Part 12

Se omituinen tilanne, jossa muukalaisparka oli, kävi vähitellen niin sietämättömäksi, että hän päätti sitä lievittää kaikin ajateltavissa olevin keinoin, mutta kuitenkin niin, ettei loukkaantuisi sen naisen nimi, joka oli ollut hänen vaimonsa ja jota hän rakasti sitä enemmän, mitä ankarampaa rangaistusta joutui kärsimään. Hän oli aikaisemmin harrastanut tulpaaninviljelystä sekä puutarhanhoitoa yleensä ja oli omaisuutensa menetettyään hankkinut itselleen näiden taitojensa avulla satunnaisia tuloja englantilaisten puutarhurien kasvihuoneissa. Pitäen silmällä uutta suunnitelmaansa hän kehitti itsestään muutamassa kuukaudessa todella taitavan puutarhurin. Sitten hän odotti, kunnes lordi Icenway tarvitsi toista puutarhuria, ilmoittautui heti ja sai toimen kohteliaan käyttäytymisensä ja älykkyytensä vuoksi. Lady Icenway, joka ei tietänyt asiasta mitään, hämmästyi niin ollen kovin tavatessaan hänet parin viikon kuluttua talon kasvihuoneessa. Ensinnä hän aikoi rangaista miestä erottamalla hänet toimestaan, mutta huomasi lähemmin asiaa ajatellessaan, ettei olisi viisasta menetellä siten. Hän tiesi, ettei mies palvelijana ollessaan vahingoittaisi heitä sanallakaan, kun sitävastoin erottamisesta johtuva suru voisi yllyttää hänet hetkellisessä epätoivossaan ilmaisemaan, mitä ystävällinen kohtelu voisi saada hänet salaamaan. Niinpä puutarhuri sai jäädä taloon. Hän asui puutarhakamarin kupeella pienessä tuvassa, joka oli aikaisemmin ollut hänen edeltäjänsä asumuksena. Siellä hän eleli aivan yksin käyttäen suuren osan vapaata aikaansa lueskeluun, mutta vielä suuremman osan ladyn ikkunain ja nurmikkojen tarkastelemiseen siinä toivossa, että näkisi lapsensa edes vilahdukselta. Lapsen vuoksi hän erosi roomalaiskatolisesta kirkosta, jonka oppi oli häneen lapsuudessa istutettu, ja kävi mitä säännöllisimmin läheisessä pitäjänkirkossa. Siellä voi puutarhuri istuutua myladyn, mylordin ja poikapuolen taakse saaden huomiota herättämättä mietteliäänä tarkastella pienokaisen kasvonpiirteitä ja eleitä.

Hän hoiti virkaansa kolmatta vuotta löytäen sen harjoittamisesta alakuloista iloa, joka lievitti hänen suruansa. Lady Icenway ei antanut hänelle milloinkaan anteeksi eikä sallinut hänen olla lapselleen muuta kuin "puutarhuri", vaikka poika pari kertaa virkkoi: "Tuon puutarhurin silmät ovat niin surulliset! Miksi hän katselee minua niin surullisesti." Ladyn pilkallinen ylpeys tuntui hänestä lämpöiseltä, ikäänkuin se olisi ollut rakkautta, ja lyhyet määräykset, joita Maria jakeli, kuulostivat hänen korvaansa hellältä lemmenkuiskaukselta. Omituista oli, että lady Icenwayn osaksi alkoi lordin taholta tulla sama kohtelu, jota hän osoitti muukalaiselle. Lordi halusi kovin saada rintaperillisen, mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään. Eräänä päivänä lordi valitti vaimolleen kovaa onneaan sangen karkeaan tapaan. "Kaikki perii tuo serkkulurjus!" huudahti hän. "Mieluummin tahtoisin nähdä nimeni ja omaisuuteni haudattavan meren syvyyteen!"

Lady Icenway yritti tyynnyttää miestään, painui sitten ajatuksiinsa eikä kostanut hänen syytöksiään. Mutta pian senjälkeen hän meni eräänä päivänä puutarhurin asunnolle nähdäkseen miten siellä voitiin. Puutarhuri näet oli ollut viime aikoina sairaana, joskaan ei vaarallisesti, mikäli lady tiesi. Vaikka lady Icenwayllä oli tapana usein käydä tervehtimässä alustalaisiaan, ei hän ollut milloinkaan ennen ollut toisen puutarhurin luona. Niinpä hän kovin hämmästyi, jopa kerrassaan säikähti ja huolestuikin havaitessaan, ettei puutarhuri kyennyt kohottautumaan vuoteessaan. Hän meni takaisin taloon hakemaan jotakin helpostisulavaa ruokaa saadakseen siten tilaisuuden palata sairaan luo.

Vuoteessa makaaja oli niin heikko ja laihtunut ja hänen koko tilansa niin huolestuttava, että lady Icenwayn sydän heltyi. Hän huudahti: "Teidän täytyy tulla jälleen terveeksi -- teidän täytyy! Minä olen ollut sinulle ankara -- minä tiedän sen. Mutta en ole enää!"

Sairas, kuoleva mies tarttui hänen käteensä ja puristi sen huuliansa vasten. "Liian myöhään, rakkaani, liian myöhään!" hymisi hän.

"Mutta sinä _et saa_ kuolla! Voi, sinä et saa!" huudahti nainen. Äkillistä virikettä totellen hän kumartui kuolevan puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja samalla punastuen niinkuin varhaisella tyttöiällään.

Toinen vastasi heikosti, haaleasti hymyillen. "Se oli silloin... nyt on kaikki mennyttä!" sanoi hän. "Minun täytyy kuolla."

Muutamia päiviä myöhemmin hän kuoli auringon juuri painuessa puutarhanmuurin taa. Lady Icenway alkoi silloin täysin oivaltaa oman kovasydämisyytensä ja moitti itseänsä kovin kaikessa hiljaisuudessa. Hänen ainoa toivonsa oli saada hyvittää ainakin vainajan muistoa ilman että kukaan tiesi asian johtuvan hänestä. Tämän toivon täyttymykseksi saapui muutamia kuukausia myöhemmin pitäjän kirkkoon lahjoitettu maalattu ruutu. Sitä paikoilleen asetettaessa käyskeli lordi Icenway vaimoineen kirkossa.

"'... _Hänen muistokseen sureva leski_'", luki lordi muistoruudusta. "Minä en tiennyt hänellä vaimoa olevankaan; minä en nähnyt häntä milloinkaan."

"Kyllä sinä hänet näit, Icenway, mutta olet kai unohtanut", vastasi Maria leppoisasti. "Hän ei asunut miehensä luona ja harvoin hän kävi tervehtimässäkään. He eivät sopineet oikein hyvin. Sitä katkerammin kai hän nyt suree -- kuten tavallista."

"Ja tuhlaa omaisuutensa tuohon kalliiseen punasiniseen lasimaalaukseen", virkkoi lordi.

"Väitetään ettei hän ole köyhä."

Vanhemmittain lordi Icenway kävi yhä ärtyisemmäksi, ja joka kerta kun hänen katseensa sattui vaimonsa ensimmäisen miehen poikaan hän virkkoi vihaisesti:

"Merkillistä, mylady, että te voitte tehdä palveluksen ensimmäiselle miehellenne, mutta minulle ette!"

"Ah, jospa olisin tullut aikaisemmin sitä ajatelleeksi!" virkkoi hänen vaimonsa puoliääneen.

"Mitä sitten?" kysyi lordi.

"Ei mitään, kultaseni", vastasi lady Icenway.

* * * * *

Eversti lausui ensimmäisenä julki ajatuksensa suntion kertomuksen johdosta arvellen, että miesparan kohtalo oli aika kova.

Herrasmies-liikemies ei voinut pitää miehen kohtaloa mitenkään liian kovana. Lain mukaan hän ei voinut vaatia mitään ja oli kohdellut ladyä häpeällisesti. Olisi ollut toinen asia, jos hän todellakin olisi ollut ladyn mies.

Kirjatoukka huomautti, ettei lordi Icenwaytä suinkaan voitu syyttää luulevaiseksi, ja tähän mielipiteeseen yhtyi eräs lihava, punakkakasvoinen herra. "Totta kyllä", sanoi hän, "että hänen vaimonsa oli tavattoman sulkeutunut henkilö. Jos hän olisi jutellut huolettomasti, niin hänen miehensä olisi helposti voinut käydä luulevaiseksi, kuten oli laita sen ladyn miehen, joka asui Stapleford Parkissa isoisäni aikaan. Mutta tässä tapauksessa oli olemassa seikkoja, jotka saivat hänen miehensä katselemaan asioita sangen filosofiselta kannalta."

Muutamat kuulijat uskalsivat sitä epäillä.

Punakka mies, varakas, vatsakas ja lyhytkasvuinen entinen mallasmestari karaisi kurkkuansa, puhalsi ulos keuhkoistaan liian ilman ja yritti todistaa väitettään oikeaksi sitä ennen pyydettyään anteeksi, ettei hänen sankarittarellaan ollut mitään arvonimeä, koska kertojan hyvä onni ei ollut tutustuttanut häntä moneenkaan aatelishenkilöön. Seuraavassa on hänen kertomatyylinsä säilynyt vain suunnilleen.

6.

SQUIRE PETRICK'IN LADY.

Esittänyt Punakka mallasmestari.

Kaikki ne, jotka vähänkin tuntevat Stapleford Parkin historiaa, tietävät sanomattakin, että tilan omisti kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla Timothy Petrick, mies, joka osasi paremmin kuin kukaan muu hankkia itselleen kauniita tiluksia antamalla lainoja kiinnityksiä vastaan. Timothy oli ammatiltaan asianajaja ja useat aatelismiehet käyttivät häntä edustajanaan, joten hänelle tarjoutui tilaisuus harjoittaa sitä erikoista liiketoiminnan muotoa, joka avautui hänelle jonkinlaisen ilmestyksen tietä. Väitetään, että eräs hänen sukulaisensa, erittäin syvämietteinen ajattelija, joka myöhemmin ikävä kyllä ajettiin eliniäkseen maanpakoon, koska oli tehnyt erehdyksiä erään testamentin allekirjoittamisessa, oli perehdyttänyt hänet eräisiin lainopin osiin, joita hän päätti käytellä omaksi hyväkseen.

Olipa miten tahansa, minulla ei ole mitään erikoista kerrottavaa hänen varhaisemmista, toimeliaammista vuosistaan, vaan pikemmin niistä ajoista, jolloin hän -- jo vanhana miehenä -- oli yllämainitulla tavalla saanut haltuunsa useita suuria maatiloja, muiden muassa Staplefordin valtaisan kartanon, jonka komeassa, nykyjään hajoitetussa päärakennuksessa hän asusti. Sitäpaitsi hän omisti tiluksia Marlottissa ja Sherton Abbasin tienoilla, melkein koko Millpoolin kauppalan ja useita maatiloja lähellä Ivelliä. Minun muistissani on nykyjään tuskin puolet hänen maaomaisuudestaan, mutta se ei olekaan kovin tärkeätä nyt, kun mies on kuollut ja haudattu jo monta vuotta sitten. Kerrotaan, ettei hän milloinkaan maksanut ostamansa maatilan hintaa, ennenkuin oli omin jaloin astellut sen koko alueen ristiin rastiin ja käännellyt maata omalla lapiollaan saadakseen selville sen ominaisuudet. Katsoen hänen alueittensa laajuuteen lienee siinä ollut työtä aivan riittämään asti.

Siihen aikaan, josta nyt käyn kertoilemaan, oli Timothy Petrick yli kahdeksankymmenen ikäinen, ja hänen poikansa oli kuollut. Mutta hänellä oli kaksi pojanpoikaa, joista toinen, vanhempi, hänen kaimansa, oli naimisissa ja odotti piakkoin saavansa perillisen. Juuri silloin isoisä sairastui -- hengenvaarallisesti, kuten otaksuttiin katsoen hänen korkeaan ikäänsä. Testamentissaan vanhus oli perustanut fideikomissin (sillä nimellä lakimiehet luullakseni sitä nimittävät), määräten kaikki tiluksensa vanhemmalle pojanpojalleen ja hänen miespuolisille rintaperillisilleen tai, ellei niitä ollut olemassa, nuoremmalle pojanpojalleen ja hänen rintaperillisilleen tai, ellei niitäkään ollut olemassa, kaukaisemmille sukulaisille, joita ei nyt ole tarvis mainita.

Vanhuksen maatessa sairaana synnytti hänen vanhemman pojanpoikansa vaimo, Annetta, odotetun lapsensa, joka havaittiin pojaksi. Timothy, hänen miehensä, ei ollut laisinkaan laskeileva, vaikka kuuluikin laskeilevaan sukuun. Hän oli päinvastoin silloin elävistä Petrickeistä ainoa, jonka sydämessä eivät tunteet aina liikkuneet voitonhimon uomissa, ja senvuoksi hän ei myöskään ollut mennyt hyviin naimisiin, kuten sanotaan. Hänen vaimonsa näet kuului perheeseen, joka ei ollut hänen omaa perhettään kummempi, koska isänsä oli pikkukaupungin käsityöläisiä. Joka tapauksessa hän oli erittäin kaunis nainen, ja hänen miehensä oli nähnyt hänet, kosinut häntä ja nainut hänet kiivaan rakastumisen tilassa, varsin lyhyen tuttavuuden jälkeen ja tuntematta hänen sydämensä tarinaa. Hän ei ollut toistaiseksi huomannut olevan mitään syytä katua valintaansa, joten hän kovin toivoi vaimonsa pian toipuvan.

Äiti ja lapsi voimistuivat yhä, joten ei luultu enää olevan mitään vaaraa. Silloin tapahtui äkillinen käänne: äidin tila huononi siinä määrin, että se pian oli kerrassaan toivoton. Huomatessaan lopun lähestyvän hän kutsui luokseen miehensä, joka saapui viipymättä. Saatuaan vakuuden siitä, että he olivat yksinään, pyysi vaimo miestään pitämään lapsesta mahdollisimman hyvää huolta, olivatpa asiat miten tahansa. Siihen Timothy tietenkin mielellään suostui. Hieman epäröityään Annetta sanoi, ettei voinut kuolla petos omallatunnollaan; hänellä oli tehtävänä ankara tunnustus, ennenkuin hänen huulensa iäksi sulkeutuivat. Sitten hän mainitsi lapsen isyyttä koskevan seikan, jonka laita ei ollut aivan niin kuin Timothy oli otaksunut.

Vaikka Timothy Petrick oli kuumaverinen mies, ei hän kuitenkaan yleensä ilmaissut hermostumistaan. Tänä ankarana hetkenäkin hän käyttäytyi niin sankarillisesti kuin suinkin voi toivoa. Hänen vaimonsa kuoli jo samana yönä. Hänen maatessaan ruumiina Timothy riensi sairaan isoisän vuoteen ääreen ja ilmoitti hänelle, mitä oli tapahtunut, lapsen syntymän, vaimonsa tunnustuksen ja hänen kuolemansa, sekä vannotti vanhusta vielä yhdennellätoista hetkellä kokoamaan voimansa ja muuttamaan testamenttinsa, jotta vieras tungettelija syrjäytettäisiin. Vanhaa Timothyä, joka näki asiat samassa valossa kuin hänen pojanpoikansa, ei tarvinnut yllyttää, kun oli kysymyksessä laillisen perintöjärjestyksen ylläpitäminen. Hän laati uuden testamentin, jossa määräsi fideikomissin vanhemmalle Timothylle hänen eliniäkseen ja sitten testamentin päiväyksen jälkeen mahdollisesti syntyville miespuolisille perillisille ja heidän jälkeensä nuoremmalle pojanpojalle Edwardille ja hänen perillisilleen. Siten joutui äskensyntynyt lapsi, joka oli ollut monien toiveiden esineenä, perintöjärjestyksen ulkopuolelle.

Vanha kiinnitystenomistaja ei elänyt enää kauan. Järkyttävä paljastus oli vaikuttanut häneen tuntuvasti. Hänet koottiin isäinsä tykö niinkuin kaikkein armeliaimmat miehet sinne kootaan. Vaimonsa ja isoisänsä hautajaisten jälkeen Timothy yritti palata entiseen elämäänsä tuntien tyydytystä sen johdosta, että oli nopealla ja päättävällä toiminnallaan ehkäissyt häneen kohdistuneen inhottavan aviorikoksen seuraukset. Hän päätti mennä uusiin naimisiin, kunhan löytäisi mieleisensä vaimon.

Mutta ihmiset eivät aina tunne itseänsä. Timothy Petrickin katkera mieliala kehittyi vähitellen sellaiseksi naissukupuoleen kohdistuvaksi vihaksi ja luulevaisuudeksi, ettei hän voinut enää kosia, vaikka tutustuikin useihin viehättäviin naisiin. Hän kauhistui ajatellessaan jälleen joutuvansa aviomiehen asemaan, epäili jokaista hametta satimeksi ja jokaista mahdollista perillistä epätoivon kuiluksi. "Se, mikä on tapahtunut kerran, kun kaikki näytti olevan aivan hyvin, voi tapahtua toistekin", mietti hän mielessään. "Minä en halua saattaa nimeäni uudelleen vaaranalaiseksi." Niinpä hän luopui naimasuunnitelmistaan ja lakkasi kaipaamasta rintaperillistä, joka hänen jälkeensä tulisi Staplefordin omistajaksi.

Timothy oli tuskin kertaakaan nähnyt lapsiparkaa pidettyään huolta siitä, että hänen kasvattamistaan koskeva lupaus tuli jotenkuten täytetyksi. Muistaessaan sattumalta lupauksensa hän loi lapseen pikaisen silmäyksen, havaitsi hänen menestyvän hyvin, antoi joitakin määräyksiä ja meni jälleen menojaan. Siten he elivät yhdessä pari kolme vuotta Staplefordin kartanossa. Eräänä päivänä puistossa käyskellessään hän huomasi unohtaneensa nuuskarasiansa penkille. Kääntyessään sitä hakemaan hän näki poikasen seisovan penkin luona. Lapsi oli pujahtanut hoitajaansa pakoon ja leikki rasialla huolimatta sen aiheuttamista ankaroista aivastuksista. Paatunutta miestä alkoi huvittaa pienokainen, joka oli kyllin itsepintainen jatkaakseen leikkiä, vaikka seuraukset olivat verrattain epämiellyttävät. Hän tarkasteli lapsen kasvoja keksien niistä vaimonsa piirteitä, mutta ei omiansa, ja painui miettimään, kuinka surkuteltava lapsuus on -- varsinkin kun ovat kysymyksessä halveksitut ja hyljätyt lapset, joiden joukkoon hänen edessään seisova poikanenkin oli luettava.

Miten hän sittemmin yrittikin tukahduttaa heränneitä tunteitaan, voitti inhimillinen rakkaudentarve kumminkin hänen niin sanotun viisautensa. Hän alkoi pitää hellää huolta pikku Rupertista. Tämän nimen oli hänelle antanut kuoleva äiti poikaa kastettaessa hänen huoneessaan, koska peljättiin lapsenkin kohta kuolevan. Timothy ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, että nimi voi merkitä jotakin, kunnes hän suunnilleen näihin aikoihin sai sattumalta tietää, että nuori Christminsterin markiisi, Southwesterlandin herttuan poika, johon Annetta oli ennen naimisiinmenoaan mieltynyt, oli samanniminen. Muistettuaan muutamia irrallisia sanoja vaimonsa viimeisistä lausumista hän vihdoin oivalsi hänen tarkoittaneen tätä henkilöä antaessaan avaimen pikku Rupertin tarinaan. Timothy, joka ei ollut onnellisimpina aikoinaankaan ollut kovin puhelias, voi nyt istua tuntikausia vaieten lapsen seurassa. Mutta poika oli niin liukaskielinen, ettei keskustelu milloinkaan tauonnut, vaikka Timothy Petrickillä ei ollut mitään sanottavaa. Tällä tavoin kulutettuaan aamupäivänsä Timothy tavallisesti lähti omaan huoneeseensa, jossa hän käyskeli edestakaisin, kiroilla sirautteli pitkään ja hartaasti, nimitti itseänsä naurettavimmaksi houkkioksi, mitä maa on milloinkaan päällänsä kantanut, ja vakuutti jättävänsä nallikan oman onnensa nojaan -- unohtaakseen kaikki vakuutuksensa jo seuraavana aamuna. Onneksi eivät sellaiset tapaukset ole ihmisluonnolle vieraita, mutta milloinkaan ei liene sattunut, että mies olisi pitänyt entistä minäänsä pilkkanaan siinä määrin kuin tässä tapauksessa.

Pojan kasvaessa Timothy kiintyi häneen yhä enemmän, kunnes Rupert oli hänen elämänsä melkeinpä ainoana sisältönä ja tarkoitusperänä. Timothy Petrickissä piili sentään sen verran suvun ylpeyttä, että hän tunsi hieman kademieltä, kun hänen veljensä Edward vähän myöhemmin sai myöntävän vastauksen jalosukuiselta neidiltä Harriet Mountclereiltä, samannimisen varakreivin tyttäreltä. Mutta kun hän sittemmin mainitsemallani tavalla oli keksinyt Rupert-poikasen juontavan sukujuurensa vieläkin ylhäisemmistä yhteiskunnan kerrostumista, hävisivät nuo kateudentunteet kerrassaan. Mitä enemmän hän veljensä aristokraattisen avioliiton jälkeen harkitsi asiaa, sitä tyytyväisemmäksi hän kävi. Hänen vaimovainajansa ilmeni leppoisemmassa valaistuksessa, kun Timothy ajatteli, kuinka hyvä maku hänellä, yksinkertaisella keskiluokan naisella, ilmeisesti oli ollut. Se tietoisuus, että poika olemuksellaan -- joskaan ei nimellään -- edusti erästä Englannin hienointa sukua, oikeutti lopulta hänen kiintymyksensä lapseen.

"Hän oli sittenkin hienovaistoinen nainen", mietti hän ylpeästi mielessään. "Hän valitsi herttuan arvonimen lähimmän perijän -- mikä oivallinen tempaus! Ja vaikka mies olisi ollut yhtä alhaista syntyperää kuin minä, ei vainaja sittenkään olisi ansainnut sitä kovaa kohtelua, joka on minun taholtani tullut hänen ja lapsen osaksi. Kuinka sitten nyt, kun oli käynyt ilmi, että niin huono maku oli ollut kaukana hänen sielustaan! Annetta rakasti aatelismiestä ja minun poikani on jalosukuinen minusta huolimatta!"

Mielenmuutoksen seuraukset alkoivat pian ilmetä. "Sen sijaan, että estin poikaa perimästä tilaani", mietiskeli Timothy, "olisi minun pitänyt iloita hänestä! Hän on ainakin isän puolelta mitä puhtainta rotua, jota vastoin hän asiain luonnollisen järjestyksen mukaan olisi ollut aateliton ytimiään myöten."

Mitä puutoksia Timothy Petrickissä lieneekään ollut, varmaa on, että hän uskoi lujasti kuninkaallisten ja muiden ylhäisten henkilöiden jumalalliseen etevämmyyteen. Ja mitä enemmän hän tarkasteli asiaa tältä näkökannalta, sitä enemmän häntä miellytti se ajatus, että hänen vaimoraukkansa oli parantanut Petrickien rotua. Hän ajatteli, millaisia rumia, laiskoja, juoppoja heittiöitä useat hänen omat sukulaisensa olivat olleet -- ne kurjat kirjurit, koronkiskurit ja panttilainaajat, joita hänen esi-isiensä joukossa oli -- ja mietti sitä mahdollisuutta, että jokin heidän kehnoista ominaisuuksistaan olisi voinut mennä perintönä hänen omalle lapselleen, joka olisi tuottanut hänelle surua vanhoilla päivillä, harmentanut hänen tukkansa, hakannut metsän paljaaksi ja Jumala tiesi mitä kaikkea, ellei hän olisi taitavan puutarhurin tapaan pitänyt huolta oksastamisesta siten jalostaen rotua. Lopulta alkoi kunnon Timothy aamuin illoin langeta polvilleen kiittääkseen Jumalaa siitä, ettei hänellä ollut näissä asioissa niin ahtaat mielipiteet kuin tavallisilla alhaissyntyisillä isillä yleensä.

Timothyn poveen pesiytynyt tyydytys sai ravintoa Petrick-suvun ominaisesta luonnonlaadusta. Petrickit näet olivat aina jumaloineet aatelisia ja samalla heitä nylkeneet. Kelpo Izaak Waltonin suhtautuminen kaloihin muistutti suuressa määrin vanhan Timothy Petrickin ja lievemmässä määrin hänen jälkeläistensä suhtautumista aatelisiin tilanomistajiin. On vaikea ymmärtää, kuinka voi samalla kertaa rakastaa ja kiduttaa toista, mutta varsin helppo on siten menetellä, kuten nämäkin tapaukset osoittavat.

Kun siis Timothyn veli Edward erään kerran viittaili siihen suuntaan, että Timothyn poika oli kyllä hyvä, mutta että hänen taustanaan oli vain kauppapuoteja ja virastoja, jotavastoin hänen omat lapsensa -- mikäli niitä ilmaantuisi -- olivat aivan toista maata, koska heillä oli äitinänsä, jalosukuinen Harriet, tunsi Timothy riemunsykähdyksen rinnassaan, kun ajatteli, miten helppoa hänen olisi kumota tuo väite, jos haluaisi.

Niin mielenkiintoiseksi kävi poika hänelle tässä uudessa valaistuksessa, että hän alkoi tutkia kuuluisain aatelissukujen vanhoja perhekronikoita -- esimerkiksi Southwesterlandin herttuain historiaa -- autuaan Kaarle kuninkaan ajoista aina omaan aikaansa asti. Hän painoi muistiinsa heidän osakseen tulleet kuninkaalliset lahjat ja läänitykset, omaisuudensiirrot, naimaliitot, viljelykset ja rakennukset. Erikoisen hartaasti hän tutki heidän valtiollisia ja sotilaallisia saavutuksiaan, jotka olivat melkoiset, sekä heidän kirjallisuuden ja taiteen aloilla suorittamaansa toimintaa, joka sekään ei ollut vähäksi arvattava. Hän tutki mainitun suvun muotokuvakokoelmaa ja ryhtyi sitten kiteytymistä tarkkaavan kemistin tavoin erittelemään nuoren Rupertin kasvoja keksiäkseen niistä ne historialliset viivat ja vivahteet, jotka maalaajat Van Dyke ja Lely ovat kankaalle ikuistaneet.

Kun poika ehti lapsuuden viehättävimpään kauteen, jolloin hänen naurunsa kaikui kautta Staplefordin kartanon, ei Timothy Petrickin omantunnonsoimauksilla ollut enää rajoja. Koko maailmassa ei ollut ketään, jolle hän olisi luovuttanut maatilansa niin mielellään kuin omalle Rupertilleen. Ja nyt piti pojan jäädä vaille perintöä hänen, Timothyn, järjettömän hankkeen takia. Koska hän ei aikonut mennä uusiin naimisiin, oli maatilojen määrä joutua hänen veljelleen ja veljenpojilleen, jotka eivät merkinneet hänelle mitään ja joiden kehuttu polveutuminen äidin puolelta oli vähäarvoinen seikka verrattuna Rupertin sukujuureen.

Kunpa hän olisi jättänyt isoisän ensimmäisen testamentin koskematta!

Hänen ajatuksensa askartelivat lakkaamatta testamenteissa, jotka molemmat olivat vielä olemassa ja joista aikaisempi oli hänen hallussaan. Joka yö kuulivat palvelijat makuulle mentyään varmuuslukon napsahduksen: Timothy otti esille ensimmäisen testamentin, tarkasteli sitä ja olisi toivonut sen olevan jälkimmäisen ja ainoan pätevän.

Vihdoin tapahtui ratkaisu. Vietettyään eräänä iltana monta hupaista tuntia pojan seurassa ei Timothy enää jaksanut sietää sitä ajatusta, että hänen rakas Rupertinsa joutuisi syrjäytetyksi. Hän ryhtyi rikokselliseen tekoon: muutti aikaisemman testamentin päiväyksen, jotta näytti siltä kuin se olisi laadittu myöhemmin kuin toinen. Sitten hän julkeasti väitti ensimmäistä testamenttia myöhemmin laadituksi.

Hänen veljensä Edward myöntyi, koska asia näytti eittämättömältä, vieläpä siten paljoa uskottavammaltakin, sillä hän oli monien muiden tavoin kovin kummastellut myöhemmän testamentin rajoittavia määräyksiä, joiden aihetta hän ei aavistanutkaan. Veljensä Timothyn kanssa hän julistutti ensimmäisen, jo vahvistetun testamentin mitättömäksi, ja sitten menivät asiat jälleen tavallista menoansa, koska uusimman testamentin eriävät määräykset koskivat tulevaisuutta.