Part 13

Vuodet vierivät. Rupertin kasvoissa ei voinut nähdä jälkeäkään niistä kärsimättömästi odotetuista historiallisista piirteistä, joiden piti ilmaista herttuallisen suvun poliittisia kykyjä. Sattuipa sitten, että Timothy Petrick tutustui erääseen arvossapidettyyn budmouthilaiseen lääkäriin, joka oli useiden vuosien kuluessa ollut mrs Petrickin perheen neuvonantaja ja ystävä. Annettan mentyä naimisiin ja muutettua Staplefordiin hän ei ollut enää useinkaan tavannut tuttavaansa, koska Annetta luonnollisesti turvautui lähistöllä asuvaan Petrickien perhelääkäriin. Timothy hämmästyi sitä tietojen runsautta, joka Budmouthin lääkärin puheessa ilmeni. Tuttavuuden kypsyttyä ystävyydeksi lääkäri viittaili eräänlaisiin hallusinatioihin, joita oli sattunut Annettan äidille ja isoäidille ja jotka tekivät heidät kykenemättömiksi erottamaan unta ja totta toisistaan. Hän tiedusteli Timothyltä hienotunteisesti, oliko hän havainnut vaimossaan mitään sentapaista, sillä hän, lääkäri, oli luullut huomanneensa hänessä taipumusta samaan omituisuuteen, kun oli hoitanut häntä hänen tyttöaikanaan. Asia selkeni selkenemistään, kunnes Timothy Petrick oli vakuutettu siitä, että Annettan tunnustus johtui itsepetoksesta.

"Miksi näytätte niin masentuneelta?" kysyi tohtori kesken kaiken.

"Se tuli hieman odottamatta. Mutta tuntuu perin uskottavalta", huokasi Timothy.

Hän ei kumminkaan vielä voinut oikein uskoa, että se oli mahdollista, ja koska hän katsoi olevan viisainta olla vilpitön, kertoi hän tohtorille kaikki, mitä ei siihen saakka ollut ilmaissut kenellekään ihmiselle. Kuolevasta isoisästä hän sentään ei hiiskunut sanaakaan. Hänen ihmeekseen tohtori selitti odottaneensa Annettassa ilmenevän juuri senlaatuista luulottelua. Petrick jatkoi tutkimuksiaan toisaallakin ja johtui pian päättelemään, ettei hänen vaimoparkansa vakuutteluissa voinut olla mitään perää. Se nuori markiisi, johon Annetta oli ollut ihastunut -- erittäin siveä ja puhdassydäminen ylimys -- oli matkustanut ulkomaille vuotta aikaisemmin kuin Annetta meni naimisiin ja oli palannut vasta hänen kuoltuaan. Nuoren tytön rakkaus oli ollut pelkkä unelma -- eikä mitään muuta.

Kun Timothy palasi kotiin ja poika juoksi häntä vastaan, valtasi hänet omituinen, vieno tyytymättömyys. Hänen nimensä ja tilustensa perijän suonissa virtasi sittenkin vain plebeijistä verta; hän siis ei saanutkaan aatelista jälkeläistä! Rupert tosin oli hänen poikansa, mutta se kunnian ja maineen hohde, jonka hän luuli periytyvän pojalle aikakausien takaa ja joka himmensi hänen veljensä lasten ylhäisyyden, oli iäksi väistynyt hänen päälaeltaan. Hän ei voinut enää lukea historiaa pojan kasvoista eikä vuosisataista valtiasmieltä hänen katseestaan.

Siitä lähtien hän alkoi kohdella poikaansa yhä kylmemmin. Katkerin sydämin hän havaitsi, miten Petrickien luonteenomaiset piirteet yhä selvemmin ilmenivät hänen kasvoissaan. Sen hienon, ohuen nenän sijaan, joka oli Southwestlandin herttuain tyypillinen tuntomerkki, alkoivat isoisä Timothyn leveät sieraimet ja painunut nenänvarsi voittaa alaa pojan kasvoissa. Harmaansiniset silmät, joiden ilme rupesi vähitellen yhä suuremmassa määrin muistuttamaan erästä tavattoman epämiellyttävää serkkua, eivät ennustaneet minkään etevän valtiomiessarjan syntymistä, ja niiden suupielten asemesta, jotka olivat ihastuttaneet kuulijoita parlamentissa, kasvoivat esiin paksut huulet, jotka johtivat vastustamattomasti ajatukset testamenttia korjanneeseen ja eliniäksi maasta karkoitettuun setämieheen.

Mikä surkeus, että Timothy itse oli tehnyt saman synnin pojan hyväksi, joka hiuskarvalleen muistutti tuota kurjaa setää! Yksin pojan ristimänimikin oli petosta ja pilaa, sillä se viittasi perinnäiseen voimaan ja loistaviin lahjoihin, joita varmaan ei milloinkaan tulisi hänen osakseen. Olihan Timothyllä sentään lohdutuksenaan se, että lapsi oli hänen oma poikansa, mutta sittenkään hän ei voinut pidättyä huokaamasta: "Miksi ei poika voi olla minun ja samalla jonkun muun?"

Markiisi kävi vähän myöhemmin Staplefordin lähistöllä, joten Timothy Petrick sai tilaisuuden ihastella hänen jaloa hahmoaan. Timothyn ollessa seuraavana päivänä työhuoneessaan, naputti joku oveen.

"Kuka siellä?"

"Rupert."

"Minä annan sinulle Rupertia, sinä junkkari! Pelkkä tavallinen Petrick, eikä muuta!" murahti isä. "Miksi ei äänesi ole sellainen kuin markiisin, jonka näin eilen?" sanoi hän pojan tultua sisään. "Miksi et ole hänen näköisensä, miksi et näytä sellaiselta kuin olisit vuosisatoja tottunut käskemään?"

"Miksi en? Kuinka voit niin ajatellakaan, isä; enhän minä ole hänen sukujaan?"

"Etpä et! Mutta sinun pitäisi olla", napisi hänen isänsä.

* * * * *

Kertojan vaiettua huudahtivat tohtori, eversti, historioitsija, keikari ja useat muut, että he tieteellisen seuran jäseninä halusivat kuulla juuri tällaisia hienoja ja opettavia sielutieteellisiä tutkielmia (sielutieteen ollessa yleensäkin korkeassa kurssissa) ja kysyivät, eikö herra mallasmestari voisi kertoa jostakin toisesta samanlaatuisesta mielenharhasta.

Mallasmestari pudisti päätään ja pelkäsi olevansa liian hienostumaton uskaltaakseen ryhtyä kertomaan toista tarinaa, joka moraaliselta sävyltään kenties ei seuraa tyydyttäisi. Senvuoksi hän mieluummin antoi sananvuoron paremmalle kertojalle.

Eversti oli vaipunut mietteisiinsä. Totta kyllä, huomautti hän, että naisen vaistomainen ja uneksiva luonnonlaatu synnyttää sekavia mielikuvia, jotka usein voivat johtaa omituisille urille terveen järjen taas temmatessa niiltä takaisin -- joten toisinaan saattaa koitua perin naurettava tulos. Tapaukset, jotka ovat ajaneet naista johonkin määrättyyn suuntaan, voivat pakottaa häntä kulkemaan samaa latua, kunnes hän vihdoin äkkiä vierähtää takaisin lähtökohtaansa.

Varapuheenjohtaja nauroi ja taputti käsiään huomauttaen, että väitteen takana piili tarina, ellei hän aivan pahoin erehtynyt.

Eversti suori kasvoilleen hyvän kertomailmeen ja aloitti ilman enempiä esipuheita.

7.

ANNA, LADY BAXBY.

Esittänyt Eversti.

Se tapahtui suuren kansalaissodan eli -- käyttääkseni uskollisena alamaisena mieluummin Clarendonin antamaa nimitystä -- suuren kapinan aikana. Se tapahtui, kuten sanottu, tuona onnettomana historiallisena ajankohtana, jolloin parlamentin joukot leiriytyivät Sherton Castlen edustalle: kahdeksattatuhatta miestä jalkaväkeä ja neljä tykkiä. Kuten kaikki tiedämme, omisti linnan siihen aikaan eräs Severnin kreivi, ja eräs jalosukuinen markiisi, joka komensi kuninkaan joukkoja siinä osassa maata, oli majoitettu linnaan suojelemaan kreiviä. Kreivi itse ja hänen vanhin poikansa, lordi Baxby, olivat kotoa poissa värväämässä joukkoja kuninkaalle. Piirittäjien saapuessa oli linnassa hänen kaunis miniänsä, lady Baxby palvelijattarineen sekä joukko hänen miehensä ystäviä ja läheisiä sukulaisia. Puolustus oli niin hyvä ja harkittu, ettei heidän katsottu olevan varsinaisessa vaarassa.

Parlamentin joukkojakin johti jalosukuinen mies -- sodan tässä vaiheessa eivät kaikki aateliset vielä olleet kuninkaan puolella -- ja oli helppo huomata, että hän näytti sangen murheelliselta ja masentuneelta sekä yöllä linnaa lähetessään että aamulla tiedusteluretkien aikana. Seikka oli se, että linna, jonka valloittamisen kohtalon omituinen oikku jätti hänen tehtäväkseen, oli hänen oman sisarensa koti, sisaren, jota hän oli hellästi rakastanut ja jota kohtaan hän yhä vielä tunsi harrasta kiintymystä huolimatta hänen puolisonsa vihamielisyyden aiheuttamasta suhteen kylmenemisestä. Hän uskoi, että sisarkin, tuosta onnettomasta erimielisyydestä huolimatta, yhä hänestä piti.

Ne, jotka eivät tunteneet hänen perheensä historiaa, eivät voineet ymmärtää, miksi hän epäröi, kun oli suunnattava tykit linnan muureja kohti. Hän pysytteli linnan pohjoispuolella (jota vielä tänä päivänäkin mainitaan hänen nimellään tämän leiriytymisen muistoksi), kunnes hänen mieleensä johtui, että hän voi lähettää sisarelleen Annalle kirjeen, jossa vakavasti kehoitti häntä, mikäli henki oli hänelle rakas, pujahtamaan pois linnasta eteläpuolella olevasta pienestä portista paetakseen sitä tietä muutamain ystäväin luo.

Suureksi hämmästyksekseen hän pian senjälkeen näki naishenkilön ratsastavan linnasta yhden ainoan seuralaisen saattamana. Hän ratsasti suoraan kohti rinnettä, missä piiritysjoukot ja teltat sijaitsivat. Vasta kun ratsastajatar ehti aivan lähelle, tunsi päällikkö hänet sisarekseen Annaksi ja säikähti kovin ajatellessaan, kuinka vaarallista oli tuolla tavoin ratsastaa hänen joukkojensa editse ollenkaan tuntematta niiden aikeita, koska ensimmäinen laukaus olisi voinut pamahtaa milloin tahansa hänen turmiokseen. Anna astui maahan, ennenkuin oli ehtinyt ihan veljensä luo, ja viimeksimainittu näki, että hänen tutut kasvonsa olivat kalpeat, mutta ei ollenkaan itkettyneet, kuten nuoruusiällä olisi ollut laita. Jos meidän päiviimme saakka säilyneitä huhuja voi uskoa, oli veljen mielenkuohu paljon suurempi kuin sisaren. Hän vei Annan telttaansa, pois ympärilläseisojien näkyvistä, sillä vaikka monet hänen soturinsa olivatkin kunniallisia ja vakaita miehiä, ei hän kumminkaan voinut sietää, että rakas lapsuudentoveri joutui suruissaan uteliaiden katseiden esineeksi.

Kun he olivat teltassa kahden kesken, sulki veli syliinsä sisaren, jonka hän oli viimeksi nähnyt sodan alkaessa, jolloin lankomies ja hän olivat yhdessä tuominneet kuninkaan omavaltaisen menettelyn aavistamatta että joutuisivat vielä toistensa vihollisiksi. Sisaren kerrotaan käyttäytyneen hillitymmin ja alkaneen ensimmäisenä puhua johdonmukaisesti.

"William", virkkoi hän, "minä olen tullut sinun luoksesi, mutta en, kuten luulet, pelastaakseni itseni. Miksi, voi miksi sinä yhä tuotat meille surua kannattamalla väärää asiaa?"

"Älä sano niin", vastasi veli. "Jos totuus piilee lähteen pohjalla, niin miksi otaksut oikeuden viihtyvän ylhäisillä paikoilla? Minä puolustan oikeutta, maksoi mitä maksoi. Luovuta linna, Anna; sinä olet sisareni, pakene ja pelasta henkesi!"

"En milloinkaan!" vastasi hän. "Aiotko todellakin panna täytäntöön suunnitelmasi ja jaoittaa linnan maan tasalle?"

"Epäilemättä tulen sen tekemään. Mitäpä muuta tekemistä luulet näillä joukoilla olevan?"

"Niinpä löydät sisaresi ruumiin valloittamistasi raunioista!" virkkoi sisar. Lisäämättä sanaakaan hän käänsi veljelleen selkänsä ja lähti pois.

"Anna -- jää luokseni!" kehoitti veli. "Veri on vettä sakeampaa, ja eihän teillä, miehelläsi ja sinulla, ole enää mitään yhteistä."

Sisar vain pudisti päätänsä tahtomatta häntä kuunnella. Sitten hän riensi ulos, nousi satulaan ja palasi linnaan samoinkuin oli sieltä tullut. Kuinka monta kertaa olenkaan kuvaillut mieleeni tämän kohtauksen ratsastaessani koirineni saman kentän poikki!

Sisar ratsasti yli kentän ja välillä olevan alueen painuen pian vallinsarven taakse. Veli, joka ei enää nähnyt edes hänen hevosensa valkoista häntää, alkoi tuntea sisarensa vuoksi entistä ankarampaa pelontuskaa. Hän moitti itseään, ettei ollut pidättänyt sisarta väkisin luonaan, mietti miettimistään hänen sanojaan kysyen itseltään, eikö sisar ollut vakaumusta arvokkaampi ja eikö olisi ollut luonnollisempaa pysyä hänen kohtalotoverinaan.

Piirittäjäin vitkastelun sanotaan johtuneen yksinomaan päällikön epäröinnistä. Hän jäi linnan edustalle, yritti suorittaa joitakin sotaliikkeitä ja hieroi sopimusta linnan päällikön kanssa, jolla oli melkoista vähempi määrä väkeä käytettävänään. Hänen mieleensä ei johtunut, että nuori lady Baxby, hänen sisarensa, oli jokseenkin samanlaisessa mielentilassa. Veljen tuttu ääni ja silmät, jotka olivat väsyneet ja kiusaantuneet sotilaselämästä ja tämän onnettoman kahakan aiheuttamista suruista, nousivat iltapäivän kuluessa alinomaa hänen näkyviinsä. Ja päivän kalvetessa illaksi hän muuttui yhä suopeamielisemmäksi parlamenttia kohtaan, vaikka ainoina perusteluina olivat perhesiteet.

Hänen miehensä, kenraali, lordi Baxby oli matkoilla maan itäosassa, mutta odotettiin kaiken päivää palaavaksi, sillä oli lähetetty sananviejä ilmoittamaan hänelle mitä kotona oli tapahtunut. Hän saapuikin vihdoin illan suussa tuoden mukanaan odottamattoman paljon apuväkeä. Hänen veljensä vetäytyi silloin eräälle Ivellin luona sijaitsevalle kukkulalle, neljän viiden peninkulman päähän, suodakseen miehistölleen ja itselleen hieman lepoa. Lordi Baxby sijoitti sill'aikaa joukkonsa, niin ettei vaara enää ollut mitenkään uhkaava. Näihin aikoihin oli lady Baxby parlamenttia kohtaan suopeampi kuin koskaan ennen, ja veljen kuva hänen mielessään tuntui moittivan häntä sydämettömyydestä. Kun lordi Baxby astui hänen huoneeseensa punakkana, meluten ja täynnä toivoa, otti lady hänet vastaan sangen laimeasti. Ja kun lordi tuli hänen veljensä peräytymisestä puhuessaan maininneeksi muutamia halventavia sanoja, joihin näytti sisältyvän loukkaavaa rohkeuden epäilemistä, niin hän vastasi loukkaantuneena, että lordi Baxby itse oli aluksi vastustanut hovipuoluetta ja että olisi ollut hänelle suuremmaksi kunniaksi, jos hän olisi edelleenkin pysynyt mielipiteessään eikä olisi ryhtynyt kannattamaan kuninkaan valheellista politiikkaa (kuten hän sitä nimitti) kurjan lojaalisuusperiaatteen vuoksi, joka oli vain tyhjä lauseparsi, kun kuningas ja kansa eivät olleet yksimieliset. Erimielisyys kävi yhä jyrkemmäksi muuttuen piankin ankaraksi riidaksi, koska molemmat olivat sangen kuumaveriset. Lordi Baxby oli väsynyt pitkästä marssista ja kestämistään mielenliikutuksista, joten hän lähti varhain levolle. Hänen vaimonsa seurasi häntä tuntia myöhemmin. Lordi Baxby lepäsi sikeässä unessa, mutta lady ei mennyt sänkyyn, vaan istui mietteissään ikkunan ääressä, kohottaen silloin tällöin verhoja nähdäkseen ympäristön kukkulat.

Hiljaisuuden vallitessa, vahtisotilaitten askelten etääntyessä, hän saattoi kuulla heikkojen äänten kantautuvan kaukaisilta kukkuloilta, joille hänen veljensä sotilaat tuskin olivat ehtineet leiriytyä illalla suorittamansa peräytymisen jälkeen. Syksyn ensimmäinen halla oli koskettanut ruohoa ja rutistanut köynnöskasvien hennot lehdet, ja lady Baxby oli näkevinään Williamin makaamassa kylmällä kentällä, ponnistuksistaan uupuneena. Kyyneleet virtasivat hänen silmistään, kun hän muisti miehensä soimanneen veljeä pelkuriksi, vaikka lordi William oli menneinä vuosina riittävän selvästi osoittanut mihin kykeni ja mitä uskalsi.

Mukavassa vuoteessaan makaavan lordi Baxbyn syvä ja levollinen hengitys suututti ladyä ja sai hänet tekemään ratkaisevan päätöksen. Hän sytytti äkkiä kynttilän ja kirjoitti paperilapulle seuraavat sanat:

_"Veri on vettä sakeampaa, rakas William -- minä tulen!"_ Tämä kirje kädessään hän lähti portaita alas. Mutta lähemmin asiaa harkittuaan hän palasi makuuhuoneeseen, puki ylleen miehensä hatun ja viitan -- ei kumminkaan hänen tavallisesti käyttämäänsä -- jottei häntä sattumalta tavattaessa luultaisi palvelijattarien sulhaseksi. Siten varustautuneena hän laskeutui portaita, jotka johtivat pengermälle talon länsipuolella, jossa ilmansuunnassa hänen veljensä joukot olivat. Hän ajatteli vahdin huomaamatta hiipiä talliin, missä hän aikoi herättää jonkun rengin lähettääkseen hänet ennakolta viemään veljelle sanan, että hän oli tulossa liittämään kohtalonsa hänen kohtaloonsa.

Hän seisoi vielä seinän varjossa läntisellä pengermällä odottaen vahdin poistumista, kun hänelle äkkiä huudettiin toiselta puolen:

"Täällä minä olen!"

Ääni oli naisen. Lady Baxby ei vastannut, vaan painautui vaieten seinää vasten.

"Mylord Baxby", jatkoi ääni, jonka ääntämisen nojalla voi päättää kuuluvan jollekin läheisestä Shertonin pikku kaupungista kotoisin olevalle tytölle. "Minä olen väsynyt odottamaan, rakas lordi Baxby! Pelkäsin jo ettette tulisikaan!"

"Kuinka heilakka onkaan häneen rakastunut!" mietti hän mielessään kuultuaan äänen, joka kaikui valittavan hellänä kuin kujertavan linnun ääni. Silmänräpäyksessä muuttui velvollisuutensa unohtanut karkulainen vaimoksi, joka oli täysin tietoinen oikeuksistaan ja osasi pitää niistä huolta.

"Hiljaa", sanoi hän.

"Mylord", jatkoi tyttö, "te käskitte minun tulla kello kymmenen ja nyt on kello pian kaksitoista. Kuinka voitte antaa minun odottaa niin kauan, jos todellakin rakastatte minua, kuten sanoitte? Minä olisin pitänyt entisen, parlamentin jo ukkoihin kuuluvan rakastajani, ellei teitä olisi ollut, rakas lordi Baxby!"

Epäilemättä luuli tuo kevytmielinen lunttu lady Baxbyä hänen miehekseen. Siinäpä sievä petosjuttu! Viekkaita juonia ja uskottomuutta! Pieni soma kohtaussuunnitelma, jonka hän sai sattumalta tietää! Hänen miehensä, jota hän tähän hetkeen saakka oli pitänyt uskollisista uskollisimpana -- kuinka hän saattoikaan!

Lady Baxby vetäytyi nopeasti torninportaitten ovelle, nousi pari kierrosta korkeammalle, kunnes tuli ampumaluukulle. "Minä en tule! Minä, lordi Baxby, halveksin sinua ja koko sinun kevytkenkäistä joukkoasi!" kähisi hän aukosta. Sitten hän hiipi takaisin makuuhuoneeseen yhtä järkkymättömänä kuningasmielisenä kuin kuka muu linnassa olija tahansa.

Hänen miehensä nukkui yhä väsyneen ja ravitun, joskaan ei vanhurskaan unta. Lady Baxby riisuutui nopeasti omin neuvoin -- sillä hänen kamarineitinsä oli otaksunut hänen menneen jo aikoja sitten levolle. Ennen makuullemenoa hän lukitsi äänettömästi oven ja pisti avaimen pieluksen alle. Sitäpaitsi hän irroitti kureliivinsä nauhan, hiipi varovasti miehensä luo ja solmi nauhan lujasti hänen tukkaansa; toisen pään hän sitoi sängynpatsaaseen. Väsynyt kun oli, pelkäsi Lady Baxby nukkuvansa liian sikeästi. Jos hänen miehensä heräisi, olisi tuo hienona vihjauksena, että hän oli saanut tietää kaikki.

Väitetään vielä, että tämä suloinen nainen suuremmaksi varmuudeksi piti koko yön miehensä kättä kiinteästi kädessään. Mutta se on akkain juorua, jota ei ole mitenkään voitu vahvistaa todeksi. Samaten on jäänyt pelkkäin otaksumain varaan, mitä lordi Baxby mietti ja sanoi, kun hän seuraavana aamuna herätessään havaitsi olevansa niin omituisesti liekaan pantuna, mutta meillä ei ole mitään syytä otaksua hänen vihansa olleen ylen suuren. Mitä tulee hänen syyllisyytensä määrään tässä salaisessa lemmenseikassa, oli asianlaita tämä: pysähtyessään samana päivänä eräässä tienristeyksessä lähellä Shertonia, oli hän huvitellut mielistelemällä erästä kaunista nuorta naista, joka ei ollut laisinkaan ynseä hänen kohteliaisuuksilleen, ja oli kehoittanut häntä saapumaan linnan pengermälle pimeän tultua. Tämän kehoituksen hän oli kotiin tultuaan kokonaan unohtanut.

Mikäli tiedetään ei lordi ja lady Baxbyn kesken tämän jälkeen sattunut kovinkaan usein riitoja, vaikka miehen käytös seuraavina aikoina toisinaan olikin varsin eriskummallinen, kunnes hänen valtiollinen uransa päättyi pitkäaikaiseen maanpakoon. Linnan todellinen piiritys tapahtui vasta pari kolme vuotta myöhemmin, jolloin lady Baxby ja kaikki muut naiset, kuvernöörin puolisoa lukuunottamatta, oli viety turvalliseen paikkaan. Tämä muistettava, viisitoista päivää kestänyt piiritys, jota johti Fairfax ja jonka tuloksena oli linnan antautuminen parlamentinjoukoille, kuuluu historiaan, joten minun on turha ryhtyä sitä tässä kertomaan.

* * * * *

Seuran jäsenten lakattua nauramasta kääntyi hyvän perheen mies everstin puoleen selittäen tarinan uskollisesti kuvailleen erästä historiallista tapahtumaa, jonka hän hyvin tunsi, koska hänen oman sukunsa jäseniä oli ollut mainitussa kahakassa mukana. Hän kysyi, oliko eversti kuullut yhtä todenperäistä, joskaan ei niin sotaista kertomusta lady Penelopesta, joka eli samalla vuosisadalla ja tuskin kahdenkymmenen peninkulman päässä mainitusta paikasta.

Eversti ei ollut kuullut eikä kukaan muukaan, paikallishistorioitsijaa lukuunottamatta. Niinpä kehoitettiin kysyjää heti aloittamaan esityksensä.

8.

LADY PENELOPE.

Esittänyt Mies hyvästä perheestä.

Kun matkustaa Casterbridge'istä Ivellin kaupunkiin, näkee tien oikealla puolella muurivihreän peittämän linnamaisen herraskartanon. Vaikka rakennus on verraten hyvin säilynyt, ovat sen alkuperäiset, valtavat mittasuhteet kuitenkin melkoisesti supistuneet. Sitäpaitsi se on, rakennusta välittömästi ympäröivää suhteellisen pientä puistoaluetta lukuunottamatta, eristetty niistä muhkeista tiluksista, jotka aikaisemmin kuuluivat sen omistajalle. Kartanossa näet asusti ennen muinoin Drenghardien eli Drenkhardien vanha aatelissuku, jonka miespuolinen haara on nykyjään sammunut ja jonka nimi seudun paikalliskronikkain mukaan merkitsee _Strenuus Miles, vel Potator_. Muutamiin suvun jäseniin jälkimmäinen mainesana ei ollenkaan sopinut; kuten tiedämme, oli eräs heistä kaksintaistelussa tämän seikan vuoksi. Nyt emme kumminkaan puhu siitä.

Kuningas Jaakko ensimmäisen hallituksen alkupuolella oli nuori jalosyntyinen ja erinomaisen kaunis nainen vierailemassa muutamien sukulaisten luona, jotka asuivat lähellä Drenghardin kartanoa. Hän oli mitä hienointa sukuperää; ah, sellaista verta kuin hänen lienee nykyjään tuskin olemassa! Hän ei ollut kovin rikas, mutta hänen sanottiin saavan riittävät myötäjäiset, ja hän oli niin kaunis ja hänen käytöstapansa niin hurmaava, että kosijoita ilmestyi kuin sieniä sateella, missä hän vain näyttäytyikään. Hänen äidilleen kreivittärelle, ainoalle likisukulaiselle, tämä seikka aiheutti melkoista huolta. Näiden kosijain joukossa oli kolme, joita eivät tyttären nuoruutta koskevat äidin valitukset eikä neitosen pilkanteko kyennyt lannistamaan, nimittäin sir Johan Gale, sir William Hervy ja tunnettu sir George Drenghard, mainitsemani Drenghard-suvun jäsen. He olivat, kumma kyllä, kaikin yhtä arvokkaat. Senvuoksi pelkäsi jokainen toisten voittavan hänen suosionsa, ja moninaiset olivat ne tekosyyt, joiden nojalla he yrittivät häntä tavata. Koska he eivät tyytyneet kaikkien ajateltavissa olevien aiheiden nojalla käymään sen sukulaisen luona, jonka kodissa hän vieraili, pidättivät he häntä hänen kävellessään ja ratsastaessaan ja jos joku heistä sattui yllättämään toisen yrittämässä osoittaa hänelle liian ilmeistä huomaavaisuutta, johti odottamaton tapaaminen usein kiivaaseen toraan. Silloin kävivät molemmat ihailijat niin kiihkeiksi, että neitonen tuskin tunsi olevansa turvassa heidän läheisyydessään. Hän oli kuitenkin reipas ja urhea nainen, jota ei ollut niinkään helppo säikyttää; hänen luonnonlaatuunsa kuului terhakka uskaliaisuus, joka vivahti veikistelyyn.

Eräässä näistä kohtauksista, joka tapahtui hänen sukulaisensa puutarhassa ja muodostui niin kiivaaksi, että uhkasi päättyä kaksintaisteluun, katsoi hän olevan välttämätöntä puuttua asiaan. Ylväästi kääntyen kiistailevan parin puoleen hän julisti, että se, joka tästä lähtien rikkoo rauhan, ei saa enää lähestyä häntä, olipa riidan aihe mikä tahansa. Siten hän toivoi voivansa täydellisesti ehkäistä näiden kohtausten uudistumisen tekemällä riidan rakentamisen sen esineestä karkoittavaksi esteeksi.

Molempain aatelismiesten näyttäessä saamansa läksytyksen jälkeen vielä perin noloilta ilmestyi paikalle kolmas, joka hänkään ei koskaan ollut kaukana. Neitonen lausui hänelle saman varoituksen. Nähdessään kuinka voimakkaasti hänen päättävä käytöksensä heihin vaikutti hän heltyi ja lisäsi veitikkamaisesti hymyillen:

"Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, te hupsut miehet. Kunhan odotatte koreasti, niin minä nain teidät jokaisen vuorollaan!"

He nauroivat tuolle päähänpistolle sydämestään ikäänkuin olisivat olleet kaikkein parhaat ystävät. Mutta neitonen punastui ja näytti olevan sangen hämillään, sillä hän ei ollut otaksunut, että hänen leikilliset sanansa kaikuivat niin omituisilta. Siten päättyneestä kohtauksesta koitui hyviä seurauksia sikäli, että kilpakosijain katkeramielisyys väheni. He toistivat hänen sanojaan hilpeästi ja usein ystävilleen ja kylänmiehilleen, mikä seikka, jos hänellä olisi ollut siitä aavistustakaan, olisi saanut hänet sitäkin enemmän katumaan ajattelematonta lausuntoansa.