Part 8

Seuraavana yönä Barbara nukkui, lordi sitävastoin pysytteli valveilla. Barbaran kerrotaan unessa hymisseen rakkaita sanoja, ja lordi tiesi, että kuviteltu hellä keskustelu tapahtui sen miehen kanssa, jonka hän oli korvannut ainoastaan nimeksi. Vihdoin kreivitär heräsi ja nousi vuoteestaan, ja sitten uudistuivat edellisten öiden tapaukset. Lordi makasi hiljaa, kuunnellen. Kello kuului lyövän kaksi, kun Barbara lähti huoneesta jättäen oven raolleen ja kulki käytävän toiseen päähän, missä hän tavallisuuden mukaan sytytti kynttilän. Niin syvä oli hiljaisuus, että lordi voi vuoteestaan kuulla hänen puhaltavan hehkuvaan taulaan, iskettyään teräksellä piihin. Hän kulki edelleen huoneeseensa, ja lordi kuuli tai oli kuulevinaan, että avain kiertyi lukossa. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului sieltä päin ankara, pitkä huuto, joka kajahteli talon etäisimmissä kulmissa. Se toistui ja sitten kuului raskas kaatuminen.

Lordi Uplandtowers hyppäsi vuoteestaan. Hän kiiruhti pimeän käytävän läpi vaimonsa huoneen ovelle ja sinne ehdittyään hän näki nuoren kreivittären makaavan yöpuvussaan komeron lattialla. Ehdittyään hänen luokseen lordi huomasi hänen vain pyörtyneen -- hän oli jo pelännyt käyneen pahemmin. Hän nosti vaimonsa käsivarsilleen ja lukitsi nopeasti komeron oven. Muutaman hetken kuluttua Barbara avasi silmänsä. Sanaakaan sanomatta hän painoi kasvonsa miehensä kasvoja vasten. Lordi kantoi hänet takaisin makuuhuoneeseen ja koetti samalla häivyttää hänen pelkoansa nauramalla hänen korvaansa -- naurua, jossa omituisesti yhtyivät toisiinsa ilkeys, hellyys ja raakuus.

"O-ho-ho!" virkkoi lordi. "Hieman säikähtynyt, kultaseni, vai kuinka? Millainen lapsi sinä oletkaan! Pelkkää pilaa, Barbara, -- oivallista pilaa! Mutta lapsukaisen ei pidä öiseen aikaan vaeltaa vaatekomeroon katselemaan rakkaan vainajansa haamua! Ja jos hän sen tekee, niin hänen täytyy olla valmis pelästymään häntä -- o-ho-ho!"

Kun he olivat ehtineet makuuhuoneeseen ja Barbara oli täysin toipunut, vaikka hermot olivat vielä kovin kiihdyksissä, puhutteli lordi häntä sitäkin ankarammin: "Vastaahan minulle nyt, mylady, rakastatko häntä -- häh?"

"En -- en!" sopersi hän kauhuissaan tuijottaen miehensä silmiin. "Hän on liian hirveä -- en, en!"

"Oletko aivan varma?"

"Aivan varma", vastasi uupunut kreivitär parka.

Hänen luontainen itsepintaisuutensa ilmeni kuitenkin pian uudelleen. Seuraavana aamuna lordi kysyi jälleen: "Rakastatko häntä nyt?" Barbara vavahteli, mutta ei vastannut mitään.

"Se merkitsee, että sinä yhä häntä rakastat!" huudahti lordi.

"Se merkitsee, etten tahdo valehdella, enkä myöskään suututtaa mylordia", vastasi Barbara arvokkaasti.

"Ajattelehan, jos niin ollen katselisimme häntä vielä kerran?" Puhuessaan hän äkkiä tarttui vaimoaan vyötäisistä kiinni ja kääntyi kuin olisi aikonut viedä hänet takaisin tuohon kammottavaan komeroon.

"Ei -- ei! Oh -- ei!" huusi Barbara, ja hänen epätoivoinen vastustuksensa osoitti, että yöllinen säikähdys oli jättänyt hänen mieleensä syvemmät jäljet kuin olisi voinut arvata.

"Vielä annos tai pari, niin hän paranee", mietti lordi itsekseen.

Kreivin ja kreivittären epäsopu oli jo niin yleisesti tunnettu, ettei ensinmainittu välittänyt sitä erikoisesti salata. Päivän kuluessa hän käski neljä köysillä ja vivuilla varustettua miestä komeroon. Heidän saapuessaan oli ovi auki ja veistokuvan yläosa oli peitetty. Lordi siirrätti nyt kuvan makuuhuoneeseen. Seuraavista tapauksista on olemassa vain löyhiä olettamuksia. Mikäli minulle on kerrottu, näki lady Uplandtowers seuraavana iltana makuulle mennessään sängyn vieressä ison, tumman kaapin, jota siellä ei ollut ennen ollut. Hän ei kumminkaan kysynyt, mikä tehtävä kaapilla oli.

"Minulle sattui pieni päähänpisto", selitti lordi, kun valot oli sammutettu.

"Tosiaanko?" kysyi kreivitär.

"Järjestin pienen alttarin, tai miten sitä nimittäisi."

"Pienen alttarin?"

"Niin, eräälle henkilölle, jota me molemmin palvomme yhtä hartaasti. Minä näytän, mitä se sisältää."

Hän nykäisi nuoraa, joka oli piilotettu sänkyverhojen poimuihin, ja kaapin ovet aukenivat hitaasti. Hyllyt oli poistettu ja sisus muuten järjestelty niin, että aavemainen veistokuva sopi sinne. Siellä se nyt oli samoinkuin aikaisemmin vaatekomerossa; erona vain, että kummallakin puolella paloi vahakynttilä valaisten runneltuja ja vääntyneitä piirteitä. Barbara tarttui mieheensä, kiljaisi ja peitti kasvonsa vuodevaatteisiin. "Ota pois, ota pois!" rukoili hän.

"Kaikki aikanaan, nimittäin sitten, kun rakastat minua enemmän kuin häntä", vastasi lordi tyynesti. "Vielä ei liene aivan niin laita, vai mitä?"

"Minä en tiedä -- minä luulen -- voi, Uplandtowers, armahda -- minä en voi sitä kestää -- armahda, vie se pois!"

"Joutavia, kaikkeen tottuu. Katsohan toinen kerta!"

Lyhyesti sanoen: hän jätti kaapinovet auki ja vahakynttilät palamaan vuoteen jalkopäähän, ja kamala näky vaikutti kreivittäreen niin omituisesti lumoten, että hän joutui sairaalloisen uteliaisuuden valtaan. Lordin jälleen kehoittaessa hän katsoi uudelleen, värisi kauhusta, käänsi katseensa toisaanne ja katsahti vielä kerran, koko ajan rukoillen miestänsä ottamaan kuvan pois, ellei tahtonut tehdä häntä mielenvikaiseksi. Lordi ei kumminkaan siihen suostunut; kaappi oli avoinna aamunkoittoon saakka.

Kohtaus uudistui seuraavana yönä. Lordi käytti järkähtämättä julmaa parannusmenetelmäänsä, kunnes vaimoraukan hermot värähtelivät ääretöntä tuskaa sen kekseliään kidutuksen kestäessä, jonka avulla uskotonta yritettiin saattaa takaisin hyveen tielle.

Kolmantena yönä, kohtauksen alkaessa samoinkuin ennenkin, Barbara makasi katsoa tuijottaen suurin silmin kauheata näkyä ja purskahti yht'äkkiä luonnottomasti nauramaan. Hän nauroi yhä äänekkäämmin, yhä tuijottaen kuvaan, kunnes suorastaan huusi. Sitten hän äkkiä vaikeni, ja lordi huomasi hänen menneen tajuttomaksi. Ensin hän luuli vaimonsa pyörtyneen, mutta havaitsi pian, että asiat olivat pahemmin: kysymyksessä oli kaatuvataudin kohtaus. Lordi hyppäsi vuoteestaan säikähtyneenä siitä, että hän -- kuten viekkaat henkilöt useasti -- oli vahingoittanut omia etujansa. Se rakkaus, johon hän kykeni (pikemmin itsekästä hekumoimista kuin uhrautuvaa hellyyttä), heräsi silmänräpäyksessä eloon. Hän sulki kaapin nykäisemällä nuorasta, otti vaimonsa syliinsä, kantoi hänet varovasti ikkunan luo ja teki muuten minkä voi saadakseen hänet toipumaan.

Kului pitkä aika, ennenkuin kreivitär jälleen tuli tuntoihinsa, ja silloin näytti hänen tunne-elämässään tapahtuneen perinpohjainen muutos. Hän kiersi käsivartensa miehensä kaulaan ja suuteli häntä pelosta läähättäen kerran toisensa jälkeen, kunnes vihdoin parahti itkemään. Aikaisemmin hän ei ollut kertaakaan itkenyt näiden yöllisten kohtauksien kestäessä.

"Otathan sen pois, rakkaani -- otathan!" pyysi hän hellytellen.

"Jos rakastat minua."

"Minä rakastan -- rakastanhan minä."

"Ja vihaat häntä ja hänen muistoansa!"

"Vihaan -- vihaan!"

"Voinko luottaa sinuun?"

"Minä en voi ajatellakaan häntä!" huudahti kreivitär-raukka masentuneena. "Minua hävettää -- kuinka saatoinkaan olla niin viheliäinen! Minä lupaan olla tästä lähin käyttäytymättä huonosti, ja sinä et enää näytä minulle tuota ilkeätä kuvaa, ethän?"

Lordi tunsi hyvin voivansa antaa pyydetyn lupauksen. "En", vastasi hän.

"Silloin minä kyllä rakastan sinua", virkkoi Barbara vilkkaasti ikäänkuin peljäten, että häntä jälleen voitaisiin rangaista. "Ja minä lupaan olla koskaan uneksimattakaan mitään ajatusta, joka sotii nykyisen avioliittoni velvollisuuksia vastaan."

Oli omituista, että tämä teeskennelty rakkaus sai tottumuksen voimasta jonkinlaisen todellisuusluonteen. Kreivittäressä ilmeni orjallista kiintymystä mieheensä ja samalla alkoi Edmondin muisto käydä hänelle vastenmieliseksi. Kiintymys lisääntyi ja vakiintui, kun kuva oli viety pois. Pysyvä mielenmuutos oli tapahtumassa ja voimistui yhä vuosien kuluessa. Ainoastaan kokeneet lääkärit voivat meille selittää, kuinka pelko voi aiheuttaa tuollaisen vaihdoksen, mutta luullakseni; eivät sellaiset tapaukset ole aivan tuntemattomia.

Lopulta osoittautui parannusmenetelmä niin tehokkaaksi, että siitä itsestään aiheutui uusi sairaus. Barbara näet alkoi kiintyä mieheensä siinä määrin, ettei tahtonut mielellään hetkeksikään poistua hänen näkyvistään. Hän ei halunnut oleskella, muualla kuin hänen huoneessaan, vaikka ei voinutkaan olla säpsähtämättä hänen arvaamatta astuessaan sisään. Hän katseli melkein lakkaamatta miestänsä. Lordin lähtiessä ajelemaan hän tahtoi päästä mukaan, ja pieninkin toisille naisille osoitetta kohteliaisuus sai hänet suunnattoman mustasukkaiseksi. Hänen pelkkä uskollisuutensa muuttui lopulta rasitukseksi: se riisti lordin aikaa, rajoitti hänen vapauttaan ja sai hänet ankarasti kiroilemaan. Kun lordi toisinaan puhui kiivaasti, ei Barbara enää lohduttautunut pakenemalla omaan sisäiseen maailmaansa, sillä se kiintymys toiseen, joka oli aikaisemmin suonut hänelle runsaan korvauksen, oli nyt jäähtynyttä tuhkaa. Tästä lähtien oli pelotetun ja kidutetun naisen elämä -- joka olisi voitu kehittää paljoa korkeampiin tehtäviin, ellei hän olisi joutunut vanhempainsa halpamaisen kunnianhimon ja aikakauden sovinnaisuuksien uhriksi -- pelkkää alamaista tottelevaisuutta luonnotonta ja julmaa miestä kohtaan. Pieniä henkilökohtaisia seikkoja sattui hänelle toinen toisensa jälkeen -- puoli tusinaa, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen sellaista tapausta -- sanalla sanoen: hän synnytti miehelleen seuraavien kahdeksan vuoden aikana yksitoista lasta, mutta puolet niistä tulivat maailmaan ennen aikojaan ja kuolivat muutaman päivän ikäisinä. Yksi ainoa lapsi, tyttö, eli täysi-ikäiseksi. Hänet nai sittemmin jalosukuinen mr Beltonleigh, joka sai lordi D'Almaine'in arvonimen, kuten muistanette.

Poikaa ja perijää ei ollut. Ruumiiltaan ja sielultaan kokonaan runnellun lady Uplandtowersin vei hänen miehensä ulkomaille nähdäkseen mitä lämpöisempi ilmanala voisi vaikuttaa hänen riutuneeseen terveyteensä. Mistään ei ollut apua. Hän kuoli Firenzessä muutaman kuukauden kuluttua.

Vastoin odotusta lordi Uplandtowers ei mennyt uusiin naimisiin. Sellaiset omituiset, ankaran säälimättömät tunteet kuin hänen eivät näytä voivan periytyä. Kuten tiedämme, siirtyikin arvonimi hänen kuoltuaan veljenpojalle. Kenties ei ole yhtä tunnettua, että kun taloa ryhdyttiin laajentamaan kuudetta kreiviä varten, löydettiin perustusta kaivettaessa särkyneen marmoriveistoksen kappaleita. Ne jätettiin tarkastettaviksi useille muinaistutkijoille, jotka otaksuivat, että veistos, mikäli vahingoittuneista palasista saattoi päätellä, oli runneltu roomalainen satyyri tai kuoleman vertauskuva. Ainoastaan muutamat seudun vanhimmista asukkaista arvasivat, ketä oli esittänyt se kuva, jonka löydetyt kappaleet olivat muodostaneet.

Minun olisi ollut lisättävä, että Melchesterin tuomiorovasti piti kohta kreivittären kuoltua erinomaisen saarnan, jossa hän -- joskin nimiä mainitsematta -- viittasi yllä kerrottuihin tapauksiin. Hän esitti laajasti sitä ajatusta, että oli mieletöntä antautua aistillisen, kaunista ulkomuotoa tavoittelevan rakkauden valtoihin ja todisti, että mainitun tunteen ainoa järkevä ja hyveellinen kasvu perustui sisäisiin arvoihin. Mitä tulee siihen hellämieliseen, joskin hieman pintapuoliseen naishenkilöön, jonka tarinan olen teille kertonut, on varsin varmaa, että nuoren Willowsin hurmaava ulkomuoto oli pääasiallisimpana aiheena hänen avioliittoonsa. Se oli sitäkin valitettavampaa, kun miehen kauneus, kaikkien yksimielisen todistuksen mukaan, oli hänen hyvien ominaisuuksiensa joukossa vähäpätöisin, sillä hänen luonnettaan kiitettiin lujaksi ja vilpittömäksi, älyä teräväksi ja hänen tulevaisuutensa näytti inhimillisesti katsoen varsin lupaavalta.

* * * * *

Seuran jäsenet kiittivät vanhaa tohtoria kertomuksesta, jonka rovasti sanoi olevan hänen tarinaansa paljon mielenkiintoisemman. Eräs vanhahko jäsen, jota tavallisesti kutsuttiin kirjatoukaksi, sanoi että naisen luonnollinen uskollisuusvaisto voi tosiaankin merkillisellä tavalla miehen kuoltua vallata hänen sydämensä, jos sattuu jotakin, mikä väkevästi kohottaa alkuperäisen, tunteen ja miehen alkuperäisen hahmon hänen mieleensä -- miten vähäpätöinen vainaja lieneekin ollut yhteiskunnallisessa tai muussa katsannossa. Sitten syntyi yleinen keskustelu, joka koski naisen kykyä nähdä kuvassa alkuperäistä, unessa todellista -- kykyä, jota miehissä (hentomielisen jäsenen mielestä) ei vastaa mikään.

Rovastin mielestä sellaiset tapaukset kuin tohtorin kertoma pikemmin kuvailivat äkkiä uudelleen syttynyttä intohimoa kuin piilevää aito rakkautta. Kertomus oli palauttanut hänen mieleensä erään tarinan, jonka hän oli kuullut nuoruudessaan ja jonka hän lupasi koettaa esittää, vaikka pelkäsikin sen herättävän paljon vähemmän mielenkiintoa kuin edellisen. Siinä ilmeni jälkimmäinen, parempi tunteen laji, ja siinäkin oli sankaritar suvultaan miestänsä ylhäisempi. Seura pyysi rovastia jatkamaan, ja hän aloitti.

3.

STONEHENGEN MARKIISITAR.

Esittänyt Rovasti.

Eräässä komeassa herraskartanossa, joka nuoruuteni aikana oli minulle hyvin tuttu ja sijaitsi tuskin sadan peninkulman päässä Melchesterin kaupungista, eli monta vuotta sitten ylhäinen nainen, jonka persoonalliset avut olivat niin erikoiset, että melkein kaikki Wessexin aatelis- ja herrasmiehet liehittelivät ja hemmottelivat häntä. Jonkin aikaa nämä huomaavaisuudenosoitukset miellyttivät häntä sangen hyvin. Mutta samoinkuin kelpo Robert Smithin mukaan (jonka saarnat ansaitsisivat joutua paljon ahkerammin luetuiksi) intohimoinen metsästäjä pitäisi rangaistuksena ja kiusana, jos hänen täytyisi joka päivä mennä metsälle haukkoineen ja koirineen, samoin tämä ylhäinen nainen pian kyllästyi siihen alinomaiseen palvontaan, josta hän aluksi oli nauttinut. Tämän varsin luonnollisen mielialanvaihteen vuoksi hän käänsi katseensa suoraan, alaspäin, käyttääkseni sosiaalista sanontaa. Hän näet rakastui järjettömän intohimoisesti erääseen nuoreen mieheen, joka oli ulkonäöltään ihan tavallinen, sitäpaitsi vaatimatonta sukua ja aivan vailla yhteiskunnallista asemaa. Nuori mies, lukkarin poika, joka oli luonteeltaan hiljainen ja hienotunteinen, käytökseltään miellyttävä ja vilpitön sydämeltään, oli palveluksessa nuoren naisen isän, Avonin kreivin tilanhoitajalla ja toivoi tulevaisuudessa pääsevänsä samanlaiseen asemaan. Lisättävä on, että lady Carolinen kiintymystä hieman lisäsi se huomio, että eräs kylän tytöistä oli kovin rakastunut nuorukaiseen ja että viimeksimainittu oli osoittanut tytölle jonkinlaista huomaavaisuutta, tosin vain satunnaista ja viatonta laadultaan.

Koska työ alinomaa pakotti nuorukaista oleskelemaan talossa ja sen lähitienoilla, oli lady Carolinellä usein tilaisuutta nähdä ja puhutella häntä. Ladyllämme oli, Chaucerin sanontaa käyttääkseni, "lemmen kaunis taide kokonansa", aina sormenpäihin asti, ja nuorukainen, jonka sydän oli herkkä syttymään, havaitsi pian hänen äänessään ja katseessaan ilmenevän hellyyden. Aluksi hän ei rohjennut uskoa onneensa, koska ei tiennyt, kuinka kyllästynyt hän oli hienostuneihin miehiin. Mutta tulee hetki, jolloin yksinkertaisinkin mies näkee toisen puoliskonsa vilkahtavan esiin kauniista silmistä, ja tuo hetki tuli meidänkin miehellemme, jota ei suinkaan voinut soimata yksinkertaiseksi. Hänen saavutettuaan enemmän varmuutta johtivat satunnaiset kohtaukset sopimuksenmukaisiin, kunnes he eivät enää ollenkaan salanneet toisiltaan tunteitansa. He kuiskailivat helliä sanoja, kuten rakastavat ainakin, ja olivat kovin toisiinsa kiintyneet. Mutta he eivät antaneet muun maailman vilahdukseltakaan aavistaa suhdettansa.

Kun nyt lady Caroline rakkautensa vaikutuksesta kävi yhä vähemmän harkitsevaksi ja nuorukainen oman tunteensa nojalla yhä nöyremmäksi, ja kun he yhdessä tarkastelivat tilannetta, niin heidän asemansa näytti sietämättömän toivottomalta. Mahdottomalta tuntui, että lady Caroline milloinkaan uskaltaisi pyytää lupaa saadakseen mennä hänen kanssaan naimisiin, ja yhtä mahdottomalta, että hän voisi vaieta ja luopua hänestä. Niin ollen he päättivät valita kolmannen mahdollisuuden: mennä salaa naimisiin, mutta näennäisesti elää samoinkuin ennenkin. Tässä suhteessa he erosivat ystäväni kertomuksen rakastavista.

Vanhempainkodissa ei ollut ketään, joka olisi voinut aavistaa, että kylmän rauhallisena saliin astuva lady Caroline eräänä päivänä tätinsä luona käydessään oli saanut tilaisuuden liittyä rakastajaansa siteillä, jotka vain kuolema voi katkaista. -- Niin oli kumminkin laita: nuori nainen, joka ratsasti pulskilla hevosilla, ajeli pikku vaunuissaan jokaisen kunnioittavasti tervehtiessä, ja nuori mies, joka astuskeli pelloilla, valvoi metsänhakkuuta ja kalalammikoiden rakentamista -- he molemmat olivat nyt mies ja vaimo.

Kuukauden ajan he käyttäytyivät ihan suunnitelmanmukaisesti: tapasivat toisensa salaa milloin ja missä vain sopi ja olivat kumpikin ylen onnelliset ja tyytyväiset. Mutta kuukauden lopulla, kun lady Carolinen rakkauden ensimmäinen kiivas hehku alkoi viilentyä, hän toisinaan itsekseen kummasteli, kuinka hän, jolla olisi ollut tilaisuus valita oikea aatelismies, parooni tai ritari tai -- jos olisi ollut vakavamielinen -- sellainen verraten suruton piispa tai tuomari, johon nuoret lesket yleensä helposti kiintyvät, oli voinut mennä niin harkitsematta naimisiin. Niin tapahtui varsinkin silloin, kun lady Caroline heidän salaisten kohtaustensa aikana huomasi, että vaikka hänen miehensä olikin mietteliäs ja sangen paljon lukenut, heillä ei kumminkaan ollut sosiaalisessa katsannossa yhtään yhteistä kokemusta. Aviomiehellä oli tapana käydä yön tultua vaimonsa luona hänen omassa huoneessaan, elleivät he voineet kohdata toisiaan muualla. Siinä tarkoituksessa lady Caroline jätti auki pihanurmikon puoleisen ikkunan, jonka kautta pääsi takaportaille. Siten aviomies voi hiljaisuuden vallitessa hiipiä vaimonsa huoneeseen ja päästä hänen vaiheilleen.

Eräänä pimeänä yönä hän tapansa mukaan kulki mainittua tietä. Kun he olivat seurustelleet suunnilleen tunnin ajan, arveli aviomies, että hänen oli lähdettävä.

Hän olisi mielellään viipynyt kauemmin, mutta kohtaus oli hieman kiusallinen. Se mitä lady Caroline oli tänä yönä hänelle sanonut, oli kovin kuohuttanut ja surettanut häntä, sillä se oli ilmaissut muutoksen tapahtuneen: kylmä järki oli saanut valtoihinsa hänen jalon vaimonsa, joka nyt enemmän suri omaa asemaansa ja tulevaisuuttaan kuin rakasti miestään. Jääköön arvaamatta, riippuiko mainitusta mielenkuohusta vaiko jostain muusta, mutta joka tapauksessa on varmaa, että aviomiestä kohtasi ankara kouristus. Hän läähätti, nousi, astui ikkunaa kohti hengittääkseen raitista ilmaa ja kuiskasi äkkiä käheästi: "Voi sydäntäni!"

Kykenemättä enää astumaan askeltakaan hän vaipui lattialle pusertaen kättänsä poveansa vasten. Ehdittyään sytyttää kynttilän, joka oli sammutettu siltä varalta, että joku vastakkaisella puolella asujista voisi huomata poislähdön, lady Caroline havaitsi, että hänen miehensä sydän oli tauonnut sykkimästä. Samassa hänen mieleensä johtui, että eräs hänen ystävistään oli maininnut hänelle usein sattuvan sydänkohtauksia, jotka lääkärien lausunnon mukaan saattoivat muodostua kohtalokkaiksi.

Tottuneena tohtoroimaan pitäjäläisiään lady Caroline yritti tehdä voitavansa saadakseen hänet tajuihinsa, mutta turhaan. Hänen liikkumattomuutensa ja käsien ja jalkojen kylmeneminen osoittivat nuorelle naiselle liiankin selvästi, että hänen miehensä oli auttamattomasti kuollut. Joka tapauksessa hän jatkoi toivutteluyrityksiään ja vihdoin, nähdessään ettei mikään auttanut, hän kumartui pelästyneenä ja epätoivoissaan hänen ruumiinsa yli tietämättä mihin enää ryhtyä.

Aluksi hän epäilemättä tunsi ankaraa surua menetyksensä vuoksi, mutta sitten hän alkoi ajatella omaa asemaansa kreivin tyttärenä. "Voi miesparkani, miksi kuolitkaan minun huoneeseeni ja tähän aikaan!" valitteli hän. "Miksi et kuollut omaan tupaasi, jos sinun kerran oli kuoltava! Silloin ei kukaan olisi saanut tietää harkitsemattomasta avioliitostamme eikä kukaan virkkaisi sanaakaan siitä, että minä alennuin sinua rakastamaan!"

Kellon lyödessä yksi lady Caroline heräsi huumauksestaan, nousi ja meni ovelle. Ainoa pelastuskeino tässä epätoivoisessa tilanteessa näytti olevan äidin herättäminen. Mutta aikoessaan avata ovea hän tahtomattaan veti kätensä takaisin. Oli melkein mahdotonta kutsua edes äitiä avuksi palvelijain saamatta vihiä asiasta. Jos hänen sitävastoin onnistuisi ilman vierasta apua kantaa ruumis hieman loitommalle, niin kaikki epäilykset olisivat kenties torjuttavissa. Ajatellessaan ajattelemattomasta teostaan johtuvien sosiaalisten seurausten välttämistä ja vapautensa takaisinsaamista lady Caroline epäilemättä tunsi mielensä keventyvän, sillä, kuten sanottu, aseman pakotettu ja uskallettu luonne oli alkanut rasittaa hänen hermojansa.

Hän keräsi kaiken rohkeutensa ja puki nopeasti ensin itsensä, sitten miesvainajansa. Senjälkeen hän sitoi nenäliinalla hänen kätensä, kiersi käsivartensa hänen olkapäittensä ympäri ja kantoi hänet kapeita portaita alas. Päästyään ikkunan luo hän pudotti ruumiin hitaasti maahan. Sitten hän kiipesi itse ulos pihalle, jätti ikkunan auki ja laahasi ruumiin yli nurmikon aiheuttamatta enempää melua kuin jos olisi hieman luutaa heiluttanut. Pihan toisella puolella hän tarttui kiinteämmin kiinni ja sukelsi taakkoineen puitten varjoon.

Rakennusten piiristä poistuttuaan hän voi ryhtyä pontevammin tehtäväänsä, joka oli hänelle aika hankala, vaikka hän olikin varsin roteva. Hänen jo suorittamansa ponnistus ja kokemansa pelko alkoivat tuntua, kun hän ehti kartanon ja kylän välillä sijaitsevaan pyökkilehtoon. Hän oli niin uupunut, että luuli olevansa pakotettu jättämään ruumiin sinne. Mutta hetkisen kuluttua hän laahasi taakkaansa edelleen yrittäen mahdollisuuden mukaan pysytellä nurmella ja saapui vihdoin sen tuvan portille, jossa vainaja oli asunut isänsä, pitäjän lukkarin kanssa. Lady Caroline itse olisi tuskin osannut sanoa, miten hän suoritti loppuosan tehtäväänsä. Jotta tiehen ei jäisi jälkeä, hän kantoi ruumiin hiekkakäytävän poikki ja laski sen oven eteen. Talon tapoihin tottuneena hän haki ikkunaluukun takaa avaimen, jonka hän pisti vainajan kylmään käteen. Sitten hän viimeisen kerran suuteli hänen kasvojaan ja erosi hänestä äänettömästi nyyhkyttäen.

Lady Caroline palasi samaa tietä, jota oli mennyt ja saapui seikkailutta kartanoon, jossa ikkuna, hänen suureksi kevennyksekseen, oli yhä auki niinkuin se häneltä oli jäänyt. Kiivettyään sisään hän kuulosti tarkkaavasti, sulki ikkunan, nousi hiljaa portaita myöten huoneeseensa, järjesti siellä paikat kuntoon ja palasi vuoteeseensa.

Seuraavana aamuna levisi nopeasti tieto, että miellyttävä nuori maamies oli löydetty makaamasta kuolleena isänsä oven edessä, jota hän ilmeisesti oli juuri ollut avaamassa, kun kuolema hänet kohtasi. Seikka oli siksi tavaton, että katsottiin olevan syytä toimittaa tarkastus, joka epäämättömästi osoitti sydänhalvauksen olleen kuoleman syynä. Sitten ei asiasta enää puhuttu. Mutta hautajaisten jälkeen aljettiin huhuilla, että eräs kaukaisilta hevosmarkkinoilta myöhään yöllä palaava mies oli yön pimeydessä nähnyt henkilön -- kuten näytti, naishenkilön -- laahaavan raskasta esinettä lukkarin puutarhanportille. Myöhempäin tapahtumain valossa hän luuli voivansa väittää, että esine oli ollut nuoren miehen ruumis. Nyt tarkastettiin vaatteet yksityiskohtaisemmin, ja tuloksena oli, että niistä sieltä täältä löytyi merkkejä, jotka osoittivat ruumista laahatun pitkin maata.