Part 7

"Sinä siis olet todellakin vakuutettu siitä, ettei mikään ulkonainen seikka voi sinua järkyttää?" kysyi jälleen Edmond, ääni mielenliikutuksesta väristen.

"Minä luulen olevani -- aivan varma", vastasi Barbara heikoin äänin.

Edmondin pää painui. "Minä toivon, että niin on laita", kuiskasi hän.

Seuraavan vaitiolon aikana tuntui kello naksuttavan tavallista kuuluvammin. Edmond kääntyi hieman syrjittäin riisuakseen naamarin. Barbara odotti henkeä pidättäen, katsoi miestään, käänsi taas katseensa toisaanne ja peitti vihdoin käsillään silmänsä nähdessään paljastuneen kaamean näyn. Hänen ruumistaan vapisutti kauhu, mutta siitä huolimatta hän pakotti itsensä vielä kerran katsomaan tukahduttaen huudon, joka pyrki tunkeutumaan esiin hänen tuhkanharmailta huuliltaan. Kykenemättä enää häntä katsomaan Barbara vaipui lattialle tuolinsa viereen ja peitti silmänsä.

"Sinä et voi katsoa minua", valitti Edmond toivottomana. "Minä olen niin hirvittävä, ettet sinäkään kykene minua sietämään. Minä tiesin sen, mutta toivoin olevan toisin. Voi kovaa onnea -- kirotut olkoot Venezian lääkärit, jotka pelastivat henkeni!... Katsohan tänne, Barbara", jatkoi hän rukoillen, "katso minua tarkoin; jos inhoat minua, niin sano, että inhoat, niin että voimme selvittää välimme ikuisiksi ajoiksi!"

Onneton aviovaimo ryhtyi viimeiseen epätoivoiseen ponnistukseen. Siinä oli hänen Edmondinsa, joka ei ollut tehnyt hänelle mitään vääryyttä, joka oli paljon kärsinyt. Ohimenevä antaumuksen tunne soi hänelle jälleen voimia, hän kohotti silmänsä ja katsoi toisen kerran noita nyljettyjä ihmiskasvojen jäännöksiä. Mutta se oli hänelle liikaa. Tahtomattaan hän siirsi katseensa syrjään ja vavahteli tuskasta.

"Luuletko voivasi tähän tottua?" kysyi Edmond. "Joko -- tahi. Voitko elää tällaisen luurankohaamun kanssa? Päätä itse, Barbara! Tämä on nyt jäljellä sinun verrattoman kauniista miehestäsi!"

Barbara raukka seisoi hänen vieressään liikkumatta; vain katse harhaili levottomana sinne tänne. Pelonkauhu oli sysännyt syrjään hänen luonnolliset antaumuksen- ja säälintunteensa, hänet oli vallannut samanlainen kauhu ja inho kuin jos olisi nähnyt aaveen. Hän ei kyennyt mitenkään käsittämään, että tämä oli hänen valitsemansa -- se mies, jota hän oli rakastanut; hän oli muuttunut kerrassaan toiseksi olennoksi. "Minä en inhoa sinua", sanoi Barbara vapisten. "Minä olen niin säikähtynyt -- niin suunniltani! Salli minun toipua. Tahdotko nyt syödä illallista? Minä menen sillä välin huoneeseeni -- herättääkseni eloon entiset tunteeni. Minä koetan, jos sallit minun poistua hetkiseksi. Niin, minä koetan!"

Vastausta odottamatta ja katse pelokkaasti toisaalle käännettynä säikähtynyt nainen hiipi ovelle ja pois huoneesta. Edmond kuului istuutuvan pöytään ikäänkuin olisi aikonut ryhtyä aterioimaan, mutta ruokahalu ei tietenkään voinut olla hyvä sellaisen vastaanoton jälkeen, joka osoitti oikeiksi hänen pahimmat otaksumansa. Noustuaan yläkertaan ja päästyään omaan huoneeseensa Barbara vaipui lattialle ja painoi päänsä vuoteenpeitteeseen.

Hän pysyi hetken liikkumatta siinä asennossa. Makuuhuone oli ruokasalin yläpuolella ja polvillaan ollen voi Barbara pian kuulla Willowesin työntävän tuolinsa pöydän luota, nousevan ja lähtevän halliin. Muutaman minuutin kuluttua tuo kamala hahmo varmaan nousisi portaita ja seisoisi jälleen hänen edessään, tuo uusi, hirvittävä olento, joka ei ollut hänen miehensä! Yöllisessä yksinäisyydessä, vailla ystävää tai edes palvelijatarta hän menetti kokonaan malttinsa ja pakeni kohta kun kuuli hänen askeleensa portaista. Ehtimättä heittämään viittaakaan hartioilleen hän syöksyi huoneesta, riensi pitkin parveketta takaportaille, niitä alas, avasi takaoven ja oli vihdoin ulkona. Hän tuskin tiesi, mitä oli tehnyt, huomasi vain olevansa kasvihuoneessa, jonkin kukkalavan yli kuupertuneena.

Sinne hän jäi suurin, säikähtynein silmin tuijottamaan ikkunasta puutarhaan. Hameenhelmat olivat kiinteästi kiedottuina, sillä hän pelkäsi peltohiiriä, jotka toisinaan pujahtivat kasvihuoneeseen. Hän pelkäsi joka hetki kuulevansa ne askeleet, joita hänen lain mukaan olisi pitänyt odottaa ja kaivata, ja sitä ääntä, jonka olisi pitänyt olla musiikkia hänen sielulleen. Mutta Edmond Willowes ei tullut. Yöt olivat siihen vuodenaikaan lyhyet, ei kestänyt kauan, ennenkuin päivä alkoi koittaa ensimmäisten auringonsäteitten tunkeutuessa esiin. Päivänvalossa pelko väheni, ja Barbara alkoi uskoa voivansa kohdata hänet jälleen ja tottua tuohon pelottavaan näkyyn.

Kovia kokenut nuori nainen avasi kasvihuoneen oven ja kulki takaisin saman tien, jota oli muutamia tunteja aikaisemmin tullut. Hänen miesraukkansa luultavasti vielä nukkui, koska matka oli ollut pitkä ja rasittava. Senvuoksi Barbara yritti liikkua mahdollisimman hiljaa. Talossa näytti kaikki olevan samoin kuin hänen poistuessaan. Hallissa hän etsi miehensä viittaa ja hattua, mutta ei voinut niitä nähdä. Hän keräsi koko rohkeutensa ja nousi portaita; makuuhuoneen ovi oli auki niinkuin se oli häneltä jäänyt. Peloissaan hän silmäsi ympärilleen: vuode oli koskematta. Edmond lepäsi luultavasti ruokasalin sohvassa. Barbara meni jälleen alas: siellä ei ollut ketään. Koskemattomalla ruokapöydällä oli muistiinpanokirjan lehdelle nopeasti kyhätty kirje. Sen sisältö oli suunnilleen seuraava:

"_Iäti rakastettu vaimoni_. -- Kauhistuttavien kasvojeni sinuun tekemää vaikutusta olin pitänyt täysin mahdollisena. Toivoin kumminkin, että kävisi toisin, niin uskomatonta kuin se olikin. Minä käsitin, ettei mikään _inhimillinen_ rakkaus voinut kestää sellaista onnettomuutta, Minä tunnustan pitäneeni sinun rakkauttasi _jumalallisena_, mutta niin pitkän eron jälkeen ei voinut olla riittävästi lämpöä, jotta ensimmäinen, aivan luonnollinen inho olisi ollut voitettavissa. Se oli koe, joka epäonnistui. Minä en moiti Sinua, ehkäpä on parempikin siten. Hyvästi. Minä lähden nyt Englannista vuodeksi. Vuoden kuluttua näet minut jälleen, jos vielä elän. Silloin on minulla tilaisuutta saada tietää tunteittesi todellinen laatu ja siinä tapauksessa, että ne ovat minua vastaan, matkustan pois iäksi.

E.W."

Toivuttuaan ensi hämmästyksestään Barbara tunsi menetelleensä anteeksiantamattoman väärin. Hänen olisi pitänyt nähdä miehessään kovia kokenut olento eikä antaa pelkän ulkonäön johtaa itseänsä käyttäytymään lapsen tavoin. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli koettaa tavoittaa Edmond ja saada hänet palaamaan. Mutta tiedustellessaan hän huomasi, ettei kukaan ollut menijää nähnyt: hän oli hävinnyt hiljaa ja jäljettömästi.

Sitäpaitsi oli mahdotonta saada yöllinen kohtaus olemattomaksi. Hänen kauhunsa oli ollut liiankin ilmeinen ja Edmondia oli turha koettaa houkutella takaisin yrittämällä täyttää velvollisuutensa. Barbara meni vanhempainsa luo ja tunnusti heille, mitä oli tapahtunut. Pian tuli asia tunnetuksi perheen piirin ulkopuolellakin.

Vuosi kului, ja Edmondia ei kuulunut takaisin; aljettiin epäillä, oliko hän enää elossa. Barbaran omantunnontuskat olivat siihen aikaan niin ankarat, että hän halusi rakennuttaa kappelin tai pystyttää muistomerkin ja antautua laupeudentöihin loppuiäkseen. Siinä tarkoituksessa hän tiedusteli asiaa kunnon pastorilta, jonka saarnoja hän kävi joka sunnuntai kuulemassa. Mutta saarnamies ei osannut muuta kuin asetella tekotukkaansa ja koputtaa nuuskarasiaansa, sillä niin välinpitämättömiä oltiin siihen aikaan uskonnollisessa suhteessa, ettei koko maakunnassa tarvittu yhtään kappelia, kirkontornia, -porttia, kuorinikkunaa, kymmenen käskyn taulua tai kynttilänjalkaa. Kahdeksastoista vuosisata erosi tässä suhteessa jyrkästi niistä onnellisista ajoista, joissa me elämme, jolloin posti joka päivä tuo hartaita avustuspyyntöjä mainitunlaisia tarkoituksia varten ja jokainen kirkko on kuin kirkas kupariraha. Voimatta tällä tavoin tyynnyttää omaatuntoansa Barbara päätti ryhtyä harjoittamaan hyväntekeväisyyttä ja pian hän sai tyydytyksekseen nähdä ovellaan parveilevan koko kristikunnan repaleisimpia, laiskimpia, juopoimpia, tekopyhimpiä ja kelvottomimpia maankiertäjiä.

Mutta ihmissydän on muuttuvainen kuin köynnöskasvin lehti, ja vähän ajan kuluttua Barbara voi tyynesti kuulla äidin tai ystävättärien sanovan: "Aina paras niinkuin tapahtuu." Hän alkoi itsekin ajatella samoin, sillä hänen oli vieläkin mahdoton kauhistumatta palauttaa mieleensä tuota rujoa hahmoa, joskin hän toisaalta tunsi hellyyden värinää muistellessaan avioliittonsa alkuaikoja ja sitä miestä, joka silloin oli ollut hänen vierellään. Jos Edmond nyt olisi saapunut hänen luoksensa, olisi tunne voinut kasvaa hyvinkin voimakkaaksi. Barbara oli nuori ja kokematon ja oli miehensä ensi kertaa palatessa tuskin ehtinyt irtautua tyttöikänsä oikuista ja päähänpistoista.

Mutta Edmond ei palannut. Kun Barbara ajatteli, että hän oli luvannut tulla vielä kerran takaisin, jos olisi elossa, ja samalla tiesi, että hän aina piti sanansa, niin hän alkoi uskoa miehensä kuolleen. Samoin uskoivat hänen vanhempansa ja samoin vielä eräs henkilö -- se hiljainen, itsepintaisen järkähtämätön mies, joka oli niin valpas kuin seitsemän vahtisotilasta, vaikka näyttikin nukkuvan yhtä sikeästi kuin hänen perhehautansa kivikuviot. Kuullessaan kerrottavan Barbaran säikähdyksestä ja pakenemisesta miehen palattua ja viimeksimainitun äkillisestä poistumisesta, nauraa hihitti lordi Uplandtowers, joka silloin ei ollut vielä kolmeakymmentä täyttänyt, niinkuin vanha vahingoniloinen hupsu ukko. Hän oli joka tapauksessa varma siitä, että Willowes loukatuista tunteistaan huolimatta olisi palannut vaatimaan kirkassilmäistä puolisoaan, jos olisi vielä ollut elossa määräajan kuluttua.

Koska aviomiestä ei ollut, oli Barbara jättänyt sen kodin, jonka hänen isänsä oli pannut kuntoon heitä varten, ja asui nyt, kuten tyttöaikanaan, Chene Manorissa. Vähitellen alkoi Edmond Willowsin nimeen liittyvä välikohtaus muuttua pelkäksi kuumehoureeksi ja kuukausien kasvettua vuodeksi virkistyi lordi Uplandtowersin ja Chene Manorissa asujain välinen ystävyys -- joka Barbaran karattua oli hieman viilentynyt -- melkoisessa määrässä. Hän vieraili jälleen usein talossa. Hänen oli mahdotonta ryhtyä pienimpäänkään muutokseen tai uudistukseen maatilallaan Knollingwood Hallissa, jossa hän asui, neuvottelematta sitä ennen ystävänsä sir Johnin kanssa. Siten alinomaa hänet nähdessään Barbara vähitellen tottui häneen ja seurusteli hänen kanssaan ujostelematta kuin veljensä kanssa. Alkoipa hän suhtautua kerrassaan luottamuksellisesti tähän arvossapidettyyn, ymmärtäväiseen ja luotettavaan mieheen, ja vaikka yleisesti kerrottiin hänen tuomitsevan kovin ankarasti salakuljettajia, sala-ampujia ja varkaita, luotti Barbara kumminkin siihen, että suuri osa juttuja saattoi perustua vääriin otaksumisiin.

Niin kului aika, kunnes hänen miehensä oli ollut kaksi vuotta kadoksissa, joten näytti varsin varmalta, että hän oli kuollut. Lordi Uplandtowersin uudistama tyyni kosinta ei niinmuodoin voinut enää tuntua sopimattomalta. Barbara ei häntä rakastanut, mutta hän oli niitä hervottomia luonteita, jotka tarvitsevat tukea voidakseen puhjeta kukkaan. Sitäpaitsi hän nyt oli vanhempi ja valmis myöntämään, että mies, jonka esi-isät olivat Pyhän Haudan puolesta taistellessaan puhkoneet miekallaan kymmenittäin saraseeneja, oli sosiaalisessa katsannossa otollisempi aviopuoliso kuin toinen, joka ei tiennyt esivanhemmistaan muuta kuin sen, että isä ja isoisä olivat olleet arvossapidettyjä porvareita.

Sir John ilmoitti tilaisuuden sattuessa tyttärelleen, että hän lain mukaan nyt voi pitää itseänsä leskenä, ja lordi Uplandtowersin onnistui, lyhyesti sanottuna, toteuttaa aikeensa. Barbara suostui hänen vaimokseen, joskaan hän ei milloinkaan myöntänyt rakastavansa lordia niinkuin oli Willowesia rakastanut. Lapsuuteni aikana minä tunsin erään vanhan rouvashenkilön, joka oli ollut läsnä heidän vihkiäisissään. Hän kertoi, että lordi ja lady Uplandtowers ajoivat illalla Chene Manorista nelivaljakossa ja että mylady oli puettu viheriään, hopeakoristeiseen pukuun ja koreimpaan sulkahattuun, mitä milloinkaan oli nähty. Mutta miten lieneekään ollut laita, eikö viheriä väri sopinut hänelle vai miten, joka tapauksessa näytti kreivitär kalpealta ja kuihtuneelta. Häitten jälkeen lordi Uplandtowers vei vaimonsa Lontooseen, missä hän otti osaa seuraelämään. Pian he palasivat Knollingwood Halliin, ja siten meni vuosi menojaan.

Ennen naimisiinmenoa näytti lordi vähät välittävän siitä, ettei Barbara voinut kiihkeästi häntä rakastaa. "Kunhan saan teidät omakseni", sanoi hän, "niin tyydyn kaikkeen." Nyt sitävastoin näytti Barbaran kalseus häntä ärsyttävän ja hän kosti käyttäytymällä niin, että Barbara joutui viettämään hänen seurassaan tuntikausia kiusallisen vaitiolon vallitessa. Arvonimen todennäköinen perijä oli toistaiseksi eräs kaukainen sukulainen, jota kohtaan lordi Uplandtowers tunsi hänelle ominaista vastenmielisyyttä. Hän oli päättänyt hankkia itselleen rintaperillisen ja moitti vaimoaan kovin siitä, ettei mitään sellaisia toiveita ollut olemassa, kysyen mihin hän oikeastaan kelpasi.

Eräänä yksitoikkoisen elämänsä päivänä Barbara sai odottamattaan kirjeen, joka oli osoitettu mrs Willowesille. Eräs pisalainen kuvanveistäjä, joka ei tietänyt mitään hänen myöhemmästä avioliitostaan, ilmoitti hänelle, että veistokuva, jonka mr Willowes kaupungista lähtiessään oli jättänyt hänen haltuunsa, yhä vieläkin oli hänen työhuoneessaan. Koska tilaus ei ollut täysin maksettu ja hänen oli hankala kauemmin säilyttää veistosta luonaan, ilmoitti hän olevansa kiitollinen, jos velka suoritettaisiin ja hänelle annettaisiin tieto, minne veistos olisi lähetettävä. Tämä kirje saapui eräänä ajankohtana, jolloin kreivitär yhä suuremman vieraantumisen vuoksi alkoi salata mieheltään yhtä ja toista (tosin aivan viattomia asioita). Niinpä hän kirjoitti vastauksen virkkamatta sanaakaan lordi Uplandtowersille, lähetti kuvanveistäjän mainitseman puuttuvan rahasumman ja pyysi viipymättä toimittamaan veistoksen hänelle.

Muutamia viikkoja ennen veistoksen saapumista Barbara sai ensimmäiset ehdottomasti luotettavat tiedot Edmondin kuolemasta. Se oli tapahtunut useita vuosia sitten, vieraassa maassa, noin kuusi kuukautta heidän viimeisestä kohtauksestaan. Syynä olivat olleet hänen aikaisemmat kärsimyksensä sekä ankara mielenmasennus, joka oli saanut hänet sortumaan verraten mitättömään sairauteen. Uutisen lähettivät hänelle muutamat Willowesin sukulaiset lyhyessä ja virallisessa kirjeessä.

Barbaran suru muuttui vähitellen intohimoiseksi säälintunteeksi. Hän moitti itseänsä siitä, ettei ollut kyennyt voittamaan vastenmielisyyttänsä muistuttelemalla, millaiseksi luonto oli Edmondin alun pitäen muovannut. Se murheellinen hahmo, joka oli muuttanut ikuisuuteen, ei ollut milloinkaan ollut hänen Edmondinsa. Jospa olisi saanut nähdä hänet sellaisena kuin hän oli avioliiton ensi aikoina, ajatteli Barbara. Parin päivän kuluttua hän ja hänen miehensä näkivät aamiaisaikaan kahden hevosen vetämäin rattaiden ajavan pihaan. Kohta tultiin heille ilmoittamaan, että Hänen Armolleen oli saapunut laatikko, johon oli merkitty "Veistokuva".

"Mitä se mahtanee olla?" kysyi lordi Uplandtowers.

"Se on Edmond parkani kuva, se kuuluu minulle, mutta on vasta nyt lähetetty", vastasi Barbara.

"Minne sinä aiot sen asettaa?" kysyi lordi.

"En vielä tiedä", vastasi kreivitär. "Minne hyvänsä, kunhan se ei sinua vaivaa."

"Oh, se ei vaivaa minua ollenkaan", virkkoi lordi.

Kun veistos oli saatu ilmoille, lähtivät he sitä katsomaan. Se oli kokovartalokuva, puhtainta Carraran marmoria, ja esitti Edmond Willowesia alkuperäisessä kauneudessaan, sellaisena kuin hän oli seisonut vaimonsa edessä matkalle lähtiessään: mies, jonka jokainen ääriviiva ja kaikki ruumiinmuodot olivat melkeinpä täydelliset. Työ oli suoritettu täysin uskollisesti.

"Phoibos Apollon, totisesti", virkkoi kreivi Uplandtowers, joka ei ollut milloinkaan nähnyt Willowesia, kuvassa enempää kuin todellisuudessakaan.

Barbara ei kuunnellut. Hän katseli kuin lumoutuneena ensimmäistä puolisoansa unohtaen kokonaan, että hänen toinen miehensä oli hänen vieressään. Willowesin runnellut kasvot olivat kadonneet hänen mielestään; tämä täydellinen olento oli se mies, jota hän oli rakastanut, eikä tuo myöhempi, surkuteltava hahmo, joka rakkauden ja uskollisuuden olisi pitänyt -- mutta jota ne eivät olleet voineet -- tuntea omakseen.

Vasta kun lordi Uplandtowers karkeasti lausui: "Aiotko seisoa tässä koko aamupäivän häntä palvomassa", hän jälleen heräsi.

Lordi Uplandtowers ei ollut tähän päivään saakka aavistanutkaan, että Edmond Willowes oli ollut niin kaunis. Nyt hän ajatteli, miten mustasukkainen hän olisikaan ollut, jos olisi Willowesin tuntenut useita vuosia sitten. Astuessaan iltapäivällä halliin hän näki vaimonsa parvekkeella, jonne veistos oli asetettu.

Barbara seisoi vaipuneena sen katseluun, aivan samoin kuin aamupäivällä.

"Mitä sinä teet?" kysyi lordi Uplandtowers.

Barbara säpsähti ja kääntyi. "Minä katselen m-muotokuvaa nähdäkseni onko se hyvin tehty", sopersi hän. "Enkö saisi?"

"Mitäpä siitä hyötyä", sanoi lordi. "Mitä sinä teet tuolla möhkäleellä? Eihän se voi jäädä tänne olemaan."

"En minäkään sitä tahdo", virkkoi Barbara. "Minä kyllä keksin sille paikan."

Hänen omassa huoneessaan oli syvä komero, ja kun kreivi seuraavalla viikolla oli joitakin päiviä poissa kotoa, tilasi Barbara kaupungista pari puuseppää, jotka hänen määräyksensä mukaan sulkivat komeron siten, että varustivat sen ovella. Niin syntyneeseen pyhättöön Barbara siirrätti veistokuvan, lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa.

Palattuaan kotiin lordi Uplandtowers huomasi veistokuvan kadonneen parvekkeelta, mutta koska hän arveli sen tapahtuneen hienotunteisuudesta, ei hän virkkanut mitään. Toisinaan kumminkin sattui, että hän havaitsi vaimonsa kasvoissa ilmeen, jota hän ei ollut nähnyt milloinkaan ennen. Hän ei kyennyt sitä selittämään; se oli jonkinlaista hiljaista hurmiota, jonkinlaista salaista autuudentunnetta. Lordi Uplandtowers ei voinut aavistaakaan, minne veistokuva oli joutunut, ja alkoi yhä uteliaampana etsiä sitä eri paikoista, kunnes vihdoin tuli ajatelleeksi vaimonsa yksityishuonetta. Koputtaessaan hän kuuli oven sulkeutuvan ja avaimen vedettävän lukosta, mutta sisään astuessaan hän näki vaimonsa istuvan tekemässä käsityötä. Lordi Uplandtowersin katse sattui äskenmaalattuun oveen, joka oli entisen komeron edessä.

"Sinä näytät teettäneen täällä puusepäntöitä minun poissaollessani, Barbara", huomautti hän välinpitämättömästi.

"Niin olen, Uplandtowers."

"Miksi olet teettänyt tuollaisen ruman oven, joka kokonaan pilaa komeron kauniin holvikaaren?"

"Minä tarvitsin vaatekomeron, ja kun ajattelin, että tämä on minun huoneeni -- --"

"Tietysti", keskeytti lordi Uplandtowers, joka nyt tiesi, missä Willowesin muotokuva sijaitsi.

Eräänä yönä tai pikemminkin aamun pienimpinä tunteina hän huomasi kreivittären poistuneen viereltään. Koska hermostunut kuvittelu oli hänelle vierasta, hän nukahti jälleen sen enempää asiaa ajattelematta, ja seuraavana aamuna hän oli unohtanut koko seikan. Mutta muutamia öitä myöhemmin kävi samoin. Tällä kertaa lordi heräsi täysin, mutta ennenkuin ehti lähteä häntä etsimään, hän jo astui huoneeseen aamupuvussaan, kädessään kynttilä, jonka hän lähestyessään sammutti luullen miehensä nukkuvan. Lordi voi hänen hengityksestään huomata hänen olevan omituisen mielenliikutuksen vallassa, mutta tälläkään kertaa hän ei ilmaissut mitään nähneensä. Kohta kun Barbara oli ehtinyt vuoteeseen lordi oli heräävinään ja kysyi jotakin vähäpätöistä asiaa. "On, _Edmond_", vastasi Barbara ikäänkuin itselleen vieraana.

Lordi Uplandtowers oli varma siitä, että Barbaralla oli tapana useinkin lähteä huoneesta, ja hän päätti ryhtyä vahtimaan. Seuraavana yönä hän oli nukkuvinaan sikeästi ja huomasi silloin ennen pitkää vaimonsa varovasti nousevan ja hiipivän pois huoneesta. Hän puki ylleen joitakin vaatekappaleita ja lähti seuraamaan. Käytävän toisessa päässä, josta piin ja teräksen ääni ei voinut kuulua makuuhuoneeseen, hän iski tulta. Lordi vetäytyi erääseen tyhjään huoneeseen, kunnes Barbara oli sytyttänyt kynttilän ja jatkanut matkaansa omaan huoneeseensa. Muutaman minuutin kuluttua lordi Uplandtowers seurasi häntä. Astuessaan huoneeseen hän näki komeron oven olevan auki ja Barbaran seisomassa siellä käsivarret kiinteästi kiedottuina Edmondin kaulaan ja huulet puserrettuina hänen huuliinsa. Huivi, jonka hän oli heittänyt yöpukunsa yli, oli liukunut alas hartioilta, ja hänen valkea hameensa ja kalpeat kasvonsa saivat hänet näyttämään kuvapatsaalta, joka syleili toista. Suutelojensa lomassa hän soperteli hiljaa ja lapsellisen hellästi:

"Sinua, yksin sinua minä rakastan -- kuinka saatoinkaan olla sinulle niin julma, sinä ihmeellinen -- niin hyvä ja oikea -- minä olen sinulle iäti uskollinen, näennäisestä uskottomuudestani huolimatta! Minä ajattelen sinua aina -- uneksin sinusta -- päivän pitkinä hetkinä ja yöllä valvoessani! Oi Edmond, minä olen sinun iäti!" Sanat, joihin liittyi huokauksia ja kyyneleitä, osoittivat sellaista tunteen voimaa, jota lordi Uplandtowers ei ollut uskonut vaimollaan olevan.

"Ahaa", mietti hän itsekseen. "Tämä siis on syynä -- tämä se tuhoaa kaikki toiveeni saada nimelleni perillinen -- ahaa! Täytyypä puuttua asiaan!"

Lordi Uplandtowers oli nokkela mies, kun kerran antautui sotaisiin toimiin. Kumminkaan ei hän tässä tapauksessa keksinyt yksinkertaisinta ja tehokkainta menettelytapaa: väsymätöntä hellyyttä. Toisaalta hän ei myöskään ajattelemattomasti yllättänyt vaimoansa, vaan hiipi takaisin makuuhuoneeseen yhtä äänettömästi kuin oli sieltä lähtenyt. Kreivittären palatessa, pidätetyistä huokauksista vapisten, hän oli tapansa mukaan sikeästi nukkuvinaan. Seuraavana päivänä hän aloitti vastahyökkäyksensä tiedustelemalla, mihin oli joutunut se opettaja, joka oli seurannut Willowesia hänen matkoillaan. Hänelle ilmoitettiin, että mainittu herrasmies nykyjään oli opettajana eräässä oppikoulussa verraten lähellä Knollingwoodia. Ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa lordi Uplandtowers matkusti sinne puhuttelemaan opettajaa. Koulumestari oli kovin mielissään, kun niin vaikutusvaltainen naapuri suvaitsi tulla häntä tapaamaan ja antoi mielellään kaikki Hänen Armonsa haluamat tiedot.

Aluksi hieman juteltuaan koulusta ja sen kehittymisestä lordi Uplandtowers mainitsi kuulleensa, että opettaja oli kerran matkustellut aika kauan mr Willowesin seurassa ja ollut läsnä siinä onnettomuudessa, jonka uhriksi hän oli joutunut. Lordi Uplandtowers oli halukas tietämään, miten siinä oikeastaan oli käynyt ja oli useasti aikonut ottaa asiasta selkoa. Hän sai kuulla kaikki, mitä tahtoi tietää, ja keskustelun muututtua tutunomaiseksi opettaja piirsi paperille ruhjoutunutta päätä esittävän kuvan ja selitti matalin äänin kaikki sen yksityiskohdat.

"Omituinen ja kamala näky epäilemättä", virkkoi lordi Uplandtowers ottaen piirroksen käteensä. "Ei nenää eikä korvia!"

Samalla viikolla, kreivittären mentyä tervehtimään vanhempiansa, lordi Uplandtowers lähetti lähimmästä kaupungista hakemaan erästä käsityöläistä, joka maalasi ilmoituskilpiä ja suoritti taitavasti kaikenlaisia mekaanisia töitä. Lordi teki miehelle tajuttavaksi, että häneltä pyydetty tehtävä oli aivan yksityisluontoinen, ja vaitiololupaus vahvistettiin rahasummalla. Sitten avattiin komeron ovi tiirikalla ja mies ryhtyi työhön käyttäen apunaan opettajan piirrosta. Lordin valvonnan alaisena kävi kätevä mekaanikko ja maalari jumalallisen marmorikuvan kimppuun. Minkä tuli oli runnellut henkilössä, sen runteli taltta kuvassa. Se oli häikäilemätön, pirullinen hävitystyö, jonka tulos esiintyi sitäkin kauhistuttavampana kun se maalattiin luonnollisin värein.

Kuusi tuntia myöhemmin, miehen mentyä, lordi Uplandtowers katseli työtään, hymyili ilkeästi ja virkkoi:

"Veistokuvan on esitettävä miestä sellaisena kuin hän eläessään oli, ja hän oli tällainen! Ha, ha! Mutta tätä ei ole tehty suotta, vaan hyvässä tarkoituksessa."

Hän sulki komeron oven ja lähti hakemaan kreivitärtä kotiin.