Part 14

Aikojen kuluessa tilanne selvisi: kaunis lady Penelope (kuten häntä nimitettiin) suoritti valintansa. Hän päätti ottaa näistä kolmesta aatelismiehistä vanhimman, sir George Drenghardin, sen herraskartanon omistajan, jota äsken kuvailimme ja josta niinmuodoin tuli hänen kotinsa. Koska hänen puolisonsa oli rakastettava mies ja molemmat perheet olivat täysin yhtä hyvässä maineessa, joskaan ei sulhanen ollut yhtä jalosukuinen, katsottiin hänen menetelleen oikein kunnioittaessaan valinnallaan juuri sir Drenghardia.

Mutta kukaan ei voi ennakolta sanoa, mitä tulevaisuuden tumman ja läpinäkymättömän verhon takana piilee. Muutaman kuukauden kuluttua kuoli hänen puolisonsa, joka oli taipunut nauttimaan liian paljon pöydän antimia, ja lady Penelope jäi yksin vallitsemaan hänen taloansa. Näihin aikoihin hän luultavasti oli kokonaan unhottanut kosijoilleen antamansa yleislupauksen, mutta kosijat eivät olleet sitä unohtaneet. Ja koska hän nyt oli vapaa menemään uusiin naimisiin, ilmestyi sir John Gale hänen ovelleen niin pian kuin se suinkin oli soveliasta.

Lady Penelope ei häntä erikoisesti rohkaissut, sillä hän antoi etusijan sir Williamille, jota hän totta puhuen oli usein muistellut lyhyen avioelämänsä aikana. Mutta hän ei ollut vielä palannut. Ladyn sydän alkoi taipua hänen puoleensa siinä määrin, että hän jo kautta rantain vihjaili ystävilleen odottavansa huomaavaisuudenosoitusten uudistumista. Sir William ei kumminkaan tajunnut hänen varovaisia viittauksiaan ja vältti pitkät ajat kaikkea lähentelyä. Sill'aikaa osoittautui sir John, joka oli nyttemmin korotettu paroonin arvoon, väsymättömäksi. Lady Penelope puolestaan oli hieman loukkaantunut nähdessään miten hidas hänen suosimansa henkilö oli.

"Mitäpä tuosta", sanoivat leikkiä laskien hänen ystävänsä (jotka hyvin tiesivät, mitä hän oli tullut sanoneeksi), "mitäpä tuosta? Miksi et ota heitä siinä järjestyksessä kuin he ilmoittautuvat?"

Tuo suututti häntä sitäkin enemmän. Valittaen vieläkin, että oli tullut lausuneeksi nuo varomattomat sanat, hän suostui itsepintaisen sir Johnin ehdotelmiin. Heidät vihittiin kauniina kevätaamuna, suunnilleen siihen aikaan, jolloin sir William parka vihdoinkin huomasi olevansa mahdollinen ja valmistautui kiiruhtamaan kotiin vieraasta hovista vakuuttaakseen lady Penelopelle tunteensa muuttumattomuutta. Englantiin saapuessaan hän heti kuuli murheellisen uutisen.

Jos sir William kärsi siitä äkillisestä päätöksestä, jonka lady Penelope oli tehnyt hänen näennäisen välinpitämättömyytensä vuoksi, niin lady itse kärsi vielä enemmän. Hän näet ei ehtinyt olla kauankaan sir John Gale'in puolisona, kun mies jo pyrki hänelle kostamaan kaikkia niitä vaivoja ja kaikkea sitä ajanhukkaa, mikä hänelle oli kosinnasta aiheutunut. Yhä useammin alkoi sir John tehdä vaimolleen tiettäväksi, ettei pitänyt häntä niiden ponnistusten arvoisena, joihin hänen oli ollut antauduttava hänet saadakseen, eikä niitä pistosanoja ansainneena, joita kilpakosijat olivat samasta syystä hänelle viskelleet. Näitä ja muita yhtä sydämettömiä lausuntoja hän toisteli niin usein, että sai vaimo raukan katkerasti itkemään. Onnistuipa hänen melkein täydellisesti tuhota se iloinen luonnonlaatu, joka oli aikaisemmin ollut tälle reippaalle naiselle ominainen. Vähitellen huomasivat kaikki hänen ystävänsä, että hän oli kovin onneton. Ja kauniin naisen kohtalo näytti sitäkin kovemmalta, kun hänen miehensä, jonka oma talo oli pieni ja vaatimaton rakennus, oli asettunut siihen komeaan kartanoon, jonka ladyn ensimmäinen mies oli jättänyt hänen yksin käytettäväkseen.

Mutta niin ajattelemattomia ovat ystävät, että kun hän salaa uskoi heille huoliaan, he vastasivat iloisesti: "Hyvä Jumala, mitä se haittaa; sinullahan on vielä kolmas odottamassa!" Sellainen sopimaton lausunto herätti hänessä ankaraa närkästystä, ja hän huomautti ystävilleen, ettei niin vakavasta asiasta käynyt leikkiä laskeminen. Kiusallisen selvää oli joka tapauksessa, että lady-raukka olisi mieluummin ollut kolmannen kosijan puolisona, ja monet moittivat kovin hänen liian äkillistä valintaansa. Saatuaan tietää, että hän oli naimisissa, oli sir William palannut vieraille maille eikä hänestä ollut sen koommin kuultu.

Pari kolme kovaa vuotta vietti lady Penelope kurituksessa ja Herran nuhteessa sir Johnin puolisona syvästi valittaen erehdystään ja huokaillen sitä, jonka hän ei uskonut milloinkaan palaavan. Sitten sattui hänen miehensä lievästi sairastumaan. Muutamia päiviä myöhemmin, istuessaan miehensä huoneessa tuijotellen ulos ikkunasta, lady Penelope näki lähestyvän henkilön, joka tuntui hyvin tutulta. Hän vetäytyi pois sairashuoneesta ja näki sir William Hervyn laihana ja uupuneena astuvan portista pihamaalle. Hän meni tulijaa vastaan.

"Minä kuljin Casterbridge'in kautta", virkkoi hän hämillään ja kunnioittavasti, "ja päätin poiketa tiedustelemaan Teidän Armonne vointia. En voinut olla sitä tekemättä", lisäsi hän, "ja samalla tietysti halusin käydä tapaamassa teidän miestänne, vanhaa tuttavaani... Mutta Penelope, sinähän näytät sairaalta ja surulliselta!"

"Sydämeni on kipeä, siinä kaikki", vastasi lady Penelope.

He voivat huomata toisissaan mielenliikutusta, jota ei kumpikaan halunnut ilmaista, ja he seisoivat senvuoksi kauan katsellen toisiaan vaieten, kyynelsilmin.

"Hän ei kohtele sinua hyvin, olen kuullut kerrottavan", sanoi sir William. "Jumala häntä armahtakoon, jos armahtaminen lie mahdollista!"

"Hiljaa, hiljaa!" kehoitti lady Penelope rauhatonna.

"Ei, minä lausun julki, mitä minulla on sydämelläni", vastasi hän. "Kieleni on vapaa, sillä minä en ole teidän kattonne alla. Miksi et odottanut minua, Penelope, tai lähettänyt minulle selvempää tietoa? Minä olisin matkustanut yötä päivää päästäkseni luoksesi."

"Liian myöhään, William, älä sitä kysy", sanoi lady Penelope yrittäen rauhoittaa häntä kuten entisinä aikoina. "Mieheni ei voi tänään hyvin, mutta tulee luultavasti pian jälleen terveeksi. Sinun täytyy tulla vielä kerran, jotta kohtaat hänet, ennenkuin lähdet Casterbridge'istä."

Heidän katseensa osuivat yhteen. Molemmat ajattelivat lady Penelopen kevytmielisiä sanoja, joiden mukaan hän tulisi naimaan kaikki kolme kunkin vuorollaan, ja molemmat ajattelivat, että lupaus oli jo toteutunut kahdelta kolmannekselta. Lady Penelopelle tämän muiston eloonherääminen tuntui olevan epämieluista, sillä hän sanoi jälleen nopeasti: "Tule takaisin päivän parin kuluttua, kun mieheni on niin toipunut, että voi ottaa sinut vastaan."

Sir William lähti, ja lady Penelope palasi miehensä huoneeseen. Sir John kohottautui pielukseltaan ja kysyi: "Vaimo, kenen kanssa sinä keskustelit pihalla? Minä kuulin sieltä ääniä."

Lady Penelope epäröi, ja sir John toisti kysymyksen kärsimättömämmin.

"Minä en halua sanoa sitä nyt."

"Mutta minä tahdon sen tietää!"

Silloin lady Penelope vastasi: "Sir William Herveyn kanssa."

"Tuhat tulimmaista, enkös sitä ajatellut!" huudahti sir John, jonka kalpeille kasvoille kihosi hikikarpaloita. "Väijyvä lurjus! Sairaalla miehellä on tarkka kuulo, rouvaseni. Minä kuulin lemmenlurituksia ja hän nimitti sinua ristimänimellä. Sellaisia juonia punotte te, mylady, kun minä joudun hetkeksi jaloiltani!"

"Kautta kunniani", huudahti lady Penelope, "sinä teet minulle vääryyttä! Minä vannon, etten tiennyt mitään hänen tulostaan!"

"Vanno miten paljon haluat", virkkoi sir John, "minä en sinua usko." Hän ivaili vaimoansa ja kiihdytti itseään siinä määrin, että hänen tilansa kävi melkoista huonommaksi. Lady Penelope istui hiljaa, hautoen omia mietteitään. Hänen kasvoissaan oli ilme, jota niissä ei ollut usein näkynyt hänen naimisissaolonsa aikana: hän näytti jälleen harkitsevan niitä sanoja, jotka hän oli tullut keveästi lausuneeksi eräänä menneenä päivänä, jolloin hän oli vapaa ja kolme miestä yhtäaikaa tavoitteli hänen kättänsä. "Minä aloin väärästä päästä", puheli hän itsekseen. "Totisesti minä aloin väärästä päästä."

"Mitä sitten?" kysyi sir John.

"Ei mitään", vastasi lady. "Minä olin omissa ajatuksissani."

Sen päivän jälkeen lady Penelope käyskeli vieläkin murheellisemman näköisenä kuin tavallisesti, ja hänen ärtyisän miehensä tila huonontui yhä. Mikä tärkeämpää: sir John kuoli kahden viikon kuluttua, kaikkien ihmeeksi, mutta harvojen suruksi. Sir William ei ollut käynyt talossa, sillä hän oli saanut lady Penelopelta -- salaisen viestin, ettei heidän ollut hyvä kohdata toisiaan sir Johnin mielialan ollessa sellainen kuin oli.

Kun sir John oli muuttanut pois ja hänen maalliset jäännöksensä oli laskettu perhehautaan hänen kotipuolessaan, alkoi lady Penelope ajan tullen ihmetellä, minne sir William oli hävinnyt. Mutta hän oli riittävässä määrin polttanut kyntensä (jos se naiselle ylipäänsä on mahdollista) ja oli valmis elämään loppuikänsä leskenä, ellei mainittu sir William ilmaantuisi. Hän vietti aikansa enimmäkseen huoneissaan tai käyskellen puutarhan ja pallokentän väliä. Harvoin hän kulki maantielle saakka, joka silloin kiersi puutarhaa pohjoisen puolelta -- vasta muutamia vuosia sitten se siirrettiin eteläpuolelle. Hänen kärsivällisyytensä palkittiin (jos rakkaus milloinkaan voi olla palkintona), sillä eräänä päivänä, useita kuukausia sir Johnin kuoleman jälkeen, saapui sanantuoja ilmoittamaan että sir William oli Casterbridgessä ja olisi iloinen saadessaan tietää, suvaitsisiko lady Penelope ottaa hänet vastaan.

Tuskin tarvinnee mainita, että lady Penelope suostui ilomielin. Ei kulunut kahta tuntia, kun hänen kosijansa jo seisoi hänen edessään. Sir William näytti entistä mietteliäämmältä, mutta oli muuten kuten ainakin: ylevämielinen, vilpitön, vaatimaton aina ujouteen asti. Se pidättyväisyys, joka naisellisten sopivaisuusnäkökohtain vuoksi ilmeni hänen käyttäytymisessään, oli ilmeisesti keinotekoinen. Kun hän sitten virkkoi: "Kaitselmuksen tiet ovat ihmeelliset" ja hetkisen kuluttua lisäsi "ja armeliaat", niin lady Penelope ei kyennyt salaamaan mielenliikutustaan, vaan painoi päänsä sir Williamin rintaa vasten ja purskahti itkuun.

"Mutta tämä tulee liian aikaisin", virkkoi lady Penelope peräytyen.

"Ei mitenkään", vastasi sir William. "Te olette ollut leskenä yksitoista kuukautta, ja sir John ei ollut mikään hyvä puoliso."

Kuten helposti saattaa arvata, kävi sir William tästä puoleen usein lady Penelopen luona, ja parin kuukauden kuluttua hän alkoi taivuttaa häntä avioliittoon. Mutta lady Penelope piti viisaampana pientä viivytystä.

"Miksi?" kysyi sir William. "Enkö ole odottanut riittävän kauan? Elämä on lyhyt, me vanhenemme päivä päivältä ja minä olen meistä kolmesta viimeinen."

"Aivan niin", virkkoi lady Penelope avoimesti. "Siitäpä juuri johtuukin, etten tahdo kiirehtiä. Meidän liittomme voi näyttää kovin omituiselta, kun muistetaan ne onnettomat sanat, jotka tulin kerran lausuneeksi ja jotka juoru on tehnyt yleisesti tunnetuiksi."

Sir William suostui hänen hyvän nimensä ja maineensa vuoksi hieman odottamaan. Mutta vihdoin tuli heidän hääpäivänsä, ja se oli ilon päivä ystäville ja kylänmiehille: kirkonkellot pauhasivat aamusta iltaan. Niinpä lady Penelope vihdoin sai yhtyä siihen mieheen, jota hän oli rakastanut kaikkein hellimmin ja joka luultavasti olisi ennen muita voittanut hänet omakseen, ellei olisi ollut niin ujo. Usein hän toisteli itsekseen: "Kuinka ihmeellistä, että hänen ennustuksensa täyttyi! Monta totuutta on lausuttu leikillä, mutta varmaan ei milloinkaan näin merkillistä!" Lady itse ei halunnut tähän seikkaan enempää syventyä, ja kun sattui pieninkin viittaus sinnepäin, kohosi hänen kauniille kasvoilleen kainouden, etten sanoisi häveliäisyyden ilme.

Mutta ihmiset, olivatpa he sitten hienovaistoisia tai eivät, haluavat aina sanoa jotakin, ja tässä tapauksessa heidän lausumansa olivat perin omituisia. "Epäilemättä", kuiskivat he, "tässä on kysymyksessä enemmän kuin sattuma... Ensimmäinen ehkä kuoli luonnollisen kuoleman, mutta toisen, joka kohteli häntä perin kehnosti, hän epäilemättä halusi saada pois tieltä, varsinkin kun oli hurjasti rakastunut kolmanteen!"

Niinpä he alkoivat sommitella yhteen pieniä, sir Johnin sairautta koskevia yksityisseikkoja, ja tehostivat sitä eittämätöntä tosiasiaa, että hänen tilansa oli huonontunut kolmannen rakastajan odottamatta ilmaannuttua, kunnes syntyi kaamea tarina siitä, mitä osaa lady Penelope oli näytellyt miehensä ennenaikaisessa manallemenossa. Epäluuloa ei kumminkaan lausuttu julki, koska hän oli jalosukuinen nainen -- jalosukuisempi kuin kumpikaan hänen miesvainajistaan -- eikä uskallettu pukea epäilystä nimenomaisen syytöksen muotoon.

Kartano, jossa hän asui, oli luovutettu hänelle niin pitkäksi ajaksi kuin hän halusi siihen jäädä, ja koska hän oli paikkaan mielistynyt, niin hän suostutti sir Williamin asumaan luonansa. Mutta ajan pitkään tämä päätös osoittautui kohtalokkaaksi, sillä eräänä päivänä, onnen ollessa kukkuroillaan, hän sattui kävelyretkellään kuulemaan, mitä pari korinpunojaa keskusteli pajukossa puutarhan aidan takana. Tämä keskustelu ensi kerran ilmaisi hänelle ihmisten epäluulot.

"Kaappi lähellä vuodetta ja avain _hänen_ taskussaan. Ahaa!" virkkoi toinen.

"Ja kaapissa pieni sininen pullo -- hm!" sanoi toinen.

"Ja tulisijan tuhkassa kynsilaukan lehtiä. Oh-hoh!" virkahti kolmas.

Kotiin palatessaan sir William näytti vuosia vanhemmalta. Hän ei kumminkaan sanonut mitään, ja mitäpä olisi voinutkaan sanoa. Mutta siitä päivästä lähtien he oudosti vieraantuivat. Lady Penelope ei voinut käsittää minkä tähden ja jäi odottamaan selvitystä. Mutta eräänä päivänä ilmoitti sir William: "Minun täytyy lähteä ulkomaille."

"Miksi?" kysyi lady Penelope. "William, olenko minä loukannut sinua?"

"Et", vastasi sir William, "mutta minun täytyy lähteä."

Ei auttanut yrittää saada häneltä parempaa selitystä, ja oikeastaan ei ollut niinkään ihmeellistä että mies, joka oli nuoruudesta asti tottunut vaeltamaan, halusi taas päästä liikkeelle. Muutaman päivän kuluttua hän lähti -- kuten näytti, ihan toisena miehenä kuin joitakin kuukausia aikaisemmin kiiruhtaessaan rakastamansa naisen luo.

Ei tiedetä, milloin ne huhut, joita ilma pian oli sakeana, lopulta saapuivat lady Penelopen kuuluviin, mutta varmaa on, että niin kävi. Muuten ei voinut ollakaan, sillä niitä lenteli kuin pahaenteisiä yölintuja. Silloin hän säikähtäen tajusi, minkä tähden hänen miehensä oli lähtenyt pois, ja alkoi siitä pitäen ilmeisesti surkastua. Hänen kasvonsa laihtuivat, ja ohimoissa näkyi selvästi joka suoni. Sisäinen tuli näytti häntä kuluttavan. Sormukset valahtivat hänen sormistaan ja käsivarret, jotka vielä hiljattain olivat täyteläiset ja kimmoiset, riippuivat nyt ohuina ja hervottomina. Hän kirjoitti miehelleen kerran toisensa jälkeen pyytäen häntä palaamaan, mutta sir William, jota ahdistivat ankarat epäilykset ja joka ei tiennyt mitään vaimonsa sairaudesta enempää kuin siitäkään, että pahat juorut olivat saapuneet hänen korviinsa, katsoi parhaaksi pysyä loitolla ja keksi kaikenlaisia syitä puolusteikseen.

Kun sitten lady Penelope synnytti lapsen ennen aikojaan, kirjoitti hänen äitinsä, kreivitär, sir Williamille kirjeen, jossa kehoitti häntä palaamaan kotiin, jos halusi nähdä vaimonsa elossa. Hän näet riutui johonkin salaiseen sairauteen, joka näytti pikemmin kuluttavan hänen sieluaan kuin ruumistaan. Vanhan rouvan kirjeestä kävi selvästi ilmi, ettei hän tiennyt salaisuudesta mitään, koska oli elänyt etäällä tyttärestään. Sir William riensi nyt kotiin ja seisoi pian kuolevan vaimonsa vuoteen ääressä.

"Usko minua, William", sanoi lady Penelope, kun he olivat jääneet kahdenkesken, -- "minä olen viaton -- viaton!"

"Miten?" kysyi hänen miehensä. "Taivas tietäköön, etten minä ole aikonut sinua mistään syyttää!"

"Sinä syytät minua kuitenkin -- vaieten", virkkoi lady Penelope värähtävin äänin. "Minä en voinut sinulle siitä kirjoittaa -- ja pyytää sinua kuuntelemaan minua. Se olisi ollut liian vaikeata, liian nöyryyttävää! Jospa en olisi ollut niin ylpeä! Epäillään, että olen hänet myrkyttänyt, William! Voi, rakas puolisoni, minä olen syytön, minä en ole tehnyt tuota kamalaa rikosta! Minä rakastin sinua -- liian aikaisin, mutta siinä olikin kaikki!"

Mikään ei voinut häntä pelastaa. Kalvava mato oli tunkeutunut hänen sydämeensä niin syvälle, ettei mikään keino enää auttanut. Muutaman viikon kuluttua hän heitti henkensä. Hänen kuolemansa jälkeen huhut kävivät äänekkäämmiksi, ja lady Penelopen menettelyä pohdittiin julkisesti. Vähän myöhemmin saapuivat huhut sen lääkärin kuuluviin, joka oli hoitanut sir Johnia hänen viimeisen sairautensa aikana. Hän riensi heti tapaamaan sir Williamia, joka nyt asui Casterbridgessä.

Hän ilmoitti sir Williamille, että eräs sir Johnin sukulainen, joka kuoleman äkillisyyden vuoksi halusi päästä varmuuteen kuoleman syystä, oli pyytänyt häntä salaa avaamaan sir Johnin ruumiin. Erään kirurgin avustamana hän oli toimittanut ruumiinavauksen, jolloin oli käynyt ilmi, että kuoleman syy oli aivan luonnollinen. Koska siihen aikaan ei ilmennyt pienintäkään epäluuloa, ei tullut kysymykseenkään antaa mitään lausuntoa, joka olisi voinut myöhemmin todistaa hänen viattomuutensa.

Koska niinmuodoin oli ilmeistä, että kaunis ja jalosukuinen nainen oli joutunut pahanilkisen ja täysin aiheettoman panettelun uhriksi, alkoivat hänen miestänsä ahdistaa niin kovat omantunnontuskat, että hän jälleen lähti ulkomaille, tällä kertaa koskaan enää palaamatta. Sir William eli vain muutamia vuosia vaimonsa kuoleman jälkeen. Hänen maalliset jäännöksensä tuotiin kotiin ja haudattiin hänen puolisonsa viereen pitäjän kirkkoon hautakiven alle, joka vieläkin on siellä nähtävänä. Äskeisimpiin aikoihin asti säilyi lady Penelopen sukukartanossa, jossa häntä osattiin surra niinkuin pitikin, hyvä muotokuva, joka esitti häntä surupuvussaan ensimmäisen miehen kuoleman jälkeen, risti kädessään. Kuitenkin oli olemassa toisia, muuten sangen oikeamielisiä henkilöitä, jotka väittivät, että hän oli osoittanut sopimatonta kevytmielisyyttä solmiessaan kolme avioliittoa kovin lyhyessä ajassa ja että aiheettomat epäluulot oli saattanut määrätä Sallimus (joka usein toimii välillisesti) hänen heikkoutensa tähden. Tästä seikasta en voi omasta puolestani mennä mitään sanomaan.

* * * * *

Kunnianarvoisa varapuheenjohtaja lausui esityksen loputtua olevansa sitä mieltä, että lady Penelopen kohtalo oli katsottava ilmeiseksi rangaistukseksi. Samaa mieltä olivat suntio ja hänen vieressään istuva hiljainen herrasmies. Viimeksimainittu tunsi useita samanlaisia tapauksia, joista eräs oli lyhyesti kerrottavissa.

9.

HAMPTONSHIREN HERTTUATAR.

Esittänyt Hiljainen herrasmies.

Noin viisikymmentä vuotta sitten oli silloinen Hamptonshiren herttua, viides järjestyksessä, epäilemättä kreivikunnan ja varsinkin Battonin seudun huomatuin tilanomistaja. Hän polveutui Saxelbyen vanhasta ja rehdistä suvusta, joka jo ennen aateloitumistaan oli tuottanut useita mainehikkaita sotilaita ja kirkonmiehiä. Huolellinen kotiseuduntutkija olisi voinut kuluttaa kokonaisen ehtoopuolen jäljentämällä niitä lukuisia muistokuvia ja -kirjoituksia, joita oli heidän kunniakseen kaiverrettu pitäjänkirkon sivulaivassa sijaitseviin metallilevyihin ja hautapaasiin. Herttuassa itsessään nämä vanhat kivi- ja metallikronikat eivät herättäneet suurtakaan mielenkiintoa, vaikka koskivatkin hänen omia esivanhempiansa. Sen sijaan hänen ajatuksensa askartelivat mielellään niissä jumalattomissa huvituksissa, joihin hänen asemassaan olevalla henkilöllä on tilaisuutta. Hän voi tarvittaessa tukkia palvelijansa suun ankarasti sadattelemalla, ja pastorin kanssa hän väitteli itsepintaisesti kukko- ja härkätaistelujen eduista.

Jalon herran ulkomuoto oli varsin vaikuttava. Hänen ihonsa oli ruskea kuin kupari. Vartalo oli tanakka, joskin hieman köyry, suu leveä. Kävelykeppinään hän käytti pelkkää seipään kappaletta, paitsi silloin, kun hänellä oli kädessään lapio, jolla hän kaivoi maasta jokaisen keksimänsä ohdakkeen. Hänen linnansa oli keskellä puistoa, tummain jalavain peitossa -- eteläistä sivua lukuunottamatta -- ja kuutamossa näkyi kivirakennuksen hohtava julkipuoli valkoisena täplänä pimeällä taustalla. Vaikka rakennusta nimitettiin linnaksi, ei siinä ollut suuria varustuksia, sillä rakentajat olivat pitäneet silmällä enemmän asumuksen mukavuutta kuin ampuma-aukkoja, jotka linnan nimeä lähinnä puolsivat. Todellisuudessa se oli torneilla varustettu herraskartano, pohjapiirrokseltaan säännöllinen kuin shakkilauta ja varustettu näennäisillä vallinsarvilla ja rintavarustuksilla, joiden takana piili savupiippuryhmiä. Hiljaisina aamuhetkinä, kun liesitulet syttyivät, kun palvelijattaret varjojen tavoin liikkuivat käytävissä ja ikkunaluukkujen lomitse tunkeutuvat kapeat valojuovat loivat esi-isäin kasvoihin hymyn hohdetta, kohosi savupiipuista kaksitoista tai viisitoista ohutta sinistä savukiehkuraa leviten rakennuksen yläpuolelle kevyeksi katokseksi. Kartanon ympärillä oli neljätuhatta hehtaaria hyvää, lihavaa, moitteetonta maata. Linnan ikkunasta katsoen näki vain ahoja ja nurmikoita, mutta todellisuudessa peittivät alueen arkiset viljelykset, jotka piiloutuivat liian uteliaalta silmältä taitavasti suunniteltujen istutusten taa.

Melkoista alempana kaiken tämän maallisen hyvyyden omistajaa oli arvojärjestyksessä seurakunnan toinen mies, kunnioitettu ja hyvinarvoisa kirkkoherra Oldbourne, leskimies, joka oli liian jyrkkä ja äreä papiksi ja jonka jäykkä valkoinen kaulaliina, huolellisesti kammatut harmaat hiukset ja suoraviivaiset kasvot eivät ilmaisseet yhtään niistä rakastettavista ominaisuuksista, joiden nojalla sielunpaimen ylipäänsä kykenee vaikuttamaan seurakuntalaisiinsa. Sarjan viimeinen mies -- Neptunuksen etäisyydessä näistä paikallisista suuruuksista -- oli apulaispastori mr Alwyn Hill. Hän oli kaunis nuori mies, tukka kihara, silmät uneksivat -- niin uneksivat, että kauan niihin katsoessaan oli kohoavinaan kesäpilvien keskelle ja liukuvinaan niitten mukana -- iho raikas kuin kukkasen ja leuka ihan parraton. Hänen olisi luullut olevan vasta kahdenkymmenen korvissa, vaikka hän todellisuudessa oli jo viidenkolmatta.

Kirkkoherralla oli Emmeline-niminen tytär, joka oli luonnostaan niin suloinen ja teeskentelemätön, että melkein jokainen paikkakuntalainen oli keksinyt, mitannut ja määritellyt hänen kauneutensa ennenkuin hänellä itsellään oli aavistustakaan sen olemassaolosta. Hänet oli kasvatettu suhteellisen eristettynä, joten hän ihmisten seurassa esiintyi ujona ja hämillään. Joka kerta kun hänen isänsä luo tuli vieraita, tyttö pujahti kasvitarhaan, missä pysytteli, kunnes vieraat poistuivat. Ujous oli hänestä itsestäänkin naurettava, mutta hän ei kyennyt sitä voittamaan. Hänen hyveensä eivät johtuneet vastustusvoimaisesta luonteesta, vaan synnynnäisestä vastenmielisyydestä kaikkeen pahaan, joka oli hänelle yhtä olematonta kuin lihankappaleet ruohoasyövälle eläimelle. Hänen viehättävä olemuksensa, käytöksensä ja luonteensa oli jo aikoja sitten selvästi ilmennyt pappismies-Antinoukselle ja samoin herttualle, joka -- vaikka ei ollenkaan hallinnut siroa puhetapaa ja käyttäytyi kömpelösti kauniimman sukupuolen läsnäollessa, sanalla sanoen ei ollut mikään naisten viehättäjä -- leimahti suorastaan pelottavaan lemmenpaloon kohdatessaan Emmelinen, joka oli vastikään täyttänyt seitsemäntoista.

Se tapahtui eräänä päivänä iltapuolella metsikössä, joka sijaitsi linnan ja pappilan välillä. Herttua katseli myyrää, joka parhaillaan kaivautui ilmoille, kun sorea tyttö hulmahti hänen ohitsensa parin sylen päässä, täydessä auringonpaisteessa ja paljain päin. Herttua palasi kotiin niinkuin palaa kotiinsa mies, joka on nähnyt ilmestyksen. Hän kiiruhti linnansa taulugalleriaan ja tuijotteli pitkän aikaa sukunsa menneitä kaunottaria, ikäänkuin hän ei olisi tullut varhemmin ajatelleeksi, mikä merkitys naispuolisilla jäsenillä oli ollut Saxelbyen rodun kehityksessä. Sitten hän aterioi yksinään, joi jotensakin runsaasti ja ilmoitti itselleen, että Emmeline Oldbournen täytyi tulla hänen omakseen.