Part 5

Hänestä oli niin tärkeätä tässä suhteessa kunnioittaa miesvainajansa tunteita, että hän kirjoitti vävylleen kirjeen, jossa ilmoitti Bettyn jäävän kotiin yhdeksänteentoista syntymäpäiväänsä saakka, osaksi siitä syystä, että hän suri isänsä kuolemaa, osaksi isän ilmaisemien toivomusten takia.

Stephen Reynardia kenties olisi aikaisemmin voitu jossakin määrin moittia käyttäytymisestään naimisasiassa; nyt hän pikemmin ansaitsi sääliä. Ensinnä Bettyn itsepintaisuus, nyt hänen äitinsä katumuksellinen mielenmuutos; se totisesti riitti saamaan suunniltaan kenen tahansa. Niinpä hän kirjoitti leskelle sellaiseen sävyyn, että näiden ennen hyvien ystävien välit alkoivat käydä hieman kylmemmiksi. Mutta koska hän tiesi, että hänen oli vaimo voitettava, eikä vaadittava ja että Phelipsonit olivat lähettäneet poikansa merille, päätti hän taipua eräisiin myönnytyksiin, palata Lontooseen ja pysytellä kokonaan loitolla Bettystä ja hänen äidistään, jotka jäivät maalle. Kaupungissa häntä lievästi ahdisti tauti, jonka hän oli saanut Bettyä suudellessaan. Kirjeissään hän kumminkin varoi huomauttamasta, että sairaus oli lievää laatua, joten Betty pakostakin sääli häntä ja joutui puolestaan kirjoittamaan melkoista ystävällisemmin kuin sitä ennen.

Kokemansa vastustuksen vuoksi Reynard oli vähitellen todella oppinut rakastamaan Bettyä -- omalla lempeällä, tyynellä ja luotettavalla tavallaan, sillä tavalla, joka kenties ajan pitkään on parhaiten omansa tekemään naisen avioliitossa onnelliseksi, joskaan ei ylen autuaaksi. Oli perin kiusallista, että mrs Dornell niin liioitellen noudatti miehensä lausumaa toivomusta, mutta hän ei halunnut ryhtyä avoimesti sitä rikkomaan. Hän kirjoitti Bettylle helliä kirjeitä ja ilmoitti pian, että hänellä oli pieni yllätys hänen varalleen. Salaisuus oli se, että kuningas oli suvainnut erään sukulaisen kautta ilmoittaa aikovansa tarjota hänelle paroonin arvonimen. Miellyttääkö Bettyä nimi Ivell? Sitäpaitsi oli hänellä aihetta otaksua, että arvo muutaman vuoden kuluttua vaihtuisi kreivin arvoon, jota varten Wessexin nimi tuntui hänestä perin sopivalta, koska suuri osa heidän tiluksiaan sijaitsi mainitussa piirissä. Niinpä hän nyt pyysi saada kolmannen kerran tarjota sydämensä lady Ivellille, tulevalle Wessexin kreivittärelle.

Hän ei lisännyt, vaikka olisi voinut sen tehdä, kuinka suuressa määrin tämän toivotun päämäärän saavuttamista olivat edistäneet King's-Hintockissa ja muualla sijaitsevat suuret tilukset, jotka kuuluivat perintöosana Bettylle ja hänen jälkeensä hänen lapsilleen.

En voi sanoa, missä määrin nuo luvassaolevat arvonimet vaikuttivat Bettyn tunteisiin, sillä hän kuului niihin sulkeutuneisiin luonteisin, jotka eivät milloinkaan ilmaise toisille sydämensä sisimpiä aivoituksia. Joka tapauksessa on varmaa, ettei hän ollut osannut sellaista kunniaa odottaa. Ei käynyt myöskään kieltäminen, että Stephen oli osoittanut hänelle suurta ystävällisyyttä, suvaitsevaisuutta, jopa jalomielisyyttäkin antaessaan anteeksi ohimenevän kiintymyksen, jota hän olisi voinut täydellä syyllä paheksua, olkoonpa että myönnettiinkin julmaksi se menettely, jonka nojalla Betty oli joutunut naimisiin ennenkuin kykeni tajuamaan siitä johtuvia seurauksia.

Surren ja katuen sitä rakkaudetonta elämää, jota oli elänyt karhean mutta avosydämisen aviopuolisonsa keralla mrs Dornell teki nyt miehensä jokaisesta päähänpistosta uskonkappaleen ja oli yhä sillä kannalla, ettei vävy saanut asettua asumaan Bettyn kanssa ennenkuin isän kuolemasta oli kulunut vähintään vuosi, jolloin tyttö ei vieläkään olisi yhdeksäntoista vuoden ikäinen. Siihen mentäessä Stephenin oli tyydyttävä kirjeenvaihtoon.

"Hän joutuu odottamaan aika kauan", sanoi Betty eräänä päivänä.

"Mitä?" huudahti äiti. "_Sinäkö_ sen sanoit? Etkö välitä enempää rakkaan isäsi -- --"

"Tietysti se on aivan oikein", virkkoi Betty, "en tahdo sitä kieltää. Minä vain ajattelin, että -- että -- --"

Määrätyn odotusajan pitkinä hitaina kuukausina äiti harjoitti huolellisesti Bettyä hänen tuleviin velvollisuuksiinsa. Antaen nyt täyden arvon rakkaan vainajansa monille hyveille hän korjautti King's-Hintockin kirkon ja perusti hyväntekeväisyysyhdistyksiä kaikkiin sennimisiin kyliin, hamaan Little-Hintockiin asti, joka oli useitten peninkulmien päässä.

Mrs Dornellin valvoessa näitä töitä, varsinkin kirkonrakennusta, oli hänellä tyttärensä Betty alinomaisena seuralaisenaan, ja tämä puuha epäilemättä vaikutti tyynnyttävästi nuoreen mieleen. Betty oli äkkiä kehittynyt lapsesta naiseksi, ja hänen mietteliäissä kasvoissaan oli tuskin jälkeäkään siitä tyttösestä, jolla vuosi sitten ei näyttänyt olevan käsitystäkään mistään vastuunalaisuudesta. Niin kului aika, kunnes Squire oli levännyt kohta vuoden hautaholvissaan. Silloin tiedusteli kärsivällinen Reynard kirjeessään mrs Dornellilta, eikö hänen jo pian sallittaisi saapua. Hän ei tahtonut viedä Bettyä pois, jos äidistä tuntui liian yksinäiseltä elää ilman häntä, vaan halusi asua toistaiseksi heidän kanssaan King's-Hintockissa.

Ennenkuin leski oli ehtinyt vastaamaan tätä kirjettä, osui hänen katseensa eräänä päivänä tyttäreen, joka käyskeli eteläisellä pengermällä paljain päin ja ilman viittaa. Hänen vartalonsa oli omituisesti muuttanut muotoaan. Mrs Dornell kutsui hänet sisään ja kysyi heti: "Oletko tavannut miestäsi isäsi kuoleman jälkeen?"

"Olen, äiti", vastasi Betty punastuen.

"Mitä -- vastoin minun ja rakkaan isäsi tahtoa! Tottelemattomuutesi hämmästyttää minua!"

"Mutta isähän sanoi kahdeksantoista; sinä tahdoit siirtää sen paljoa kauemmaksi --"

"Tietysti, pitäen silmällä sinun etuasi! Milloin olet hänet tavannut?"

"Kirjeissään hän sanoi, että minä kuulun hänelle ja ettei haittaisi mitään, jos kohtaisimme toisemme kenenkään tietämättä. Ja ettei minun pitänyt loukata sinun tunteitasi puhumalla asiasta sinulle."

"Entä sitten?"

"Sitten minä matkustin Casterbridge'iin sill'aikaa kun sinä olit Lontoossa, noin viisi kuukautta sitten -- --"

"Ja tapasit hänet siellä? Milloin sitten palasit?"

"Äiti hyvä, oli kovin myöhä, ja hän sanoi olevan parasta palata kotiin vasta seuraavana päivänä, kun tiet olivat niin huonossa kunnossa: ja koska sinäkään et ollut kotona -- --"

"En halua kuunnella enempää! Tällä tavalla sinä siis kunnioitat isäsi muistoa", huokaili leski. "Milloin kohtasit hänet viimeksi?"

"Oh -- vain pari viikkoa sitten."

"Pari viikkoa sitten! Montako kertaa olet kaikkiaan hänet kohdannut?"

"Saat uskoa, äiti, että tusinan verta riittää."

"Tusinan verta! Ja vasta kahdeksantoista ja puolen vuoden ikäinen!"

"Kaksi kertaa tapasimme toisemme sattumalta", selitteli Betty. "Kerran Abbot's-Cernelissä ja toisen kerran Punaisessa Jalopeurassa Melchesterissä."

"Sinä kavala tyttö ", huudahti mrs Dornell. "Sinä tulit poikenneeksi Punaiseen Jalopeuraan minun odottaessani Valkoisessa Hirvessä! Nyt muistan -- sinä tulit kotiin puolenyön aikaan ja sanoit katselleesi tuomiokirkkoa kuutamossa."

"Äiti hyvä, niin oli todellakin laita. Minä vain menin myöhemmin hänen kanssaan Punaiseen Jalopeuraan."

"Voi Betty, Betty! Että oman lapseni piti minua näin pettää leskeyteni päivinä!"

Mrs Dornell huokasi: "Minulla ei ole muuta sanottavaa kuin että alat mitä pikimmin asua yhdessä miehesi kanssa", virkkoi hän. "Käydä tuolla tavoin ja näytellä nuorta tyttöä -- minua hävettää, kun katselen sinua!"

Hän kirjoitti heti Stephen Reynardille: "Minä pesen käteni, mitä teidän välisiinne asioihin tulee, mutta neuvon teitä yhtymään _julkisesti_ niin pian kuin suinkin -- jos haluatte välttää hälinää."

Hän saapui, ei kumminkaan ennen kuin luvattu arvonimi oli saatuna ja hän voi nimittää Bettyä "My Lady".

Myöhemmin väitettiin, että he elivät yhdessä hyvin onnellisina. Miten lieneekään, varmaa ainakin on, että heille karttui lapsia koko joukko ja että Bettystä aikanaan tuli Wessexin ensimmäinen kreivitär, kuten Reynard oli ennustanut.

Sitä pientä valkoista pukua, jota Betty oli kantanut vihkiäisissään kahdentoista vuoden iällä, säilytettiin pyhäin esineiden joukossa King's-Hintockin kartanossa, jossa halukkaat vieläkin voivat sen nähdä. Se on liikuttava, kellastunut todiste siitä, miten vähän siihen aikaan välitettiin viattoman lapsen onnesta ja miten suurta onnettomuutta siten voitiin aiheuttaa, joskaan tässä tapauksessa ei sattunut niin käymään.

Kreivin kuoltua Betty laati hänelle hautakirjoituksen, jossa hän ylisti vainajaa miesten, isien ja ystävien parhaaksi ja nimitti itseänsä hänen lohduttomaksi leskekseen.

Sellainen on nainen; tai sanoakseni paremmin -- sillä ei ole syytä loukata liian yleisillä väitteillä -- sellainen oli Betty Dornell.

* * * * *

Ylläoleva tarina osaksi kerrottiin, osaksi luettiin paperista eräässä Wessexin Luonnontieteellisen ja Historiallisen Seuran kokouksessa muodottomia perhosia, kivettyneitä härjänsarvia, esihistoriallisia ateriatunkioita ja muuta samantapaista koskevien, jäsenten vakavaa huomiota tavallisesti vaativien esitysten asemesta.

Mainittu seura oli luonteeltaan vapaamielinen, kansanvaltainen. Toisin ei voinut ollakaan laita siinä osassa Englantia, jossa se toimi rakkaassa, viehättävässä Wessexissä, jonka järkkymättömät dynastiat ovat vasta äskettäin alkaneet tuntea uuden, ulkoapäin tunkeutuvan hengen aikaansaamaa häiriötä, kuten Hesekielille näyssä ilmestynyt autio laakso, jonka kuivuneet luut alkoivat liikkua -- Wessex, jossa kunnianarvoisat maanviljelijät, liikemiehet, papit, asianajajat ja muut hyvät ihmiset yhä vieläkin yhdestä suusta kiittävät Herraa, joka on luonut tämän mahdollisimman parhaan maailman.

Puheenaoleva kokous, joka oli suunniteltu kaksipäiväiseksi, oli avattu sen kaupungin museossa, jonka rakennuksiin ja ympäristöön jäsenten oli määrä tutustua. Välipala oli vast'ikään nautittu ja oltiin juuri lähdössä iltapäiväkävelylle, kun alkoi itsepintaisesti sadella. Poutaa odotellessaan kokouksen osanottajat alkoivat väristä vilusta, vaikka olikin vasta syksy. Niinpä sytytettiin takkavalkea, joka loi lempeätä valoansa vernissattuihin pääkalloihin, uurniin, penaatteihin, marmorilevyihin, pukuihin, rengashaarniskoihin, aseisiin ja messukirjoihin ja elähdytti kivettynyttä ichtyosaurusta ja iguanodonia. Täytettyjen lintujen kuolleet silmät -- olentojen, joita sellaisista kokoelmista ei milloinkaan puutu, vaikka ne jatkuvan surmaamisen vuoksi ovat luonnosta melkein sukupuuttoon hävinneet -- välkähtivät niinkuin ne olivat välkähtäneet auringon noustessa sinä kohtalokkaana aamuna, jolloin paula kiertyi linnun jalkaan. Silloin veti paikallishistorioitsija esiin käsikirjotuksensa, jonka hän sanoi laatineensa pitäen silmällä mahdollista julkaisemista. Kertomuksen päätyttyä puhuja lausui toivovansa, että ruma sää ja tieteellisempäin esitelmäin puute puolustaa aiheen sopimattomuutta.

Useat jäsenet huomauttivat, ettei rajuilmaa piileksivän seuran sopinut olla nirso ja että he kaikki olivat erittäin kiitollisia siitä omituisesta, kreivikunnan perhekronikkaan kuuluvasta luvusta, jonka olivat kuulleet.

Puheenjohtaja katseli synkkänä ulkosalla yhä riehuvaa sadesäätä ja keskeytti lyhyen vaitiolon huomauttamalla että vaikka seuran jäsenet olivat koolla, ei kumminkaan ollut lainkaan todennäköistä, että he voisivat käydä tutustumassa niihin mielenkiintoisiin asioihin, jotka oli mainittu ohjelmassa.

Rahastonhoitaja huomautti, että heillä oli ainakin katto päänsä päällä ja vielä toinen päivä käytettävänään.

Eräs hentomielinen jäsen, joka istui takakenossa tuolissaan, selitti ettei häntä ollenkaan huvittanut lähteä ulos ja ettei mikään olisi hänelle niin mieluista kuin saada kuulla toinenkin kreivikunnan kronikkaan kuuluva tarina, kerrottiinpa se sitten käsikirjoituksen varassa tai ilman sitä.

Eversti lisäsi, että toisenkin tarinan aiheen pitäisi olla jokin ylhäinen nainen. Sen kuultuaan huudahti eräs herrasmies, joka tunnettiin keikarin nimellä: "Hyvä, hyvä!"

Vaikka puhujat olivatkin vain laskeneet leikkiä, huomautti eräs läsnäoleva rovasti, ettei aineksesta ollut puutetta. Lukuisia tarinoita oli olemassa ylhäisistä naisista, jotka menneinä aikoina olivat mainehikkaita tässä osassa Englantia ja joiden teot ja intohimot nyt enimmältä osalta lepäsivät lyhyen hautakirjoituksen tai kuivan sukupuumerkinnän alla.

Eräs toinen jäsen, vanha tohtori, hieman karski, mutta seuraarakastava mies, yhtyi täydellisesti edellisen puhujan mielipiteeseen ja oli varma siitä, että kunnianarvoisan rovastin muistissa oli yltäkyllin sellaisia tarinoita kauniista naisista, heidän rakkaudestaan ja vihastaan, heidän iloistaan ja suruistaan, heidän kauneudestaan ja kohtaloistaan.

Rovasti oli hieman hämillään ja vastasi torjuen, että heidän ystävänsä lääkäri, joka itse oli lääkärin poika, oli varmaan ehtinyt toimessaan nähdä ja kuulla paljon, joten hän epäilemättä oli jäsenten joukossa kaikkein perehtynein sellaiseen vanhaan tietoon.

Kirjatoukka, eversti, historioitsija, varapuheenjohtaja, suntio, molemmat apulaispapit, herrasmies-liikemies, hentomielinen jäsen, punakka mallasmestari, hiljainen herrasmies, mies hyvästä perheestä, keikari ja useat muut yhtyivät täysin kannattamaan ja pyysivät häntä palauttamaan mieleensä jotakin sentapaista. Vanha tohtori virkkoi, että vaikka hän olikin kaikkein vähimmin odottanut sellaista ehdotusta Mid-Wessexin Luonnontieteellisen ja Historiallis-muinaistieteellisen seuran kokouksessa, ei hän kumminkaan tahtonut kieltäytyä; rovasti puolestaan lupasi esiintyä hänen jälkeensä. Tohtori mietti hetkisen ja päätti sitten kertoa tarinan eräästä Barbara-nimisestä ylhäisestä naisesta, joka oli elänyt viime vuosisadan lopulla. Puhuja pyysi ennakolta anteeksi, että hänen esitelmänsä kenties muodostuisi liian ammatilliseksi. Kuullessaan anteeksipyynnön punakka mallasmestari vilkutti merkitsevästi keikarille, ja sitten aloitti tohtori esityksensä.

2.

BARBARA, SUKUJAAN GREBE.

Esittänyt Vanha tohtori.

Johtui ilmeisesti pikemmin päähänpistosta kuin todellisesta tunteesta, että lordi Uplandtowers päätti voittaa hänet. Kukaan ei tietänyt, milloin hän oli päätöksensä tehnyt ja miten hän, huolimatta ilmeisesti kohtaamastaan kylmyydestä, saattoi olla varma menestyksestään. Luultavasti se tapahtui vasta kun Barbaran elämässä oli tapahtunut ensimmäinen tärkeä tapaus, jonka kohta kerron. Se varhaisvanha ja kyynillinen itsepintaisuus, joka oli hänelle ominainen jo yhdeksäntoista vuoden iällä, jolloin virikkeet ylimalkaan ovat harkintaa voimakkaammat, saattoi riippua suvun perinnäisestä luonteesta sekä siitä, että hän oli jo lapsena joutunut kreivin arvoon ja sen mukana seuraaviin paikallisiin kunniavirkoihin. Tämä varhainen ylennys ikäänkuin viskasi hänet miehuusikään riistäen häneltä koko nuoruusajan. Hän näet oli vasta kahdentoista vuoden ikäinen, kun hänen isänsä, neljäs kreivi, äkkiä kuoli käytyään Bathissa terveysvettä juomassa.

Suvunluonne oli joka tapauksessa melkoisena tekijänä. Tämän vaakunakilven kantajissa ilmeni päättäväisyys perinnöllisenä ominaisuutena, milloin hyvänä, milloin pahana.

Perheitten tilukset sijaitsivat noin kymmenen peninkulman päässä toisistaan, ja niiden välinen tie kulki pitkin nykyjään vanhaa, mutta siihen aikaan uutta viertotietä, joka yhdistää Havenpoolin ja Warbornen Melchesterin kaupunkiin. Tämä tie, joka on vain haara Suurta Läntistä Valtatietä, on luultavasti yhä vielä, kuten viimeisinä vuosisatoina, Englannin hienoimpia viertoteitä.

Kreivin samoinkuin hänen naapurinsa, Barbaran isän kartano sijaitsi suunnilleen peninkulman päässä valtatieltä, johon sitä yhdisti tavallinen maantie. Tätä valtatietä ajoi nuori kreivi eräänä iltana joulun aikaan noin kaksikymmentä vuotta ennen kahdeksannentoista vuosisadan loppua ollakseen mukana tanssiaisissa Chene Manorissa, Barbaran ja hänen vanhempiensa, Sir Johnin ja Lady Greben kartanossa. Sir Johnin arvonimi polveutui kansalaissodan ajoilta, ja hänen tiluksensa olivat vielä avarammat kuin lordi Uplandtowersin. Paitsi Chene Manoria kuului niihin eräs toinen tila lähellä rannikkoa, puolet Cockdenen kihlakuntaa ja lisäksi hyvin aidattuja alueita useissa muissa seurakunnissa, varsinkin Warbornessa ja sen lähettyvillä. Barbara oli tähän aikaan tuskin seitsemäntoistavuotias, ja mainitut tanssiaiset olivat ensimmäinen tilaisuus, jossa lordi Uplandtowersin mainitaan yrittäneen solmia helliä suhteita häneen. Kyllin varhain, totisesti.

Erään hänen lähimpiä ystäviään, nimeltä Drenkhard, sanotaan syöneen päivällistä hänen kanssaan ensinmainittuna päivänä, ja lordi Uplandtowers oli kumma kyllä ilmaissut vieraalleen sydämensä salaisen aivoituksen.

"Sinä et saa häntä milloinkaan, se on varmaa, et milloinkaan!" sanoi ystävä hänen lähtiessään. "Hän ei ole sinuun kiintynyt, ja mitä tulee siihen, että olisi edullista naida sinut, niin hän laskee ja harkitsee yhtä paljon kuin taivaan lintu."

"Saadaanpa nähdä", virkkoi lordi Uplandtowers tyynesti.

Epäilemättä hän harkitsi ystävänsä ennustusta ajaessaan vaunuissaan pitkin valtatietä. Mutta hänen sivukuvansa, joka piirtyi selvänä kuin veistos pimenevän iltataivaan taustalle, olisi saanut hänen ystävänsä vakuutetuksi siitä, että kreivin mielenrauha oli järkkymätön. Hän saapui yksinäiseen, tien vieressä sijaitsevaan majataloon, jota kutsuttiin Lornton Inn'iksi -- se oli uskaliaiden, läheisessä metsässä toimivien salametsästäjien tyyssija -- ja jos hän olisi hieman vaivautunut, olisi hän huomannut omituiset ajoneuvot odottamassa majatalon edustalla. Mutta hän ajoi hyvää vauhtia ohitse ja sivuutti puoli tuntia myöhemmin pienen Warbornen kaupungin. Hänen isäntäväkensä kartano oli peninkulman päässä siitä.

Siihen aikaan se oli komea rakennus -- tai pikemmin rakennusrykelmä -- yhtä laaja kuin kreivin kartano, joskaan ei läheskään yhtä säännöllinen. Toinen siipi näytti perin vanhanaikaiselta, sillä siinä oli valtavat savupiiput, joiden pohjarakenteet kohosivat tornien tavoin ulkomuurien yli, sekä suunnattoman avara keittiö, jossa sanottiin keitetyn aamiaisia Gentin Johnille. Jo ulkopihalle hän kuuli ranskalaisten torvien ja klarinettien, senaikaisten juhlain suosituimpien soittokoneiden äänen.

Astuessaan pitkään saliin, jossa lady Grebe oli vastikään aloittanut tanssiaiset menuetilla -- kello näet oli seitsemän -- kreivi otettiin vastaan arvonsa mukaisesti. Hän etsi heti Barbaraa. Neito ei tanssinut, vaan näytti olevan ajatuksissaan -- aivan kuin olisi odottanut häntä. Barbara oli siihen aikaan hyvä ja sievä tyttö, joka ei puhunut pahaa kenestäkään ja vihasi toisia kauniita naisia mahdollisimman vähän. Hän ei kieltäytynyt, kun kreivi kutsui hänet franseesiin, ja oli hänen parinaan vielä seuraavassakin tanssissa.

Ilta kului, ja torvet ja klarinetit soivat iloisesti. Barbara ei osoittanut tanssikumppanilleen erikoista suosiota enempää kuin vastenmielisyyttäkään, mutta vanhat silmät olisivat huomanneet, että hän mietiskeli jotakin. Illallisen jälkeen hän poistui ilmoittaen syyksi päänkivistyksen. Kuluttaakseen aikaansa hänen poissaollessaan meni lordi Uplandtowers -- joka ei huolinut tanssia vain tanssiakseen -- pitkän gallerian vieressä sijaitsevaan pieneen huoneeseen, jonne eräät vanhemmat henkilöt olivat asettuneet takkavalkean ääreen. Hän kohotti uutimia ja katseli puistoon ja metsään, jotka lepäsivät pimeinä kuin hauta. Muutamat vieraat näyttivät jo laittautuvan lähtemään, sillä pari kynttilää näkyi urkenevan portailta ja häipyvän pimeään.

Emäntä kurkisti huoneeseen hakien kavaljeereja naisille, ja lordi Uplandtowers läksi. Lady Grebe kertoi hänelle, ettei Barbara ollut palannut tanssisaliin: hänen oli täytynyt heti mennä makuulle.

"Tanssiaiset ovat koko päivän häntä hermostuttaneet", jatkoi lady Grebe, "niin että minä pelkäsin hänen voimainsa piankin pettävän... Mutta ettehän te, lordi Uplandtowers, vielä lähde?"

Kreivi sanoi kellon olevan pian kaksitoista ja muutamien vieraiden jo lähteneen.

"Minä vakuutan, ettei kukaan ole vielä poistunut", virkkoi lady Grebe.

Hänen mielikseen kreivi jäi puoliyöhön asti, jolloin hän lähti kotiin. Hänen kosintansa ei ollut mitenkään edistynyt, mutta hän oli saanut varmuuden siitä, ettei Barbara asettanut ketään muuta etusijalle. Ja tanssiaisissa olivat läsnä melkein kaikki lähiseudun ihmiset.

"Se on vain ajankysymys", arveli tyyni, nuori filosofimme.

Seuraavana aamuna hän nukkui lähes kymmeneen asti ja oli juuri laskeutumassa portaita alas, kun hiekkakäytävältä kuului kavionkapse. Hetkisen kuluttua aukeni ovi ja sir John Grebe seisoi hänen edessään.

"Hyvä herra, missä on Barbara -- minun tyttäreni?"

Kreivi Uplandtowerskaan ei kyennyt salaamaan hämmästystänsä. "Mitä on tapahtunut, parahin sir John?" kysyi hän.

Uutiset olivat tosiaankin hämmästyttäviä. Paroonin katkonaisista selityksistä lordi Uplandtowers käsitti, että sir John oli vieraitten poistuttua mennyt puolisoineen levolle näkemättä enää Barbaraa, jonka he otaksuivat menneen makuulle senjälkeen kun hän oli ilmoittanut voivansa niin pahoin, ettei voinut enää saapua tanssisaliin. Palvelijattarelleen hän oli sanonut tulevansa toimeen omin neuvoin. Oli ilmeistä, ettei neitonen ollut lainkaan mennyt levolle, sillä hänen vuoteensa oli koskematta. Eräät seikat näyttivät osoittavan, että petollinen tyttö oli vain teeskennellyt voivansa pahoin päästäkseen lähtemään tanssisalista ja että hän oli poistunut talosta kymmenen minuuttia myöhemmin, luultavasti kohta kun tanssi oli illallisen jälkeen alkanut.

"Minä näin hänen lähtevän", sanoi lordi Uplandtowers.

"Tuhat tulimmaista, näittekö tosiaan?" huudahti sir John.

"Näin." Hän mainitsi häipyvät lyhdyt ja lady Greben väitteen, ettei kukaan vieraista ollut lähtenyt.

"Se oli hän, epäilemättä!" virkkoi isä. "Mutta nähkääs, hän ei ole poistunut yksinään!"

"Vai niin. Kuka on hänen seuralaisensa?"

"En voi muuta kuin arvailla. Ja pahin arveluni on todennäköisin. En sano enempää. Minä ajattelin -- vaikka en tahtonut sitä uskoa -- että te olitte syyllinen. Jospa olisikin ollut niin laita! Mutta se on eräs toinen! Minun täytyy lähteä heti matkaan saadakseni heidät kiinni!"

"Ketä te epäilette?"

Sir John ei halunnut mainita mitään nimeä ja lordi Uplandtowers, joka oli pikemmin ällistynyt kuin levoton, seurasi häntä Cheneen. Hän kysyi toistamiseen, ketä parooni epäili syypääksi, ja vilkas sir John ei kyennyt vastustamaan Uplandtowersin itsepintaisuutta.

Niinpä hän vihdoin virkkoi: "Minä pelkään, että syyllinen on Edmond Willowes."

"Kuka hän on?"

"Nuori poika Shottsford-Forumista -- lesken poika", kertoi toinen lisäten että Willowen isä tai isoisä oli ollut viimeinen lasinmaalaaja paikkakunnalla, jossa (kuten tietänette) tämä taide eleli edelleen vielä senjälkeen, kun jo oli hävinnyt kaikkialta muualta Englannista.

"Totta totisesti -- sepä ikävää -- kovin ikävää!" virkkoi lordi Uplandtowers nojaten taaksepäin jäykän epätoivoisena.

Sananviejiä lähetettiin joka suuntaan: yksi kulki Melchesterin tietä, toinen Shottsford-Forumiin päin, kolmas pitkin rannikkoa.

Mutta rakastavat olivat kymmenen tuntia edellä, ja kieltää ei sopinut, että he olivat menetelleet varsin älykkäästi valitessaan pakoansa varten juuri sen illan, jolloin puistossa tai läheisillä maanteillä liikkuvat vaunut eivät voineet herättää mitään huomiota, koska ajopelejä oli paljon liikkeellä. Epäilemättä he olivat paenneet niissä kieseissä, jotka oli nähty odottamassa Lornton Inn'in edustalla, ja viisas pariskunta oli varmaan jo ehtinyt vihityttää itsensä.

Vanhempain pelko osoittautui oikeaksi. Kirjeessä, jonka erikoislähetti saman päivän iltana toi, Barbara ilmoitti heille lyhyesti, että hän oli rakastajineen matkalla Lontooseen ja että he ennen tämän tiedonannon perilletuloa jo olivat mies ja vaimo. Hän oli ryhtynyt tähän epätoivoiseen tekoon, koska rakasti Edmondiansa enemmän kuin ketään muuta ja koska oli nähnyt käyvän yhä välttämättömämmäksi joutua naimisiin lordi Uplandtowersin kanssa, ellei käynyt ohjaamaan kohtaloansa sillä tavoin kuin oli tehnyt. Hän oli ennakolta hyvin harkinnut tekoansa ja oli valmis viettämään maalaisvaimon elämää, jos hänen isänsä hänet hylkäisi.