Part 16

Oli kylmänkolea joulunaatto. Taivas oli niin sakeassa pilvessä, että päivänvalo melkein kokonaan siihen sammui. Korttelin paksuinen lumikerros peitti maan ja jatkuva lumisade uhkasi yön kuluessa vieläkin vahventaa valkoista peitettä. Lähellä Ala-Wessexin karua rannikkoa sijaitseva matkailijahotelli näytti sellaisen sään aikana niin yksinäiseltä ja turhanaikaiselta, että ohikulkeva matkamies saattoi unhottaa kesän mahdollisuudet ja vaipua ajattelemaan sen liikemiehen uskaliaisuutta, joka oli rohjennut sijoittaa pääomaa niin autioon ja kaameaan seutuun. Kuulosti melkein sadulta se tieto, että seudulla oli vielä elokuun aikana ollut vieraita, sillä nyt oli sää sellainen, ettei se voinut houkutella ketään lähtemään kotoansa. Joka tapauksessa hotelli seisoi järkkymättä sijoillaan, ja laakson toisella puolen kohoavat kalliot, lahdelmat ja niemet, jotka kesällä olivat paikan paras viehätys, näkyivät nyt vain karuin ja kulmikkain ääriviivoin. Vastapäätä sijaitseva pikku kaupunki näytti likaisen tummalta, siitä oli hävinnyt se kaunis helmenharmaus, joka teki sen kesällä perin viehättäväksi. Matkustajahotellissa, joka vallitsi tätä näkymöä, käveli isäntä joutilaana kädet taskuissa ollenkaan ajattelematta, että vieraita voisi saapua ja kuitenkaan kykenemättä ryhtymään mihinkään työhön, joka olisi voinut hänelle korvata pakollisesta talvisesta toimettomuudesta koituvan tappion. Itse asiassa tuntui vieraan saapuminen niin epätodennäköiseltä, että tarjoilijahuoneen palvelija -- sievä poika, jonka lyhyessä takissa kesäisin kiilsi metallinappeja kuin herneitä ikään -- nyt esiintyi takapihalla, muuttuneena ihan tavalliseksi, nuttuun ja naulasaappaisiin puetuksi maalaispojaksi, joka lapioi lunta ja puhui puhtainta seudun murretta kokonaan unhottaen sen uuden, kohteliaan äänensävyn, jonka hän oli lämpimänä vuodenaikana oppinut hienoilta vierailta. Rakennuksen pääkäytävän ovi oli kiinni, ja ikäänkuin olisi tahdottu erikoisesti korostaa hotellin suljettua ja horrosmaista tilaa, oli oven eteen asetettu hiekkasäkki estämään tuulta pyryttämästä lunta sisään.

Isäntä meni omaan huoneeseensa valtaisan takkatulen ääreen, joka oli aivan välttämätön hänen viihtymiselleen, sillä tarjoiluhuonetta enempää kuin muitakaan suojia ei ollut lämmitetty. Kohennettuaan tulta hän palasi saliin pöydän ääreen, missä vieraitten kirja lepäsi -- nyt suljettuna ja sysättynä seinää vasten. Hän avasi sen huolettomasti. Siihen ei ollut merkitty yhtään nimeä marraskuun 19 päivän jälkeen, ja mainittuna päivänäkin oli vierailija vain eräs polkupyöräilijä, jota ei ollut edes käsketty sisään.

Isännän siten kulutellessa aikaansa ilta pimeni pimenemistään. Mutta ennenkuin ehti tulla niin pimeä, ettei kiertelevän maantien kulkijaa enää voinut erottaa, pisti isännän silmään kaukana valkoisella taustalla näkyvä musta pilkku, joka nopeasti suureni ja lähestyi. Oli luultavaa, että ajoneuvot -- sillä jonkinlaiset ajoneuvot siellä varmaan liikkuivat -- tulisivat kulkemaan ohi jatkaen matkaansa lähimmälle asemalle. Mutta isäntä erehtyi: hänen vielä katsellessaan ikkunasta, kääntyivät ajopelit jo pihaan ja pysähtyivät oven eteen.

Kulkuneuvot olivat perin sopimattomat vuodenaikaan ja säähän: pienet, avoimet korivaunut, edessä yksi ainoa hevonen. Vaunuissa istui kaksi henkilöä, nainen ja mies, kuten runsaasta vaatetuksesta huolimatta saattoi havaita. Mies piti ohjista ja naishenkilö koki saada suojaa lumimyrskyltä painautumalla kiinteästi hänen kylkeensä. Isäntä soitti kelloa herättääkseen tallirengin huomion, sillä lumipeite oli kokonaan vaimentanut pyöräin kolinan. Rengin saavuttua astuivat tulijat vaunuista, ja isäntä meni heitä vastaan eteiseen.

Herrasmies oli suunnilleen kahdeksankolmatta ikäinen, näöltään muukalainen. Viiksiä lukuunottamatta olivat kasvot sileiksi ajellut, ja piirteet olivat säännölliset, jopa kauniitkin. Naishenkilö, joka ujostellen seisoi hänen takanaan, näytti paljoa nuoremmalta -- hän oli tuskin vanhempi kuin kahdeksantoista, mutta puku teki vaikeaksi sanoa mitään varmaa hänen iästään tai ulkonäöstään.

Herrasmies ilmoitti haluavansa viipyä seuraavaan aamuun ja selitti -- jokseenkin suotta, katsoen siihen, että talo oli matkailijahotelli -- että heille oli matkalla sattunut odottamattomia viivytyksiä. Otettuaan vieraansa vastaan niin hyvin kuin huonoina aikoina on mahdollista, isäntä käski lämmittää seurustelu- ja tarjoiluhuoneen. Sitten hän riensi takapihalle hakemaan poikaa, joka tuota pikaa peseytyi, veti hovinuttunsa esille, kiilloitti hihallaan napit ja ilmestyi halliin täysin moitteettomana. Naishenkilölle osoitettiin huone, missä hän voi riisua kosteat päällysvaatteensa, jotka lähetettiin keittiöön kuivattaviksi. Sill'aikaa hänen seuralaisensa laski pöydälle muutamia kultakolikolta ikäänkuin olisi halunnut saada asiat alun pitäen mahdollisimman miellyttävälle tolalle, ja pyysi sitten järjestämään heitä varten kuntoon parhaan yksityisen oleskeluhuoneen. Isäntä vakuutti, että yläkerran paras seurusteluhuone, jota tavallisesti saivat käyttää kaikki vieraat, jäisi tänä iltana yksinomaan heidän haltuunsa ja lähetti palvelijattarensa sytyttämään kynttilöitä. Heille valmistettiin päivällinen, joka herrasmiehen määräyksen mukaan oli tarjoiltava mainitussa huoneessa. Kohta kun nuori naishenkilö oli saapunut sinne, jätti isäntä heidät kahdenkesken, suodakseen heille tilaisuutta ilmeisesti kaivattuun levähdykseen.

Isännän mieleen oli jo useita kertoja johtunut, että pariskunnassa oli jotakin omituista, mutta hänen oli vaikea selvittää itselleen, missä omituisuus piili. Mutta vieras oli osoittanut olevansa halukas maksamaan runsaasti, joten isäntä luopui kaikista arvailuista palatakseen käytännöllisiin puuhiinsa.

Noin yhdeksän tienoissa, päivän töiden päätyttyä, hän meni jälleen halliin ja käveli siellä edestakaisin. Silloin tällöin hän loi silmäyksen ikkunaan nähdäkseen millainen ilma oli ulkona. Vastoin kaikkea odotusta oli lakannut satamasta lunta ja osittain kirkastuneelle taivaalle kohosi kuu kevyiden pilvenhattaroiden yhä purjehtiessa sen hopeisen kiekon ylitse. Kaikki merkit viittasivat siihen, että yöksi tulisi pakkanen. Etäinen, kohoava tiekin piirtyi nyt näkyviin selvemmin kuin häipyvässä päivänvalossa. Mikään ei rikkonut neitseellistä, valkeata pintaa, sillä lumi oli heti peittänyt äsken saapuneitten ajoneuvojen jäljet.

Kirkkaassa kuunvalossa isäntä jälleen näki samanlaisen näyn kuin illan kajasteessa. Taasen näkyi musta täplä lähenevän pitkin rantatietä. Pian hän huomasi, että nämä ajoneuvot liikkuivat nopeammin kuin aikaisemmin tulleet pikku rattaat, ja kohta hän sai näkyviinsä kahden voimakkaan hevosen vetämät vaunut, jotka nekin ohjasivat kulkunsa suoraan kohti taloa. Tämä ilahduttava yhdenmukaisuus sai isännän vielä kerran nostamaan hiekkasäkin syrjään ja menemään portille.

Ensinnä astui vaunuista vanha herrasmies ja heti hänen jäljessään nuorempi mies. Molemmat astuivat ripeästi lähemmäksi.

"Onko tänne äskettäin saapunut nuori, tuskin yhdeksäntoista ikäinen naishenkilö hieman vanhemman herrasmiehen seurassa?" kysyi vanha herrasmies kiireesti. "Miehen kasvot ovat melkein kokonaan sileiksi ajellut, hän näyttää oopperalaulajalta ja nimittää itseään Smithozziksi."

"Me olemme saaneet äsken vieraita", vastasi isäntä sellaisella äänellä kuin olisi saapunut vähintään parikymmentä, sillä hän ei halunnut ilmaista, miten riutuvaa elämää hänen majatalonsa talvisaikaan vietti.

"Muistatteko niitten joukossa kaksi sellaista henkilöä kuin mainitsemani mies -- jonkinlainen barytoni?"

"Hotellissani asuu nuori pariskunta; mutta minä en voi mennä sanomaan mitään herrasmiehen äänestä."

"Ette tietenkään. Minä olen ihan sekaisin. Saapuivatko he korivaunuissa, kaikin puolin huonosti varustettuina?"

"He saapuivat vaunuissa, kuten useimmat vieraamme."

"No niin. Minun täytyy heti päästä heitä tapaamaan. Anteeksi, että esiinnyn näin kursailematta. Viekää meidät heidän huoneeseensa."

"Mutta te unohdatte, sir, että nämä kenties eivät olekaan teidän tavoittamanne henkilöt. Olisi tuhmaa, jos sallisin teidän häiritä heitä kesken ateriaa. Ehkäpä menettäisin siten kaksi hyvää vierasta."

"Olette oikeassa, epäilemättä. He kukaties eivät olekaan meidän etsimämme henkilöt Minä huomaan, että levottomuuteni saa minut tekemään liian äkkinäisiä päätelmiä!"

"Kaikesta päättäen minä kumminkin uskon, että olemme oikeassa, setä Quantock", virkkoi nuori mies, joka siihen mennessä ei ollut sanonut sanaakaan. Isännän puoleen kääntyen hän jatkoi: "Ei liene saapunut niin paljon matkustavaisia tämäniltaisen, hieman epämiellyttävän sään vallitessa, että olisitte voinut kerrassaan unohtaa, kuinka pariskunta saapui ja miten rouvashenkilö oli puettu?" Hän puhutteli isäntää tyynesti ja kylmästi, hieman ivallisesti.

"Aivan niin, miten hän oli puettu; sinä olet oikeassa, James. Miten oli hän puettu?"

"Minulla ei ole tapana tutkia vieraitteni vaatteita", vastasi isäntä kuivasti. Aikaisemmin saapuneen vieraan aulius oli hänet suostuttanut. "Mutta herrat voivat ottaa silmäilläkseen hänen päällysvaatteitaan, jos haluatte", lisäsi hän huolettomasti. "Ne ovat keittiössä kuivamassa."

Ennenkuin hän oli ehtinyt puoliväliin lausettaan, oli vanha herra huudahtanut "ah!" ja rientänyt sinne päin, missä hän otaksui keittiön sijaitsevan, mutta huomattuaan osuneensa pimeään komeroon, jossa majatalon porsliiniastiat kouraantuntuvalla tavalla ilmoittivat hänen erehtyneen, hän palasi kiireesti takaisin.

"Suokaa anteeksi; jos tietäisitte, millaiset tunteet mielessäni liikkuvat (en voi niitä nyt teille selittää), niin ette panisi pahaksenne. Minä tietysti mielelläni korvaan kaikki, mitä olen rikkonut."

"Älkää olko millännekään, sir", vastasi isäntä. Enemmittä keskusteluitta hän sitten ohjasi vieraansa keittiöön. Vanha herra kävi heti käsiksi nuoren naishenkilön viittaan, joka riippui selkäpuun varassa, ja huudahti: "James, James, se on hänen! Tiesinhän minä, että olimme heidän jäljillään!"

"Se on tosiaankin hänen", vastasi veljenpoika tyynesti (hän näet oli melkoista rauhallisemmassa mielentilassa kuin hänen seuralaisensa).

"Viekää meidät heti heidän huoneeseensa", käski vanha herra.

"William, onko herrasväki seurusteluhuoneessa jo lopettanut ateriansa?"

"On sir, aikoja sitten", kaikui vastaan lukemattomien metallinappien takaa.

"Vie nämä herrat heti heidän luoksensa. Te kai jäätte yöksi, hyvät herrat? Käskettekö riisua hevoset valjaista?"

"Kuokkikaa hevoset ja peskää niiden turvat. Jäämmekö vai emme, riippuu olosuhteista", lausui tyynimielinen nuorukainen lähtien setänsä ja palvelijan jäljessä portaita ylös.

"Kuulehan James", virkkoi setä, pysähtyen portaitten ensimmäiselle askelmalle, "minä luulen olevan parasta, että yllätämme heidät. Muuten hän voi heittäytyä ikkunasta tai tehdä jotakin muuta yhtä epätoivoista!"

"Tietysti me astumme sisään muitta mutkitta." Hän huusi palvelijaa, joka oli rientänyt edelle.

"Minä en voi kyllin kiittää sinua, James, että olet niin tehokkaasti tukenut minua tässä asiassa", huudahti vanha herra tarttuen kumppaninsa käteen. "Lisääntyvä raihnauteni olisi tehnyt minulle mahdottomaksi saavuttaa hänet tänä iltana, ellet sinä olisi suonut aulista apuasi!"

"Tunnen itseni kovin onnelliseksi, setä, voidessani teitä auttaa tässä kuten muissakin seikoissa. Olisin vain toivonut saavani seurata teitä miellyttävämmälle matkalle. Mutta on parasta, että riennämme heidän luokseen, muuten he voivat kuulla meidät."

He nousivat hiljaa portaita.

* * * * *

Oven avauduttua näkyi huone, joka oli liian suuri ollakseen viihtyisä ja jota valaisi hotellin paras kynttiläjalka. Takkatulen ääressä istui pariskunta kaikessa viattomuudessa katsellen hotellin vieraitten kirjaa ja lähiseudun näköaloja sisältävää valokuvakokoelmaa. Tuskin oli vanha herra ehtinyt astua huoneeseen, kun nuori nainen -- joka nyt osoittautui mainitussa iässä olevaksi ja ulkomuodoltaan erittäin miellyttäväksi -- huomattavasti kalpeni. Veljenpojan saapuessa hän kävi vieläkin vaaleammaksi ikäänkuin olisi ollut pyörtymäisillään. Nuori mies, jota oli nimitetty oopperalaulajaksi, nousi jäykän kohteliaasti ja tarjosi tulijoille istumasijoja.

"Jumalan kiitos, sainpa teidät kiinni", virkkoi vanha herra hengästyneenä.

"Niin saitte, ikävä kyllä!" mutisi signor Smithozzi puhtaimmalla lontoolaisella englanninkielellä. Tämä kunnon ulkomaalainen näet oli ensi kerran avannut silmänsä päivän valkeuteen lähellä City Roadia. "Hän olisi ollut huomenna minun. Olen muuten sitä mieltä, että nykyisissä erinomaisissa olosuhteissa olisi viisainta -- katsoen siihen, kuinka nopeasti häpeänhälinä voi pilata ladyn mainetta -- joka tapauksessa sallia hänen tulla omakseni huomenna."

"Ei milloinkaan!" huudahti vanha herra. "Kysymyksessä on nuori, alaikäinen tyttö, vailla kaikkea kokemusta, lapsellinen neitseellisessä viattomuudessaan, tyttö, jota olette ilkeillä juonillanne houkutellut, kunnes tänään aamun sarastaessa -- --"

"Lordi Quantock, eikö harmaitten hiustenne kunnia -- --"

"Kunnes tänään aamun sarastaessa saitte hänet houkutelluksi lähtemään kotoansa. Voisiko häneen kohdistua mikään moite, joka asiaan lähemmin perehdyttäessä ei joutuisi kokonaan teidän kannettavaksenne? Laura, sinä palaat heti minun kerallani! Minä en olisi missään tapauksessa saapunut ajoissa sinua pelastamaan, ellei serkkusi, kapteeni Northbrook, olisi aamulla, kun huomasin sinun paenneen, tarjonnut apuansa niin auliisti, etten voi milloinkaan olla kyllin kiitollinen hänelle, ainoalle miespuoliselle sukulaiselle, joka oli lähettyvilläni. Tulehan nyt! Pukeudu heti, niin pääsemme lähtemään!"

"Minä en tahdo lähteä!" napisi nuori nainen.

"Mahdollista kyllä, ettet tahdo", kertasi isä kuivasti. "Mutta lapset eivät milloinkaan ymmärrä omaa etuansa. Riennähän nyt vain ja luota minuun!"

Laura oli vaiti ja liikahtamatta, oopperalaulaja tuijotti avuttomana tuleen ja nuoren naisen serkku istui tyynesti harkiten, ollen näistä neljästä henkilöstä ainoa, joka suhteellisen vieraana voi arvostella pakenemista kylmän järkevästi.

"Alaikäisen tyttären isänä minä käsken sinua, Laura, heti seuraamaan minua! Mitä? Aiotko pakottaa minut käyttämään ruumiillista väkivaltaa saadakseni sinut takaisin kotiin?"

"Minä en tahdo palata kotiin!" selitti jälleen Laura.

"Siitä huolimatta on velvollisuutesi heti lähteä, tiedä se!"

"Minä en tahdo!"

"Rakas Lauraseni, kuulehan mitä sanon: lähde nyt kiltisti kotiin minun ja serkkusi Jamesin seurassa, kuten hyvän ja katuvaisen tyttären tulee, niin koko asiasta ei synny mitään juttua. Kukaan ei tiedä tapahtumasta, ja jos heti lähdemme matkaan, niin ehdimme kotiin ennen päivänkoittoa. Tulehan!"

"Minä en ole velvollinen tottelemaan teidän käskyjänne, isä, ja minusta on parempi olla niitä tottelematta!"

James serkku oli tämän keskustelun aikana käynyt vähitellen hieman kärsimättömäksi. Useaan kertaan hän jo avasi suunsa lausuakseen jotakin, mutta hillitsi itsensä viime hetkessä. Vihdoin hänen kumminkin kävi mahdottomaksi vaieta kauempaa.

"Tule!" huudahti hän, "tätä ilvettä on jo kestänyt riittävän kauan! Älä enää niskoittele vaan lähde kanssamme!"

Laura nakkasi kopeasti niskaansa vastaamatta mitään.

"Tuhat tulimmaista, Laura, minä en siedä tätä kauempaa!" huudahti James kiukuissaan. "Tule ja pukeudu, muuten minä pakotan sinut siihen. On olemassa eräänlainen pakko, johon verraten kaikki tämä puhe on pelkkää lastenlorua. Tule heti paikalla!"

Vanha aatelismies kääntyi veljenpoikansa puoleen ja virkkoi rauhoittaen: "Jätä pakottaminen minun huolekseni, James. Se ei sovi sinulle. Minä voin puhutella häntä riittävän ankarasti, jos haluan."

James ei kumminkaan välittänyt sedästään, vaan jatkoi: "Sinä sanot, ettet tahdo tulla! Vai niin, tosiaanko? Onpa kaunista, että sen minulle ilmoitat! Lähde heti paikalla huoneesta ja jätä tuo lurjus minun haltuuni! Pidähän kiirettä!" Hän lähestyi Lauraa ikäänkuin olisi aikonut taluttaa hänet huoneesta.

"Ei, ei!" hätäili Lauran isä, jota veljenpojan odottamaton käytös kovin hämmästytti. "Sinä otat liian ison urakan! Jätä hänet minun haltuuni!"

"Minä en jätä häntä teidän haltuunne!"

"Mutta eihän sinulla, James, ole mitään oikeutta puhutella minua enempää kuin Lauraakaan tuolla tapaa, joten on parasta, että vaikenet. Tulehan, lapsukaiseni!"

"Minulla on siihen täysi oikeus!" väitti James.

"Kuinka niin?"

"Minulla on aviomiehen oikeudet."

"Kenen miehen?"

"Lauran miehen."

"Mitä?"

"Laura on minun vaimoni."

"James!"

"Lyhentääkseni pitkää juttua, ilmoitan teille, että hän kolme kuukautta sitten meni salaa naimisiin kanssani, teidän kiellostanne huolimatta. Ja minun on lisättävä, että välimme olivat aluksi hyvät, huolimatta siitä, että oli vaikea kohdata toisiaan salaa ja vaikka Lauran tunteet verrattain pian kylmenivät. Me odotimme vain sopivaa tilaisuutta ilmaistaksemme teille avioliittomme, kun tämä joutilas Lemminkäinen sukelsi esiin, myrkytti hänen mielensä ja saattoi hänet tähän alennustilaan."

Oopperavalo, joka oli istunut jokseenkin hajamielisenä ja tarmottomana, sävähti veljenpojan tiedonannon johdosta hereille ja huudahti: "Vannon kautta kuolemani, etten tiennyt hänen olevan naimisissa. Minä opin hänet tuntemaan isänsä kodissa, hänet, onnettoman tytön, jota rasitti kodin yksinäinen ja yksitoikkoinen elämä, seuran puute tai muut sensuuntaiset asiat. Mitä tulee väitteeseenne, että hän on teidän vaimonne, en sitä käsitä. Oletko tosiaankin naimisissa hänen kanssaan, Laura?"

Laura nyökkäsi kyynelten kostuttaman nenäliinansa takaa. "Juuri se luonnoton asema, johon olin joutunut mentyäni salaa naimisiin hänen kanssaan", nyyhkytti hän, "juuri se vaikutti, että olin kotona onneton -- ja -- ja minä en pitänyt hänestä enää niin paljon kuin aluksi -- ja ikävöin päästä pois siitä kiusallisesta tilasta, johon olin joutunut! Sitten minä näin sinut muutaman kerran, ja kun sinä sanoit: 'paetaan!', niin siinä näytti olevan pelastuskeino, joten suostuin seuraamaan sinua!"

"Riittää, riittää! Onko tämä kaikki totta?" mutisi hämmennyksissään vanha herra siirtäen tuijottavan katseensa Jamesista Lauraan ja Laurasta takaisin Jamesiin ikäänkuin olisi luullut heitä pelkiksi mielikuviksi. "Siinäkö siis syy, miksi sinä, James, niin auliisti suostuit auttamaan vanhaa setääsi, joka etsi tytärtänsä? Taivaan Jumala, millaisia petollisuuden kuiluja ihmisen vielä pitääkään oppia tuntemaan!"

"Kuten sanoin, olen mennyt hänen kanssaan naimisiin, setä Quantock", vastasi James kylmästi. "Tehty on tehty ja sitä ei voida enää saada tekemättömäksi pitkillä puheilla."

"Missä teidät vihittiin?"

"St. Maryn kirkossa Toneboroughissa."

"Milloin?"

"Syyskuun yhdeksäntenäkolmatta hänen ollessaan siellä käymässä."

"Kuka teidät vihki?"

"Sitä en tiedä. Eräs apulaispastori -- mehän emme tunteneet siellä ketään. Kun niinmuodoin en voi auttaa teitä saamaan takaisin tytärtänne, pyydän teitä auttamaan minua saamaan takaisin vaimoni!"

"En milloinkaan!" huudahti lordi Quantock. "Hyvä herrasväki, minä pyydän saada pestä käteni tässä asiassa! Jos te todellakin olette mies ja vaimo, niin sopikaa niinkuin parhaaksi näette. Minulla ei ole enää teille kummallekaan mitään sanottavaa. Minä jätän sinut, Laura, miehesi haltuun toivoen että sinusta on hänelle paljon iloa -- vaikka minun täytyykin myöntää, ettei alku tunnu kovin lupaavalta."

Näin sanoen työnsi katkeroitunut puhuja tuolinsa pöytää vasten sellaisella voimalla, että kynttilät heilahtelivat, ja lähti sitten huoneesta.

Lauran katse suuntautui vuoroin toiseen, vuoroin toiseen niistä kahdesta nuoresta miehestä, jotka nyt seisoivat vastakkain. He näyttivät niin pelottavilta, että Laura pujahti huoneesta isänsä jälkeen. Isä kuului kumminkin jo menevän ulko-ovesta, ja koska Laura ei tietänyt, mistä etsiä pakopaikkaa, hiipi hän viereiseen, pimeään makuuhuoneeseen, missä hän vapisevin sydämin odotti tapausten kehittymistä.

Sill'aikaa lähenivät miehet toisiaan. Oopperalaulaja keskeytti hiljaisuuden sanomalla: "Kuinka uskalsitte solvata minua nimittämällä minua lurjukseksi ja syyttämällä minua siitä, että olen myrkyttänyt hänen mielensä, kun varsin hyvin oivaltanette, etten minä tietänyt teidän suhteestanne enempää kuin vastasyntynyt lapsi?"

"Vai niin, vai niin, te ette tietänyt siitä mitään; sen voin uskoa", kiehui Lauran mies.

"Minä kutsun Taivaan todistajakseni, etten tietänyt mitään!"

"Resitativo -- poljento erinomainen ja ääni hyvin hallittu. Onpa tosiaan luultavaa, että voisi voittaa sellaisen nuoren hupakon luottamuksen saamatta vihiä niistä asioista! Kertokaa joutavianne muille, älkää minulle!"

"Kapteeni Northbrook, vihjailunne ovat yhtä surkeita kuin koko teidän kurja olemuksenne!" huudahti barytoni, joka oli menettänyt malttinsa. Hän syöksyi eteenpäin ja iski kapteenia kämmenpohjalla kasvoihin.

Northbrook tuskin väistyi. Rauhallisesti käytettyään nenäliinaansa nähdäkseen vuotiko verta hän virkkoi: "Minä odotin tätä loukkausta ja varustauduin sitä varten!" Samassa hän veti pienestä käsilaukusta esille pistoolikotelon. --

Barytoni säikähti odottamatonta näkyä, mutta toipui kohta hämmästyksestään ja vastasi: "Hyvä, kuten tahdotte", joskin äänensävy ilmaisi pientä epävarmuutta.

"No niin", jatkoi aviomies täysin tyynenä, "mehän emme tarvitse mitään paraatia, mitään joutavuuksia, ymmärrättehän? Voimme kai tulla toimeen ilman sekundantteja?"

Signor nyökkäsi kevyesti.

"Tunnetteko hyvin nämä seudut?" jatkoi James-serkku samaan tyyneen ja hiljaiseen tapaan. "Ellette te tunne, niin minä tunnen. Tuolla virran reunalla vuorenrotkossa on tasainen hiekkatanner, kyllin avoin, jotta kuutamo pääsee sitä valaisemaan. Sinne johtaa virran tätä rantaa pitkin kallioon hakattu tie, ja me voimme helposti päästä sinne. Me -- me molemmat -- menemme sinne, mutta vain toinen meistä palaa takaisin. Ymmärrättekö?"

"Varsin hyvin."

"Ehkäpä sitten lähdemme; mitä pikemmin se on tehty, sitä parempi. Me voimme ennen lähtöämme tilata illallisen -- illallisen kahdelle henkilölle; sillä vaikka meitä, nyt on kolme -- --"

"Kolme?"

"Niin, te, minä ja hän -- --"

"Aivan oikein."

"-- -- niin kohta meitä on vain kaksi, joten me, kuten sanottu, tilaamme illallisen kahdelle, nuorelle ladylle ja _yhdelle_ herrasmiehelle. Se meistä, joka tulee takaisin, koputtaa hänen ovelleen ja pyytää hänet mukaansa illalliselle -- sillä hän ei ole poistunut talosta. Mutta nyt emme saa häntä säikyttää, ja ennen kaikkea on pidettävä huolta siitä, ettei palvelusväki näe meidän lähtevän ulos. Näyttäisi oudolta, kun kaksi lähtee ja vain yksi tulee takaisin! Ha, ha!"

"Ha, ha, aivan niin!"

"Oletteko valmis?"

"Olen -- kyllä."

"Minä menen edellä."

Hän meni hiljaa ovelle ja portaita alas sekä käski toimittaa illallisen valmiiksi tunnin kuluessa. Sitten hän oli palaavinaan huoneeseen, viittasi laulajaa lähtemään, ja molemmat poistuivat talosta erään sivuoven kautta.

* * * * *

Taivas oli nyt aivan kirkas, ja Lauran isän, lordi Quantockin vaunujen jäljet näkyivät yhä aivan selvästi. Pian saavuttiin rantaäyräälle. Kapteeni kulki edellä, barytoni seurasi sanaakaan sanomatta, tavan takaa luoden silmäyksen seuralaiseensa tai avautuvaan näkymöön. Vihdoin he tulivat rotkoon, josta vesi putosi kohisten alas. Tästä kohdasta näköala oli erittäin maalauksellinen ja täysin niiden monien ylistysten, maalausten ja valokuvain veroinen, joihin paikka oli antanut aihetta. Seutu, joka kesällä esiintyi viehättävän viheriänä ja harmaana, oli nyt lumen peittämänä kaamea ja haaveellinen.

Putouksessa syöksyi vesi melkein luotisuoraan kahdeksankymmenen, jopa sadankin jalan syvyyteen, ennenkuin lopullisesti hävisi hiekkaan. Vaikka virta oli pieni, sai esiinpistäväin kallionkielekkeiden vastustus sen jakautumaan sadoiksi suihkuiksi, joiden pärske kohosi ylös ilmoille. Rannoille oli muodostunut muutamia jääpuikkoja, mutta keskellä vesi virtasi esteettömästi.