Part 6

"Piru hänet periköön", virkkoi lordi Uplandtowers ajaessaan kotiin samana iltana. "Sellainen tuhannen peijakas!" -- mikä lausunto selvästi osoittaa, mitä lajia lordin rakkaus oli.

No niin, sir John oli tietenkin lähtenyt etsimään pariskuntaa. Hän ajoi kuin mieletön Melchesteriin ja sieltä suorinta tietä pääkaupunkiin. Mutta pian hän huomasi yrityksensä turhiksi ja kun hän kohta sai kuulla avioliiton todellakin jo solmitun, ei hän enää viitsinyt jatkaa etsintäänsä vaan palasi kotiin sulattelemaan tapahtumaa niinkuin parhaiten osasi. Barbaran vanhemmat luultavasti olisivat voineet ryhtyä toimenpiteisiin Willowes'ia vastaan, joka oli ryöstänyt heidän perijättärensä, mutta he luopuivat väkivaltaisista kostoaikeistaan ottaen huomioon olemassaolevat tosiasiat. Kului suunnilleen kuusi viikkoa, jona aikana vanhemmat, vaikka kipeästi tunsivatkin menetyksensä, eivät olleet minkäänlaisessa kosketuksessa -- moittiakseen tai antaakseen anteeksi -- petollisen tyttärensä kanssa. He hautoivat mielessään sitä häpeää, jonka hän oli itselleen hankkinut, sillä jos nuorukainen olikin kunniallinen mies ja kunniallisen miehen poika, oli isä kuollut niin varhain ja leski joutunut niin kiinteästi työskentelemään toimeentulonsa hyväksi, että pojan kasvatus oli kovin puutteellinen. Sitäpaitsi hän, mikäli tiedettiin, oli kovin vaatimatonta sukujuurta, kun sitävastoin Barbaran suonissa äidin taholta virtasi vanhan aatelissuvun hienointa verta, johon olivat lisänsä tuoneet Maundevillet, Mohun'it, Sywardit, Peverellit, Cullifordit, Talbotit, Plantagenet-, York-, ja Lancaster-suvut ja Jumala tiesi mitkä vielä -- -- ja sitä oli vahinko heittää pois noin vain.

Vanhemmat olivat istuutuneet takan ääreen niiden holvipilarien väliin, joihin perheen vaakunakilvet olivat kiinnitetyt, ja valittivat ääneen; lady Grebe vielä ankarammin kuin sir John.

"Että meidän vielä vanhoilla päivillämme piti tällaista kokea!" virkkoi sir John.

"Moiti itseäsi", nyyhkytti lady Grebe. "Minä olen vain neljänkymmenen yhden vuoden ikäinen!... Miksi et ajanut nopeammin ja ottanut heitä kiinni!"

Sill'aikaa nuoret rakastuneet, jotka eivät pitäneet jalosukuista verta sadevettä arvokkaampana, olivat ylen onnelliset -- onnelliset siinä alenevassa suunnassa, jonka taivas on viisaudessaan säätänyt tällaisia äkkinäisiä tapauksia varten. Toisin sanoen: ensimmäisen viikon he olivat seitsemännessä taivaassa, toisen kuudennessa, kolmantena he olivat talttuneet, neljäntenä mietteliäät ja niin edespäin. Mihin vertaisin sen miehen sydämen, joka on rakastettunsa saanut omakseen? Se on kuin maapallo geologisissa vaiheissansa, joita arvoisa puheenjohtajamme meille toisinaan kuvailee: aluksi hehkuva hiili, sitten lämmin hiili, sitten jäähtyvä tuhka, vihdoin kylmä -- en halua jatkaa vertaustani. Lorun loppuna oli, että sir Johnille ja hänen puolisolleen eräänä kauniina päivänä saapui kirje, joka oli suljettu heidän tyttärensä pienellä sinetillä ja jonka avattaessa havaittiin sisältävän nuoren pariskunnan esittämän anteeksipyynnön ja lupauksen langeta polvilleen rakkaitten vanhempain eteen vannoen toiste välttävänsä kaikkea tottelemattomuutta.

Sir John puolisoineen istuutui jälleen tulisijan ääreen holvipilarien väliin ja luki kirjeen kerran toisensa jälkeen. Totta puhuen sir Johnille oli paljoa tärkeämpi tyttärensä onni kuin perheen nimi ja sukupuu. Hän palautteli mieleensä Barbaran pieniä omituisuuksia, huokasi ja alkoi sopeutua siihen ajatukseen, että avioliitosta tulisi tosi. Tehtyä ei voinut saada tekemättömäksi, ja sir Johnin mielestä ei ollut syytä osoittaa kovin suurta jyrkkyyttä. Barbara ja hänen puolisonsa kenties kärsivät puutetta: oliko heillä sydäntä antaa ainoan lapsensa nähdä nälkää?

Sattumalta olivat Barbaran vanhemmat saaneet pienen lohduttavan tiedon. Heille näet oli luotettavalta taholta kerrottu, että muuan plebeijisen Willowes-suvun esi-isistä oli avioliiton sitein liittynyt erääseen rappiolle joutuneeseen ylimysperheeseen. Sanalla sanoen: sellaisia houkkioita ovat ylhäiset vanhemmat -- ja toisinaan muutkin -- että he jo samana päivänä kirjoittivat Barbaralle kehoittaen häntä palaamaan kotiin miehineen. He eivät kieltäytyisi ottamasta häntä vastaan eivätkä moittisi häntä, vaan päinvastoin koettaisivat ottaa heidät vastaan mahdollisimman sydämellisesti ja harkita heidän kanssaan miten tulevaisuus voitaisiin parhaiten suunnitella.

Kolme neljä päivää myöhemmin pysähtyivät sangen kehnot vuokravaunut Chene Manorin portaitten eteen. Hellämielinen parooni ja hänen puolisonsa riensivät ulos tervehtimään jalosukuista prinssiä ja prinsessaa. He olivat ylen onnelliset nähdessään hemmoitellun lapsensa palaavan terveenä ja hyvissä voimin -- tosin vain mrs Willowes'ina, pelkän Edmond Willowesin vaimona. Barbara vuodatti katumuksen kyyneleitä ja molemmat karkulaiset olivat valmiit parannuksentekoon, mikä ei ollut niinkään oudostuttavaa, kun ottaa huomioon, ettei heillä ollut itsellään penniäkään.

Tyynnyttyään pariskunnat kävivät pohtimaan tilannetta. Nuorille ei sanottu yhtäkään moitteen sanaa; Willowes pysytteli taka-alalla, kunnes lady Grebe ystävällisesti kehoitti häntä siirtymään lähemmäksi.

"Hän on todellakin kaunis", mietti lady Grebe mielessään. "Eipä ihmekään, että Barbara on häneen ihastunut."

Joka tytön huulia ei tosiaankaan suutele niin kaunis mies kuin Willowes. Sininen takki, ruskeat liivit ja harmahtavat housut verhosivat täysin moitteettomia ruumiinmuotoja. Hänen suurten tummien silmäinsä katse siirtyi Barbarasta vanhempiin ja hellänä häneen takaisin. Barbaraa lähemmin tarkastellessaan saattoi hyvin ymmärtää, minkä tähden kylmäverinen lordi Uplandtowers oli kerrassaan lämmennyt. Hänen kauniit nuoret kasvonsa säteilivät (vanhain naishenkilöiden kertoman mukaan) pyöreän, harmajan hatun alta, jota koristivat valkoiset kameelikurjen sulat, ja sirot kengänkärjet pistivät esiin harmaan hameen peitosta, tummanruskean viitan takaa. Hänen piirteensä eivät olleet säännölliset; mikäli voi nähdä vieläkin perheen hallussa olevista pienoismaalauksista olivat ne melkein lapselliset, suu osoitti herkkätunteisuutta, ja varmalta tuntui ettei hän ollut huonolla tuulella, ellei hänellä ollut siihen pätevää syytä.

Tilannetta siis pohdittiin parhaan ymmärryksen mukaan, ja nuori pariskunta, joka jo riippuvaisuutensa vuoksi halusi sydämestään saavuttaa vanhusten suosion, oli suostuvainen kaikkiin tilapäisiin toimenpiteisiin, kunhan ne eivät tuntuneet aivan sietämättömiltä. Oltuaan jo lähes kaksi kuukautta yhdessä he vastustelematta hyväksyivät sir Johnin ehdotuksen, joka sisälsi seuraavan suunnitelman: Sir John antaa Edmond Willowesille riittävät varat hänen voidakseen matkustella Euroopassa vuoden ajan opettajan seurassa, jonka matkan aikana nuorukaisen oli mitä suurimmalla ahkeruudella käytettävä hyödykseen opettajan neuvoja, kunnes hän sekä ulkonaisesti että sisällisesti olisi kyllin hioutunut soveltuakseen lady Barbaran aviomieheksi. Hänen oli opiskeltava kieliä, hienoa käytöstä, historiaa, seurustelutaitoa, raunioita ja kaikkea, mitä hänen nähtäviinsä sattui, kunnes hän voisi punastumatta asettua paikalleen Barbaran rinnalle.

"Sillä välin", virkkoi kunnon sir John, "minä järjestän asuttavaan kuntoon teitä varten pienen kartanoni Yewsholtissa. Talo on pieni ja syrjäinen, mutta se riittänee nuorelle pariskunnalle aluksi."

"Vaikkei se olisi leikkitupaa suurempi, niin se hyvin meille riittäisi!" virkkoi Barbara.

"Niin, vaikka se ei olisi kantotuolia suurempi!" lisäsi Willowes. "Ja mitä syrjäisempi, sitä parempi."

"Me totumme yksinäisyyteen", lausui Barbara, vähemmän innostuneesti. "Onhan sentään ystäviä, jotka käyvät meitä tervehtimässä."

Kun kaikki tämä oli tullut päätetyksi, palkattiin opettaja -- erittäin kyvykäs ja kokenut mies -- ja eräänä kauniina aamuna opettaja ja oppilas lähtivät. Ei pidetty suotavana, että Barbara seuraisi miestänsä, joka siinä tapauksessa luonnollisesti olisi kiinnittänyt huomiota häneen niin suuressa määrin, ettei olisi kyennyt ahkerasti käyttämään kaikkia päivän hetkiä näkemiseen ja oppimiseen -- peruste, joka oli yhtä kaukonäköinen kuin vastaansanomaton. Kirjeitten kirjoittamista varten määrättiin päivät ennakolta, Barbara ja hänen Edmondinsa suutelivat toisiaan ovella viimeisen kerran, ja vaunut vierivät portista maantielle.

Edmond kirjoitti Havresta kohta kun oli sinne saapunut, mikä epäsuotuisten tuulten vuoksi tapahtui vasta viikon kuluttua; hän kirjoitti Rouenista ja Pariisista, kertoi nähneensä Versaillesissa kuninkaan ja hovin sekä linnan ihmeelliset marmorityöt ja kuvastimet, kirjoitti sitten, verraten pitkän ajan kuluttua, Torinosta kuvaillen niitä pelottavia seikkailuja, joihin hän oli joutunut ratsastaessaan muulin selässä Mont Cenis'n yli, missä hänet oli yllättänyt hirveä lumimyrsky, josta hän, hänen opettajansa ja oppaansa olivat töintuskin pelastuneet. Sitten hän kirjoitti hehkuvia kuvauksia Italiasta, ja Barbara voi kirjeistä havaita, miten hänen miehensä alinomaa ilahduttavasti kehittyi. Oli siis täysi syy ihastella isän kaukonäköisyyttä tässä kasvatusasiassa. Kumminkin sattui, että hän silloin tällöin huokasi -- hänen miehensä ei voinut läsnäolollaan todistaa valintaa oikeaksi -- ja kaikessa hiljaisuudessa kauhistui niitä nöyryytyksiä, joita kohtalolla saattoi olla hänen varalleen tämän _mesalliance'in_ vuoksi. Hän kävi hyvin harvoin vieraissa, sillä niinä parina kertana, jolloin hän oli ollut entisten ystäväinsä luona, hän oli huomannut heidän ilmeisesti muuttaneen käytöstään, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Voi sinua, eukkorukkaa, kylläpä sinulla oli huono onni!"

Edmondin kirjeet olivat yhä yhtä helliä, jopa pian hellempiäkin kuin Barbaran, joka havaitsi yhä jäähtyvänsä. Hyvänä ja kunniallisena aviovaimona hän kovin suri tätä seikkaa, sillä hänen ainoa halunsa oli olla uskollinen ja rehellinen. Hän oli siinä määrin huolissaan, että rukoili itselleen Jumalalta lämpimämpää sydäntä. Vihdoin hän kirjoitti miehelleen pyytäen häntä taiteen kotimaasta lähettämään muotokuvansa, miten pienen hyvänsä, jotta hän voisi katsella sitä joka päivä siten hetkeksikään unohtamatta hänen piirteitänsä.

Willowes ei suinkaan ollut haluton; hän vastasi tekevänsä enemmänkin. Hän näet oli tutustunut Pisassa erääseen kuvanveistäjään, joka tunsi suurta mielenkiintoa häntä ja hänen vaiheitansa kohtaan, ja oli tilannut taiteilijalta marmorisen rintakuvan, jonka hän lupasi heti sen valmistuttua lähettää vaimolleen. Barbara oli toivonut saavansa kuvan heti, mutta ei valittanut sanallakaan viipymistä. Seuraavassa kirjelmässään Edmond ilmoitti kuvanveistäjän omasta aloitteestaan muuttaneen suunnitelmaansa sikäli, että hän oli päättänyt rintakuvan asemesta valmistaa kokovartalokuvan -- niin tärkeätä oli hänelle saada esittää Englannin ylimystölle taiteensa näyte. Työ edistyi suotuisasti ja nopeasti.

Sillä välin alkoi Barbara järjestellä kuntoon Yewsholt Lodgea, sitä kotia, jonka hänen helläsydäminen isänsä oli luvannut luovuttaa nuorikoille aviomiehen palattua. Se oli suuren kartanon kaavoilla rakennettu pienoinen talo, herraskartanon tapainen huvila, jossa oli halli ja sitä ympäröimässä puinen parveke ja lisäksi joitakin huoneita, jotka kaikki olivat pieniä komeroita. Se sijaitsi rinteellä niin yksinäisenä ja niin tuuhean lehvistön peittämänä, että linnut lauloivat siellä mitä ihmeellisimpinä aikoina, ikäänkuin eivät olisi voineet erottaa yötä päivästä.

Korjaustöiden kestäessä Barbara kävi usein tulevassa kodissaan. Talo tosin oli puiden peitossa, mutta aivan maantien vieressä, ja eräänä päivänä Barbara näki aidan yli kurkistaessaan lordi Uplandtowerin ajavan ohi. Lordi tervehti, joskin konemaisen jäykästi, pysähtymättä, Barbara lähti kotiin rukoillen Jumalaa pitämään huolta siitä, ettei hän lakkaisi rakastamasta miestänsä. Sitten hän sairastui eikä kyennyt pitkään aikaan liikkumaan.

Edmondin kasvatusvuosi oli venynyt neljäntoista kuukauden pituiseksi, ja talo oli valmiina ottamaan vastaan nuoren pariskunnan. Silloin saapui tavanmukaisen Barbaralle kirjoitetun kirjeen asemesta Sir John Grebelle osoitettu kirje, mainitun opettajan käsialaa. Siinä ilmoitettiin, että Edmond ja hän olivat Veneziassa joutuneet hirmuisen onnettomuuden uhreiksi. Mr Willowes ja kirjoittaja olivat eräänä iltana karnevaalin aikana olleet teatterissa katsomassa erästä italialaista huvinäytelmää. Kynttilänniistäjäin varomattomuus oli aiheuttanut tulipalon, jossa koko teatteri meni poroksi. Ihmishengenhukka ei ollut suuri, sillä eräät läsnäolijat olivat oman henkensä uhalla kantaneet ulos jo tajuttomina makaavia henkilöitä. Pelastajista oli Willowes ollut sankarillisin. Hänen viidettä kertaa tunkeutuessaan palavaan teatteriin oli hänen niskaansa pudonnut joitakin palavia hirsiä ja hänen tilaansa oli pidetty toivottomana. Onnellinen kohtalo kuitenkin salli hänen päästä pois hengissä, joskin kamalasti palaneena. Pidettiin melkein ihmeenä, että hän jäi eloon -- ilmeisesti ihmeen lujan ruumiinrakenteensa nojalla. Nyt hän oli useiden eteväin lääkärien hoidossa, mutta ei tietenkään kyennyt kirjoittamaan. Lähempiä tietoja luvattiin lähettää seuraavassa postissa tai jonkin matkustajan mukana.

Opettaja ei antanut mitään yksityiskohtaisempia tietoja Willowes paran kärsimyksistä, mutta heti uutisen saavuttua Barbara ymmärsi, että ne olivat kauheat ja tahtoi heti rientää miehensä sairasvuoteen ääreen. Lähemmin asiaa harkitessaan hän kumminkin huomasi matkan mahdottomaksi. Hänen terveytensä ei ollut vielä läheskään ennallaan ja kulku halki Euroopan postivaunuissa tähän vuodenaikaan tai matka laivalla Biskajan lahden poikki olivat perin uskallettuja yrityksiä. Siitä huolimatta hän yhä halusi lähteä, kunnes huomattiin, että opettaja kirjeensä lopussa kovin varoitti siten menettelemästä huomauttaen lääkärien olevan ehdottomasti samaa mieltä. Willowesin matkakumppani ei maininnut mitään perusteita, mutta ne ilmenivät myöhemmin riittävän selvästi.

Seikka oli se, että Willowesin pahimmat palohaavat olivat päässä ja kasvoissa -- niissä kauniissa kasvoissa, jotka olivat voittaneet Barbaran sydämen -- ja niin hyvin opettaja kuin lääkäritkin oivalsivat, ettei sitä kärsimystä, minkä haavain näkeminen olisi tuottanut herkkätunteiselle nuorelle naiselle, voinut korvata hoitamisesta koituva onni.

Lady Grebe tuli lausuneeksi sen ajatuksen, joka oli liikkunut sir Johnin ja Barbaran mielissä, mutta jota he olivat arkailleet ilmaista.

"Tosiaankin kova isku sinulle, Barbara rukka, että hän menettää ainoan etunsa -- kauniit kasvonsa -- joka ihmisten silmissä saattoi puolustaa äkkinäistä valintaasi... Olisitpa mennyt naimisiin tuon toisen kanssa -- ikävää, ettet sitä tehnyt." Lady Grebe huokasi.

"Hän toipunee pian ennalleen", koetti isä lohduttaa.

Tällaiset lausunnot olivat verraten harvinaisia, mutta niitä sattui sentään niin usein, että Barbarasta ei päässyt häviämään alinomainen nöyryytyksen tunne. Hän päätti paeta niitä, ja kohta kun Yewsholt oli kunnossa, hän muutti palvelijattarineen sinne tuntien ensi kertaa olevansa valtiatar kodissa, joka hänen miehensä palattua tulisi kuulumaan yksin heille.

Monien pitkien viikkojen kuluttua Willowesin toipuminen oli edistynyt siinä määrin, että hän kykeni kirjoittamaan. Varovasti ja hellästi hän alkoi vaimolleen ilmaista vahingoittumisensa täyttä ankaruutta. Oli onni ja ihme, kertoi hän, ettei näkö ollut kokonaan menetetty; hän tunsi kiitollisuutta voidessaan vielä nähdä toisella silmällään toisen pimennyttyä iäksi. Hänen niukka kuvauksensa ilmaisi Barbaralle, miten kauheat hänen kärsimyksensä olivat olleet. Edmond oli kiitollinen Barbaran vakuuttaessa, ettei mikään voinut muuttaa hänen tunteitansa, mutta samalla hän pelkäsi, ettei Barbara voinut arvata, kuinka pahoin hän oli runneltu, ja epäili, voisiko vaimonsa häntä edes tuntea. Joka tapauksessa hän rakasti Barbaraa yhtä uskollisesti kuin konsanaan.

Barbara arvasi, mitä hänen levottomuutensa merkitsi. Hän vastasi tyytyvänsä kohtalon määräyksiin ja sanoi lausuvansa hänet tervetulleeksi, olivatpa hänen kasvonsa millaiset tahansa. Hän kuvaili sitä somaa piilopirttiä, jonne oli asettunut odottamaan aikaa, jolloin he asuisivat siellä yhdessä eikä ilmaissut, miten kovin häneen oli koskenut tieto miehensä kauniiden kasvojen tuhoutumisesta. Vielä vähemmän hän ilmaisi olevansa levoton odottaessaan Edmondin tuloa. Ne viikot, jotka he olivat viettäneet yhdessä olivat olleet perin lyhyet verrattuina hänen pitkään poissaoloonsa.

Hitaasti läheni se päivä, jolloin Willowes katsoi olevansa kyllin terve palatakseen kotiin. Hän nousi maihin Southamptonissa ja matkusti sieltä postikyydillä Yewsholtiin. Barbara päätti lähteä häntä vastaan Lornton Inniin -- siihen pieneen majataloon, jossa Edmond oli häntä odottanut sinä iltana, jolloin he pakenivat. Määrättyyn aikaan hän ajoi sinne pienoisvaunuissa, jotka hänen isänsä oli lahjoittanut hänelle syntymäpäivänä uudessa kodissa käytettäviksi. Ajopelit hän lähetti takaisin, sillä sopimuksen mukaan piti hänen ajaa miehineen kotiin vuokravaunuissa.

Pieni, syrjäinen majatalo ei ollut mitenkään viihtyisä, mutta Barbara ei siitä välittänyt. Hän käyskeli varhaiskesän kauniina iltana pihamaalla tähystellen, eikö odotettua näkyisi tulevaksi. Mutta jokainen etäältä kohoava ja hitaasti lähenevä pölypilvi osoittautui vieraan tulijan verhoajaksi. Barbara odotti kaksi tuntia yli määräajan ja alkoi pelätä, että vastatuuli Kanaalissa oli estänyt häntä saapumasta tänä iltana.

Odottaessaan hän tunsi itsessään omituista värinää, joka ei johtunut yksinomaan levottomuudesta eikä kiihtynyt peloksi; hänen jännittynyt epävarmuutensa läheni milloin pettymyksen, milloin kevennyksen tunnetta. Hän oli elänyt kuusi seitsemän viikkoa puutteellisesti sivistyneen kauniin miehen kanssa, jota hän sittemmin ei ollut nähnyt seitsemääntoista kuukauteen ja jota onnettomuus oli niin ruhjonut, että hän, mikäli vakuutettiin, tuskin voi häntä tuntea. Onko ihme, että Barbaran mielessä risteili sekavia tunteita?

Mutta lähin vaikeus oli siinä, miten päästä pois Lornton Innistä, jossa oleskelu alkoi käydä kiusalliseksi. Lähtiessään matkalle Barbara oli taasen tapansa mukaan menetellyt harkitsemattomasti. Olettaen että hänen miehensä saapuisi viiden minuutin kuluttua vuokravaunuissaan oli hän lähettänyt omat ajoneuvonsa takaisin kotiin. Nyt hän huomasi, että tuttu kun oli seudulla, herätti hänen matkansa ihmisissä suurta mielenkiintoa. Hänestä tuntui, että majatalon ikkunasta katseli häntä useampi silmäpari kuin mitä hän itse voi nähdä. Barbara oli jo päättänyt lähteä kotiin millaisissa ajoneuvoissa tahansa, kun vielä kerran suuntasi katseen jo pimenevälle maantielle ja näki lähenevän pölypilven. Hän jäi paikalleen; majataloa lähenivät vaunut, jotka olisivat vierineet ohi, ellei vaunuissaistuja olisi huomannut odottelijaa. Hevoset pysähdytettiin heti.

"Te täällä -- ja yksin, mrs Willowes?" virkkoi lordi Uplandtowers vaunuistaan.

Barbara selitti, miten hän oli joutunut tähän hylättyyn asemaan. Ja koska lordi oli matkalla hänen kotiinsa päin, suostui hän astumaan vaunuihin. Keskustelu oli aluksi jäykkää ja katkonaista, mutta kun he olivat ajaneet pari peninkulmaa, huomasi Barbara ihmeekseen puhuvansa lordille avoimesti ja lämpimästi. Hänen avomielisyytensä johtui aivan luonnollisesti siitä eristetystä elämästä, jota hän viime aikoina oli viettänyt omituisen avioliittonsa vuoksi. Hänen herkkä sydämensä oli pakahtua, kun hän lordin kysymysten tai pikemminkin vihjausten vuoksi salli kaikkien surujensa purkautua. Lordi Uplandtowers vei hänet aina hänen oman talonsa ovelle ja auttaessaan häntä vaunuista kuului hän vakavasti moittien kuiskaavan: "Ei olisi tarvinnut käydä niin, jos olisitte kuunnelleet minua!"

Barbara meni sisään mitään vastaamatta. Illan kuluessa hän alkoi yhä katkerammin katua, että oli ollut niin avomielinen lordi Uplandtowersille. Se oli tapahtunut kuin yllättäen. Jos olisi voinut edes aavistaa hänet tapaavansa, olisi voinut mitä huolellisimmin harkita käyttäytymisensä! Ajatellessaan suorasukaisuuttaan Barbara tunsi kylmän hien kihoavan esiin. Hän päätti jonkinlaiseksi itsensä kurittamiseksi valvoa puoliyöhön saakka Edmondia odottaen. Vaikka ei ollut luultavaa, että hän saapuisi ennen seuraavaa aamua, käski Barbara järjestää illallista häntä varten.

Tunnit kuluivat. Yewsholt Lodge lepäsi kuolonhiljaisena; puut vain humisivat hiljaa. Puoliyön lähestyessä kuului kavionkapsetta ja lähestyvien pyörien jyrinää. Ollen varma siitä, että tulija ei voinut olla kukaan muu kuin hänen miehensä, Barbara lähti halliin häntä vastaan. Mutta siellä seisoessaan hän tunsi suoranaista pyörrytystä ajatellessaan miten asiat olivat muuttuneet Edmondin poissaollessa. Äskeisen kohtauksen vuoksi pysyi lordi Uplandtowersin ääni ja kuva yhä hänen mielessään, estäen Edmondia, hänen miestänsä, pääsemästä sisimpien tuntojen piiriin.

Hän meni kuitenkin ovelle, ja seuraavana hetkenä astui sisään henkilö, joka oli tuttu ääriviivoiltaan, mutta ei juuri muuten. Hänen miehellään oli yllään liehuva, musta viitta ja syvään painettu hattu ja koko hänen asunsa vaikutti perin ulkomaalaiselta. Kun hän astui lampunvaloon, havaitsi Barbara hämmästyksekseen ja kauhukseen, että Edmondin kasvoja peitti naamio. Ensi hetkessä hän ei ollut sitä lainkaan huomannut, sillä naamio oli väriltään niin luonnollinen, että satunnainen katselija olisi luullut näkevänsä todelliset kasvot.

Tulija oli epäilemättä nähnyt kauhunilmeen, sillä hän kiirehti sanomaan: "Tarkoitukseni ei ollut sinua näin yllättää -- luulin sinun jo olevan makuulla. Kuinka sinä oletkaan hyvä, rakas Barbara!" Hän kiersi kätensä vaimonsa vyötäisille, mutta ei yrittänyt häntä suudella.

"Edmond -- _sinäkö?_ -- sinäkö se olet?" virkkoi hän kädet ristissä, sillä vaikka tulijan hahmon ja liikkeiden olisi pitänyt riittää ilmaisemaan, kuka hän oli, ja vaikka äänikin oli melkein entisellään, tuntui ääntäminen perin muukalaistuneen.

"Minä olen näin peitettynä saadakseni olla rauhassa ravintolanpalvelijain ja muiden uteliaiden katseilta", sanoi hän hiljaisin äänin. "Minä lähetän vaunut takaisin ja tulen aivan heti."

"Oletko ihan yksin?"

"Olen. Seuralaiseni jäi Southamptoniin."

Vaunut kuuluivat vierivän pois. Barbara meni ruokasaliin, jonne oli järjestetty illallinen, ja pian saapui sinne Edmondkin. Hän oli riisunut viittansa ja hattunsa, mutta naamio oli vielä hänen kasvoillaan. Barbara huomasi sen olevan silkintapaisesta aineesta valmistetun, taipuisan ja ihonvärisen. Otsalla se luontevasti liittyi hiuksiin, ja oli muutenkin taitavasti valmistettu.

"Barbara -- sinä näytät sairaalta", virkkoi hän riisuen hansikastaan ja tarttuen vaimonsa käteen.

"Niin, minä olen ollut sairas", sanoi Barbara.

"Onko tämä pieni sievä talo meidän?"

"On." Hän tuskin tiesi mitä sanoi, sillä käsi, josta Edmond oli riisunut hansikkaan, oli vääntynyt ja siitä puuttui pari sormea. Ja naamiosta vilkahteli vain yksi silmä.

"Minä antaisin kaikkeni, jos voisin suudella sinua, rakkaani, nyt, tällä hetkellä!" jatkoi Edmond synkän intohimoisesti. "Mutta minä en voi -- tämän naamion vuoksi. Palvelijat kai ovat menneet makuulle?"

"Niin ovat", vastasi Barbara. "Mutta minä voin kutsua heitä. Tahdotko syödä illallista?"

Hän vastasi myöntäen, mutta sanoi ettei ollut syytä kutsua palvelijoita, koska oli jo kovin myöhä. Sitten he astuivat pöydän luo ja istuutuivat vastapäätä toisiaan.

Vaikka Barbara oli säikähdyksissään, ei häneltä jäänyt huomaamatta, että hänen miehensä vapisi, ikäänkuin hän olisi pelännyt sitä vaikutusta, jonka oli tehnyt tai tulisi tekemään, vielä enemmän kuin Barbara. Hän astui vaimonsa luo ja tarttui hänen käteensä.

"Minä teetin tämän naamion Veneziassa", aloitti hän ilmeisesti hämillään. "Rakas Barbara -- oma vaimoni -- luuletko -- luuletko, ettei haittaisi, jos otan sen pois? Sinä et inhoa minua -- ethän?"

"Oi Edmond, en tietenkään", vastasi Barbara. "Se, mikä on sinua kohdannut, on meidän onnettomuutemme; minä olen valmis vastaanottamaan sen."

"Oletko varma siitä, että olet valmis?"

"Tietysti. Olethan sinä minun mieheni."