Part 2
Squire Dornellin mieleen johtui, että olisi edullisempaa saada tytär joksikin aikaa Fallsiin, erikoisen silmälläpidon alaiseksi, kuin valvoa ja vartioida häntä King's-Hintockissa, jossa hän tietenkin oli erittäin suuressa määrin äidin vaikutuksen alaisena. Mutta miten se kävisi päinsä ilman väkivaltaa! Se olisi mahdollista ainoastaan siinä tapauksessa, että äiti sallisi Bettyn -- niinkuin usein ennenkin -- näön vuoksi tulla häntä tervehtimään, jolloin voisi keksiä keinon pidättää hänet Fallsissa, kunnes Reynard, hänen vaimonsa suosima kosija, olisi lähtenyt ulkomaille, minkä piti tapahtua jo seuraavalla viikolla. Squire päätti palata King's-Hintockiin yrittääkseen toteuttaa suunnitelmaansa. Siinä tapauksessa, että odottamassa olisi kielto, hän melkein varmasti päätti ottaa tytön väkisin mukaansa.
Miten epämääräiset ja donquixotiset hänen aikeensa olivatkin, tuntui paluumatka kuitenkin melkoista keveämmältä kuin tulo. Kävipä suunnitelman miten tahansa, joka tapauksessa hän saisi nähdä Bettyn ja jutella hänen kanssaan.
Hän ratsasti pitkin tasaista tietä, joka kulkee Falls-Parkia ympäröivien kukkuloiden ja Ivellin kaupunkia rajoittavien kumpujen välitse, ja saapui mainitun pikkukaupungin sivuutettuaan King's-Hintockiin vievälle valtamaantielle. Kylän toisella puolella hän poikkesi ankaran pitkälle ajotielle, joka johtaa kartanoon läpi puiston. Koska tie oli avoin, vailla istutuksia, saattoi Squire jo kaukaa erottaa julkisivun ja portin ja oli itse näkyvissä kartanon tämänpuolisiin ikkunoihin. Niinpä hän toivoi Bettyn tavallisuuden mukaan huomaavan hänen tulonsa ja juoksevan ovelle häntä vastaan tai heiluttavan hänelle nenäliinaa.
Mistään sellaisesta ei näkynyt merkkiäkään. Astuttuaan alas ratsunsa selästä Squire heti tiedusteli vaimoansa.
"Rouva on poissa. Hänet kutsuttiin Lontooseen, Sir."
"Entä miss Betty?" kysyi hämmästynyt Squire.
"Hänkin on poissa, hieman virkistyäkseen. Rouva on jättänyt kirjeen herralle."
Kirje ei selittänyt mitään, ilmoittihan vain rouvan matkustaneen Lontooseen järjestämään yksityisasioitaan ja ottaneen tyttären mukaan saamaan hiukan vaihtelua. Takasivulla oli pari Bettyn kirjoittamaa riviä, jotka kertoivat saman asian ja olivat ilmeisesti kyhätyt juuri ennen huviretkelle lähtöä erinomaisen hilpeän mielialan vallitessa. Squire Dornell mutisi joitakin mehukkaita sanoja ja koki salata pettymystään. Rouva ei puhunut sanaakaan siitä, miten kauan hän aikoo viipyä, mutta asiaa tiedusteltuaan Squire sai tietää mukaan otetun niin paljon matkatavaraa kuin kysymyksessä olisi ollut kahden kolmen viikon matka.
Niinpä oli King's-Hintock nyt yhtä yksinäinen kuin Falls-Park oli ollut. Squire oli viime aikoina menettänyt koko eränkäyntihalunsa, niin että hän tänä metsästyskautena tuskin oli ollut kertaakaan jahtiseurueensa mukana. Hän luki yhä uudelleen Bettyn harakanvarpaat ja etsi sitäpaitsi kätköistään esiin muutamia hänen kirjoittamiaan vanhoja kirjeitä. Niiden lukeminen näytti nyt olevan hänen ainoa ilonsa. Muutamia päiviä myöhemmin saapunut kirje antoi varmuuden siitä, että hänen vaimonsa ja tyttärensä todellakin olivat Lontoossa. Mrs Dornell ilmoitti heidän toivonsa olevan päästä kotiin suunnilleen viikon kuluttua ja huomautti samalla, ettei ollut voinut aavistaakaan hänen palaavan niin pian King's-Hintockiin; muussa tapauksessa hän ei olisi lähtenyt matkalle antamatta hänelle tietoa.
Squire Dornell ihmetteli, oliko hänen vaimollaan aikomus Lontooseen mennessään tai sieltä tullessaan poiketa Reynardin maatilalla lähellä Melehesteriä, jonka kaupungin läpi heidän oli matkallaan kuljettava. Mahdollista oli, että hän niin menetteli edistääkseen suunnitelmiaan, ja pelkkä ajatus, että omat suunnittelut voivat joutua häpeään, oli kovin kiusallinen.
Squire ei tietänyt mitä tehdä, kunnes hänen mieleensä äkkiä juolahti, että tästä sietämättömästä painostuksesta pääsee parhaiten kutsumalla luokseen päivälliselle muutamia ystäviä ja hukuttamalla huolensa grogiin ja viiniin. Päätöksensä hän toteutti heti. Kutsuvieraat olivat enimmäkseen tilanomistaja-naapureita, kaikki vähäpätöisempiä miehiä kuin hän itse, jahtiseurueitten jäseniä. Eversheadin tohtori oli mukana ja useita muita suruttomia veikkoja, joita hänen vaimonsa ei olisi suvainnut, jos olisi ollut kotosalla. "Kun kissa on poissa --!" sanoi Squire.
Vieraat saapuivat, ja saattoi selvästi huomata, että heillä oli aikomuksena viettää hupaisa ilta. Sherton Castlen Baxby oli myöhästynyt. Häntä odotettiin hetkinen, koska hän oli Dornellin ystävistä kaikkein iloisin, mies, jonka puuttuessa ei tämäntapaisia pitoja voinut katsoa täysin onnistuneiksi, ja -- tämä lisättäköön -- jonka läsnäollessa ei kumpaakin sukupuolta edustavassa vierasjoukossa voitu koskaan noudattaa täysin moitteetonta käytöstä. Hän oli juuri saapunut kotiin Lontoosta, ja Squire paloi halusta saada häntä puhutella -- ilman mitään varsinaista syytä; mutta olihan hän äskettäin hengitellyt sen kaupungin ilmaa, jossa Betty oleskeli.
Vihdoin kuului Baxby ajavan oven eteen. Isäntä ja vieraat siirtyivät ruokasaliin, ja kohta heidän jäljessään astui sisään Baxby pyydellen anteeksi myöhästymistään.
"Minä olen palannut kotiin viime yönä", kertoi hän, "ja totta puhuen olen jo nauttinut täyden määrän." Isännän puoleen kääntyen hän lisäsi: "No, Dornell -- viekas Reynard se vei sinun karitsasi? Ha, ha!"
"Mitä?" huudahti Squire Dornell tylsästi yli pöydän, jonka ääressä he kaikki seisoivat. Kylmä maaliskuun aurinko valaisi hänen täyteläisiä, sileäksi ajeltuja kasvojaan.
"Totta kaiketi sinä tiedät, mitä koko kaupunki tietää -- olet kai jo saanut kirjeen -- että Stephen Reynard on nainut sinun Bettysi? Niin totta kuin elän! Koko juttu oli hyvin järjestetty. He erosivat heti ja tapaavat toisensa vasta viiden kuuden vuoden kuluttua. Mutta hyvä Jumala, täytyyhän sinun se tietää!"
Kaatumisesta aiheutuva jymähdys oli ainoa vastaus. Vieraat kääntyivät nopeasti katsomaan. Squire oli kaatunut kuin pölkky pöydän taakse ja makasi liikahtamatta tammipermannolla.
Lähinnä seisovat kumartuivat hänen puoleensa, toiset neuvottomina hätäilivät. Havaittiin että hän oli ihan tajuton, vaikka huokaili ja puhkui kuin pajanpalkeet. Hänen kasvonsa olivat lyijynharmaat, suonet paisuneet, ja hiki helmeili hänen ohimoillaan.
"Mikä hänen tuli?" kysyi joku.
"Halvauskohtaus", sanoi Eversheadin tohtori vakavasti.
Tavallisesti hänet kutsuttiin kartanoon vain pieniä vammoja parantamaan, ja hän oivalsi nyt tilanteen tärkeyden. Hän kohotti isännän päätä, irroitti hänen kaulaliinansa ja vaatteensa ja soitti palvelijoita, jotka kantoivat sairaan yläkertaan.
Siellä hän makasi kuin nukutettuna. Lääkäri päästi hänestä verta pesuvadillisen, mutta vasta kello kuuden tienoissa hän tuli jälleen tajuihinsa. Päivällisseurue oli jo kokonaan hajaantunut, useimmat olivat lähteneet kotiinsa; vain pari kolme henkilöä oli jäänyt.
"Siunatkoon", huokaili Baxby kerran toisensa jälkeen, "enhän minä tiennyt, että Dornellin ja hänen ladynsä välit ovat sillä tolalla! Minä luulin, että hän oli järjestänyt pidot juhliakseen tapausta, joka oli tähän saakka pidetty salaisuutena! Hänen pikku tyttärensä siis meni naimisiin hänen tietämättään!"
Tultuaan jälleen tajuihinsa Squire heti läähätti: "Sehän on selvä ryöstö! Häpeällinen rikos! Mies olisi hirtettävä! Missä on Baxby? Minä voin nyt aivan hyvin. Mitä muuta olet kuullut, Baxby?"
Onnettoman uutisen tuoja oli perin haluton enempää järkyttämään Dornellin mieltä, joten hän ei aluksi sanonut juuri mitään. Mutta tuntia myöhemmin, kun Squire oli osittain toipunut, Baxby kertoi kaikki mitä tiesi. Yksityiskohtaisista tiedonannoista tärkein oli se, että Bettyn äiti oli ollut vihittäessä läsnä ja oli näyttänyt varsin tyytyväiseltä. "Kaikki tuntui käyvän niin säännöllistä latua, että minä luonnollisesti otaksuin sinun tietävän asiasta", sanoi hän.
"Minä en tiennyt mistään enempää kuin mullassa makaava vainaja! Lapsi, joka ei ole kolmeatoista täyttänyt! Miten Sue minut petti! Tiedätkö, matkustiko Reynard Lontooseen heidän seurassaan?"
"En tiedä. Tiedän vain, että ladysi ja tyttäresi olivat kävelyllä ja että heitä seurasi palvelija; että he astuivat erääseen kultasepän myymälään, missä Reynard oli heitä odottamassa ja että Bettysi siellä, liikkeenomistajan ja nimenomaisessa tarkoituksessa sinne kutsutun palvelijan läsnäollessa kysyi Reynardilta -- näin kerrotaan, mutta minä en totisesti vastaa asian todenperäisyydestä -- 'Tahdotko naida minut?' tai 'Minä tahdon mennä naimisiin kanssasi; tahdotko naida minut -- nyt tai ei koskaan?'"
"Mitä hän lienee sanonut, ei merkitse mitään", mutisi Squire kostein silmin. "Hänen äitinsä on opettanut hänelle nuo sanat, jotta välttyisivät kaikki väkivallan käyttämisestä johtuvat vakavat seuraukset. Sanat eivät ole lapsen -- hän, tyttö raukka, ei osannut uneksiakaan naimisiinmenosta, luonnollisesti ei. Jatka!"
"No niin, olipa miten hyvänsä, ainakin he näyttivät päässeen täyteen yksimielisyyteen. He ostivat paikalla, sormuksen, ja vihkiminen tapahtui lähimmässä kirkossa seuraavan puolen tunnin kuluessa."
* * * * *
Paria päivää myöhemmin Squire Dornell sai rouvaltaan kirjeen, joka oli kirjoitettu ennenkuin tieto halvauskohtauksesta oli ehtinyt perille. Hän kertoi kaikki asian yksityiskohdat mitä ystävällisimpään tapaan sitovasti perustellen ja puolustellen antamaansa suostumusta äkilliseen liittoon, joka nyt oli valmis tosiasia. Hän ei ollut -- ennen odottamatta sattunutta painostusta -- ollenkaan aavistanut, että naimasopimus tulisi niin pian tehtäväksi. Puolittain yllätettynä hän oli sitten myöntynyt saatuaan tietää, että Stephen Reynard, joka nyttemmin oli heidän vävypoikansa, nautti suurta suosiota hovissa ja että hänelle todennäköisesti lähimmässä tulevaisuudessa myönnettäisiin arvonimi. Tämä varhainen naimasopimus ei voinut mitenkään vahingoittaa heidän tytärtään, koska hän tulisi elämään muutamia vuosia kuten tähänkin asti heidän valvontansa alaisena. Lopuksi rouva vielä huomautti, ettei King's-Hintockissa vietetty hiljainen maaelämä varmaankaan tarjoa tilaisuutta yhtä edulliseen naimaliittoon etevän hovimiehen ja kokeneen maailmanmiehen kanssa, joka sitäpaitsi oli hyvässä maineessa erinomaisten persoonallisten avujensa vuoksi. Niinmuodoin hän oli myöntynyt Stephenin anomuksiin ja toivoi miehensä antavan hänelle anteeksi. Sanalla sanoen: rouva kirjoitti niinkuin kirjoittaa nainen, joka tosiasiallisesti on saanut tahtonsa toteutetuksi ja senjälkeen mielellään suostuu kaikkiin sanoja ja myöhempää käyttäytymistä koskeviin myönnytyksiin.
Kaiken tämän Dornell jätti omaan arvoonsa. Koska hänen täytyi kaikin mokomin välttää mielenliikutuksia, hän koetti parhaansa mukaan vallita sekavia tunteitaan käyskennellen huoneesta huoneeseen entisestään perin muuttuneena. Hän varoi antamasta vaimonsa tietää, mikä oli syynä hänen äkilliseen sairastumiseensa, sillä hän ikäänkuin häpesi herkkätunteisuuttaan, joka kaupunkilais-ilmapiiriin eläytyneestä rouvasta epäilemättä näytti naurettavalta ominaisuudelta. Halvauskohtauksesta kertova huhu oli kuitenkin jollakin tavoin tullut hänen kuuluviinsa ja hän ilmoitti miehelleen palaavansa heti häntä hoitamaan. Silloin Squire kohta kokosi tavaransa ja lähti omalle maatilalleen Falls-Parkiin.
Siellä hän aluksi eleli erakkona. Hän oli vielä liian sairas sietääkseen seurustelua tai ratsastaakseen metsästämään. Ja ennen kaikkea oli hänestä vastenmielistä nähdä tuttuja ja tuntemattomia, jotka epäilemättä olivat kuulleet, minkä tempun hänen vaimonsa oli hänelle tehnyt.
Hän ei voinut mitenkään moittia Bettyä siitä, että hän oli ollut urotyössä osallisena. Hän ei voinut uskoa tytön toimineen vapaaehtoisesti. Haluten kovin tietää, kuinka Betty voi, hän lähetti uskollisen palvelijansa Tupcomben Eversheadin kylään, joka sijaitsee aivan lähellä King's-Hintockia, sovittaen matkan siten, että Tupcombe saapui perille pimeän suojassa. Lähetti, jolla ei ollut yllään livereitä, ei herättänyt kenenkään huomiota istuutuessaan "Sian ja Tammenterhon" majatalon uuninloukkoon.
Ravintolavieraitten keskustelu koski tietenkin vereksintä uutista -- äsken solmittua avioliittoa. Tupakoiva kuuntelija sai tietää, että mrs Dornell oli pari päivää sitten palannut tyttärineen King's-Hintockiin, että Reynard oli lähtenyt mannermaalle ja että Betty oli lähetetty takaisin kouluun. Neitonen ei ollenkaan käsittänyt asemaansa Reynardin lapsipuolisona -- niin kerrottiin -- ja vaikka juhlalliset vihkimismenot olivatkin aluksi häntä säikähdyttäneet, hän piankin toipui havaitessaan ettei hänen vapauttaan millään tavoin rajoitettu.
Senjälkeen alkoivat Dornell ja hänen vaimonsa säännöllisesti lähettää tietoja toisilleen. Jos viimeksimainittu oli aikaisemmin ollut vaatelias, niin hän nyt esiintyi sitä sopuisampana. Mutta hänen talonpoikaismainen, suorasukainen, kiukkuinen miehensä pysytteli yhä loitolla. Pyrkien pääsemään sovintoon -- saamaan anteeksi sotajuonensa -- ja sitäpaitsi vilpittömästi haluten hellyydellään lievittää miehensä surua hän vihdoin saapui hänen ovelleen Falls-Parkiin.
He olivat viimeksi nähneet toisensa sinä riitaisena yönä, jonka jälkeen rouva matkusti Lontooseen ja herra sen johdosta sairastui. Viimeksimainittu oli kovin muuttunut. Kasvot olivat ilmeettömät kuin nuken, ja vielä huolestuttavampaa oli, että hän asusti yhdessä ainoassa huoneessa runsaasti nautiskellen sellaisia virvokkeita, jotka lääkäri oli häneltä ehdottomasti kieltänyt. Selvää oli, ettei sopinut sallia hänen jatkavan tätä mieletöntä elintapaa.
Rouva siis osoitti myötätuntoa, pyysi anteeksi ja hyvitteli Mutta vaikka he tästä päivästä lähtien eivät olleetkaan enää niin vieraita kuin ennen, tapasivat he kuitenkin toisiansa vain sattumalta, sillä Dornellin päämaja sijaitsi edelleenkin Fallsissa.
Niin kului kolme neljä vuotta. Sitten saapui rouva eräänä päivänä tavallista iloisempana ja ilmoitti lyhyesti, että Bettyn koulunkäynti oli päättynyt; hän oli palannut kotiin ja oli pahoillaan, kun isä oli poissa. Hän oli pyytänyt äitiänsä viemään perille terveiset: "Pyydä isää tulemaan takaisin rakkaan Bettynsä luo."
"Ah! Hän on varmaan kovin onneton!" virkkoi Squire Dornell.
Hänen vaimonsa oli vaiti.
"Se kirottu naimisliitto!" jatkoi Squire.
Vieläkään ei hänen vaimonsa ryhtynyt väittämään vastaan, sanoihan vain ystävällisesti: "Hän on pihalla vaunuissa."
"Mitä -- Bettykö?"
"Niin."
"Miksi et sitä heti sanonut?" Dornell hyökkäsi ulos, ja siellä istui tyttö odottaen hänen anteeksiantoaan. Hän näet otaksui isän närkästyneen häneen samoinkuin äitiinkin.
Niin, Betty oli jättänyt koulun ja oli palannut King's-Hintockiin. Hän oli pian seitsemäntoista vuoden ikäinen ja oli kehittynyt nuoreksi neitoseksi. Varhainen avioliitto ei näyttänyt häntä mitenkään vieroittaneen kodistaan; tuntui siltä kuin hän olisi unohtanut koko jutun. Kuin unennäkönä oli hänen mielessään tuo kirkas, kylmä maaliskuun päivä, Lontoon kirkko upeilevine, vihreäpeitteisine penkkiriveineen ja suuret urut läntisellä parvekkeella -- kaikki perin toisenlaista kuin heidän omassa pikku kirkossaan -- kolmenkymmenen ikäinen mies, jonka kasvoihin hän oli katsonut tuntien kunnioitusta ja pelkoa ja samalla ajatellen, että hän oli aika ruma ja kauhistuttava, tuo mies, jota hän ei ollut sen koommin nähnyt -- ainoastaan kohteliaat kirjeet olivat ylläpitäneet yhteyttä heidän välillään -- ja joka oli hänelle nyt siinä määrin samantekevä, että jos olisi kerrottu hänen kuolleen, olisi hän vastannut vain: "Todellako!" Bettyn tunteet uinuivat yhä.
"Oletko hiljattain kuullut miehestäsi", kysyi Dornell, kun olivat ehtineet sisään, nauraen samalla kertaa pilkallisesti ja lempeästi, mikä osoitti, ettei hän odottanut vastausta.
Tyttö säpsähti ja rouva katsoi rukoillen mieheensä. Koska Dornell keskustelun jatkuessa taipui ilmaisemaan tunteita, jotka saattoivat ainoastaan vahingoittaa auttamatonta tilannetta, ehdotti mrs Dornell, että Betty poistuisi huoneesta, kunnes vanhempien välinen yksityiskeskustelu olisi lopussa. Betty totteli mielellään.
Dornell pääsi nyt vapaasti toistamaan huomautuksiaan. "Etkö nähnyt, kuinka hän pelästyi pelkän nimen kuullessaan?" lisäsi hän sitten. "Ellet sinä huomannut, niin huomasinpa minä. Tuhat tulimmaista! Millainen tulevaisuus onkaan tyttö raukkaani odottamassa! Minä sanon sinulle, Sue, se ei ollut moraalisessa katsannossa mikään avioliitto, ja jos minä olisin nainen hänen sijassaan, niin en pitäisi sitä sellaisena. Hän voisi yhtään syntiä tekemättä rakastua kehen hyväksi näkee, ikäänkuin ei olisikaan toiseen henkilöön kahlehdittu. Niin, juuri niin minä ajattelen, auttamattomasti. Saat uskoa, Sue, että minun mieheni oli paras! Hän olisi sopinut Bettylle."
"Sitä en usko", vastasi rouva epäillen.
"Olisitpa nähnyt hänet, niin uskoisit. Hänestä on sukeutunut pulska poika."
"Hst! Hiljempaa!" kehoitti rouva nousten tuolistaan ja mennen viereiseen huoneeseen, jonne heidän tyttärensä oli vetäytynyt. Mrs Dornell säikähti nähdessään Bettyn istuvan tuijotellen, vaipuneena niin syviin haavelmiin, ettei huomannut äitinsä tuloa. Hän oli kuullut joka sanan ja sulatteli nyt uusia tietojansa.
Äiti arveli, että Falls-Park, katsoen Dornellin mietelmiin ja mielipiteisiin, oli vaarallinen olopaikka vastaanottavaisessa ikäkaudessa elävälle nuorelle tytölle, erittäinkin siinä erikoisessa asemassa, jossa Betty oli. Hän kutsui Bettyn luokseen, ja sitten he sanoivat hyvästi. Squire ei halunnut palata King's-Hintockiin asettuakseen sinne asumaan, mutta Bettyn sielläolo oli nyt, kuten ennenkin, riittävä syy: hän lupasi pian käydä heitä tervehtimässä.
Koko kotimatkan Betty oli hiljainen ja mietteissään. Hänen huolestunut äitinsä huomasi liiankin selvään, että Squire Dornellin vapaat näkökannat olivat vaikuttaneet tyttöön jollakin tavoin herättävästi.
Squire Dornell piti lupauksensa saapua odottamattoman pian. Hän tuli eräänä aamupäivänä kahdentoista tienoissa aivan samoin kuin ennen vanhaan itse ajaen punapyöräisten keltaisten ajopelien eteen valjastettuja ruskojansa uskollisen Tupcomben seuratessa ratsain. Squiren vieressä istui nuori mies, ja mrs Dornell tuskin kykeni salaamaan hämmästystään, kun Squire esitteli hänet ystävänään Elm-Cranlynehin Phelipsonina.
Dornell kävi tyttärensä luo ja suuteli häntä hellästi: "Aiheuta äidillesi hieman omantunnontuskaa, tyttöseni!" kuiskasi hän. "Aiheuta hänelle omantunnontuskaa sanomalla mieltyneesi Phelipsoniin ja huomauttamalla, että olisit pitänyt vanhan isäsi valitseman miehen parempana sitä, jonka äitisi sinulle väkisin tyrkytti."
Kunnon vanhus kuvitteli kehoituksen vaikutukseksi, että Betty päivällispöydässä salaa loi ihastuneita silmäyksiä vilkkaaseen ja avomieliseen Phelipsoniin, ja häntä nauratti kovin, kun huomasi talon emännän sielunrauhan todellakin rikkoutuvan. "Nyt saa Sue nähdä, miten väärin hän on menetellyt!" mietti hän.
Mrs Dornell oli tosiaankin kovin levoton. Tilaisuuden tullen hän kävi kahdenkesken moittimaan miestänsä. "Sinun ei olisi pitänyt tuoda häntä tänne. Voi Thomas, kuinka saatoitkaan olla niin ajattelematon! Hyvä Jumala, etkö ymmärrä, ettei tehtyä voi saada tekemättömäksi ja että koko tämä hassutus saattaa hänen ja hänen miehensä onnen vaaranalaiseksi? Hän oli nöyrä kuin karitsa ja odotti iloiten mr Reynardia palaavaksi, kunnes sinä pilasit koko asian puhumalla hänen kuultensa tästä Phelipsonista. Sen jälkeen kun kävimme Falls-Parkissa tyttö on ollut luonnottoman vaitelias ja kokonaan omiin ajatuksiinsa vajonnut. Mitä pahaa sinä aiotkaan tehdä? Ja kuinka tämä päättyy?"
"Myöntänet ainakin, että minun ehdokkaani olisi sopinut hänelle paremmin. Minä otin hänet mukaani ainoastaan saadakseni sinut siitä vakuutetuksi."
"Miksei, miksei, minä myönnän, että niin on laita. Mutta vie hänet toki heti pois! Älä salli hänen jäädä tänne! Minä pelkään, että Betty on jo häneen kiintynyt."
"Joutavia, Sue. Me vain päätimme tehdä pienen kepposen ärsyttääksemme sinua!"
Äidin silmiä ei kumminkaan ollut niin helppo pettää. Jos Betty sinä päivänä tosiaankin vain näytteli rakastuneen osaa, niin hän esitti sitä täysin todenmukaisesti, niinkuin Rosalinda. Paraskin asiantuntija olisi erehtynyt uskomaan, että oli tosi kysymyksessä. Päästyään voitolle Squire suostui mielellään kuljettamaan pois tuon liiaksi viekoittelevan nuorukaisen. Varhain iltapuolella he lähtivät paluumatkalle.
Päivän koe kiinnitti suuressa määrin myöskin heidän takanaan ratsastavan hiljaisen miehen mieltä. Seuraillessaan silmillään Squiren ja nuoren Phelipsonin selkäin heiluntaa ajatteli uskollinen Tupcombe, kuinka mainiosti viimeksimainittu olisi sopinut Bettylle ja kuinka kovin ensinmainittu oli huonontunut viimeksikuluneitten vuosien aikana. Hän kiroili emäntäänsä, jota hän piti tämän epäsuotuisan muutoksen aiheuttajana.
Tämän muistettavan vieraskäynnin jälkeen Dornellien elämä lipui hiljaa eteenpäin kokonaista kaksitoista kuukautta. Squire pysytteli enimmäkseen Fallsissa ja Betty liikkui molempain kartanoiden väliä pari kertaa säikähdyttäen äitiänsä palaamalla isänsä kodista vasta keskiyön tienoissa.
* * * * *
King's-Hintockissa vallitseva rauha häiriytyi erikoislähetin saapuessa. Squire Dornell ilmoitti sairastuneensa kolotukseen, joka oli suorastaan hengenvaarallinen. Hän halusi nähdä Bettyn: miksi ei hän ollut pitkiin aikoihin käynyt isäänsä katsomassa?
Mrs Dornell oli yleensä kovin haluton ottamaan tytärtään mukaansa niille maille. Mutta tyttö, jonka harrastukset olivat viime aikoina keskittyneet yksinomaan Falls Parkiin ja sen ympäristöön, pyrki niin kiihkeästi mukaan, ettei äidillä ollut muuta neuvoa kuin suostua hänen pyyntöönsä.
Squire Dornell oli kärsimättömästi odottanut hänen tuloansa. Hän oli kovin kipeä ja ärtyisä. Hänellä oli tapana ajaa paha ruumiistaan voimallisilla lääkkeillä, mutta tällä kertaa ei yritys ollutkaan onnistunut.
Tyttären läsnäolo tyynnytti häntä nyt kuten aina ennenkin, joskin se myös -- samoin tavallisuuden mukaan -- teki hänet alakuloiseksi: hän ei voinut milloinkaan unhottaa, että tytär oli suunnitellut elämänsä vastoin hänen toiveitansa, joskin hän salaa oli vakuuttanut isälleen, ettei olisi milloinkaan myöntynyt, jos olisi ollut niin vanha kuin nyt.
Kuten kerran aikaisemmin, halusi hänen vaimonsa nytkin puhua tyttären tulevaisuudesta kahden kesken, sillä lähestyi se aika, jolloin Reynardin oli määrä saapua valvomaan oikeuksiansa. Hän olisi tullut jo aikaisemmin, ellei neitonen olisi kiihkeästi pyytänyt häntä siirtämään tulonsa tuonnemmaksi. Tässä suhteessa vanhemmat olivat samaa mieltä kuin tytär, pitäen silmällä hänen nuoruuttansa. Reynard oli nöyrästi alistunut heidän toivomuksiinsa, sitä suuremmalla syyllä, kun tehty sopimus kielsi häntä käymästä tapaamassa vaimoaan ennenkuin viimeksimainittu oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, mikäli eivät molemmat asianosaiset yksimielisesti suostuisi tätä ehtoa kumoamaan. Nykyinen asiaintila ei kumminkaan voinut kauan jatkua, ja Reynardin viime kirjeen sävy riitti osoittamaan, että hän aikoi pian ottaa vaimonsa haltuunsa, oli miten oli. Betty oli lähetetty alakertaan, jottei tämä arkaluontoinen keskustelu tulisi hänen kuuluviinsa, ja kohta hän näkyi katoovan puistoon. Hän näytti erittäin sievältä pitkässä viheriässä hameessaan ja leveälierisessä sulkahatussaan. Palatessaan aineeseensa mrs Dornell havaitsi miehensä yhä yhtä vastahakoiseksi suostumaan Reynardin esittämään pyyntöön.
"Vasta kolmen kuukauden kuluttua hän täyttää kahdeksantoista!" huudahti Squire. "Hän yrittää tulla liian aikaisin. En tahdo kuulla siitä puhuttavankaan! Hän ei saa vielä tytärtäni, vaikkapa minun täytyisi miekka kädessä torjua häntä tulemasta."
"Mutta Thomas kulta", koetti rouva sovitella, "ajattelehan, jos sattuisi jotakin sinulle tai minulle, kuinka paljon parempi silloin olisikaan, että hän jo eläisi heidän yhteisessä pesässään!"
"Se on liian aikaista!" väitti Squire otsasuonten alkaessa paisua. "Jos hän tulee ennen Kyntteliä, niin minä haastan hänet kaksintaisteluun -- sen lupaan ja vannon! Parin kolmen päivän kuluttua minä palaan takaisin King's-Hintockiin ja silloin minä vartioin Bettyä yöt päivät!"