Part 4

Tuo toivomus, jonka Squire alinomaa uudisti heittelehtiessään edellisenä päivänä nautittujen voimallisten rohtojen aiheuttamissa tuskissa, teki syvän vaikutuksen Tupcombeen ja toisiin palvelijoihin, jotka pitivät Dornellin taloa kotinaan ja joille King's-Hintock oli vieras. Tupcombe, ärtyisä mies, ajatteli Reynardin saapumista melkein yhtä levottomana kuin Squire itse. Ajan edetessä ja sen hetken lähestyessä, jolloin Reynard otaksuttavasti tulisi kulkemaan Fallsin ohi matkallaan King's-Hintockiin, Dornellin tunteet joutuivat yhä enemmän kuohuksiin, joten vaikutuksille altis Tupcombe tuskin enää voi tulla hänen läheisyyteensä. Jätettyään isäntänsä tohtorin huostaan hän meni puutarhaan, sillä hänen oli vaikea hengitellä siinä kiihtyneessä ilmapiirissä, joka ympäröi hänen herraansa. Tupcombe oli elänyt Dornellin luona poikavuosista alkaen, oli syntynyt Fallsin muurien suojassa, hänen koko elämäänsä liitti tähän perheeseen uskollinen kiintymys, jonka vertaista ei meidän päivinämme enää tapaa.

Hänet kutsuttiin sisään ja hänelle ilmoitettiin, että oli päätetty heti lähettää hakemaan mrs Dornellia, koska hänen miehensä tila oli arveluttava. Palvelijakunnassa oli pari kolme sellaista, jotka sopivat läheteiksi, mutta Dornell halusi Tupcomben lähtevän. Syy ilmeni varsin pian, sillä Tupcomben ollessa valmis matkaan kutsui Squire Dornell hänet huoneeseensa ja kumartui hänen puoleensa niin että voi kuiskata hänen korvaansa:

"Anna Peggyn liikkua liukkaasti, Tupcombe; järjestä asiat niin, että ehdit perille ennen häntä, ymmärräthän -- ennen häntä. Tänä päivänä hän uhkasi tulla. Hän ei ole vielä sivuuttanut Fallsin risteystä. Jos ehdit sinne ajoissa, niin voit saada Bettyn lähtemään tänne -- ymmärrätkö? -- sen jälkeen kun hänen äitinsä on lähtenyt matkaan; silloin hänellä on täysi syy olla odottamatta Reynardia. Tuo hänet alatietä -- Reynard kulkee ylätietä. Sinun tehtävänäsi on pitää huolta siitä, etteivät he tapaa toisiansa -- ymmärräthän! -- ja sehän on asia, josta ei voi kirjoittaa kirjettä."

Viittä minuuttia myöhemmin Tupcombe ratsasti pitkin tietä -- tietä, jota hän oli kulkenut lukemattomat kerrat siitä lähtien kun hänen isäntänsä, pulska nuori maalaisherra, alkoi liikkua kosioretkillä King's-Hintockin kartanossa. Sivuutettuaan Fallsin luona olevat kukkulat tie kulki pitkin, loivin mutkin peninkulmamääriä yli tasankomaan. Menneinä, onnellisina aikoina, jolloin ilo oli vallinnut molemmissa taloissa, oli tämä osa tietä tuntunut yksitoikkoiselta. Nyt, Tupcomben ratsastaessa yksin, yöllä, viemään murheellista viestiänsä, se vaikutti kovin synkältä. Hän ratsasti ja mietti. Jos Squire kuolisi, niin hän, Tupcombe jäisi yksin ja ystävättömäksi, sillä hän ei ollut mrs Dornellin suosiossa. Jos taas Squire pettyisi toiveissa, joihin hän oli koko sielullaan kiintynyt, niin sekin luultavasti olisi kuolemaksi. Näitä seikkoja mietiskellen Tupcombe tavan takaa pysähdytti ratsunsa kuunnellakseen oliko aviomies tulossa. Aika alkoi olla käsissä. Tupcombe oli tarkoin pitänyt tietä silmällä koko iltapuolen, tiedustellut jokaisesta majatalosta, jonka ohi oli ratsastanut ja oli varma siitä, ettei vieras aviomies ollut vielä ehtinyt nuoren valtiattaren luo.

Tytön äitiä lukuunottamatta oli Tupcombe ainoa huonekunnan jäsen, joka aavisti Bettyn kiintymyksen nuoreen Phelipsoniin hellin tuntein, jotka pahaksi onneksi olivat hänessä ilmenneet kohta koulunkäynnin päätyttyä. Senvuoksi hän kykeni -- jopa paremmin kuin tytön armas isä -- kuvittelemaan miten häneen vaikuttaisi se tieto, että Reynard jo illalla saapuu King's-Hintockiin.

Hän ratsasti ratsastamistaan, milloin epätoivoisena, milloin toivorikkaana. Hän oli varma siitä, ettei mrs Dornell voisi estää Bettyä rientämästä isänsä sairasvuoteen luo, ellei sattuisi niin perin onnettomasti, että vävy saapuisi taloon hänen kintereillään.

Kello oli suunnilleen yhdeksän, kun Tupcombe, kaksikymmentä peninkulmaa ratsastettuaan ehti Ivellin ja King's-Hintockin kyliin vievälle veräjälle ja jatkoi matkaansa läpi puiston johtavaa tietä pitkin. Vaikka King's-Hintockin puisto olikin hyvin taaja, kasvoi tien vieressä vain vähän puita, joten se näkyi kalpeassa yövalaistuksessa kuin levitetty höylänlastu. Pian sukelsi näkyviin rakennuksen epäsäännöllinen julkisivu, laaja, mutta matala, paitsi missä sen ääriviivat nousivat leveän, neliskulmaisen tornin hahmoksi.

Lähestyessään taloa Tupcombe pysytteli ruohomatolla tien vieressä saadakseen, jos mahdollista, varmuuden siitä, että oli ehtinyt ensiksi. Kartano oli pimeä ja unelias; missään tapauksessa se ei näyttänyt odottavan sulhasta.

Pidättäessään hevostaan hän selvään kuuli toisen hevosen kavionkapseen takaansa ja pelkäsi kovin, ettei ehtisikään ennen Reynardia. Hän vetäytyi tuuheimman puun suojaan ja ehti tuskin väistymään toisen ratsumiehen tieltä, sillä viimeksimainittukaan ei kulkenut hiekoitettua tietä, vaan aivan hänen vieritseen. Tupcomhe tunsi ratsastajan nuoreksi Phelipsoniksi. Ennenkuin Tupcombe ehti koota ajatuksiaan oli Phelipson ratsastanut ohi, mutta ei talon valtaovelle. Hän kääntyi vasempaan, itäisen siiven puolelle, jossa Tupcombe tiesi Bettyn huoneitten sijaitsevan. Senjälkeen hän astui satulasta, sitoi ratsunsa riippuvaan oksaan ja lähti kävelemään kohti rakennusta.

Äkkiä Tupcombe näki esineen, joka heti selitti tilanteen. Talon seinämällä kasvavien puitten juurelta kohotettiin tikapuut ensimmäisen kerroksen ikkunaa vastaan, joka kuusimmäisen kerroksen ikkunaa vastaan, joka kuului Bettyn huoneeseen. Se oli varmaan Bettyn ikkuna; Tupcombe tunsi varsin hyvin talon kaikki huoneet.

Nuori ratsumies, joka oli kulkenut hänen ohitsensa, oli nähtävästi hänkin jättänyt hevosensa jonnekin puiden suojaan ja tuli nyt näkyviin tikapuitten yläpäässä, Bettyn ikkunan kohdalla. Tupcomben odottaessa astui viittaan verhottu naishahmo varovasti ikkunalaudan yli ja molemmat alkoivat laskeutua alas nuoren miehen suojatessa neitosta putoamasta. Kohta kun he olivat ehtineet maahan, korjasi nuori Phelipson pois tikapuut piilottaen ne pensaikkoon. Sitten pari katosi, ja vasta muutaman minuutin kuluttua näki Tupcombe hevosen sukeltavan loitompana esiin pimeästä. Hevosella oli kaksinkertainen kuorma, sillä nuori tyttö istui satulassa ratsastajansa takana.

Tupcombe ei oikein tiennyt, mitä tehdä tai ajatella, mutta vaikka hän ei ollutkaan varustautunut näkemään tällaista pakoa, oli hän nyt kumminkin varma siitä, että Betty oli päässyt pakoon. Hän meni takaisin hevosensa luo ja ratsasti rakennuksen toiselle puolelle palvelusväen ovelle jättäen sinne mrs Dornellin kirjeen. Suullisen tiedon antaminen Bettylle oli nyt mahdotonta.

Kartanon palvelijat kehoittivat häntä jäämään yöksi, mutta Tupcombe ei suostunut, sillä hän tahtoi mahdollisimman pian palata isäntänsä luo kertomaan mitä oli nähnyt. Hän ei tiennyt, oliko menetellyt oikein, kun ei ollut yllättänyt nuoria ja itse vienyt tytärtä isänsä luo. Nyt oli joka tapauksessa liian myöhäistä, joten Tupcombe käänsi selkänsä King's-Hintockin kartanolle kostuttamatta huuliaankaan ja maistamatta leivänmurenaa.

Vasta kuljettuaan pitkän matkaa kotiin päin pysähtyessään juottamaan hevostaan majatalon lyhdyn luona, hän näki vastakkaiselta suunnalta saapuvan matkustajan vuokra-ajoneuvoissa. Lyhty loi valoa hänen kasvoihinsa. Tupcombe tunsi hetkisen kestävää voitonriemua, vaikka hänellä ei ollut siihen erikoista syytä. Myöhästynyt matkamies oli Reynard; toinen oli ehtinyt ennen häntä.

Ehkäpä nyt haluatte kuulla, kuinka oli miss Bettyn laita. Koska hän vietti viimeksi kuluneet päivät enimmäkseen yksinään, oli hänellä runsaasti aikaa miettiä epätoivoista yritystään saada tartunta -- minkä hänen äitinsä nopea asiaanpuuttuminen oli kumminkin nähtävästi ehkäissyt. Hän ei voinut ymmärtää, millä muulla tavalla voisi aikaa voittaa. Se päivä ja iltahetki, jolloin hänen miehensä oli määrä saapua, läheni yhä.

Pimeän tultua hän kuuli ikkunaan koputettavan, kerran, kahdesti, kolmasti. Hän säikähti, sillä ainoa vierailija, jota hän tiesi odottaa, oli henkilö, jonka lähentelyjä hän oli peljännyt siinä määrin, että oli pannut alttiiksi terveytensä ja elämänsä voidakseen niitä välttää. Hän hiipi ikkunan luo ja kuuli ulkopuolelta äänen kuiskaavan:

"Minä täällä olen -- Charley."

Bettyn kasvoja kirkasti sanomaton ilo. Viime aikoina hän oli alkanut epäillä ihailijansa luotettavuutta ajatellen hänen rakkautensa riittävän ainoastaan kohteliaisuuksiin, joita ei kummallakaan puolen pidetty erikoisen merkittävinä. Hän avasi ikkunan ja kuiskasi iloisena: "Charley, minä luulin, että olet minut kokonaan hylännyt!"

Nuorukainen vakuutti, ettei niin ollut laita ja että hänellä oli mukanaan hevonen, jos hän halusi ratsastaa pois. "Sinun on kiirehdittävä", lisäsi hän, "sillä Reynard on tulossa tänne."

Neitonen heitti viitan hartioilleen, katsoi, oliko ovi lukossa, kiipesi ikkunanlaudan yli tikapuille ja niitä pitkin alas niinkuin jo aikasemmin mainittiin.

Hänen äitinsä, joka oli saanut Tupcomben tuoman tiedonannon, piti miehensä sairautta koskevaa uutista niin vakavana, että vävypojan saapumiseen kohdistuvat ajatukset työntyivät syrjään. Hän riensi kertomaan asiasta tyttärelleen arvellen olevan parasta ottaa hänet mukaan isän sairasvuoteen ääreen. Pyrkiessään Bettyn huoneeseen hän havaitsi oven olevan yhä lukossa. Mrs Dornell huusi, mutta vastausta ei kuulunut. Pahojen aavistusten ahdistamana hän kutsui kartanon vanhan hovimestarin pyytäen häntä murtamaan lukon. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, sillä kaikki talon puutyöt olivat varsin lujaa tekoa. Vihdoin lukko kumminkin aukeni ja mrs Dornell astui tyttärensä huoneeseen havaitakseen vain, että ikkuna oli auki ja lintu tiessään.

Ensi hetkessä mrs Dornell kerrassaan jähmettyi. Sitten hänen mieleensä juolahti, että Tupcombe kenties oli Bettylle ilmoittanut isän ankarasta sairastumisesta ja että tyttö, peläten joutuvansa odottamaan miestänsä, oli lähtenyt Falls-Parkiin tuon itsepintaisen ja epäluotettavan palvelijan seurassa. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä uskottavammalta tämä otaksuma tuntui. Niinpä mrs Dornell valmistautui lähtemään, käskettyään hovimestarin pitämään salaisuutenaan, mitä Bettystä tiesi.

Hän ei osannut aavistaakaan, missä määrin hänen miehensä tila oli huonontunut Bristolin matkalla, joten hän ajatteli enemmän Bettyn asioita kuin omiaan. Oli luultavaa, että Bettyn mies saapuisi jotakin toista tietä jo samana iltana kohtaamatta vaimoaan enempää kuin anoppiaankaan kotosalla. Mrs Dornell koki kuitenkin parhaansa mukaan pitää silmällä oikeanpuolista ajotietä, jolla hän ennen Ivelliin saapumistaan omien vaunulyhtyjensä valossa keksi Reynardin vuokraamat ajoneuvot.

Mrs Dornellin ajomies pysähtyi totellen ohjetta, joka hänelle oli annettu jo lähdettäessä. Toiselle ajomiehelle huudettiin, vaihdettiin muutamia sanoja, Reynard astui vaunuista ja tuli mrs Dornellin vaunujen ovelle.

"Tulkaa sisään", virkkoi rouva. "Minä haluan keskustella kanssanne kahdenkesken. Miksi saavutte näin myöhään?"

"Toinen este toisensa jälkeen", vastasi Reynard. "Otaksuin ehtiväni perille viimeistään kello kahdeksan. Kiitokset kirjeestänne. Toivon -- --"

"Älkää yrittäkö vielä kohdata Bettyä", sanoi rouva. "Toiset ja tärkeät syyt estävät teitä häntä näkemästä. Kirjoittaessani ei niitä vielä ollut olemassa."

Olosuhteet olivat sellaiset, ettei mrs Dornell mitenkään voinut niitä kokonaan salata. Sitäpaitsi saattoi eräiden tosiseikkojen tunteminen paremmin kuin mikään muu estää Reynardia toimimasta tavalla, joka voisi turmella tulevaisuutta. Sattuu muuten tilanteita, joissa mrs Dornelliakin etevämmät juonittelijat pakostakin ilmaisevat joitakin totuuksia -- ellei muusta syystä, niin keventääkseen omaa mieltänsä. Niinpä hän ilmaisi eräitä äskeisiä yllätyksiä: että Bettyn sydän oli kiintynyt toisen miehen kuvaan ja että tyttö voisi joutua epätoivoon, jos Reynard pakostakin tahtoisi nyt saada hänet kohdata. "Betty on totta puhuen karannut isänsä luo välttyäkseen kohtaamasta teitä", sanoi mrs Dornell. "Mutta jos odotatte vähän aikaa, niin hän pian unohtaa tuon nuorukaisen eikä teillä ole mitään pelättävää."

Naisena ja äitinä hän ei voinut mennä sen pitemmälle, joten häneltä jäi kertomatta Bettyn epätoivoinen yritys hankkia itselleen tartunta saadakseen Reynardin siten karkoitetuksi. Samaten jäi häneltä mainitsematta se levottomuutta herättävä mahdollisuus, että Betty kenties ei ollutkaan paennut isänsä vaan rakastajansa luo.

"Hyvä", huokasi aviomies odottamattoman rauhallisin äänin, "sellaista on ennenkin sattunut. Ehkäpä hän sittenkin tulee asettamaan minut etusijalle oivallettuaan, kuinka toisin minä olisin voinut menetellä häntä kohtaan. Mutta älkäämme puhuko siitä enempää tällä kertaa. Voinko saada talossanne yösijan?"

"Epäilemättä. Tehän lähdette huomenna varhain?" Mrs Dornell puhui hätäillen, sillä hän ei halunnut ilmaista Reynardille enempää. "Mieheni on niin pahasti sairaana", jatkoi hän, "että sen täytyy riittää puolustamaan minun ja Bettyn poissaoloa teidän saapuessanne."

Reynard lupasi lähteä varhain seuraavana aamuna ja sanoi pian kirjoittavansa rouvalle. "Ja sitten, kun arvelen ajan tulleen", lisäsi hän, "kirjoitan hänelle itselleen. Minulla kenties on hänelle jotakin kerrottavaa, joka voi saada hänet suopeammaksi."

Mrs Dornell saapui Falls-Parkiin kello yhden tienoissa aamusella. Kaksin kerroin ankara isku oli häntä odottamassa. Betty ei ollut saapunut; hän siis oli paennut jonnekin muualle, ja murheellinen äiti saattoi aavistaa kenen seurassa. Hän riensi miehensä sairasvuoteen luo ja sai surukseen kuulla, että lääkäri oli heittänyt kaiken toivon. Squire oli menoteillään, ja hänen äärimmäinen uupumuksensa oli melkein muuttanut hänen luonteensa, lukuunottamatta sitä seikkaa että hän itsepintaisesti kuten ennenkin kieltäysi ottamasta vastaan pappia. Hän kyynelöi vähimmästäkin ja nyyhkytti nähdessään vaimonsa. Hän kysyi Bettyä, ja mrs Dornellin täytyi raskain mielin ilmoittaa, ettei tyttö ollut tullut hänen mukanaan.

"Ei suinkaan hän ole Bettyä estämässä?"

"Ei, ei. Hän matkustaa takaisin -- hän ei tule muutamaan aikaan."

"Mikä sitten on voinut estää häntä -- tuota sydämetöntä, välinpitämätöntä tyttöä?"

"E, ei, Thomas; hän on -- Hän ei voinut tulla."

"Mitä tämä merkitsee!"

Viimeisten hetkien juhlallisuus lienee luonut häneen tutkijamahdin: kylmä puoliso ei kyennyt häneltä salaamaan tapahtunutta pakoretkeä.

Rouvan hämmästykseksi tämä uutinen vaikutti häneen kerrassaan sähköittävästi.

"Mitä -- Betty -- siis sittenkin onnistunut kepponen? Eläköön! Hän on oikea isänsä tyttö! Hän ei ollutkaan helposti otettavissa! Hän tiesi, että hänen oma isänsä oli valinnut hänelle juuri sen miehen! Ja hän, minun mieheni, vannoi pääsevänsä pelissä voitolle! Hyvä, hyvä! Peli myöty! Eläköön!"

Squire oli puhuessaan vähin erin kohottautunut istumaan ja painui nyt uupuneena takaisin. Sitten hän ei enää sanonut sanaakaan. Ennen aamunkoittoa hän kuoli. Kansan kesken puhuttiin, ettei seudun vallasväen keskuudessa ollut vuosiin sattunut niin surkeata loppua.

* * * * *

Nyt palaan siihen hetkeen, jolloin Betty karkasi kotoaan rakastajansa mukana. He lähtivät puistosta pimeän itäisen portin kautta kulkien ja tulivat pian senjälkeen syrjäiselle vanhalle roomalaistielle, jolla nykyään on nimenä Long-Ash Lane.

Nuoria ja kokemattomia kun olivat, alkoivat he jo hieman epäillä yrityksensä onnistumista. Senvuoksi he ratsastivat melkein äänettöminä, kunnes saapuivat pieneen majataloon, jonka ovet olivat vielä avoinna. Betty, joka oli koko ajan pidellyt kiinni rakastajastaan, mielessään ankara määrä pahoja aavistuksia, tunsi hirveätä pahoinvointia ja pyysi päästä alas.

Niinpä he astuivat uupuneen ratsun selästä ja heille osoitettiin pieni pimeä huone, jossa he seisoivat vierekkäin hämillään kuten pakolaiset ainakin. Huoneeseen tuotiin kynttilä, ja heidän jäätyään kahdenkesken Betty riisui yltään viitan. Tuskin oli nuori Phelipson nähnyt hänen kasvonsa, kun hän säikähtyneenä huudahti:

"Hyvä Jumala, sinä sairastut rokkoon!"

"Oh -- minä olin unohtanut!" sopersi Betty. Sitten hän kertoi, miten hän viikkoa aikaisemmin, kuullessaan miehensä olevan tulossa, oli yrittänyt hankkia tartunnan pitääkseen hänet siten loitolla. Aina tähän hetkeen saakka hän oli luullut yrityksensä epäonnistuneen. Kuumeisen tilansa hän oli otaksunut johtuvan vallitsevasta sielullisesta jännityksestä.

Havainto teki kerrassaan valtavan vaikutuksen nuoreen Phelipsoniin. Moni karskimpikaan mies ei olisi koetta kestänyt, ja hän oli vain hieman tyttöä vanhempi. "Ja sinä olet pitänyt minusta kiinni koko ajan!" huudahti hän. "Ajattelehan, jos se käy pahemmaksi ja me sairastumme molemmin, mitä silloin teemme? Sinä tulet näyttämään hirveältä pari kuukautta, Betty, Betty parka!"

Kauhuissaan hän yritti nauraa, mutta nauru loppui lyhyeen. Betty oli jo pikemmin täysi nainen kuin lapsi ja arvasi hänen tunteensa.

"Yrittäessäni karkoittaa hänet karkoitan siis sinutkin?" virkkoi hän valittaen. "Inhoatko minua senvuoksi, että muutun rumaksi ja sairaaksi?"

"En -- en tietenkään!" sanoi nuorukainen rauhoitellen. "Mutta minä -- minä ajattelen, ettemme menettele aivan oikein. Näetkö, rakas Betty, jos et olisi naimisissa, niin asian laita olisi toisin. Totta kyllä, ettet sinä ole rehellisellä tavalla joutunut hänen vaimokseen, mutta laki on laki etkä sinä voi tulla omakseni niin kauan kuin hän on elossa. Ja koska tuo hirveä tauti on nyt alkamassa, niin olisi kenties parasta, jos sallisit minun viedä sinut kotiin ja -- kiipeisimme ikkunasta takaisin."

"_Sellaistako_ sinun rakkautesi on?" kysyi Betty moittien. "Vaikka sinä sairastuisit ruttoon ja muuttuisit rumaksi kuin peikko, en minä -- --"

"Ei, ei, sinä erehdyt, autuuteni nimessä!" Mutta Betty oli jo sydän kurkussa kietoutunut viittaansa ja lähtenyt huoneesta. Hevonen seisoi siellä yhä. Hän nousi portailta satulaan ja sanoi Phelipsonille, joka oli seurannut häntä: "Älä tule lähelleni, Charley, vaan taluta hevosta, jottet saa tartuntaa kotimatkalla, ellet jo ole sitä saanut. Se mikä sinut karkoittaa, kyennee toki pitämään hänetkin loitolla. Nyt eteenpäin!"

Nuori mies ei vastustellut, ja niin he kulkivat takaisin samaa tietä, jota olivat tulleet, Betty vuodattaen katkeria kyyneleitä sen koston vuoksi, jonka hän oli itselleen aiheuttanut, sillä vaikka hän olikin moittinut Phelipsonia, oli hän sittenkin kyllin ylpeä ollakseen häntä sydämessään syyttämättä siitä, että hänen rakkautensa oli osoittautunut niin pinnalliseksi. Puistossa hevonen pysähdytettiin, ja he vaelsivat vaieten nurmikon poikki niiden pensaiden luo, joiden alla tikapuut olivat piilossa.

"Oletko hyvä ja nostat ne pystyyn?" kysyi Betty synkkänä.

Nuorukainen nosti tikapuut sanaakaan sanomatta. Kun tyttö lähestyi lähteäkseen kiipeemään, sanoi hän: "Hyvästi, Betty!"

"Hyvästi", vastasi Betty vaistomaisesti kääntäen kasvonsa häneen päin. Nuorukainen väisti suudelmaa, ja Betty horjahti taaksepäin ikäänkuin kirvelevästä iskusta. Hän kiipesi niin nopeasti, että nuorukainen tuskin ehti seurata ja varjella häntä putoamasta.

"Pyydä äitiäsi heti kutsumaan tohtoria!" virkkoi nuorukainen huolestuneesti.

Betty astui sisään taakseen katsahtamatta. Nuori mies laskeutui alas, nosti pois tikapuut ja meni menojaan.

Päästyään huoneeseensa Betty heittäytyi vuoteeseensa ja purskahti itkemään. Hän ei tahtonut myöntää rakastajansa käyttäytyneen moitittavasti, mutta hän oivalsi nyt, miten ajattelemattomasta hän itse oli menetellyt edellisellä viikolla. Kukaan ei ollut kuullut hänen tulevan, ja hän oli sekä ruumiillisesti että henkisesti liian uupunut voidakseen ajatella lääkärinapua. Tunnin kuluttua hän oli vieläkin sairaampi, todella sairas, ja kun vastoin tavallisuutta ei kukaan tullut huoneeseen makuullemenoaikaan, katsahti hän oveen. Näkyi, että lukko oli väkisin riistetty irti, ja se seikka vei häneltä halun kutsua palvelijaa. Hän avasi varovasti oven ja hiipi portaita alas.

Vastaanotto-ruokasaliksi nimitetyssä huoneessa Betty kovin hämmästyi nähdessään vieraan miehen, joka oli juuri lopettamassa ateriaansa. Äitiä ei näkynyt enempää kuin ketään palvelijoistakaan. Betty kääntyi ja tunsi miehensä.

"Missä on äiti?" kysyi hän ilman minkäänlaista johdantoa.

"Matkustanut isänne luo. Onko -- --" Hän keskeytti, säikähtäneenä.

"On, Sir. Tämä täpläinen olento on teidän vaimonne. Minä olen tehnyt sen, jotta saisin teidät pysymään loitolla!"

Reynard oli kuusitoista vuotta vanhempi ja kyllin iäkäs voidakseen tuntea myötätuntoa häntä kohtaan. "Lapsi parkani, teidän täytyy heti mennä makuulle! Älkää peljätkö, minä kannan teidät ylikertaan ja lähetän heti hakemaan lääkäriä."

"Oh, te ette tiedä, millainen minä olen", huudahti hän. "Minulla on ollut rakastaja, mutta hän on mennyt. Minä en häntä hylännyt. Hän hylkäsi minut, ei tahtonut suudella minua, kun olin sairas, vaikka minä toivoin hänen suutelevan!"

"Eikö tahtonut? Olipa hän raukka miehekseen. Betty, minä en ole suudellut teitä senjälkeen kun kahdentoista ja puolen vuoden ikäisenä seisoitte pikku vaimonani vieressäni! Saanko nyt teitä suudella?"

Vaikka Betty ei suinkaan erikoisesti välittänyt hänen suutelostaan, oli hänessä kumminkin niin paljon Schillerin Kunigundaa, ettei hän kieltäytynyt suostumasta uskaliaaseen pyyntöön. "Jos tohditte, Sir, niin miksei!" sanoi hän. "Mutta ajatelkaa, että voitte menettää henkenne!"

Reynard meni hänen luokseen, suuteli häntä suulle ja sanoi: "Toivon toiste lisää!"

Betty pudisti päätään ja vetäytyi nopeasti pois, vaikka Reynardin rohkeus häntä salaa miellytti. Mielenliikutus oli pitänyt häntä vireessä kuluneiden muutaman minuutin ajan, mutta nyt hän tuskin jaksoi siirtyä huoneeseensa. Hänen miehensä kutsui palvelijoita ja lähti itse hakemaan lääkäriä.

Seuraavana aamuna Reynard odotti, kunnes sai tohtorilta kuulla, että Bettyn sairaus oli varsin lievää laatua, ja lähtiessään hän kirjoitti Bettylle seuraavaa:

"Nyt minun on mentävä. Minä lupasin Äidillenne, etten vielä kävisi Teitä tapaamassa ja hän voi suuttua, jos löytää minut täältä. Luvatkaa, että saan nähdä Teidät kohta kun olette terve!"

Oman aikansa miesten joukossa oli Reynard kykenevin ratkaisemaan syntyneen vaikean pulman. Hän oli kekseliäs, teräväjärkinen, hienokäytöksinen mies, ajattelija, joka oivalsi, että elämän ainoa muuttumaton ominaisuus on sen muuttuvaisuus, ja oli sitä mieltä, että niin kauan kuin nainen elää, ei ole mitään lopullista hänen intohimoisimmissakaan suuntautumisissaan. Vuoden kuluttua saattoi hänen pikku vaimonsa äskeinen hullautuminen olla hänelle itselleen kerrassaan vastenmielinen. Muutamassa vuodessa vaihtui hänen ruumiinsakin toiseksi -- niin opetti tiede; -- ja hänen sielunsa, joka oli paljoa muuttuvampi, voi vaihtua yhden vuoden aikana. Betty oli hänen, ja tärkeätä oli vain keksiä ne keinot, joiden avulla muodonmuutos oli toteutettavissa.

Painettuaan kiinni miehensä silmät mrs Dornell palasi päivän kuluessa kartanoonsa. Hän tunsi todellista mielenkevennystä löytäessään Bettyn kotoa, vaikkakin vuoteesta ja sairaana. Tauti kulki muuten säännönmukaista kulkuansa, ja ajan tullen Betty alkoi toipua joutumatta kärsimään mitään vaikeampia seurauksia ajattelemattomuudestaan. Ainoiksi jäljiksi jäi pari pienoista arpea, toinen korvan vieressä, toinen leuassa.

Squire Dornellin ruumista ei tuotu King's-Hintockiin, sillä hän oli ilmaissut toivovansa, että hänet haudattaisiin sinne, missä hän oli syntynyt ja ennen naimisiinmenoaan elänyt. Vaikka mrs Dornell ei ollutkaan miehensä eläessä ilmaissut mitään erikoista kiintymystä, heräsi hän, kuten useat muutkin lesket, heti kuolemantapauksen jälkeen elävästi tajuamaan aviomiehensä monia hyviä ominaisuuksia ja ryhtyi innokkaasti kannattamaan vainajan mielipidettä, jonka mukaan Bettyn ja Reynardin liitto oli siirrettävä tuonnemmaksi. Mies parkani, miten oikeassa hän olikaan -- ja miten väärässä minä! Kahdeksantoista vuoden ikä oli epäilemättä vähin vaatimus, mikä Reynardille oli asetettava -- ei, sekin oli liian varhaista! Aivan liian varhaista!