Miltoun niin kovasti rakasti, ja olisi halunnut tietää, makasiko hänkin unettomana, paljaalla lattialla, koettaen jäähdyttää otsaansa ja huuliaan kylmää seinää vastaan.

Tuntikausiin hän ei voinut nukkua, ja sitten hän uneksi juoksevansa toivottomasti ketojen poikki, jotka olivat täynnään okaisia, hoikkia, asphodelian kaltaisia kukkia, ja itse ajavansa takaa itseään.

Aamulla hän ei uskaltanut mennä alas. Saattoiko hän kohdata Miltounin, kun tunsi hänen intohimonsa ja kun tämäkin tiesi hänen tietävän sen? Hän nautti aamiaisensa yläkerrassa. Ennenkuin hän oli lopettanut, Miltoun itse tuli sisään, näyttäen tavallista itsenäisemmältä, jottemme sanoisi ivallisemmalta, ja lausui vain: "Jos menet ratsastamaan, niin voit hyvinkin viedä tämän kirjeen vanhalle Halidaylle, Wippincottiin." Miltounin tulosta Barbara teki sen johtopäätöksen, että tämä ei tulisi koskaan sanallakaan viittaamaan tuohon pimeässä sattuneeseen tapahtumaan. Pitäen heidän kumpaisenkin kannalta tätä vaiteliaisuutta ainoana oikeana tapana suhtautua tuohon juttuun, Barbara katsahti häneen kiitollisena, otti kirjeen ja sanoi: "Kyllä minä vien!"

Luoden sitten pari silmäystä huoneeseen Miltoun poistui.

Barbaralta oli riistetty hänen varmuutensa vaippa, hän oli levoton ja oudonkysyvä, valmiina näkemään elämän kirjavat siivet ja kuulemaan niiden nopean Päristelyn. Puhe repi hänen korviaan sinä aamuna jokapäiväisyydellään ja pyrkimyksellään kosketella nykyisiä ja tulevia asioita eli maailmaa sellaisena kuin se on -- hän vältti kaikkea seuraa ratsastusretkellään. Hän olisi tahtonut kuulla puhuttavan olemattomista, mutta kuitenkin mahdollisista asioista, kurkistaa esiripun taakse ja nähdä kaiken sielun, kun se on päässyt vapaaksi vankilastaan. Ja tämä kaikki oli niin tavatonta Barbaran kannalta, jonka ruumista hänen verenkiertonsa hallitsi niin täydellisesti ja terveesti, että hän ei voinut nauttia hetkestä ja siitä, mitä se tarjosi. Hän tiesi sen itsekin tavattomaksi. Ratsastuksen jälkeen hän jäi pois puolipäivä-aterialta ja läksi kujille kävelylle. Mutta kello kahden aikaan, tuntien itsensä nälkäiseksi, hän poikkesi erään vuokraviljelijän mökkiin ja pyysi saada maitoa. Matustaen leipää ja juustoa, suu hieman raollaan kuin naakanpoikasilla, kolme farmarin poikaa istui keittiössä rivissä penkillä, nurkassa, suuren tulisijan vieressä. Heidän päänsä yläpuolella riippui pyssy, liipasin ylöspäin käännettynä, ja kaksi kinkkua oli savustumassa. Tummatukkaisen, sipulia leikkelevän tytön jaloissa makasi hirveän vanha paimenkoira, kuono käpälien välissä, sinisissä silmissä lähestyvän kuolemattomuuden kiilto. Kaikki nämä katsoa töllistelivät Barbaraan. Yksi pojista näytti sellaiselta, joka unhottaa kaiken muun katsellessaan jotakin. Hän hymyili yhtenään sulasta mielihyvästä. Barbara joi maitonsa ja meni tiehensä. Kuljettuaan jyrkän, kallioisen kukkulan juurella olevan veräjän läpi hän istuutui auringon lämmittämälle kivelle. Auringon säteet hyväilivät häntä ahnaasti näkymättömän nopean käden tavoin, joka kosketti häntä kaikkialle, sivellen semminkin kasvoja ja kaulaa. Hyvin lauhkea tuuli sukeltautui kukkulain huipuilta nuoriin sanajalkoihin, pujahti hänen luokseen, tuoksuten sanajalalta. Kaikki oli lämmintä ja rauhallista, ja vain käet kaukana orapihlajaan latvoissa -- ikäänkuin neuvokkaan mestarin itsensä sijoittamina, häiritsivät hänen sydäntään. Mutta kaikki tuo päivän sulous ja soitto ei voinut rauhoittaa häntä. Totta puhuen hän ei osannut sanoa, mikä häntä vaivasi, mutta hän tunsi itsensä niin tyytymättömäksi ja tyhjäksi -- voimatta tarkemmin sanoa, minkä johdosta. Hänestä tuntui siltä, kuin jotakin pujahtaisi hänen sivuitseen, jotakin, johon hän ei voinut tarttua. Tämä tunne oli hänelle vallan outo -- sillä kenelläkään tytöllä ei ollut vähemmän taipumusta nureksintaan ja huonoon tuuleen. Ja kaiken aikaa tämän pehmeän ja melkein sentimentaalisen tunteen eräänlainen halveksunta sai hänet puristamaan huulensa yhteen. Hän suhtautui ivallisesti ja epäluuloisesti mielentilaan, mikä oli niin kokonaan vastakkainen sille "kovuuden" fetishille, jonka tiedottomaan palvontaan hänet oli kasvatettu. Olla sietämättä mitään tunnetta ja joutavuutta itsessään tahi muissa oli ensimmäinen uskonkappale, josta ei saanut milloinkaan luopua. Näin ollen Barbara huomasi tunteensa hirvittäväksi. Kuitenkaan hän ei voinut päästä siitä eroon. Äkillisen välinpitämättömästi hän koetti jättäytyä kokonaan sen valtaan. Hän irroitti huivinsa, päästäen siten ilman hivelemään kaulaansa, ojensi kätensä ikäänkuin ottaakseen tuulen syliinsä. Sitten hän ponnahti pystyyn huokaisten ja kulki eteenpäin. Ja nyt hän alkoi ajatella tuota "Tuntematonta", pohtien hänen asemaansa puolelta jos toiseltakin. Ajatus, että joku nuori ja suloinen olento erotettaisiin elämästä, herätti hänessä kärsimätöntä suuttumusta. "Koettakootkin tehdä hänelle jotakin! He tulevat pian näkemään!" Kaikesta kehitetystä "kovuudestaan" huolimatta Barbara ei sietänyt sitä, että joku sai kärsiä. Se oli hänestä luonnotonta. Hän ei käynyt koskaan sairashuoneessa, mihin lady Valleys kustansi yhden hoitajattaren, eikä heidän raajarikkoisille järjestämässään kesäsiirtolassa, eikä ottanut osaa ohjelmansuoritukseen siinä konsertissa, jonka he vuosittain antoivat näännytettyjen työläisten hyväksi, tuntematta niin voimakasta sääliä, että oli vähällä saada kouristuksia kurkkuunsa. Kun hän kerran lauloi heille, niin kalpeat, näivettyneet kasvorivit olivat tehneet häneen liian syvän vaikutuksen, hän oli unhottanut sanat ja nuotit ja lopettanut esityksensä hymyllä, mikä kuulijain mielestä oli kenties arvokkaampi kuin nuo laulamatta jääneet säkeet. Hän ei koskaan palannut sellaisista paikoista tahi tilaisuuksista kapinoimatta tai melkein raivoamatta sisimmässään; ja hän meni niihin vain siksi, että hämärästi tunsi seurapiirinsä toivovan, että hän ei vain olisi kääntänyt selkäänsä sellaisille asioille.

Mutta se ei ollut tämä tunne, joka sai hänet pysähtymään mrs Noelin huvilan eteen, eikä se ollut uteliaisuuskaan, vaan aivan yksinkertainen halu puristaa hänen kättään.

"Tuntematon" näytti käyttäytyvän pulassaan sillä tavoin, kuin vain ne naiset voivat suhtautua asioihin, jotka eivät kiinteästi puolusta oikeuksiaan -- toimien sillä lailla kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän oli hieman kalpeampi tavallista, huulet hieman yhteenpuristettuina.

Kumpainenkaan heistä ei aluksi puhunut mitään, vaan seisoi ja katseli, ei toinen toisiaan kasvoihin, vaan rintaan. Lopulta Barbara astui eteenpäin kiihkeästi ja suuteli häntä.

Senjälkeen he seisoivat erillään toisistaan, äänettöminä, hieman hymyillen, kuten kaksi lasta, jotka ensin suutelevat ja sitten vasta tekevät tuttavuutta. Tämä suutelo oli annettu ja vastaanotettu totisen suloisesti ja tuttavallisesti, ikäänkuin uhmaksi maailmaa vastaan. Mutta kun se nyt oli ohitse, niin molemmat tunsivat itsensä hieman noloiksi. Olisiko tätä suudelmaa annettu, jos kohtalo olisi ollut suopea? Eikö se ilmaissut hätää? Niin ainakin mrs Noelin hymy näytti sanovan ja Barbaran hymy vastahakoisesti myöntävän. Huomatessaan, että heidän puheensa olisi voinut koskettaa vain kaikkein tavallisimpia asioita, he alkoivat puhua musiikista, kukista ja mehiläisten jalkain omituisuuksista. Mutta vaikka näköjään huomaamatta, pani Barbara kuitenkin hymyilevine silmineen koko ajan merkille nuo pienet liikkeet, joiden nojalla toinen nainen voi sanoa, mitä liikkuu toisen sisällä. Hän näki pienen väreen syvenevän mrs Noelin suupielessä, hänen silmäinsä laajenevan ja käyvän tummemmiksi, ohuen puseron nousevan ja laskevan toivottomasti. Ja mielikuvituksissaan, jota viime yön muistot kiihdyttivät, hän näki tämän naisen heittäytyvän ajatuksissaan rakkauden muisteloon. Nähdessään tämän hän tunsi sitä kärsimättömyyttä, mitä valloituskykyinen tuntee passiivista kohtaan, ja kenties myöskin hieman mustasukkaisuutta.

Mitä hyvänsä Miltoun päättikin, sen tämä nainen tuli hyväksymään! Sellainen alistuvaisuus, samalla kuin se tekee asiat yksinkertaisiksi, loukkasi sitä osaa Barbarassa, joka kapinoi kaikkea toimettomuutta ja määräilemistä vastaan, vaikkapa määrääjänä olisi ollut hänen lempiveljensäkin. Hän sanoi äkisti:

"Ettekö aio tehdä mitään? Ettekö aio koettaa vapauttaa itseänne? Jos minä olisin teidän asemassanne, niin minä en lepäisi, ennenkuin olisin saanut heidät vapauttamaan minut."

Mutta mrs Noel ei vastannut, ja tarkastaen tuota valkeata haamua hiuskruunusta aina jalkoihin saakka Barbara huudahti:

"Minä luulen teitä fatalistiksi."

Tietämättä mitään muuta sanoa hän meni tiehensä. Mutta kulkiessaan ketojen poikki, missä täysi kesä keinui suloisessa ilmassa ja missä nyt ei ollut yhtään härkää, vaan ainoastaan punaisia lehmiä laitumella, hän kärsi tuosta oudosta pehmeyden ja passiivisuuden voiman ilmestyksestä -- ikäänkuin hän olisi nähnyt "Tuntemattoman" vaaleassa haamussa ja kuullut hänen äänessään jotakin symbolista, käsittämätöntä, mutta kuitenkin todellista.

XVIII LUKU.

Päästyään vapaaksi virkatehtävien painostuksesta sotahuhujen asettumisen vuoksi lordi Valleys oli palannut pitemmälle lomalle. Lievästi sanoen hän tunsi sanomatonta helpotusta sen johdosta, että mrs Noel ei ollut vapaa. Vaikka hän ei ollutkaan anoppinsa tavoin vanhanaikainen eri yhteiskuntaluokkien sekaantumiseen nähden, vaikka hän oli valmis myöntämäänkin, että eristäytyminen ei sopinut enää nykypäivinä, ja kohauttamaan olkapäitään ja nauramaan niille lukuisille liitoille, joiden avulla hänen oma luokkansa vahvisti taloudellista asemaansa, ja vaikka hän asiantuntijana usein viittasikin suvun-keskeisten avioliittojen vaarallisuuteen -- niin yhtäkaikki hän suhtautui omalla persoonallisella tavallaan omaan sukuunsa ja oli kenties liian herkkätuntoinen Agathan suhteen, sillä Shropton, vaikka olikin kelpo toveri ja ylen rikas, oli vain alemman aatelismiehen kolmas poika, jonka omaisuus perustui alkuaan rautaan. Ei ollut edullista mennä sisimmän piirin ulkopuolelle, jos siihen ei ollut pakottamassa taloudelliset syyt. Hän itse ei ollut sitä tehnyt. Sitäpaitsi näistä asioista ihmisillä oli omat mielipiteensä.

Käydessään seuraavana aamuna saapumisensa jälkeen koirapihassa, ennen aamiaista, hän seisoi puhellen työnjohtajan kanssa, silitellen kahden lempipointerinsa tuoreita kuonoja, tuntien jotakin sellaista kuin juuri koulusta päässyt poika. Nuo huvittavat olennot, kyykistyessään ja väristessään omanarvontuntoisesi hänen jalkojaan vasten ja kääntäessään häntä kohden keltaiset kiinalaissilmänsä, tuottivat hänelle sellaisen lämpimän ja mukavan tunteen, jonka valtaan ihmiset joutuvat mielitekoja tehdessään. Tämän erikoisen parin avulla, joka oli mahdollisimman pitkälle johdetun suvun-sisäisen parituksen tulos, hän oli menestyksellisesti välttänyt suuren vaaran. Nyt oli vain kysymys siitä, uskalsiko hän vielä risteyttää sitä alkuperäisen tyypin kanssa siinä toivossa, että viimeinen maksanvärinen vivahdus olisi hävinnyt. Se oli uhkapeliä -- ja juuri siksi se kävi niin hirveän mielenkiintoiseksi.

Pieni ääni käänsi hänen huomionsa toisaalle, hän katsahti ympärilleen ja näki pikku Ann'in, joka oli ollut vuoteessa hänen saapuessaan yöllä kotiin, joten lordi Valleys oli nyt hänelle mielenkiintoinen tavattava.

Hänen käsivarsillaan oli pieni merisika, ja hän alkoi heti:

"Isoisä, isoäidinäiti kaipaa teitä. Hän on terassilla, hän puhuu mr Courtierin kanssa. Minä pidän hänestä -- hän on kiltti mies. Jos minä lasken merisikani maahan, niin eivätkö nämä pure sitä? Kulturukka -- mutta ne eivät saa! Eikös tämä ole kultu?"

Kiertäen viiksiään lordi Valleys katsahti merisikaan ynseästi. Hän ei pitänyt mistään järjettömistä eläimistä.

Puristaen merisikaa käsiensä välissä, aivan kuin hanuria, pikku Ann tanssitti sitä pointerien yläpuolella, jotka nyrpistellen hirveästi pitkiä kuonojaan katselivat ylöspäin haltioissaan.

"Haukku-parat, ne tahtoisivat tämän -- eikö totta, isoisä?"

"Kyllä."

"Luuletko, että seuraavat penikat ovat kauttaaltaan pilkullisia?"

Jatkaen viiksiensä kiertämistä lordi Valleys vastasi:

"En luule sitä mahdottomaksikaan, Ann."

"Miksi sinä tahtoisit ne pilkullisiksi? Oh! Ne suutelevat Samboa -- minun _täytyy_ mennä!"

Lordi Valleys seurasi häntä kulmakarvat hieman kohollaan.

Kun hän lähestyi terassia, niin hänen vaimonsa tuli häntä vastaan. Lady Valleys oli tavallista syvempi, hänen katseensa korkeampi ja päättävämpi, mikä oli ominaista hänelle silloin, kun oli kohdannut vastarintaa. Hän oli tosiaankin ollut ottelussa Courtierin kanssa, joka mrs Noelin aseman ensimmäisenä ilmaisijana oli saanut uskotun aseman tässä asiassa. Ottelu oli saanut alkunsa huomautuksesta, jota lady Valleys oli pitänyt täysin luonnollisena ja joka sisälsi sen, että koko jupakka oli johtunut siitä, että mrs Noel ei ollut heti alussa tehnyt asemaansa selväksi Miltounille.

Mr Courtier oli heti punastunut kiihtymyksestä.