Part 9

Kaunis ja kekseliäs lady Caroline oli nyt pahassa pulassa ja alkoi miettiä, eikö sittenkin ehkä olisi ollut parasta heti tunnustaa kaikki. Mutta koska asia oli kehittynyt tälle asteelle tulematta ilmi, päätti hän yrittää pitää sitä vieläkin salassa. Hänen mieleensä johtui oivallinen ajatus. Lienen jo maininnut, että tilanhoitajan apulainen oli ollut aikaisemmin erään toisen tytön lemmen esineenä. Tämä nuori neiti oli hänen naapurinsa metsänvartijan tytär, jolle hän puolestaan oli osoittanut hieman huomaavaisuutta. Oli sangen todennäköistä, ettei tytön rakkaus ollut vieläkään sammunut. Lady Caroline, jolla oli suuri vaikutusvalta isänsä alustalaisiin nähden, päätti käydä tapaamassa tyttöä voidakseen suunnitelmansa mukaisesti pelastaa maineensa. Nyt, kun hänen, päähänpistonsa oli voitettu, hän alkoi suorastaan hävetä mieletöntä kiintymystään ja melkein toivoi, ettei olisi milloinkaan miestänsä nähnyt.

Pitäjällä käydessään hän meni tapaamaan nuorta tyttöä, joka näytti kalpealta ja surulliselta ja oli puettu yksinkertaiseen mustaan pukuun kunnioittaakseen sen miehen muistoa, jota hän oli hellästi rakastanut saamatta osakseen vastarakkautta.

"Sinä olet menettänyt rakastettusi, Milly", virkkoi lady Caroline.

Neitonen ei voinut pidättää kyyneleitään. "Mylady", sanoi hän, "hän ei välittänyt minusta. Mutta minä rakastin häntä, ja nyt, kun hän on kuollut, en tahdo enää elää."

"Voitko pitää tietonasi erään häntä koskevan salaisuuden", kysyi lady, "salaisuuden, joka koskee hänen kunniaansa -- jonka minä yksin tiedän, mutta mielelläni kertoisin sinulle?"

Tyttö vastasi myöntäen ja oli todellakin tässä suhteessa täysin luotettava; niin syvä oli hänen kiintymyksensä vainajaan.

"Tule hänen haudalleen tänä iltana puoli tuntia auringonlaskun jälkeen, niin minä kerron sinulle kaikki", sanoi toinen.

Samana päivänä hämärissä kohtasi kaksi naishenkilöä toisensa nuoren miehen vereksen hautakummun ääressä. Siinä juhlallisessa paikassa kaunis ja ylhäinen nainen kertoi tarinansa: kuinka hän oli rakastanut vainajaa ja mennyt hänen kanssaan naimisiin, kuinka mies oli kuollut hänen huoneeseensa ja kuinka hän salaisuuttaan varjellakseen oli laahannut hänet hänen oman asuntonsa ovelle.

"Mennyt naimisiin hänen kanssaan, mylady!" huudahti tyttö astahtaen taaksepäin.

"Sanoinhan sen jo", vastasi lady Caroline. "Mutta silloin en menetellyt viisaasti, se oli suuri erehdys. Hänen olisi pitänyt naida sinut! Sinä, Milly, olit hänen omansa. Mutta sinä menetit hänet."

"Niin", virkkoi tyttö parka, "ja senvuoksi minulle naurettiin. 'Ha-ha, sinä rakastat häntä, Milly, mutta hän ei välitä sinusta!'"

"Eikö olisi suloista kostaa noille ilkeille pilkkaajille?" kysyi lady Caroline. "Sinä menetit hänet hänen eläessään, mutta voisit kenties saada hänet kuolleena, _ikäänkuin_ olisit omistanut hänet elävänä ja siten maksaa pilkkaajille samalla mitalla."

"Miten?" kysyi tyttö henkeään pidättäen.

Lady Caroline kehitteli suunnitelmaansa jonka sisältö oli seuraavanlainen. Millyn piti ilmoittaa, että nuori mies oli salaa mennyt naimisiin (mikä oli totta), nimittäin hänen, Millyn, kanssa, että hän oli käynyt vaimonsa luona kuolemansa edellisenä iltana, että Milly, huomatessaan hänet kuolleeksi, oli kantanut hänet kotiin, jotteivät vanhemmat saisi tietää heidän suhteestaan ja että hän oli aikonut pitää koko asian salassa, kunnes huhut olivat pakottaneet hänet ilmaisemaan asian.

"Mutta kuinka minä voin näyttää toteen tuon kaiken?" kysyi metsänvartijan tytär hämmästyen uskaliasta ehdotusta.

"Varsin helposti. Jos tarvitaan, voit sanoa, että vihitytit itsesi häneen Pyhän Mikaelin kirkossa Bathissa ja että ilmitulon varalta käytit minun nimeäni, joka sattui juolahtamaan mieleesi. Siellä näet meidät vihittiin. Ja minä olen valmis todistamaan väitteesi oikeaksi."

"Minua ei oikein miellytä -- --"

"Jos teet, kuten pyydän", sanoi lady Caroline päättävästi, "niin minä pysyn aina sinun ja isäsi ystävänä, ellet, niin asia muuttuu toiseksi. Minä annan sinulle vihkimäsormukseni, jota saat pitää omanasi."

"Onko se ollut teidän sormessanne, mylady?"

"Ainoastaan öisin."

Millyllä ei ollut paljoa valitsemisen varaa, joten hän vihdoin suostui. Ylhäinen nainen veti poveltaan esiin sormuksen, jota hän ei ollut milloinkaan voinut kantaa kaikkien nähden, tarttui neitosen käteen ja painoi sormuksen hänen sormeensa rakastajansa haudalla seisoen.

Millyä puistatti; hänestä tuntui kuin hänet olisi vihitty ruumiiseen.

Mutta siitä hetkestä lähtien tyttö antautui koko sielustaan näyttelemään osaansa. Hänen mielensä täytti rauhaisa onnentunne. Hänestä tuntui, että hän oli kuolemassa voittanut itselleen sen miehen, jota hän oli turhaan palvonut hänen eläessään, ja hän tunsi itsensä melkeinpä tyytyväiseksi. Lady Caroline jätti nuoren miehen toiselle vaimolle kaikki ne pienet muistot ja korut, jotka vainaja oli hänelle itselleen lahjoittanut. Niiden joukossa oli muistokotelo, joka sisälsi vainajan hiussuortuvan.

Seuraavana päivänä tyttö suoritti niin sanotun tunnustuksensa, jota näennäisesti todensi hänen jo aikaisemmin kantamansa yksinkertainen surupuku, ja pian levisi pieni romanttinen tarina yli koko maaseudun aina Melchesteriin asti. Oli omituinen psykologinen tosiasia, että Milly tunnustettuaan näytti todella hurmautuneena antautuvan uuteen asemaansa. Lady Carolinen antamalla runsaalla rahasummalla hän osti täydellisen surupuvun, jonka hän puki ylleen kirkkoon mennessään. Hänen mitättömät pikku kasvonsa näyttivät suruharsokehyksessään niin somilta, että toiset samanikäiset kylän tytöt melkein kadehtivat häntä. Milloin naisen suru valtaa siinä määrin koko nuoren elämän kuin tässä tapauksessa, ei petoksesta oikeastaan voi olla puhettakaan. Hänen kertomuksensa sopi niin hyvin kaikkeen, mitä tiedettiin nuoren miehen käyttäytymisestä -- esimerkiksi niihin perustelemattoman äkkinäisiin poistumisiin ja yhtä odottamattomiin palaamisiin, joita hänen ystävänsä olivat usein ihmetelleet -- ettei kukaan hetkeäkään epäillyt kenenkään muun kuin hänen olleen salaisessa avioliitossa osallisena. Täysi totuus olisi tuntunut aivan mahdottomalta väitteeltä verrattuna tähän sangen todennäköiseen selitykseen. Koska ei ollut mitään perittävää, ei yksikään sielu vaivautunut lähtemään neljänkymmenen peninkulman päässä sijaitsevaan kirkkoon etsimään avioluettelosta vahvistusta niin vaatimattomaan romaaniin.

Vähän ajan kuluttua Milly pystytti miehensä haudalle kauniin patsaan, johon oli hakattu: "Hänen sureva leskensä pystytti patsaan." Ottaen huomioon, että siihen kuuluvat varat olivat lady Carolinen, suru taas Millyn, oli tuo hautakirjoitus yhtä tosi kuin sellaiset kirjoitukset yleensä ja olisi ollut vieläkin todempi, jos ei siitä olisi jäänyt pois pari monikonpäätettä.

Herkkätuntoisesta ja alttiista Millystä oli kerrassaan nautinto saada leskenä käydä joka päivä miehensä haudalla ja avoimesti antautua surunsa valtoihin. Hän laski kummulle tuoreita kukkia ja antautui tunnehaaveisiinsa siinä määrin, että itsekin melkein uskoi olevansa vainajan leski. Eräänä iltapäivänä, Millyn uutterasti koristaessa rakkaan miesvainajansa hautaa lady Caroline käyskeli muutamain ystäväin kanssa hautausmaan aidan viertä. He katselivat Millyn puuhia ja huomauttivat, miten vaikuttava näky oli ja miten hellästi vainajan oli täytynyt rakastaa tuollaista antaumuksellista olentoa. Silloin välkähti lady Carolinen silmistä omituinen, kärsivä hohde, ikäänkuin hän olisi ensi kerran kadehtinut sitä asemaa, johon hän vain suurella vaivalla oli saanut neitosen taivutetuksi. Lady Carolinessa uinui vielä mieheen kohdistuvaa hellyyttä, jota sosiaaliset sovinnaisuudet eivät olleet kyenneet täysin sammuttamaan.

Molemminpuolinen tyytyväisyys asiain onnelliseen järjestämiseen loppui äkkiä, kun lady Caroline eräänä päivänä ilmestyi hautausmaalle juuri kun Milly oli saapunut sinne tuomaan kukkia kuten tavallista. Lady Caroline, joka oli rauhattomana odottanut häntä sakariston takana, näytti kalpealta ja liikutetulta.

"Milly!" huusi hän. "Tule tänne! En tiedä, miten saan sinulle sanotuksi, mitä minulla on sanottavana. Olen pelosta puolikuollut."

"Minä valitan, Teidän Armonne", virkkoi Milly ihmeissään.

"Anna sormus minulle", sanoi lady yrittäen tarttua tytön vasempaan käteen.

Milly veti nopeasti kätensä takaisin.

"Anna se tänne, kuuletko!" toisti Caroline käskevästi. "Sinä et tiedä, miksi! Minä olen joutunut ikävään asemaan, jota en ollenkaan tiennyt odottaa!" Lady Caroline kuiskasi tytölle muutamia sanoja.

"Voi mylady", virkkoi säikähtynyt Milly. "Mitä nyt aiotte tehdä?"

"Sinun täytyy sanoa, että tunnustuksesi oli kurja valhe, häpeällinen keksintö, kuolemansynti -- että minä pyysin sinua tekemään sen minua suojataksesi ja että minut vihittiin häneen Bathissa. Sanalla sanoen: meidän täytyy ilmaista totuus, muuten on kaikki hukassa -- ruumiini, sieluni ja hyvä nimeni -- iäksi!"

Hellämielistenkin naisten taipuvaisuudella on sentään rajansa. Milly oli ehtinyt eläytyä siihen ajatukseen, että hän ja nuori mies olivat tulleet yhdeksi lihaksi ja että hänellä oli oikeus käyttää vainajan nimeä, oli tottunut pitämään vainajaa miehenään siinä määrin, ettei voinut luopua hänestä ensi vaatimalla.

"Ei, ei", huudahti hän, "minä en voi enkä tahdo hänestä luopua! Teidän Armonne otti hänet minulta hänen eläessään ja antoi hänet minulle takaisin vasta hänen kuoltuaan. Nyt minä tahdon hänet pitää! Minä olen todellakin hänen leskensä. Paremmalla syyllä kuin te, mylady, sillä minä rakastan ja suren häntä ja käytän hänen rakasta nimeänsä -- Teidän Armonne sitävastoin ei tee mitään!"

"Tietysti minä rakastan häntä", huudahti lady Caroline säihkyvin silmin, "minä pidän hänet enkä luovuta häntä sellaiselle kuin sinä! Kuinka voisinkaan, koska hän on sen lapsiraukan isä, jonka minä tulen synnyttämään? Minun täytyy saada hänet takaisin! Milly, Milly, etkö voi ymmärtää ja sääliä minua, sinä paatunut tyttö, etkö näe, missä epätoivoisessa tilassa minä olen? Voi harkitsemattomuutta, naisen turmiota! Miksi en miettinyt asiaa paremmin ja odottanut? Jätä minulle takaisin kaikki, mitä olen sinulle antanut ja lupaa auttaa minua, kun tunnustan totuuden."

"En milloinkaan, en milloinkaan!" vakuutti Milly kiivaasti. "Katsokaa tätä hautakiveä! Katsokaa suruhattuani ja -pukuani -- ja tätä sormusta! Kuulkaa se nimi, jolla minua mainitaan! Minun hyvä maineeni on minulle yhtä kallis kuin teidän maineenne teille! Olen tunnustanut rakkaani omakseni ja itseni hänen omaksensa, olen ottanut hänen nimensä, surrut hänen kuolemaansa niinkuin mieheni kuolemaa ainakin -- kuinka siis voisin sanoa, ettei se olekaan totta? Sellaiseen häpeään en tahdo joutua! Minä todistan teitä vastaan mylady, ja minua uskotaan, sillä minun kertomukseni on paljoa todennäköisempi kuin teidän. Mutta minä pyydän teitä, mylady, älkää pakottako minua siihen! Armahtakaa minua, antakaa minun pitää hänet!"

Nimellisessä leskiraukassa herätti pelkkä ehdotus, jonka toteuttamisesta olisi hänelle koitunut katkera nöyryytys, niin syvää surua, että lady Caroline vaikeasta tilanteestaan huolimatta lämpeni häntä säälimään.

"Minä ymmärrän asemasi", virkkoi hän. "Mutta ajattelehan minun tilaani! Mitä minun on tehtävä? Ellet sinä minua auta, näyttää siltä kuin olisin keksinyt koko jutun vain häpeästä pelastuakseni. Vaikka esitän vihkimätodistuksen, on ihmisten skandaalinhalu niin suuri, että useimmat jättävät tosiasian huomioonottamatta ja uskovat mieluummin sinun kertomuksesi oikeaksi. En tiedä edes ketkä olivat todistajina, en tiedä kerrassaan mitään!"

Muutaman hetken kuluttua molemmat nuoret naiset oivalsivat oikeaksi vanhan väitteen, että yksimielisyydessä on suuri voima. Niinpä he tyynesti harkitsivat asiaa ja harkinnan tuloksena oli, että kumpikin palasi kotiinsa ja lady Caroline jo samana iltana tunnusti avioliittonsa kreivittärelle, mutta ei kenellekään muulle koko maailmassa. Vähän ajan kuluttua matkustivat lady Caroline ja hänen äitinsä Lontooseen, missä he pian senjälkeen kohtasivat Millyn, jonka kerrottiin lähteneen johonkin kylpypaikkaan hoitamaan terveyttänsä. Viimeksimainittuun tarkoitukseen tarvittavat rahat olivat lahjoittaneet herraskartanon rouvat, jotka tunsivat syvää myötätuntoa yksinäistä ja turvatonta leskeä kohtaan.

Seuraavan vuoden alkupuolella tuli Milly kotiin lapsi käsivarrellaan. Manor House'in naiset olivat matkustaneet ulkomaille. He palasivat matkaltaan vasta seuraavana syksynä, jolloin Milly lapsineen oli muuttanut pois isänsä, metsänvartijan kodista, koska hänelle oli tarjoutunut tilaisuus asettua omaan kotiin usean peninkulman päähän syntymäkylästään. Sitäpaitsi oli lady Carolinen ja hänen äitinsä välityksellä hankittu hänelle ja hänen lapselleen sievä vuotuinen avustus eliniäksi.

Kului pari kolme vuotta, ja lady Caroline meni naimisiin erään aatelismiehen -- Stonehengen markiisin -- kanssa, joka oli paljoa vanhempi kuin hän ja kosiskeli häntä kauan laiskanlaisesi. Hän ei ollut rikas, mutta lady Caroline eleli hänen kanssaan rauhallisesti monta vuotta. Avioliitosta ei syntynyt yhtään lasta. Sill'aikaa Millyn poika kasvoi ja vaurastui erinomaisesti. Hän rakasti otaksuttua äitiänsä, ja Milly puolestaan oli koko sielustaan kiintynyt poikaan, jonka kasvoissa näkyivät yhä selvemmin sen miehen piirteet, joka oli muinoin voittanut tytön sydämen ja vielä kuoleman jälkeen piti sitä omanaan.

Milly kasvatti poikaa niin hyvin kuin voi käytettävissään olevilla rajoitetuilla varoilla. Avustusta näet ei ollut lisätty, sillä lady Caroline -- nyttemmin Stonehengen markiisitar -- näytti välittävän heistä yhä vähemmän. Milly oli pojan puolesta kovin kunnianhimoinen; hän kieltäytyi melkeinpä välttämättömimmästäkin voidakseen antaa hänen käydä lukiota samassa kaupungissa, jonne he olivat vetäytyneet. Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä nuorukainen kirjoittautui ratsuväki-rykmenttiin, ei satunnaisen laiskuudenpuuskan vuoksi, vaan harkiten ja vilpittömästi haluten antautua sotilaanammattiin. Hänen harvinaiset kykynsä, miehekäs ryhtinsä ja vakaa käytöksensä olivat aiheena pikaiseen ylenemiseen, jota vielä edisti siihen aikaan sattunut vakava sota. Palattuaan rauhan solmimisen jälkeen Englantiin hän oli saavuttanut ratsumestarin arvon ja kohta hän, nuori mies, ylennettiin majoitusmestariksi.

Hänen äitinsä -- hänen oikea äitinsä, siis Stonehengen markiisitar, -- kuuli puhuttavan poikansa menestyksestä. Se herätti eloon hänen äidinvaistonsa ja täytti hänen sydämensä ylpeydellä. Etevä sotilaspoika herätti hänessä suurta mielenkiintoa. Hän halusi nähdä poikansa, varsinkin kun markiisi oli kuollut jättäen hänet yksinäiseksi lapsettomaksi leskeksi. En voi sanoa, olisiko hän tullut lähteneeksi poikaansa tapaamaan ilman ulkonaista yllykettä. Mutta eräänä päivänä, kun hän ajoi avonaisissa vaunuissaan läheisen kaupungin ulkokulmilla, kulki kasarmeihin sijoitettu sotaväki marssijärjestyksessä hänen ohitsensa. Hän tarkasteli marssijoita ja tunsi komeimman upseerin omaksi pojakseen -- siinä määrin oli poika isänsä näköinen.

Tämä kohtaus elvytti hänen äidintunteitaan, jotka olivat vuosikausia uinuneet. Hän moitti itseään kovin laiminlyönnistään. Jos hänessä olisi ollut tosi rakkauden rohkeutta, olisi hän tunnustanut ensimmäisen avioliittonsa ja antanut kasvattaa pojan omanaan. Mitäpä olisi merkinnyt, vaikka hän ei olisi milloinkaan saanut hienoa, jalohelmistä ja kultalehdistä kokoonpantua vaakunakilpeä, jos hänen osakseen olisi tullut jalon, kelpo pojan rakkaus ja suoja. Tällaiset ajatukset viiltelivät yksinäisen ja surullisen naisen sydäntä. Nyt hän katui, että oli ylpeästi kieltänyt ensimmäisen miehensä, katui katkerammin kuin oli milloinkaan katunut harkitsematonta naimisiinmenoansa.

Hänen kaipauksensa kävi niin voimakkaaksi, että hänestä näytti mahdottomalta olla tunnustamatta itseään poikansa äidiksi. Kävi miten kävi, hänen täytyi se tehdä; miten myöhäistä olikin, täytyi hänen ottaa poika pois tuolta naiselta, jota hän alkoi hillittömästi vihata, koska hän oli anastanut hänen ainoan lapsensa. Hän oli varma siitä, että poika ilomielin vaihtaisi yksinkertaisen maalaisäitinsä ylhäiseen äitiin, joka oli ollut päärin puoliso. Koska lady Stonehenge leskenä voi matkustaa, milloin ja miten halusi, lähti hän jo seuraavana päivänä siihen pieneen kaupunkiin, jossa Milly eli yhä kantaen surupukua nuoruutensa rakastetun muistoksi.

"Hän on _minun_ poikani", virkkoi markiisitar kohta kun oli jäänyt kahdenkesken Millyn kanssa. "Sinun on annettava hänet takaisin minulle nyt kun olen siinä asemassa, että voin uhmata maailman mielipidettä. Hän kai käy usein sinua tervehtimässä?"

"Kerran kuussa sodasta palattuaan, mylady. Toisinaan hän jää luokseni pariksi kolmeksi päiväksi ja vie minut mukanaan kaikkialle." Milly puhui rauhallisesti ja ylpeästi.

"No niin, sinun on luovuttava hänestä", sanoi markiisitar kylmästi. "Mutta sinun ei tarvitse joutua siitä kärsimään, sillä saat tavata hänet niin usein kuin haluat. Minä aion tunnustaa ensimmäisen avioliittoni ja ottaa hänet asumaan luokseni."

"Te unohdatte, että tässä on otettava lukuun kaksi henkilöä, mylady. Ei ainoastaan minut, vaan myöskin hän itse."

"Se seikka on helposti järjestettävissä. Etkö luule, ettei hän tahdo -- --" Tahtomatta loukata Millyä puhumalla heidän erilaisesta yhteiskunnallisesta asemastaan sanoi hän: "Hän on minun lihaani ja vertani eikä sinun."

"Liha ja veri eivät merkitse mitään!" vastasi Milly kiivastuen siinä määrin kuin yksinkertainen maalaisvaimo voi kiivastua paarin puolisolle -- tässä tapauksessa kelpo tavalla. "Mutta minä suostun jättämään asian hänen itsensä ratkaistavaksi."

"Muuta en pyydäkään", sanoi lady Stonehenge. "Pyydä häntä tulemaan tänne, jotta saan kohdata hänet."

Sotilaalle kirjoitettiin ja kohtaus järjestettiin. Nuori mies ei ollutkaan kovin hämmästynyt saadessaan kuulla sukujuurensa, sillä hän oli jo vuosikausia tietänyt, että asiassa piili jokin salaisuus. Hän käyttäytyi markiisitarta kohtaan kunnioittavasti, mutta ei niin lämpimästi kuin tämä oli toivonut. Äidin valinnan vaihtoehdot mainittiin miehelle. Hänen vastauksensa oli hämmästyttävä.

"Ei, mylady", virkkoi hän. "Paljon kiitoksia, mutta minä annan asiain mieluummin jäädä ennalleen. Isäni nimi on joka tapauksessa minun. Nähkääs, mylady, te ette välittänyt minusta paljoakaan, kun olin pieni ja avuton; miksipä minä tulisin luoksenne nyt, kun olen täysikasvuinen ja voimakas? Tämä rakas, uhrautuva sielu vaali minua kohta syntymäni jälkeen, valvoi ja hoiti minua, kun olin sairas, ja kieltäytyi monesta mukavuudesta antaakseen minulle tilaisuutta päästä eteenpäin. Minä en voi rakastaa ketään toista äitiä niinkuin olen häntä rakastanut. Hän _on_ minun äitini ja minä olen aina hänen poikansa." Puhuessaan hän laski voimakkaan käsivartensa Millyn olkapäille ja suuteli häntä hellästi.

Markiisitar-parka oli surkean epätoivon vallassa. "Sinä surmaat minut", sanoi hän, koko ruumis nyyhkytyksistä vapisten. "Etkö sinä -- voisi -- rakastaa -- minuakin?"

"En, mylady. Koska pakotatte minua sanomaan, niin sanon teille, että jos te häpesitte isäparkaani, joka oli hyvä ja kunniallinen mies, niin minä puolestani häpeän teitä."

Mikään ei voinut häneen vaikuttaa. Vihdoin sai lady-parka sanotuksi vain: "Etkö -- etkö voi suudella minuakin? Eihän se ole liikaa -- minä en pyydä mitään muuta."

"Epäilemättä", vastasi hän.

Seurasi kylmä suutelo, ja sitten oli kiusallinen kohtaus ohi. Tämä päivä oli onnettomalle Stonehengen markiisittarelle lopun alku. Se seikka, että poika oli hänet kieltänyt, sai hänet sitä katkerammin kaipaamaan hänen rakkauttansa. Minä en tarkoin tiedä, miten kauan hän vielä eli, mutta kovin pitkä ei aika voinut olla. Hänen elämäänsä kalvoi tuska, joka oli pistävämpi kuin käärmeen hammas. Ollenkaan välittämättä ihmisistä, heidän tavoistaan ja tuomioistaan hän salli asian tulla tunnetuksi. Ja kun odotettu loppu vihdoin oli käsissä -- minua surettaa sanoessani, että hän kieltäytyi ottamasta vastaan uskonnon lohdutusta -- niin hänen kuolemansa syyksi oli oikeimmin merkittävä "särkynyt sydän".

* * * * *

Rovastin lopetettua huomautettiin hänen kertomuksensa johdosta yhtä ja toista. Hempeämielinen jäsen sanoi lady Carolinen tarinan olevan murheellisena esimerkkinä siitä, kuinka alkujaan terve inhimillinen tunne voi tärveltyä luokkaeron ja sosiaalisten ennakkoluulojen vaikutuksesta. Lady Caroline ansaitsi sääliä, mutta vielä enemmän ansaitsi sitä hänen lapsensa, ennenkuin oli ehtinyt täysi-ikäiseksi. Puhujan mielestä ei ollut mitään sydäntäsärkevämpää kuin lapsi, joka havaitsee olevansa vierottu eikä ymmärrä onnettoman asemansa syytä. Siksi oli varsin luonnollista, että hän ryhtyi kertomaan tarinaa, joka koski samaa aihetta kuin edellinen, mutta päättyi aivan toisin.

4.

LADY MOTTISFONT.

Esittänyt Hempeämielinen jäsen.

Kaikista Wessexin romanttisista, kaupungeista on Wintoncester luullakseni soveliain sellaisille henkilöille, joilla on taipumusta mietiskelyyn. Siellä näet on tuomiokirkko, jonka keskilaiva on niin pitkä, että sitä kävellessään voi painua salatuimpiin mietteisiinsä tarvitsematta alinomaa kääntyä takaisin. Voi kulkea lähes kolmesataa askelta komeiden muistomerkkien keskitse, hiljaisessa mielessään vertaillen toisiinsa sitä kuivaa pölyä, joka on laskeutunut kuninkaitten ja piispojen leposijoille, ja sitä kosteampaa tomua, joka tavallisesti peittää aatelittomien, pappien ja muiden kuolevaisten viimeistä leposijaa ulkona luonnon helmassa. Ja jos on rakastunut, niin voi kirkassilmänsä kanssa hiipiä johonkin kappeliin juhlallisessa ympäristössä puhdistaakseen ja kypsyttääkseen hurmiotaan, kunnes se saa entistä harvinaisemman ja hienomman vivahduksen, joka on ymmärrykselle -- joskaan ei aisteille -- miellyttävämpi kuin se tunteen laji, joka syntyy käyskeltäessä paikoissa, joissa kaikki huokuu elämää, kasvua ja hedelmällisyyttä.

Tässä juhlallisessa paikassa, jonne he olivat vetäytyneet välttääkseen omaistensa huomiota, sir Ashley Mottisfont, leskimies, pyysi eräänä maaliskuun päivänä Philippaa, Squire Okehallin lempeätä tytärtä, puolisokseen. Philippan elämä oli tähän saakka kulunut aivan huomaamatta, jotavastoin sir Ashley, vaikka ei ollutkaan rikas, kuitenkin nautti melkoista arvonantoa, joten kysymyksessäolevaa liittoa epäilemättä pidettiin suurena kunniana ja onnena Philippan laiselle vähäpätöiselle henkilölle. Viehättävä tyttö oli itse aivan samaa mieltä. Hän oli siinä määrin hurmaantunut sir Ashleyhin, että hän, mainittuna päivänä käyskellessään hänen rinnallaan kirkonkäytävää, tuskin huomasi jalkojensa koskettavan kivipermantoon -- pikemmin hän tunsi leijailevansa ilmassa. Philippa oli intomielinen, tuntehikas tyttö; hän ei voinut ymmärtää, kuinka hän ansaitsi miehekseen sir Ashley Mottisfontin, tunnetun, laajalti matkustelleen ja komean henkilön.

Kosiessaan hän ei käyttänyt sitä kömpelöä puheentapaa, jota bukoliset maamiehet sellaisissa tärkeissä tilaisuuksissa yleensä viljelevät, vaan puhui niin hienosti kuin olisi oppinut sanottavansa Enfieldin _Speakerista_. Kumminkin hän hieman epäröi, sillä hänellä oli jotakin lisättävää.

"Soma Philippani", virkkoi hän, (sivumennen sanoen Philippa ei ollut lainkaan soma) "minun on ilmoitettava sinulle, että olen ottanut hoitooni pienen tyttölapsen, joka on kokonaan minusta riippuvainen. Se on pieni orpo olento, jonka minä eräänä päivänä löysin kauralyhteestä [siten suvaitsi arvoisa parooni asian esittää] ollessani matkalla kotiin, nimetön lapsukainen, josta aion pitää huolta, kunnes hän on kyllin vanha tullakseen toimeen omin neuvoin. Hän on vasta viidentoista kuukauden ikäinen ja nykyään erään ystävällisen eukon huostassa. Etkö sinä halua ottaa hoivataksesi pientä avutonta raukkaa?"