Part 17

Heidän pysähdyttyään oopperalaulaja katsahti alas, mutta oli ilmeistä, ettei hän ihaillut seudun kauneutta. Hänen seuralaisensa seisoi hänen edessään pistoolit kädessä. Hänen ja rotkon välillä ei ollut mitään suojakaidetta. Äkillistä mielijohdetta noudattaen laulaja ojensi käsivartensa ja syöksi valtavalla työnnöllä Lauran miehen syvyyteen. Näkyi kierivä ihmishahmo, kuutamossa yhä pienentyen, kunnes kokonaan hävisi, kuului muutamia iskuja esiinpistäviin kallionkielekkeisiin -- aluksi raskaita, veden kohinan yli kuuluvia, sitten tuskin huomattavia -- sitten katosi kaikki ja putouksen tavanmukaista solinaa häiritsi enää vain virran loiske, jota meren kumea kohu säesteli.

Laulaja seisoi muutaman hetken liikkumatta, ikäänkuin odottaen, kääntyi sitten pois, kulki takaisin tielle ja oli neljännestunnin kuluttua hotellin ovella. Hän hiipi sisään kenenkään huomaamatta kellon juuri lyödessä kymmentä ja huusi isännälle tarjoiluhuoneeseen:

"Lasku niin pian kuin suinkin, siihen merkittynä tilattu illallinen, jota kumminkaan emme ehdi syödä." Sitten hän lisäsi teeskennellyn hilpeästi: "Ladyn, isä ja serkku pitivät parhaana olla estämättä avioliittoa ja lähtivät kumpikin kotiinsa riittävästi riideltyään."

"Oivallista, sir!" virkkoi isäntä, joka yhä oli tämän vieraan puolella noita kahta vastaan, joista hänellä oli ollut pelkkää vaivaa ja jotka eivät, olleet maksaneet muuta kuin hevosten rehun. "Kyllä rakkaus keinon keksii. Toivotan teille onnea, sir!"

Signor Smithozzi lähti yläkertaan ja löysi seurusteluhuoneesta Lauran, joka oli hänen poissaollessaan hiipinyt pois viereisestä pimeästä makuuhuoneesta. Lauran silmät olivat itkettyneet ja kasvojenilme levoton.

"Miten on laita? Missä hän on?" kysyi hän huolissaan.

"Kapteeni Northbrook matkusti takaisin kotiinsa. Hän sanoi puolestaan jättävänsä sinut oman onnesi nojaan."

"He siis ovat minut kokonaan hyljänneet! Ja unohtavat minut, eikä kukaan enää minusta välitä!" Hän alkoi jälleen itkeä.

"Paremmin ei olisi voinut käydä. Kaikki on nyt niinkuin ennen heidän aiheuttamaansa häiriötä. Mutta Laura, sinun olisi pitänyt ilmaista salainen avioliittosi -- vaikka se nyt onkin yhdentekevää; se tulee luonnollisesti purettavaksi. Sinä olet nyt les--, niin, oikeastaan sinä olet leski."

"Ei hyödytä mitään, jos moitit minua vanhoista asioista. Mitä minun nyt on tehtävä?"

"Me matkustamme nyt heti Cliff-Martiniin. Kuluneiden kolmen tunnin aikana hevonen on levännyt riittävästi, joten se voi vaivatta vielä juosta kuusi peninkulmaa. Ennen puoltayötä olemme jo Cliff-Martinissa, ja sieltä löytyy epäilemättä majataloja, jotka ovat vielä avoinna. Siellä me aamulla varhain myymme hevosemme ja rattaamme jatkaaksemme matkaa vuokravaunuissa Downstapleen. Kunhan pääsemme junaan, niin olemme pelastetut."

"Minä suostun mihin hyvänsä", virkkoi Laura mitään pahaa aavistamatta.

Kymmenen minuutin kuluttua oli hevonen valjaissa ja lasku maksettuna. Lady puki kuivat päällysvaatteet yllensä ja matkaa jatkettiin. Peninkulman verran kuljettuaan he huomasivat välkkyvän valon edessään. "Mitä tuo voinee merkitä?" ihmetteli barytoni, jonka käytös oli alkanut muuttua hermostuneeksi; jokainen ääni ja näky sai hänet kääntämään päänsä.

"Se on vain vahtitupa", vastasi Laura. "Valo johtuu ulko-oven yläpuolella riippuvasta lampusta."

"Aivan niin, aivan niin, rakkaani! Kuinka olenkaan tuhma!"

Saavuttuaan portille he näkivät miehen, joka ilmeisesti oli tullut sinne jalkaisin jotakin oikotietä ja nyt jutteli portinvartijan kanssa.

"On aivan mahdotonta, että hän olisi voinut pudota kalliolta vahingossa tai Jumalan tahdosta näin kuutamoisena yönä", kuului jalankulkija sanovan. "Lapset kertovat nähneensä kaksi miestä menossa putoukselle, ja kymmenen minuuttia myöhemmin he näkivät toisen heistä palaavan, niin nopeasti kuin olisi tahtonut paeta tekemäänsä rikosta. Epäilemättä hän on syössyt toisen miehen alas, ja uskokaa minua: sitä miestä etsitään pian tiukasti."

Lyhdyn valo lankesi signorin kasvoihin, jotka olivat aavemaisen kalpeat. Laura katseli häntä muutaman hetken, kunnes vartija konemaisesti avasi portin. Hänen seuralaisensa ajoi eteenpäin, ja pian verhosi heidät jälleen valkea hiljaisuus.

Signor Smithozzi oli vähää ennen luvannut tiedustella tietä tästä vahtituvasta, mutta, se oli jäänyt tekemättä.

Heidän ehdittyään hiukan kauemmaksi alkoi laiminlyönnistä -- olipa se sitten tahallinen tai ei -- koitua ikävyyksiä. Sen syrjäisen seudun rajalla, jossa he toistaiseksi liikkuivat, kulki valtamaantie ja sitä pitkin kävi kulku nopeammin. Mutta he eivät olleet sitä vielä saavuttaneet ja koska heillä ei ollut opasta mukanaan, alkoi matka näyttää hankalammalta kuin lähdettäessä. Kun heidän noudattelemansa kapea tie seuraavassa myötämäessä näytti suuntautuvan minne hyvänsä muualle, mutta ei Cliff-Martiniin, alkoi tilanne käydä kovin epämiellyttäväksi. Kuultuaan keskustelun vahtituvalla Laura oli pysytellyt aivan vaiti, jopa vetäytynyt hieman loitommalle rakastajastaan.

"Miksi et puhu mitään, Laura?" kysyi mies väkinäisen iloisesti. "Etkö voi sanoa, mihin suuntaan meidän on ajettava?"

"Voin kyllä", vastasi Laura, äänessä omituinen pelon sävy.

Sitten hän lausui joitakin hajanaisia lauseita, jotka näyttivät todistavan, ettei hän epäillyt mitään. Vihdoin signor nykäisi ohjaksista, jolloin väsynyt hevonen pysähtyi.

"Me olemme pulassa", virkkoi hän.

Laura vastasi vilkkaasti: "Anna ohjakset minulle ja mene sinä tuonne kukkulan laelle katsomaan suuntautuuko tie sieltä oikeampaan. Hevonen voi sill'aikaa levähtää ja jos tien suunta ei muutu, ajamme takaisin ja valitsemme toisen tien."

Ehdotus tuntui olosuhteisiin katsoen hyvältä, varsinkin kun se tehtiin erittäin vakuuttavalla äänellä. Signor Smithozzi luovutti ohjakset Lauralle -- täysin turha toimenpide, sillä hevonen oli niin väsynyt, ettei pyrkinyt hievahtamaankaan -- astui vaunuista ja lähti astelemaan lumista tietä, kunnes hävisi näkyvistä.

Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun Laura odottamattoman kiireesti sitoi ohjakset vaunujen laitaan, astui maahan, juoksi ahteen alle ja ryömi aidan aukosta metsään, joka siinä kohden reunusti tietä. Sinne hän piiloutui tuuheaan pensaaseen, painui kokonaan oksien peittoon ja kuunteli henkeään pidättäen. Mutta syvää hiljaisuutta ei häirinnyt mikään muu kuin silloin tällöin oksalta liukuva lumi tai joku valkean tanteren yli juokseva eläin. Päästyään vihdoin varmuuteen siitä, ettei hänen seuralaisensa ollut häntä löytänyt tai ei ollut asiain tällä kannalla ollen halunnut sitä tehdä, hän ryömi pensaasta ja saapui tunnin kuluessa takaisin hotelliin.

Lähemmäksi tultuaan Laura saattoi nähdä, ettei hotelli ollut pimeä, kuten hän ehkä oli otaksunut. Kaikki merkit viittasivat siihen, että koko asujamisto oli jalkeilla, sillä rakennuksen edustalla liikkui valoja edestakaisin. Lauran kasvoille kohosi tyytyväisyyden ilme, kun hän huomasi, ettei hälinän aiheena ollut hänen barytoninsa ja pikku valjakkonsa, mutta kohta muuttui tyytyväisyys suruksi ja peloksi, kun hän lyhtyjen valossa näki paareilla makaavaa miestä kannettavan hotellin eteiseen.

"Minä olen tämän aiheuttanut", kuiskasi hän vapisevin huulin. "Hän on surmannut hänet!" Hän riensi ovelle ja kysyi ensimmäiseltä tapaamaltaan henkilöltä, oliko paareilla makaava mies kuollut.

"Ei, miss", vastasi työmies tarkastellen odottamatonta ilmestystä kiireestä kantapäähän. "Sanovat hänen olevan vielä elossa, vaikka tajutonna. Hän on pudonnut tai syösty putoukseen; otaksutaan, että hänet on syösty. Se on sama herrasmies, joka hiljattain saapui vanhan lordin seurassa ja sitten, kuten luullaan, lähti ulos erään hiukan aikaisemmin tulleen ulkomaalaisen kanssa. Niin olen ainakin minä asian käsittänyt."

Laura meni sisään, ilmoitti mitä avomielisimmin olevansa haavoittuneen vaimo ja istuutui heti hoitajattareksi hänen vuoteensa viereen. Kahden kutsutun lääkärin saavuttua hän sai tietää miehensä haavoittuneen niin vaarallisesti, että oli hyvin vähän toivoa hänen paranemisestaan ja että suoranainen ihme oli pelastanut hänet heti kuolemasta, kuten hänen vihollisensa ilmeisesti oli toivonut tapahtuvan. Laura tiesi, kuka vihollinen oli, ja häntä puistatti.

Laura valvoi koko yön, mutta hänen miehensä ei tietänyt mitään hänen läsnäolostaan. Seuraavana päivänä hän näytti hänet tuntevan ja iltasella hän kykeni puhumaan. Hän kertoi lääkäreille, että signor Smithozzi tosiaankin oli syössyt hänet putoukseen, mutta Lauralle hän ei virkkanut mitään, eipä edes vastannut hänen kysymyksiinsä, nyökkäsi vain jokaisen huomaavaisuuden johdosta, mutta ei mitään sen enempää.

Parin päivän kuluttua lääkärit selittivät hänen kaikesta päättäen toipuvan, huolimatta vakavista vammoistaan. Smithozzia etsittiin innokkaasti, mutta toistaiseksi ei hänestä ollut löydetty jälkeäkään, vaikka katuvainen Laura oli kertonut kaikki mitä tiesi. Mikäli saattoi arvata, oli hän ajoneuvojen luo palattuaan hakenut ladyä niin kauan kuin oli jaksanut. Sitten hän oli lähtenyt Cliff-Martiniin, myynyt seuraavana aamuna hevosen ja ajopelit ja luultavasti matkustanut postivaunuissa lähimmälle rautatieasemalle. Alkuperäinen matkasuunnitelma siis oli muuttunut ainoastaan sikäli, että hän oli matkustanut yksin.

* * * * *

Pitkän ja väsyttävän toipumisen aikana Laura valvoi vuorokausia ja viikkoja puolisonsa vuoteen ääressä niin uutterasti ja uskollisesti, että mikä hyvänsä vähäisempi harha-askel olisi siten tullut sovitetuksi. Pian kumminkin ilmeni, ettei hänen miehensä ollut antanut hänelle anteeksi. Kaikista pienistä palveluksistaan, pielusten asettelemisesta, siteitten vaihtamisesta tai lääkkeitten tarjoamisesta, Laura tuskin sai muuta kiitosta kuin pari lyhyttä sanaa, jotka sairas luultavasti olisi lausunut mille naiselle tahansa, joka olisi sellaisia palveluksia hänelle tehnyt.

"Rakas, rakas James", virkkoi Laura eräänä päivänä kumartuen ylen liikutettuna miehensä puoleen. "Kuinka oletkaan saanut kärsiä! Se on ollut liian kauheata! Minä iloitsen nyt paranemisestasi enemmän kuin voin sanoin kuvailla. Minä olen sitä rukoillut -- ja valitan tekoani; minä olen viaton, mitä tulee kaikkein pahimpaan ja -- minä toivon, ettet pidä minua kovin kehnona, James!"

"En ollenkaan. Sinä olet mielestäni erittäin hyvä -- sairaanhoitajattarena", vastasi hän, heikossa äänessä ivallisen ankara vivahdus.

Laura vuodatti hiljaa muutamia kyyneleitä eikä puhunut sinä päivänä enää mitään.

Signor Smithozzi näytti päässeen pakoon tavalla tai toisella. Väitettiin, ettei hän ollutkaan käyttänyt postivaunuja, vaikka oli epäilemättä poistunut maasta. Joka tapauksessa oli hyvin epävarmaa, voitaisiinko hänet löytää. Kapteeni Northbrook toipui saamistaan vammoista. Kävipä vielä selväksi, että hän muutaman viikon kuluttua olisi jokseenkin täysin entisellään. Oli myös ilmeistä, että Laura, joka salaa toivoi miehensä antavan hänelle anteeksi yhä moitittavammalta näyttävän ajattelemattomuuden, samalla kovin epäröi, millaiseksi heidän suhteensa tuonnempana tulisi muodostumaan. Asioita hämmensi vielä se seikka, ettei ainoastaan hän jäänyt karanneena vaimona vaille miehensä anteeksiantoa, vaan että sitäpaitsi hän ja hänen miehensä olivat karannut pariskunta, joka oli jäänyt vaille hänen isänsä anteeksiantoa. Vanha herra näet ei ollut lähettänyt kummallekaan mitään tietoa senjälkeen kun oli majatalossa heistä eronnut. Lauran lähimpänä huolena kumminkin oli saada anteeksi puolisoltaan, joka sairasvuoteessaan maaten ehkä hautoi mielessään Brabantion tunnettuja sanoja: "Hän on pettänyt isänsä ja kenties sinutkin."

Sillä kannalla olivat asiat, kunnes kapteeni Northbrook oli kyllin terve voidakseen ryhtyä kävelemään. Silloin hän muutti vaimoineen hiljaiseen taloon etelärannikolle, missä hänen paranemisensa edistyi nopein askelin. Eräänä päivänä, kun he vaelsivat kallioilla ja James tapansa mukaan nojasi vaimonsa käsivarteen, sanoi hän ilman mitään johdantoa: "James, kuulehan -- jos minä edelleenkin pysyn sellaisena kuin nyt, koetan täyttää pienimmänkin toivomuksesi enkä milloinkaan ajattele muuta kuin sinun parastasi, niin etkö voisi -- koettaa hiukan pitää minusta?"

"Minun täytyy tarkoin harkita asiaa", vastasi James, kuivasti ja synkästi kuten aina nyttemmin. "Sen tehtyäni ilmoitan mitä ajattelen."

Illan kuluessa ei vastausta kuulunut, vaikka Laura viipyi tavallista kauemmin järjestämässä hänen vuodettaan yöksi. Hän asetti kynttilän syrjään, jottei sen valo häntä häiritsisi, näki hänen vaipuvan uneen ja vetäytyi sitten hiljaa omaan huoneeseensa. Kun he seuraavana aamuna kohtasivat toisensa aamiaispöydässä, kysyi Laura tapansa mukaan, miten hän oli yönsä nukkunut ja lisäsi, keskeyttäen hänen vastaustaan seuranneen vaitiolon: "Oletko nyt harkinnut?"

"En, minä en ole harkinnut riittävästi voidakseni sinulle vastata."

Laura huokasi, mutta se ei auttanut; päivä kului vitkalleen, ankarasti Lauraa rasittaen ja suoden Jamesille tavanmukaisen lisän uusia voimia.

Seuraavana aamuna Laura uudisti kysymyksensä katsoen miestään suoraan silmiin niin epätoivoisesti kuin olisi koko hänen elämänsä riippunut hänen vastauksestaan.

"Minä olen harkinnut", vastasi James.

"Ah!"

"Meidän täytyy erota."

"Voi, James!"

"Minä en voi antaa sinulle anteeksi; ei kukaan mies voisi sitä tehdä. Olen tallettanut sinua varten riittävät varat, niin että voit viettää huoletonta elämää, tekipä isäsi mitä tahansa. Minä aion myydä koko omaisuuteni ja hävitä tältä maapallon kulmalta."

"Onko päätöksesi järkähtämätön!" kysyi Laura toivottomana. "Minulla ei ole ketään, joka v-v-välittäisi -- --"

"Päätökseni on järkähtämätön", vastasi James lyhyesti. "On parasta, että eroamme täällä. Sinä palaat isäsi luo. Minulla ei ole mitään syytä seurata sinua, koska minun läsnäoloni ainoastaan estäisi sitä anteeksiantoa, joka luultavasti tulee osaksesi, jos palaat yksin. Me sanomme toisillemme hyvästi kolmen päivän kuluttua. Toivon voivani silloin matkustaa."

Surun murtamana vetäytyi Laura huoneeseensa. Hänen miehensä kulutti jäljelläolevat kolme päivää kirjoittaen kirjeitä ja järjestellen asioitaan, mutta virkkoi vaimolleen tuskin sanaakaan. Heidän lähtöpäivänsä valkeni, mutta ennenkuin oli ehditty valjastaa hevoset, joiden piti kuljettaa heidät eri suuntiin, kauas toisistaan ja luultavasti iäksi, saapui aamun posti.

Siinä oli kirje kapteenille, ei Lauralle -- hänelle ei tullut milloinkaan kirjeitä. Tällä kertaa sisältyi kapteenin kirjeeseen kumminkin erityinen tiedonanto Lauraa varten. Hän luki sen ja katsahti avuttomana mieheensä.

"Rakas isäni -- on kuollut!" huudahti hän. Hetkisen kuluttua hän lisäsi kuiskaten: "Minun täytyy matkustaa kotiin hautaamaan hänet... Etkö tahdo tulla mukaani, James?"

James tuijotteli mietteissään ulos ikkunasta. "Luulenpa, että sellainen toimi on perin hankala yksinäiselle naiselle", virkkoi hän kylmästi. "Vai niin, vai niin -- setä parka! -- No, minä lähden mukaasi ja autan sinua tässä asiassa."

Niinpä he matkustivat yhdessä, eivätkä erikseen, kuten oli suunniteltu. On turhaa kertoa yksityiskohtaisesti matkasta ja niistä surullisista viikoista, jotka he sitten viettivät Lauran isän kodissa. Lordi Quantockin tila oli hieno, vanha rakennus, jota ympäröi oma puisto ja jossa miehellä ja vaimolla oli mitä parhaat mahdollisuudet välttää toisiaan tai tehdä sovinto, jos niin halusivat -- ja ainakin toinen heistä halusi sitä. Kapteeni Northbrook ei ollut saapuvilla testamenttia luettaessa. Laura meni myöhemmin häntä tapaamaan ja näki hänen kokoavan papereitaan. Hänen aikomuksenaan oli nyt avustustyön päätyttyä, lähteä jo seuraavana aamuna.

"Hän on jättänyt minulle koko omaisuutensa!" kertoi Laura miehelleen. "James, kuulehan, etkö voi antaa minulle anteeksi ja jäädä luokseni?"

"Minä en voi jäädä."

"Miksi et?"

"Minä en voi jäädä", toisti mies.

"Mutta miksi et?"

"Minä en sinusta pidä."

Hän teki kuten oli sanonut. Kun Laura seuraavana aamuna tuli huoneestaan, kerrottiin hänelle, että James oli lähtenyt.

* * * * *

Laura kesti kaksinkertaisen menetyksensä niin hyvin kuin voi. Se komea herraskartano, jossa hän tähän saakka oli asunut, siirtyi kaikkine historiallisine aarteineen hänen isänsä arvonimen perijälle, mutta hänen oma tilansakaan ei ollut halveksittava. Sen ympärillä levisi lehväinen puisto, täynnä puita, joiden ikä oli kaksitoista kertaa korkeampi kuin hänen; puiston tuolla puolen oli metsä, metsän tuolla puolen sijaitsivat vuokralaisten tilukset. Koko tämä kaunis ja rauhallinen alue kuului hänelle. Siitä huolimatta hän pysyi yksinäisenä, katuvana, masentuneena olentona, joka olisi mielellään luovuttanut suurimman osan omaisuuttaan, jos olisi siten voittanut takaisin sen miehen läheisyyden ja kiintymyksen, jonka karuus ja velttouskin -- samat ominaisuudet, jotka aikaisemmin olivat vieroittaneet heidät toisistaan -- nyt näyttivät hänestä ihailtavilta luonteenominaisuuksilta.

Hän toivoi toivomistaan, mutta turhaan. Kapteeni Northbrook ei muuttanut mielipidettään eikä palannut. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka muuttavat mielipidettään -- se oli Lauran lopultakin pakko tajuta. Niinpä hän heitti kaiken toivon ja vaipui jonkinlaiseen konemaisen totunnaiseen olotilaan, joka jossakin määrin huumasi hänen suruansa, tosin sen luontaisen hilpeyden ja säteilevän vallattomuuden vahingoksi, joka aikaisemmin oli lumonnut kaikki hänen tuttavansa -- joskin ehkä toisaalta juuri nämä ominaisuudet olivat osaltaan aiheuttaneet hänen onnettomuutensa.

Minä liioittelisin, jos sanoisin Lauran vuosien kuluessa kokonaan menettäneen kauneutensa. Mutta aika, kuten tiedetään, ei ole mikään armahtaja, eikä se mitenkään tehnyt poikkeusta, kun oli kysymyksessä nainen, jolla oli vuosiensa painon lisäksi suruja kannettavanaan. Olipa tuon asian laita miten tahansa, joka tapauksessa kului yksitoista vuotta, Laura Northbrook oli yhä talon ja tilan ainoa valtiatar eikä ollut kertaakaan kuullut miehestään. Kaiken todennäköisyyden mukaan hän oli kuollut vieraalla maalla, ja monta naimatarjousta sai Laura ottaa vastaan tuon todennäköisyyden vuosien kuluessa yhä enemmän lähetessä varmuutta. Hän ei kumminkaan näyttänyt milloinkaan pitävän uutta avioliittoa edes mahdollisena. Mahdotonta on sanoa, toivoiko hän vielä miehensä palaavan; joka tapauksessa hän edelleenkin vietti ihan samanlaista elämää kuin ensimmäisinä kuutena kuukautena hänen lähtönsä jälkeen.

Lauran yksinäisyyden kahdestoista vuosi ja hänen elämänsä kolmaskymmenes vuosi oli kulumassa. Lähestyi se surullinen vuodenaika, joka oli nähnyt hänen kärsimystensä alkuvaiheet. Joulu näytti tulevan pikemmin märkä kuin kylmä: puista, jotka ympäröivät Lauran kartanoa putoilivat sadepisarat yksitoikkoisesti päivät pääksytyksin. Eräänä jouluviikon päivänä kello kolmen ja neljän välillä nähtiin vuokravaunujen lähestyvän kartanoa ja pysähtyvän läheisen kukkulan laelle. Ajoneuvoista nousi keski-ikäinen herrasmies.

"Ei tarvitse ajaa kauemmaksi", virkkoi hän ajomiehelle. "Sade näyttää melkein tyystin tauonneen. Minä hieman kävelen ja palaan päivällisaikaan majataloon."

Ajomies kosketti hattuaan, käänsi hevosensa ja ajoi takaisin, kuten oli käsketty. Hänen hävittyään näkyvistä mies lähti eteenpäin, mutta ei ollut kulkenut montakaan askelta, kun alkoi jälleen rankasti sataa. Kävelijä ei siitä paljoa välittänyt, kulkihan vain eteenpäin, kunnes saapui Lauran veräjälle. Taivas oli pilvessä ja päivä lyhyt, joten oli ihan pimeä hänen vihdoin seisoessaan talon edustalla. Hänen ulkoasunsa, joka hänen ajoneuvoista astuessaan oli ollut moitteeton, muistutti nyt läpimärkää kulkijaa, jolle ei ollut siunautunut liian paljon maallista hyvyyttä. Hän pysähtyi vain hetkiseksi pääoven eteen ja meni sitten palvelijain puolelle, ikäänkuin olisi noudattanut ennen laatimaansa suunnitelmaa. Hänen soitettuaan saapui palvelija, jolta hän tiedusteli, sallittaisiinko hänen kuivata vaatteitaan keittiössä tulen ääressä.

Poika poistui ja palasi kuiskutellen keittäjättären seurassa, joka ilmoitti läpimärälle ja loan tahrimalle miehelle, että vaikka hänellä ei ollutkaan tapanaan päästää sisään tuntemattomia, hän kumminkaan ei voinut kieltää tulijaa kuivaamasta itseään, koska ilta oli perin kolea ja sateinen. Kulkija astui sisään ja sijoittui tulisijan ääreen.

"Tämän talon isäntä on varmaan hyvin rikas herra?" kysyi hän katsellen vartaassa kääntyvää paistia.

"Hän ei ole herra, vaan rouva", vastasi keittäjätär.

"Leski, vai kuinka?"

"Tavallaan. Ihmisparka -- hänen miehensä matkusti ulkomaille eikä ole vuosikausiin antanut itsestään tietoa."

"Rouva kai lohduttaa itseänsä ahkerasti seurustelemalla?"

"Ei, ei ollenkaan -- vieraita ei käy juuri nimeksikään. Täällä palvelee kuin nunnaluostarissa."

Sanalla sanoen: kulkijan, joka oli aluksi otettu kovin kylmästi vastaan, onnistui avoimella ja rakastettavalla käytöksellään johtaa keittiön naisväki erittäin luottavaiseen keskusteluun, jossa esitettiin Lauran historia yksityiskohtia myöten hänen miehensä lähtöpäivästä aina näihin asti. Palvelijain tiedonannoissa oli silmiinpistävimpänä piirteenä Lauran järkkymätön uskollisuus miehensä muistolle.

Saatuaan kaikki haluamansa tiedot -- muun muassa sen, että Laura nyt, kuten tavallisesti, oli yksinään -- kulkija sanoi olevansa aivan kuiva ja lähti niinkuin oli tullutkin, kiitettyään palvelijattaria heidän osoittamastaan ystävällisyydestä. Hävittyään pimeään hän kumminkaan ei kääntynyt ajotielle, jota pitkin oli tullut, vaan meni suoraa päätä ulko-ovelle. Hän soitti, ja oven avasi palvelija, jota hän ei ollut nähnyt talon toisessa päässä viivähtäessään.

Palvelijan kysyttyä hänen nimeänsä hän vastasi virallisesti: "Olkaa hyvä ja ilmoittakaa jalosukuiselle mrs Northbrookille, että se mies, jota hän monta vuotta sitten ankaran onnettomuuden jälkeen hoiti, on tullut kiittämään häntä."

Palvelija vetäytyi pois ja viipyi verrattain kauan, ennenkuin mitään enempää tapahtui. Sitten hänet johdettiin vastaanottohuoneeseen, jonka ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

Laura istui sohvassa vapisten ja kalpeana. Hän avasi huulensa ja ojensi kätensä tulijaa kohti, mutta ei saanut lausutuksi sanaakaan. Mutta tulija ei pyytänytkään yhtään sanaa -- vaieten he syleilivät toisiaan.

Seuraavina päivinä kierteli maaseudulla ja lähimmässä kaupungissa ihmeellisiä huhuja. Mutta tässä maailmassa totutaan kaikkeen, joten jalosukuisen mrs Northbrookin kauan kadoksissa olleen miehen palaamiseen piankin suhtauduttiin jokseenkin tyynesti.

Muutamia päiviä myöhemmin tuli joulu, ja Laura Northbrookin näihin asti autio talo säteili nyt kivijalasta kattoon asti valoa ja iloa. Talo tosin ei ollut vieraita tulvillaan, mutta useita oli sentään saapunut, ja kuluneitten kahdentoista vuoden synkkä horrostila oli vihdoin ohi. Se riemu, joka oli taloon saapunut vanhan vuoden lopulla, ei vähentynyt uuden alkaessa, ja kahdentoista kuukauden jälleen mentyä menojaan oli Northbrookin riutuneeseen sukuun puhjennut uusi vesa.

* * * * *

Tarinan päätyttyä seuran jäsenet kiittivät kertojaa hieman ihmeissään, sillä kukaan ei ollut luullut keikarilla olevan kertojanlahjoja. Vaikka oli päätetty, että tämä tarina oli oleva viimeinen, halusivat muutamat kuuntelijat jäädä piippujensa ja lasiensa ääreen kaivelemaan esille vielä joitakin tapauksia seudun sukuhistoriasta. Suuri enemmistö kuitenkin piti parempana, että vetäydyttäisiin vihdoin yösijoilleen.

Ulkona oli aivan pimeä; vain siellä täällä tuikutti surkea katulyhty ja välkkyi valoa puodista, joka vielä oli auki, huolimatta siitä, ettei varmaan yksikään sielu lähtenyt lokaiselle kadulle tänä myöhäisenä iltahetkenä.