Part 3

Rouva ei uskaltanut kuohuttaa hänen mieltänsä sen enempää vaan taipui vakuuttaen, että kirje, jonka Reynard hänen poissaollessaan mahdollisesti kirjoittaisi sopiakseen tulopäivästään, jätettäisiin Squiren luettavaksi ja että hän saisi menetellä niinkuin hyväksi näkee. Siihen loppuivat kahdenkeskiset asiat, joten mrs Dornell lähti hakemaan Bettyä toivoen ettei hän ollut kuullut isänsä äänekkäitä lausuntoja.

Hän ei tosiaankaan ollut tällä kertaa niitä kuullut. Mrs Dornell asteli polkua, jota pitkin hän oli nähnyt Bettyn kulkevan, mutta sai vaeltaa hyvän matkan näkemättä vilahdustakaan tytöstä. Niinpä hän kääntyi takaisin palatakseen niityn poikki vievää oikotietä, kun hämmästyksekseen ja kauhistuksekseen havaitsi etsintänsä esineen istumassa seetrin, vaakasuoralla oksalla, hänen vieressään nuori mies, joka oli kiertänyt, käsivartensa hänen vyötäisilleen. Nuori mies liikahti hieman, ja mrs Dornell tunsi hänet nuoreksi Phelipsoniksi.

Hän siis oli sittenkin oikeassa. Niinsanottu teeskennelty rakkaus olikin aitoa. Miten mrs Dornell tällä hetkellä nimitteli miestään sen johdosta, että hän oli ollut kyllin ymmärtämätön saattaakseen nuoret toistensa pariin, jääköön kertomatta. Hän päätti heti olla ilmaisematta rakastaville, että oli heidät nähnyt. Niinpä hän peräytyi, saapui taloon toista tietä ja huusi ikkunasta niin kimakasti kuin voi: "Betty!"

Ensimmäisen kerran kysyi Susan Dornell itseltään, oliko ollut viisasta naittaa tyttö salaa niinkuin hän oli tehnyt. Hänen miehensä alkujaan kestämättömät vastaväitteet olivat kohtalon avulla muuttuneet epäämättömiksi. Tulevaisuus näytti uhkaavalta. Miksi oli Dornell sekaantunut asiaan? Miksi oli hän niin itsepintaisesti puolustanut ehdokastaan? Nyt oli selvää, minkä vuoksi Betty innokkaasti vaati lykkäystä joka kerta kun oli puheena hänen miehensä paluu, oli selvää, minkä vuoksi hän mieluimmin oleskeli Falls-Parkissa. Äskeinen kohtauskin oli kenties järjestetty kirjeiden avulla.

Tytön ajatukset eivät luultavasti olisi milloinkaan joutuneet harhateille, ellei hänen isänsä olisi herättänyt hänessä vastenmielisyyttä varhaista liittoa vastaan väittämällä hänen olleen liian nuoren voidakseen tietää mitä tahtoi. Muussa tapauksessa hän luultavasti olisi määräpäivänä avosylin rientänyt miestään vastaan.

Vihdoin näkyi Betty tulevan. Hän oli kalpea, mutta ei muuten ollenkaan ilmaissut ketään kohdanneensa. Mrs Dornell huokasi havaitessaan oman lapsensa niin kavalaksi. Siinä siis oli se puhdassydäminen olento, jonka kasvamista ja kehittymistä he olivat hellästi valvoneet -- varhaisvanha heilakka, joka oli ehtinyt hankkimaan itselleen rakastajan ja osasi salata hänen olemassaolonsa niin taitavasti kuin maailmannainen ainakin! Mrs Dornell valitti kovin, ettei Stephen Reynardin ollut sallittu saapua noutamaan Bettyä ehdottamanaan aikana.

Palatessaan King's-Hintockiin he istuivat melkein vaieten vierekkäin. Vain Betty sanoi muutamia sanoja, joiden virallisuus osoitti, että hänen mieltään ja sydäntään askarruttivat aivan toiset asiat.

Mrs Dornell oli liian älykäs äiti ryhtyäkseen avomielisesti moittimaan Bettyä. Siitä asia olisi vain pahentunut. Ainoa keino oli viedä tyttö lukkojen taakse, kunnes hänen miehensä saapuisi ottamaan hänet haltuunsa. Mrs Dornell toivoi hartaasti, että Reynard jättäisi ottamatta huomioon Dornellin vastustuksen ja tulisi aivan pian.

Senvuoksi näytti mrs Dornellista onnelliselta sattumalta, että hänen King's-Hintockiin saapuessaan jätettiin hänelle Reynardin lähettämä kirje. Se oli osoitettu hänelle ja hänen miehelleen yhteisesti ja ilmoitti kohteliaasti, että kirjeenkirjoittaja oli äskettäin astunut maihin Bristolissa ja pyysi saada lähipäivinä tulla King's-Hintockiin vihdoin kohdatakseen rakkaan Bettynsä sekä viedäkseen hänet mukanaan, ellei hänellä ja vanhemmilla ollut mitään sitä vastaan.

Bettykin oli saanut samansisältöisen kirjeen. Äidin ei tarvinnut muuta kuin luoda silmänsä hänen kasvoihinsa nähdäkseen miten tiedonanto tyttöön vaikutti. Hän oli kalpea kuin palttina.

"Sinun tulee ottaa hänet vastaan niin ystävällisesti kuin suinkin voit", sanoi äiti lempeästi.

"Mutta -- mutta -- minä -- --"

"Sinä olet nyt täysikasvuinen", lisäsi mrs Dornell vakavasti, "ja lykkäysten tulee loppua."

"Entä isä? Minä tiedän varmaan, ettei hän sitä salli! Minä en ole vielä valmis. Jospa hän suostuisi odottamaan vielä vuoden -- jospa hän odottaisi edes muutamia kuukausia! Jospa -- jospa isä olisi täällä! Minä lähetän heti häntä hakemaan." Äkkiä hän vaikeni, heittäytyi äitinsä kaulaan, purskahti itkuun ja huudahti: "Äiti, äiti, armahda minua -- minä en rakasta tuota miestä, miestäni!"

Tuskainen huudahdus kävi mrs Dornellin sydämelle; hän ei voinut pysyä jäykkänä. Mutta mitä voi tehdä enää nyt, kun asiat olivat kehittyneet näin pitkälle. Hän oli hämmennyksissä ja taipui ymmärtämään Bettyä. Aluksi hän oli aikonut lähettää Reynardille myöntävän vastauksen, kehoittaa häntä saapumaan King's-Hintockiin ja salata asian mieheltään, kunnes hän jonakin kauniina päivänä tulisi Fallsistaan ja näkisi kaikki jo järjestettynä, Reynardin ja Bettyn elämässä toistensa kanssa rauhassa ja rakkaudessa. Mutta päivän tapaukset ja tyttären äkillinen tunteenpurkaus muuttivat hänen suunnitelmansa. Betty oli epäilemättä valmis toteuttamaan uhkauksensa, antamaan isälleen asiasta tiedon, ehkäpä pakenemaankin hänen seurassaan. Sitäpaitsi oli Reynardin kirje osoitettu mr Dornellille ja hänelle yhteisesti, ja hänen omatuntonsa ei sallinut sen salaamista.

"Minä lähetän kirjeen heti isällesi", vastasi hän hyvitellen. "Tehköön hän aivan niinkuin hyväksi näkee. Sinä tiedät, että hän ottaa sinun toivomuksesi huomioon. Toivon vain hänen kestävän kirjeen aiheuttaman mielenliikutuksen. Suostutko ehdotukseeni?"

Betty raukka suostui sillä ehdolla, että hän itse saisi lähettää kirjeen matkaan. Äidillä ei ollut mitään sitä vastaan, mutta kohta kun ratsastava sananviejä oli ehtinyt puistokujalta maantielle, alkoi mrs Dornellin myötätunto häipyä. Tytön salainen kiintymys nuoreen Phelipsoniin ei sittenkään ollut mikään mitätön seikka. Betty voi lähettää hänelle tietoja, saattoipa hän yrittää häntä kohdatakin. Se oli perin vaarallista. Stephen Reynardin täytyi nopeasti astua paikalleen Bettyn rinnalle.

Mrs Dornell istuutui kirjoittamaan Reynardille kirjettä, joka loi valoa hänen suunnitelmiinsa.

* * * * *

"Minun on nyt välttämätöntä ilmoittaa Teille", kirjoitti hän, "jotakin, jota en ole milloinkaan ennen Maininnut -- kenties olen saanut Teidät uskomaan aivan Päinvastaista -- nimittäin, että Bettyn Isä on yhä vielä vastahakoinen suostumaan liittoonne. Koska en omasta puolestani Halua Teitä viivyttää kauempaa -- Tyttäreni parasta silmällä pitäen odotan Teidän Tuloanne yhtä hartaasti kuin Te itse -- niin minulla ei ole muuta neuvoa kuin kannattaa Teidän Aikomustanne Mieheni tietämättä. Hän, ikävä kyllä, makaa nykyjään sairaana Falls-Parkissa, mutta minä katsoin Velvollisuudekseni lähettää hänelle Teidän Kirjeenne. Vastauksessaan hän luultavasti tulee kehoittamaan Teitä matkustamaan muutamaksi Kuukaudeksi -- tai kunnes sopimuksessa määrätty aika on kulunut umpeen -- sinne, mistä äskettäin olette palannut, Jos sellaisen Kirjeen saatte, niin neuvoisin Teitä jättämään sen kokonaan huomioonottamatta ja saapumaan tänne aikomuksenne mukaisesti. Toivottavasti ilmoitatte minulle Päivän ja Hetken (pimeän tullen, jos mahdollista), jolloin saamme Teitä tänne odottaa. Rakas Bettymme on luonani ja minä vastaan siitä, että hän Teidän saapuessanne on Kotona."

* * * * *

Kenenkään tietämättä lähetettyään tämän kirjelmän mrs Dornell ryhtyi suunnittelemaan toimenpiteitä voidakseen estää tytärtänsä poistumasta kotoa. Samalla oli pidettävä huolta siitä, ettei tyttö tuntenut olevansa silmälläpidon alaisena. Mutta aivan kuin aavistamalla oli Betty lukenut äitinsä kasvoista, että aviomies oli tulossa.

"Hän tulee!" huudahti tyttö. "Ei vielä viikkoon", vakuutti äiti.? "Mutta viikon kuluttua -- varmasti?"

"Niin, epäilemättä."

Betty vetäytyi nopeasti huoneeseensa eikä enää näyttäytynyt.

Viekoittelevan yksinkertaista olisi ollut lukita huoneen ovi ja Reynardin saavuttua jättää avain hänelle. Hiljaa koskettaessaan lukkoon mrs Dornell kuitenkin havaitsi, että ovi jo oli sisäpuolelta lukossa. Sitäpaitsi oli Betty antanut määräyksen, että ateriat oli tuotava hänen huoneeseensa.

Mrs Dornell istuutui omaan huoneeseensa. Bettyn huoneeseen voi päästä ainoastaan kulkemalla sen ja makuuhuoneen läpi. Mrs Dornell päätti pysyä vartiopaikallaan yöt päivät, kunnes Bettyn puoliso saapuisi. Siinä tarkoituksessa hänkin varustautui aterioimaan omassa huoneessaan. Betty siis ei voinut päästä karkuun, vaikka olisi tahtonutkin, äidin tietämättä, sillä hänen huoneessaan oli tämä ainoa ovi, lukuunottamatta pieneen pukuhuoneeseen vievää ovea, johon taas ei voinut päästä mistään muualta käsin.

Oli ilmeistä, ettei Betty ajatellutkaan pakenemista. Pikemmin hän suunnitteli linnoittautumista. Hän oli valmis kestämään piirityksen vaivat; pakoa hän sitävastoin halveksi. Niinmuodoin hän ainakin oli varmasti tallessa. Miten Reynardin tuli menetellä saadakseen tavata hänen arkaa ja vastahakoista tytärtään, täytyi äidin mielestä jättää hänen oman kekseliäisyytensä ratkaistavaksi.

Kuullessaan puolisonsa pian saapuvan Betty oli näyttänyt niin kalpealta ja epätoivoiselta, ettei mrs Dornell uskaltanut jättää häntä yksin. Tunnin kuluttua hän tirkisti avaimenreiästä. Betty makasi sohvalla tuijotellen tylsästi kattoon.

"Sinä näytät sairaalta, lapsukaiseni", huudahti äiti. "Et ole ollut pitkään aikaan raittiissa ilmassa. Tulehan ajelemaan kanssani."

Betty ei vastustellut. Hetkisen kuluttua he ajoivat puiston läpi kylään päin, tytär yhä jäykkänä, jäisenä ja hiljaisena. He jättivät puiston palatakseen toista tietä ja kulkivat maantien vieressä sijaitsevan tuvan ohi.

Bettyn katse osui tuvan ikkunaan. Siinä näkyi hänen ikäisensä nuori tyttö, jonka kasvot olivat hänelle tutut, istumassa nojatuolissa. Tytön poskia peitti hilse, joka kiilsi päivänpaisteessa. Hänessä oli ollut tulirokko -- sairaus, joka yleisyytensä vuoksi oli siihen aikaan niin ankara vitsaus, että me nykyjään tuskin voimme sitä käsittää.

Äkkiä kirkasti Bettyn elottomia kasvoja ajatuksenvälähdys. Hän vilkaisi äitiin. Mrs Dornell oli katsellut toiselle taholle. Betty sanoi haluavansa pistäytyä tupaan puhuttelemaan tyttöä. Mrs Dornell näytti epäilevän, mutta huomattuaan ettei tuvassa ollut takaovea, joten Betty ei voinut päästä huomaamatta karkuun, hän suostui pysäyttämään ajoneuvot. Betty juoksi tupaan ja palasi parin minuutin kuluttua istuutuen jälleen rauhallisesti paikalleen. Ajoneuvojen lähtiessä liikkeelle hän loi äitiinsä syvän katseen ja sanoi: "Nyt se on tehty!" Hänen kalpeat kasvonsa näyttivät kovin rauhattomilta ja silmät olivat kyyneleitä tulvillaan. "Mitä sinä olet tehnyt?" kysyi Mrs Dornell. "Nanny Priddle on sairastanut rokon, minä näin hänet ikkunassa ja menin suutelemaan häntä saadakseni tartunnan. Nyt minä siis olen rokkotautinen, joten hän ei voi tulla minua lähelle!"

"Sinä ilkiö!" huudahti hänen äitinsä. "Mitä minun nyt on tehtävä! Sinä hankit itsellesi taudin, anastat Jumalan pyhän oikeuden, koska et voi sulattaa sitä miestä, johon olet vihitty!"

Säikähtynyt rouva käski ajaa kotiin mitä pikimmin, ja Betty, jota hänen oma mielettömyytensä jo alkoi hieman pelottaa, pistettiin kylpyyn. Sitäpaitsi tehtiin kaikki, mitä tehtävissä oli, jotta tauti, jonka hän oli yrittänyt vapaaehtoisesti itselleen hankkia, ei pääsisi kehittymään.

Nyt oli kaksinverroin syytä sulkea kapinoiva tytär ja vaimo omaan huoneeseensa. Siellä hän pysyikin lopun päivää ja seuraavat päivät. Aljettiin uskoa, ettei hänen huimapäisyytensä ollut aiheuttanut mitään ikäviä seurauksia.

* * * * *

Sillaikaa Reynardin ensimmäinen kirje, jossa hän ilmoitti mrs Dornellille ja hänen miehelleen pian saapuvansa, oli ehtinyt matkallaan Falls-Parkiin. Se jätettiin sinetöitynä uskolliselle palvelijalle Tupcombelle, jota kehoitettiin antamaan se isännälleen virkistävän päivällislevon jälkeen. Tupcombe valitti kovin tehtäväänsä, sillä tällä tavoin lähetetyt kirjeet tekivät hänen isäntänsä aina perin levottomaksi. Arvaten että ajan pitkään sittenkin olisi suunnattomasti pahempi salata kirjeen sisältämä uutinen, hän odotti soveliasta hetkeä. Se tuli seuraavana aamuna, jolloin hän jätti kirjeen isännälleen.

Mrs Dornell osasi korkeintaan odottaa, että hänen miehensä määräisi Reynardin pysyttelemään vielä muutamia kuukausia loitolla. Mutta Squire ilmoittikin itse lähtevänsä Bristoliin tapaamaan Reynardia ja selvittämään asian hänen kanssaan suullisesti.

"Sitä te ette voi tehdä, hyvä herra", sanoi Tupcombe. "Te ette voi nousta vuoteesta."

"Mene tiehesi, Tupcombe, äläkä ryhdy minua neuvomaan. Käske satuloida Jerry tunnin kuluessa."

Uskollinen Tupcombe luuli isäntänsä joutuneen järjiltään -- niin äärimmäisen avuttomalta hän näytti -- ja lähti vastahakoisesti huoneesta. Heti hänen poistuttuaan Squire kurottautui avaamaan vuoteen vieressä olevan kaapin ovea. Sieltä löytyi pieni, luuvalolääkettä sisältävä pullo, jonka käyttämisestä henkilääkäri oli häntä varoittanut.

Nyt hän välitti viisi kaikista varoituksista. Hän otti kaksinkertaisen annoksen ja odotti puoli tuntia. Se ei näyttänyt vaikuttavan mitään. Sitten hän kaatoi kolminkertaisen annoksen, nieli sen, nojasi tyynyihinsä ja odotti. Hänen odottamansa ihme tapahtui viimein. Tuntui siltä kuin jälkimmäinen annos ei olisi vaikuttanut yksin omalla voimallaan, vaan olisi sitäpaitsi herättänyt ensimmäisenkin annoksen uinuvat mahdit. Hän pisti pullon talteen ja soitti Tupcombea.

Tuskin tunnin kuluttua hämmästyi eräs palvelijattarista, jotka luonnollisesti tiesivät, kuinka sairas heidän isäntänsä oli, kuullessaan portaista tanakoita askeleita, joita säesteli laulunhyräily. Tohtori oli käynyt talossa jo aamusella ja askelet olivat liian raskaat ollakseen ajomiehen tai minkään muun miespalvelijan aiheuttamat. Katsahtaessaan ylös hän näki Squire Dornellin astelevan portaita alas täydessä ratsastuspuvussaan rehevin, vapain liikkein niinkuin muinoin voimansa päivinä. Palvelijattaren kasvot näyttivät hämmästyneiltä.

"Mitä pirua sinä töllistelet?" kysyi Squire. "Etkö ole milloinkaan ennen nähnyt miehen lähtevän talostaan, tyttö?"

Jatkaen uhittelevaa hyräilyänsä hän jatkoi matkaansa kirjastohuoneeseen, soitti kelloa, kysyi, olivatko hevoset valmiina ja käski tuoda ne portaitten eteen. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän ratsasti Bristoliin päin, jäljessään Tupcombe, joka vapisi ajatellessaan mitä tämä saattoi merkitä.

He ratsastivat tasaista vauhtia komeain metsäin ja yksitoikkoisten tasankojen halki. Kun he olivat ehtineet kulkea suunnilleen viisitoista peninkulmaa, niin Tupcombe voi havaita, että Squire alkoi olla väsynyt -- niin väsynyt kuin kymmenen vuotta aikaisemmin ratsastettuaan kolme kertaa pitemmän matkan. He saapuivat kumminkin onnellisesti Bristoliin ja asettuivat siihen majataloon, jossa Squire kaupungissa käydessään tavallisesti asui. Pian senjälkeen Dornell lähti jalkaisin siihen majataloon, jonka osoitteen Reynard oli ilmoittanut. Kello oli silloin suunnilleen neljä.

Reynard oli jo syönyt päivällistä -- siihen aikaan syötiin varhain -- ja oli omassa huoneessaan. Hän oli vastikään saanut mrs Dornellin vastauksen, mutta ei tahtonut noudattaa hänen neuvoaan ja lähteä King's-Hintockiin, ennenkuin olisi kulunut päivä tai pari, jotta Bettyn isällä olisi tilaisuus ilmoittaa hänelle mielipiteensä, jos haluaisi. Palannut matkamies olisi mielellään nähnyt isänkin suostuvan siihen, että hän kävi tapaamassa morsiantaan, koska hänen liittymisensä perheeseen niin ollen kävisi sievemmin. Vaikka mrs Dornellin tiedonannot osoittivatkin, että appiukon taholta oli odotettavissa vastaväitteitä, oli Reynard sittenkin melkoisesti hämmästynyt, kun ilmoitettiin, että Squire itse oli saapunut häntä tapaamaan.

Stephen Reynard ja Dornell seisoivat vastakkain Bristolin majatalon parhaassa vierashuoneessa. He olivat mahdollisimman suuressa määrin toistensa vastakohdat: Squire kiukkuinen, luuvaloinen, puuskapäinen, suorapuheinen ja häikäilemätön; nuorempi mies kalpea, pitkä, levollinen ja hillitty, maailmanmies, joka täysin ansaitsi King's-Hintockin kirkossa vieläkin nähtävänä olevan hautakirjoituksen, joka luettelee hänen hyviä ominaisuuksiaan:

Henki hienostunut, käytös kiehtovainen, tieteillä kaunistettu, hiottu hovilainen.

Hän oli silloin suunnilleen viidenneljättä vuoden ikäinen, mutta säännölliset elämäntavat ja tyyni, tasainen luonnonlaatu saivat hänet näyttämään paljoa nuoremmalta.

Squire Dornell kävi siekailematta asiaansa käsiksi.

"Nöyrin palvelijanne, hyvä herra", virkkoi hän. "Olen lukenut vaimolleni ja minulle kirjoittamanne kirjeen, johon tahdoin mieluummin vastata suullisesti."

"Käyntinne on minulle suuri kunnia, Sir", vastasi Stephen Reynard kumartaen.

"No niin, ja sitä mikä on tehty, ei saada tekemättömäksi", sanoi Dornell, "vaikka se tapahtuikin kovin varhain ja minun tietämättäni. Hän on teidän vaimonne, auttamattomasti. Mutta lyhyesti sanoen, Sir, hän on vielä liian nuori miehelään; me emme saa pitää silmällä vain hänen ikävuosiaan, vaan myöskin hänen luonnonlaatuaan. Hän on vielä lapsi, te teette epäkohteliaasti tullessanne jo nyt; riittää, jos haette hänet ensi vuonna."

Miten sopuisa Reynard muuten olikin, saattoi hän kumminkin esiintyä hieman itsepintaisena, kun oli kerran päättänyt jotakin tehdä. Betty oli luvattu hänelle viimeistään kahdeksantenatoista syntymäpäivänä -- mahdollisesti aikaisemmin, jos hän olisi terve ja voimissaan. Bettyn äiti oli määrännyt ajan oman mielensä mukaan ilman pienintäkään painostusta hänen taholtaan. Hän oli oleskellut ulkomaitten hoveissa, kunnes oli aivan uupunut. Betty oli nyt niin täysikasvuinen kuin suinkin voi toivoa, ja Reynardin mielestä ei ollut vähintäkään syytä pitää häntä enää erossa. Äidin suoman kannustuksen rohkaisemana hän kohteliaasti mutta varmasti selitti Dornellille tähän asti vanhempain mieltä noudattaakseen suostuneensa pidättymään oikeuksistaan, mutta nyt tahtovansa päästä niitä nauttimaan sekä itsensä että Bettyn vuoksi. Koska Betty ei ollut saapunut häntä vastaanottamaan, aikoi hän lähipäivinä matkustaa King's-Hintockiin noutaakseen hänet.

Hienosta esitystavasta huolimatta tämä tiedonanto sai Dornellin raivostumaan.

"Mitä helvettiä, herraseni; te puhutte oikeuksista, te, joka olette ryöstänyt hänet, lapsen, vastoin minun tahtoani ja minun tietämättäni! Jos me olisimme pyytäneet ja rukoilleet teitä ottamaan hänet, niin ette olisi voinut sanoa sen enempää!"

"Kautta kunniani, syytöksenne on täysin perätön, Sir", vastasi vävy. "Tiedossanne täytyy olla -- ja ellei, niin on suunnaton vääryys minua kohtaan, että luonnettani teidän silmissänne rumensi sellainen tahra -- tiedossanne täytyy olla, etten minä käyttänyt minkäänlaista houkuttelua tai kiusausta. Bettyn äiti suostui; hän itse suostui. Minä luotin heidän sanaansa. Vasta jälkeenpäin sain kuulla teidän todella olevan avioliittoa vastaan."

Dornell selitti, ettei hän ollenkaan uskonut Reynardia. "Te ette saa häntä, ennenkuin hän on täyttänyt kahdeksantoista -- ei yhtään tyttöä pitäisi naittaa sen nuorempana -- ja minun tytärtäni ei käsitellä miten sattuu!" Siten hän pauhasi, kunnes Tupcombe, joka oli rauhatonna kuunnellut viereisessä huoneessa, äkkiä astui sisään ja selitti Reynardille, että keskustelun pitkittyessä hänen isäntänsä henki oli vaarassa, koska hän jo aikaisemmin oli saanut halvauskohtauksia samanlaisten tapausten vuoksi. Reynard vastasi heti olevansa kaikkea muuta kuin haluton vahingoittamaan Squire Dornellia ja lähti pois huoneesta. Päästyään jälleen säännöllisesti hengittämään ja saatuaan mielensä rauhoittumaan, lähti Squirekin majatalosta Tupcomben käsivarteen nojaten.

Tupcombe olisi halunnut yöpyä Bristoliin, mutta Dornell, jonka tarmo näytti yhtä tyhjentymättömältä kuin äkilliseltä, tahtoi välttämättä ratsastaa takaisin Falls-Parkiin jatkaakseen seuraavana päivänä matkaansa King's-Hintockiin. Kello viiden tienoissa he lähtivät matkalle kulkien eteläistä tietä Mendip Hillsiin päin. Ilta oli kuiva ja tuulinen, ja -- ellei aurinkoa olisi ollut -- aivan samanlainen kuin se maaliskuun ilta lähes viisi vuotta aikaisemmin, jolloin King's-Hintockiin saapui Bettyn naimaliittoa koskeva uutinen -- uutinen, joka oli vaikuttanut kovin epäedullisesti Dornelliin ja välillisesti koko siihen huonekuntaan, jonka päämies hän oli. Sitä ennen olivat talvet olleet iloisemmat sekä Falls-Parkissa että King's-Hintockissa, vaikka Squire ei enää säännöllisesti oleskellut viimeksimainitussa paikassa. Vieraita tuli ja meni, ja kaikki olivat tervetulleita. Tupcombe vihasi tuota hiottua hovimiestä, joka oli lopettanut koko ilon ryöstämällä Squire Dornellilta hänen ainoan aarteensa.

Alkoi pimentyä heidän ratsastaessaan eteenpäin, ja mr Dornellin ryhdistä näkyi, että hänen voimansa olivat loppumassa. Tupcombe kannusti hevostansa, saavutti isäntänsä ja kysyi kuinka hän voi.

"Huonosti, hiton huonosti, Tupcombe! Tuskin pysyn satulassa. Pelkään etten koskaan enää tästä kohennu. Joko olemme ehtineet Kolmenmiehenhirsipuun ohi?"

"Emme pitkiin aikoihin, Sir."

"Jospa olisimme. Tuskin kykenen matkaa jatkamaan."

Squire huokasi tavan takaa tuskaisesti, ja Tupcombe arvasi hänen olevan kovin kipeän.

"Jospa makaisin jo haudassa -- se on oikea paikka minunlaisilleni narreille! Ilomielin minä siellä makaisinkin, ellei Miss Bettyä olisi olemassa. Reynard tulee huomenna King's-Hintockiin -- hän ei suostu enää odottamaan. Hän lähtee aamulla ja on perillä illalla, koska hän ei poikkea Fallsiin. Hän aikoo yllättää Bettyn. Minun täytyy ehtiä sinne ennen häntä."

"Toivottavasti olette niin terve, että voitte sen tehdä, Sir. Mutta minä uskon tosiaankin --"

"Minun _täytyy_, Tupcombe! Sinä et tiedä, mikä minua pahiten rasittaa. Ei niinkään se, että Betty meni naimisin tuon miehen kanssa ilman minun suostumustani -- sillä mikäli tiedän ei hänessä ole mitään moittimista -- mutta Betty ei ole ollenkaan häneen kiintynyt, näyttää kerrassaan pelkäävän häntä, sanalla sanoen: ei välitä hänestä vähääkään. Jos hän nyt väkisin tunkeutuu perheeseemme, niin sehän on selvää julmuutta. Suokoon Jumala, että tapahtuu jotakin, mikä tekee hänen aikeensa tyhjäksi!"

Tupcombe tuskin tiesi, kuinka he tulivat kotiin tuona yönä. Squire oli niin kipeä, että hänen täytyi istua etukumarassa, ja Tupcombe pelkäsi joka hetki hänen putoavan. Mutta kotiin he vihdoin pääsivät, ja mr Dornell saatettiin heti vuoteeseen.

* * * * *

Seuraavana aamuna oli ilmeistä, ettei Dornell ainakaan lähimpinä päivinä kyennyt lähtemään King's-Hintockiin. Hän makasi vuoteessaan kiroillen kykenemättömyyttänsä toteuttamaan suunnitelmaa, joka oli liian henkilökohtainen ja arkaluontoinen vieraan suoritettavaksi. Hän näet halusi saada kuulla Bettyltä itseltään, oliko Reynard hänelle niin vastenmielinen, että hänen tulonsa muodostuisi suorastaan sietämättömäksi. Siinä tapauksessa, että niin olisi laita, oli Squire päättänyt nostaa tytön taaksensa satulaan ja kuljettaa hänet pois.

Mutta kaikki tuo oli nyt mahdotonta, ja Squire toisti toistamistaan Tupcomben, sairaanhoitajattaren ja muiden palvelijain kuullen: "Suokoon Jumala, että hänelle tapahtuisi jotakin!"